Bohren & der Club of Gore 23.4. Nosturi

Nosturissa oli eilen ainutlaatuinen tilaisuus nauttia doomjazzista, jota tarjoili saksalainen Bohren & der Club of Gore. Kvartetti joka soittaa unenomaista musiikkiaan, jostain Angelo Badalamentin ja Sunn O))):n välistä omasta sopestaan, soittiminaan saksofoni, basso, sähköpiano ja rummut. Musiikki on pääosin hiiidastempoista ja rummuniskun senkun antavat odottaa. Levyt on yön pimeitä tunteja varten sävellettyjä kauniita ja eeppisiä järkäleitä, osa jyleän voimakkaita, osa kuin kevyt henkäys, mutta silti aina hidasta ja hiljaista.

Nosturi 22:00. Paikalla on ehkä kolmisenkymmentä ihmistä kun lämppäri Heroin And Your Veins aloittaa. Kourallinen siirtyy anniskelualueelta lähemmäs kuuntelemaan. Tamperelaisen yhdenmiehenorkesterin jatkeeksi on saapunut taustalle livekokoonpano, johon ei juuri kiinnitä huomiota keikan aikana. Pääjehu muistuttaa ulkomuodoltaan kuin tyyliltään, hieman Nick Cavea, kunnes hämärä väistyy tämän kasvoilta. Musiikki on hyvin perinteiseen Film Noir -henkeen tehtyä tunnelmointia, joka ottaa vaikutteensa niin illan pääesiintyjältä, kuin Tom Waitsilta. Suomalainen rautalankaperinnekin on hieman puskevinaan musiikkiin. Instrumentaalia synkkien kapakoiden ja öisten maanteiden tuntua kuullaan kolmen vartin ajan, kunnes Perttulan Janne nokkamiehen roolissaan kiskaisee kitaransa olan yli kohti rumpusettiä, yllättäen kesken viimeisen ties kuin monetta kertaa toistuvan riffin. Hyvä keikka ja erinomainen lämppärivalinta.

"We are Bohren & der Club of Gore, and we come from West Germany"

Nosturi 23:00. Tunnin aikana sali alkoi olla jo aina täynnä ja yläkertaakin raotettiin sen verran että muutama rivi pääsi katsomaan ritsin yli lavalle. Valot sammuivat ja edestä huudettiin, että jos halutaan kunnon keikka, ei yhtäkään valon tai salaman välähdystä saa kohdistua lavalle. Hartaasti odottava yleisö oli täydellisen hiljaa ja tuntui kun kännykkäkin olisi pitänyt pistää äänettömälle. Esirippu väistyi ja lavalla näkyi pienenä, alle metri kertaa metri kokoinen bändin logo ja kolme spottivaloa niin himmeällä, että jos olisi hipaissutkaan lampun volyyminappia, olisi valo sammunut.

"The next song is about a bone collector. Who collects bones. In a cemetary. During nighttime"

Tietysti tässä vaiheessa, kun bändi juuri kerkesi aloittaa, ihmisten kiusaksi sinne oli pakko tulla kaksi humalaista paskoja juttuja kovaan ääneen laukovaa lorttoa. "hei tän biisin kans sopis punaviini", "hei miks porukka vaa seisoo jähmeenä", "hei mennääks juomaa punaviinii". Hetkeksi anniskelualueelle siirtyneet daamit palasivat kovaan ääneen kailottaen hetken kuluttua. Kuulijat loivat duoon sellaisia katseita, että siinä toivotettiin tytöille jo tervemenoa väkivaltaisen persehäiväistyken luo. Muutaman turpakiin jälkeenkään akat eivät meinanneet vieläkään tajuta vaan lohkasivat muutaman ikivihreän "aika törkeesti sanottu naiselle" ja "noi on just tollasia jauhokyrpiä, ei oo varmaa ikinä saanu". Että jos ne eivät olleet Teräspallien itsemurhakandidaatteja, niin en tosiaan tiedä mitä ne siellä teki.

"This is for all the people like us, who like to sit, and drink, and wonder if we are strong enough to paint this black wall gray."*

*(en ota mitään vastuuta äskeisen välispiikin todenmukaisuudesta. Noin minä sen kuulin ja spiikki jatkuikin, mutta lopusta en ainekaan saanut saksalaisen aksentin takaa mitään selvää)

Tätä alun pientä häiriötä lukuunottamatta keikka sujui virheettömästi. Spottivalot antoivat juuri sen verran, että saksofonistin kasvonpiirteita saattoi nähdä hieman ja uljas soitin kimalteli kauniisti. Basisti ja pianisti saivat myös spottivalokohtelun, mutta rumpali kyyhötti täydellisessä pimeydessä. Selvähän se on, että Nosturi on isohko esiintymispaikka tämäntyyliselle musiikille, mutta siihen nähden se täytti tilan hyvin. Kappaleet sinänsä soivat täydellisen puhtaasti ja konemaisen saksalaisella tavalla jokainen sointu soi kuin levyllä, ilman sooloilun varaa. Saksofonimelodiat, hetkelliset bassopitoiset äänivallit ja rumpujen sihahdukset olivat juuri mitä paikalle saavuttiin kuulemaan ja orkesteri ei pettänyt millään osa-alueella.

"Thank you all for coming here to listen our music. The next song will be the last. Then we decided to play you two encores"

Nämä muutamat välilohkaisut täydensivät aika mukavasti keikan kokonaisuutta. Puolitoistatuntinen setti antoi varmasti melko ikimuistoisen elämyksen niille, jotka saapuivat paikalle. Muutamat omat suosikitkin soi ja vaikka pari hittiä jäi soittamattakin, ei parane valittaa, sillä tuskin voi sanoa minkään yksittäisen biisin olevan huonokaan. Tunnelma keikassa oli avainasemassa ja kyllä bändille roolin johonkin lynchiläiseen elokuvaan lupaisin, jos saisin päättää.

Suppean genren muista nimikkeistä osaisin suositella myös hollantilaista The Kilimanjaro Darkjazz Ensembleä, joka on omistautunut tekemään musiikkia, jonka inspiraationa toimii vanhat saksalaiset mykkäelokuvat ja tsekkiläiset animaatiot. Uran bändi aloitti säveltämällä Nosferatuun ja Metropolisiin omat soundtrackinsa. Toinen projekti samalta bändiltä kantaa nimeä The Mount Fuji Doomjazz Corporation ja se on improvisoidumpaa doomjazzahtavaa dronea. Toivottavasti saisimme joskus nauttia myös näistä bändeistä täällä Suomessa..

Reindeerspotting - Pako Joulumaasta (2010)

Harvoin elokuvat nykyään saa näin suurta mediamyllytystä kuin tämä kotimainen poronspottailu. Suurin kohu onkin syntynyt kylkeen lätkäistystä K-18 merkistä. Siitä en tiedä pitäisikö se minkäkin kriteerin mukaan olla viisitoista- vai kahdeksantoistavuotiaita nuoremmilta kielletty, sama se. Kukin varttuu ja tajuaa omaa vauhtiaan. Moni yläasteikäinen on kyllin kypsä ymmärtämään ja sulattamaan näkemäänsä ja jotkut eivät ole sitä ikinä. Huumevalistukseksi tätä on kovasti toitotettu, mutta en oikeastaan osaa sanoa näkyikö tässä kovinkaan kouriintuntuvasti mikään pohjamudissa kieriskely. Vankila- ja velkakierteet, menetetyt sormet ja semmoset kuitataan väliteksteissä huomauttamisella, ymmärrettävästi niitä videolle ei ole saatu.

Kyse on siis vajaa parikymppisen Janin teutaroinnista Rovaniemellä jotakuinkin 2003 tienoilla. Huumeet maistuu Janille ja hänen kaverillaan on videokamera. Myös kuvaaja narkkasi tuona aikana lähes päivittäin. Välillä homma on kuin kenentahansa kaveriporukan illanviettoa seuraten, juopottelu vain on tässä kontekstissa vaihtunut narkkaamiseksi. Oikeastaan porukka on paljon rauhallisempaa kuin ryyppyporukat keskimäärin. Huumeita vetäessä rahantarve lisääntyy kovasti ja on ruvettava rötösherraksi. Jani onnistuu myös keikkaamaan lähikaupan kassan ja parivaljakko Jani ja kameramies lähtevät Euroopanrundille, jossa huumeita tuntuu saavan puolhuolimatta mistä vain.

Vaikka elokuvan kuvaaja onkin amatööri, on hänellä selvästi silmää elokuvantekoon. Hyvin kaapattuja kuvia ja tilanteita nähdään läpi elokuvan, eikä siis mitään hepposta youtube-hörhöily tasoa. Koska tapahtumat ja ihmiset ovat aitoja, on periaatteessa kyse dokumentista, mutta rakenne on kuin elokuvalla. Koko tarina on saatu kursittua erittäin toimivaan muotoon ja siinä ei tylsää hetkeä ole.

Huumeet ja huume-elokuvathan kiinnostavat. Elokuvissa romantisoidaan huumeidenkäyttö, se on niissä tyylikästä ja hienoa. Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa, Blow ja Trainspotting on monien suosikkeja ja miksikäs ei. Reindeerspotting ei näytä Jania tyylikkäänä sankarina, vaan reppanana joka vain haluisi lopettaa narkkaamisen ja päästä pois Rovaniemestä, sekä sen pikkusen tönön Espanjasta, pikkusen pläntin maata, eukon, lapset ja pienen toimeentulon. Joka kääntessä ruiskutkin katkotaan ja uhotaan, että nyt loppu! Seuraavassa kuvassa saadaankin taas sitä itteään.



"Jos multa kysyttäs, ni kieltäisin Subutexin väärinkäytön lailla" - Jani

Elokuva ei siis ainekaan omalla kohdallani ollut mikään ahdistusnäytelmä vaan hommasta sai jopa hyvät naurut. Kovien huumeiden käyttäjä näyttää säälittävältä ja puhuu hassuja. Yleisö nauraa. Toki se näyttää sen ettei kannata lähteä mukaan siihen kelkkaan. Onneksi on Janin kaltaisia pioneereja, joiden touhuja on ilo katsella linssin tältä puolen. Opimme myös sen, että Rovaniemi on paska paikka, kaikki sen eteläpuolella on jees. Hyvä elokuva, pitää otteessaan herkeämättä läpi liki puolitoistatuntisen pituutensa. Suosittelen, joskin piikkikammoisten sietää harkita kahdesti, ellei halua pitää silmiä kiinni viiden minuutin välein.

Dokumenttielokuvia en arvioi yleensä iiriksin, mutta katsoisin tämän olevan senverran elokuvan muotissa, että poikkeustahan täällä taas tarvitaan vahvistamaan sitäkin sääntöä. Vahva nelkku.

20. vuosisadan seikkailupelit, osa 1 : Sierra On-Line

Sierra On-Line on amerikkalainen pelitalo, jonka perusti vuonna 1979 aviopari Ken ja Roberta Williams. Pariskunta sattui osumaan juuri oikeaan rakoon, kun minkäänlaisia seikkailupelejä ei oltu juuri tehtykkään, kaiken lisäksi Ken osasi hieman koodata ja Roberta kertoa tarinoita ja mysteereitä. Ensimmäiset pelit olivat kaksivärisiä tekstiseikkailuja. Pikkuhiljaa Sierran pelit määrittelivät aina sen hetken grafiikallisen tason aina 1990-luvulle asti. Gabriel Knight 3 (1999) jäi oikeastaan talon viimeiseksi tuotokseksi seikkailupelien saralla ja pelitalo sitten myytiinkin uusille omistajille, jotka eivät ole jatkaneet samoilla linjoilla.

Luulen että Sierran tekstiseikkailut ovat suurin yksittäinen syy englanninkielen oppimiseeni, pelailin niitä ehkä 6-7 vuotiaasta asti. Tästä syystä Sierran pelit saa oman loossin parhaiden pelien listoilla. Ensikerralla lista ei-Sierran seikkailupeleistä. Alunperin ajattelin jotain Sierra - LucasArts vastakkainasettelua, mutta kyllähän muiltakin niitä hienoja seikkailuja on tullut. Nyt kumminkin sierrat:


1. King's Quest 1-8 (1984-1998)


King's Quest 1

Roberta Williamsin satu- ja fantasiatarustoja kierrättävät King's Quest -sarjan pelit:

King's Quest 1: Quest for the Crown (1984)

Hyvin yksinkertainen ja harmiton, perinteinen lasten satuklassikkoja pursuavan pelin pääosassa on vielä nuori pojankloppi Graham, jonka on palautettava Daventryn kuningaskunnalta viedyt aarteet takaisin kuninkaalle. Aarteet ovat peili, joka näyttää tulevaisuuteen, kilpi joka suojaa vaaralta ja arkku joka pursuaa aina kultaa. Eipä tunnu peili ja kilpi olevan sataprosenttinen suoja jos ne kerran on saatu anastettua, mutta mitäpä siitä.

Keskihelppo ja ainekin seikkailupelien konkareille nopeahko tekstiseikkailu. 1990 ilmestyi virallinen graafisesti päivitetty versio.

King's Quest II: Romancing the Throne (1985)

Graham on edelleen päähenkilö, tällä kertaa jo kuninkaan roolissa. Mutta Daventryn oikudenmukainen hallitsija on yksinäinen. Taikapeilipä näyttää kauniin neidon torninsyövereissä, jonka Graham päättää käydä nappaamassa itselleen.

Hieman ykkösosaa haasteellisempi, monipuolisempi ja pitempi. Mutta periaatteessa aika samaa kaliiperia kuin esikoinen.

King's Quest III: To Heir is Human (1986)



Pelin päähenkilö on velhon oppipoika - tai paremminkin orja. Poika ei tiedä tai muista paremmasta, hänen on siivottava velhon taloa, eikä saa poistua sieltä lainkaan. Vaan kun tahtoo pois ja tahtoo tietää miten tässä nyt näin kävi.

Mielestäni ehdottomasti paras seikkailupeli ikinä. Monipuolisin ja parhaiten kirjoitettu tarina. Pelissä on opittava velhon tavat ja poissaoloajat. Tutkittava kämppää, muttei saa jättää mihinkään penkomisen jälkiä. Ulkonaliikkumiseen on niksit ja on keksittävä missä säilyttää tavaroita ettei velho huomaa. Poika pääsee myös oppimaan loitsuja ja muuta mukavaa. Loppua kohden jännitys senkun tiivistyy.

King's Quest IV: The Perils of Rosella (1988)

Neljännessä osassa on naispuoleinen päähenkilö. Hänen on löydettävä myyttinen taikahedelmä, joka on ainut keino pelastaa kuninkaan henki. Seikkailua toimitetaan hieman aiempia osia synkemmissäkin miljöissä.

Uutta grafiikkatyyliä edustava KQ4 on monella tapaa samanhenkinen kuin Laura Bow 1. Peli etenee tavallaan reaaliajassa ja päivä vaihtuu jossain vaiheessa illaksi ja yöksi. Osa asioista tulisi olla tehtynä jo päivän aikana ja osan voi tehdä vasta pimeällä.


King's Quest V: Absence Makes the Heart Go Yonder! (1990)



Mystinen velho kaappaa Daventryn linnan asukkeineen kuningas Grahamia lukuunottamatta. Graham lähtee tutkimaan asiaa, saaden pian selville että kyseinen velho Mordack oli kolmososan velho Manannanin veli.

Graafisesti suuri edistysaskel edelliseen osaan. Point-and-Click systeemi helpottaa varmasti myös peliä joillekkin. Synkempää linjaa jatketaan ja tarinassa on mainioita yksityiskohtia, joskin myös muutamia ärsyttäviä pelillisiä vaikeutuksia.

King's Quest VI: Heir Today, Gone Tomorrow (1992)

Kolmososasta tuttu Alexander ei saa mielestään eräistä prinsessaa. Ja sehän on löydettävä.

Vain aavistuksen paremmilla grafiikoilla edetään, mutta eeppisempi peli kylläkin on kyseessä. Tarina on pitkälti aikuiseen makuun ja mielestäni peli on sarjan vaikein. Eritoten ärsyttää muutama jos-et-tehnyt-jotain-alussa-et-pääse-eteenpäin-lopussa tyyppinen ratkasu. Tarinallisesti upea teos jokatapauksessa tämäkin. Oikeastaan pelisaagan viimeinen todellinen mestariteos.

King's Quest VII: The Princeless Bride (1994)



Grahamin vaimo, kuningatar Valanice ensikertaa seikkailemassa, pääosan hän jakaa Rosellan kanssa. Juuri kun Valanice tolkuttaa Rosellalle avioliiton tärkeydestä, imaistaan kumpainenkin seikkailun maailmaan. Rosella trollien kuninkaan kihlatuksi ja Valanice jonnekin keskelle hiekkasärkkiä. Kuudessa chapterissa edetään ja tytsyt vuorottelee osioiden etenemisessä.

Pelillisesti jo hieman muuttunut seiskaosa on toki ihan hyvä peli, mutta ei kyllä pärjää aiemmille osille. Pelissä on hieman lapsellisempia juonenkulkuja, eikä hommaa voi periaatteessa ryssiä. todennäköisesti kokoperheenpeliksi tarkoitetussa pelissä on myös enemmänkin puzzle-tyyppistä ongelmanratkaisua kuin ennen.

King's Quest VIII: Mask of Eternity (1998)



Pelisarjan viimeisessä osassa pääosan ottaa uusi hahmo. Jossain taivaissa on pistetty säpäleiksi taianomainen naamio jonka palanen tipahtaa Daventryyn. Kun eräinen Connor MacIyrr sitä hipaisee, muuttuu koko kuningaskunnan kaikki asukkaat kiveksi häntä lukuunottamatta. Niin, asia olisi vissiin korjattava.

KQ8 on jo aivan erilainen peli kun edelliset osat. 3rd person miekanheiluttamisen ohella on toki sitä seikkailua ja ongelmanratkaisuakin, mutta liiaksi on annettu toiminnalle valtaa. Sanoisin että esimerkiksi samoihin aikoihin ilmestynyt Drakan (1999) on hyvä fantasiaseikkailu, Mask of Eternity on siihen nähden aika keskinkertainen.


2. Space Quest 1-6 (1986-1995)


Space Quest II: Vohaul's Revenge (1987)

Space Questit ovat tietynlaista scifiparodiaa ja erityisesti Star Trek ja Star Wars ovat toimineet korvaamattomina lähteinä pelien tapahtumille ja yksityiskohdille. Sarja on hieman vaikeampi kuin esimerkiksi King's Questit.

Pääosassa on tohelo siivooja Roger Wilco, joka joutuu aina kaikenlaisiin sotkuihin. Hahmon koomisuus ja törttöily kasvaa joka pelin myötä. Laatu on tasaisen hyvää alusta loppuun, eikä yksikään ole edes keskinkertainen. Paras tarina on ehkä nelososassa, mutta pelillisesti tykkään enemmän kakkosesta ja vitosesta. Nelosessa vieraillaan aikamatkailun vuoksi hetkellisesti myös sarjan menneissä ja tulevissa osissa. Ensimmäinen osa tehtiin uusiksi 1991.

Pelien musiikit on omaa luokkaansa ja soi vielä vuosien jälkeen päässä. Ylivoimaisesti parhaat musat Sierran peleistä siis.



Space Quest IV: Roger Wilco and the Time Rippers (1991)


Space Quest 5: The Next Mutation (1993)


3. Leisure Suit Larry 1-3 & 5-7 (1987-1996)


Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizards (1987)


Leisure Suit Larry: Love for Sail (1996)

En suinkaan ole jättänyt nelososaa pois koska se olisi huono, vaan koska sellaista ei ole. Kyseessä oli eräänlainen markkinointikikka hypätä kolmosesta vitoseen.

Larryt on pehmopornoisia seikkailuja Larry Laffer nimisen luuserin kelkassa. Ensimmäisessä osassa seikkaillaan öisessä kaupungissa tavoitteena saada nainen. Kakkososassa Larry osallistuu paikalliseen napakymppiin ja lähtee etsimään rakkautta laivalla. Ja niin edespäin.

Paras peleistä on ensimmäinen, josta tehtii 1991 myös mielestäni onnistunein uusioversio Sierran peleistä. Toisiksi paras on ehkä seitsemäs, eli viimeinen. Kakkonen on hieman heikompi kuin muut. Uudet, eli vitosesta seiskaan on ehkä hieman helpompia kuin vanhemmat.


4. Gabriel Knight (1993)


Gabriel Knight: Sins of Our Fathers (1993)

Mukavan film noir tyyliset salapoliisitarinat Gabriel Knightin matkassa on tehty Noiduttu Sydän elokuvan hengessä. Pelityylillisesti lähin hengenheimolainen Sierran peleistä on Laura Bow 2.

Gabriel Knightin seikkailut päätyvät usein okkultismin rujoon maailmaan. Ensimmäinen osa on hyvin miellyttävä pelattava ja pidän siitä erittäin paljon. Kakkosen järkyttävä tekninen toteutus on ruminta antia mitä Sierralla on ollut. Samanlainen tyyli kun Roberta Williamsin kauhuseikkailu Phantasmagoriassa, toimii siten, että oikeita ihmisiä on kuvattu ja ne on siirretty senpäiväseksi pikselimössöksi peliin. Kolmosen 3rd person liikuttelukaan ei ainekaan itseäni innosta. Se tekee myös paikasta toiseen liikkumisen jotenkin hitaammaksi, etenkin kun pelialueet eivät aina ihan pieniä ole.


Gabriel Knight: Blood of the Sacred, Blood of the Damned (1999)


5. Laura Bow 1 & 2 (1989-1992)




Laura Bow: Colonel's Bequest

Tyylillisesti KQ4:n kanssa samaa kastia. Pääosassa nuori salapoliisinalku ja journalisti, Laura Bow, jonka pitäisi ratkaista murhamysteeri Agatha Christien teosten meiningeissä. Tapahtumat sijoittuvat 1920 luvulle kartanoon, johon Lauran ystävä on hänet kutsunut. Kohta alkaa tapahtumaan kummia. Tapahtumat etenee reaaliajassa ja mahdollisimman paljon johtolankoja tulisi löytää. Peli päättyy jokatapauksessa, sai syyllisen selville tai ei. Pelissä voi edetä monin eri tavoin.

Laura Bown nimi tulee tuon ajan näyttelijättäreltä Clara Bowlta. Yksi hahmoista on myös Gloria Swansong, joka muistuttaa Gloria Swansonia.

Laura Bow and the Dagger of Amon-Ra



1920 luvun New Yorkiin sijoittuvassa murhamysteerissä keskeinen miljöö on museo, jossa on Egypti-näyttely. Laura Bow urkkii tietoja ja johtolankoja niiltä näiltä ja lopulta pitäisi jälleen olla murhaaja tiedossa. Jos sitä ei saa selville, ei sitä pelin loputtuakaan kerrota. On aloitettava alusta.


6. Police Quest (1987-1993)



Police Questit on jo vaikeampia kuin King's Questit ja Space Questit yhteensä, mutta erinomaisia pelejä jokatapauksessa. Pääosassa kyttä jonka on selvitettävä rikoksia, tuskin vaikea arvata.


7. Black Cauldron (1986)



Jostain syystä tykkäsin erittäin paljon Disney/Sierra yhteistyön tuloksesta Black Cauldronista. Disneyn leffaa promoava peli on kuin yksi King's Questeista. Yhtä helppo, ellei jopa helpompi kuin ensimmäiset King's Questit. Helpotusta tuo toimintonäppäimet F(numero) kirjoittamisen sijaan.


8. Mixed-Up Mother Goose (1987)



Lapsille suunnattu peli jossa on autettava kahdeksaatoista satuhahmoa pinteestä. Pelissä ei voi kuolla ja ratkaisut ongelmiin tietää jo vanhoista saduista. 1991 julkaistiin uusi versio, sekä Mixed-Up Fairy Tales.


9. Quest for Glory (1989-1998)



Alun pelin Hero's Quest -nimellä varustettu pelisarja on huumorilla ja roolipeliominaisuuksilla sävytetty seikkailu.


10. Lighthouse (1996)



Ehkä viimeinen kunnianhimoinen ja edes osittain onnistunut yritys luoda seikkailupeleihin jotain uutta. Hieman Mystejä muistuttava ulkoasu on ihan siedettävä ja tarinankerronnassa on kelpo yritystä. Kalpenee vanhemmille klassikoille, mutta on tosiaan viimeinen pyrähdys kohti parempaa, kuoleman kielissä olevalta pelitalolta.


+ EcoQuest (1991-1993)



Opettavainen seikkailupeli haiskahtaa kusetukselle. Toisaalta ei pelin opettavaisuutta kannata karttaa, kun peli on siitä huolimatta ihan kelvollinen. Ekotekoja voi hyvinkin tehdä hetken viihteen eteen.

Roman Polanski: Wanted & Desired (2008)

Ranskassa haluttu, Amerikassa etsintäkuulutettu

Poliisit nappasi puolalaisohjaaja Roman Polanskin Sveitsissä viime syyskuussa (2009), kun hän oli saapunut Zurichin elokuvajuhliin vastaanottamaan palkintoa elämäntyöstään. Tämä dokumentti on valmistunut hieman ennen tätä viimeisintä käännettä.

Roman Polanskin elämään on mahtunut jos jonkinmoista ja suosittelen omaelämänkerran Roman (1984) lukemista. Puolalaisohjaaja syntyi monien muiden tavoin väärään aikaan väärään paikkaan, kun natsit pistivät hänen vanhempansa keskitysleireille ja kaasukammioihin jäi poika orvoksi. Polanski taisteli synkän lapsuuden läpi Euroopassa elokuvia tehden, kunnes hänet huomattiin vihdoin Inhon (Repulsion, 1965) myötä ympäri maailmaa. Koitti Amerikan mantereelle muutto ja Rosemaryn painajaisen (Rosemary's Baby, 1968) ohjaaminen. Elokuvan okkultismi siirtyi tosielämään kun Mansonin perhe teurasti pian Polanskin tuorehkon vaimon Sharon Taten ja heidän syntymättömän lapsensa. Siitä alkoi mediapyöritys joka - toisin kuin luulisi - oli Polanskia ja Tatea vastaan hyökkäävä. Ohjaajan elokuvien perusteella pääteltiin että he olivat itse aiheuttaneet verityöt olemalla osana jotain saatanallista kulttia.

Pääpaino dokumentilla on jokatapauksessa 1978 tapahtumiin, kun Polanskia vastaan nostettiin syyte 13-vuotiaaseen sekaantumisesta. Nuoria tyttöjä (mm. Nastassja Kinski) ranskalaiselle lehdelle kuvannut ohjaaja lipesi vähän liian pitkälle kalifornialaistytön kuvauksien aikana, Jack Nicholssonin asunnossa. Suurin osa dokkaria keskittyy siis oikeudenkäyntiin ja paikallaolleiden haastatteluihin ja arkistomateriaaleihin. Uhria, asianajajia ja Polanskin ystäviä kuten Mia Farrowta yms. haastatellaan. Muutamista keskusteluohjelmista on otettu pätkiä ja Polanskin leffoista on napattu matskua dramaturgisiin tarkoituksiin ja myös "todistusaineistoksi" miehen synkästä mielestä. Arkistostomatskuissa vilahtaa porukkaa Hugh Hefnerista Ringo Starriin. Musiikkina toimii isossa osassa Rosemaryn painajaisen tunnuskappale erilaisina variaatioina.

Mediamyllytys oli kohtuutonta ja tuomari (lopulta erotettu jutusta jo Polanskin karattua maasta) julkisuudenhakuinen ja epäoikeudenmukainen. Kaikki ovat yksimielisesti tästä asiasta samaa mieltä, hän ei hakenut Polanskin etua, uhrin etua, oikeuden etua, ainoastaan omaa etuaan. Polanskin onnistui karata maasta Ranskaan ja Vuokralainen (Le Locataire, 1976) jäi Polanskin viimeiseksi elokuvaksi Amerikassa. Ranskalla ei ole velvollisuutta luovuttaa ketään tuomittavaksi muualle, ellei ole kyse raiskauksen tasoisesta syytteestä, Polanskia kun loppujen lopuksi syytettiin enää vain laittomasta yhdynnästä. Tietysti hienoa että ohjaaja sai näin jatkaa elokuvien tekemistä, vaikka ketään ei sinänsä saisi jättää tuomitsematta tietyistä rikoksista.

Sovitteluja on yritetty tehdä vuosien mittaan ja Polanskille on luvattu, ettei hän joutuisi kärsimään vankilatuomiota sillä ehdolla, että oikeudenkäynti kuvattaisiin. Siihen hän ei suostunut. Syyte on ja pysyy, vaikka uhrikin on antanut virallisesti anteeksi. Ylipäätään uhri ei olisi ikinä halunnut mitään tällaista pyöritystä, hallaa se on tehnyt hänellekkin. Oscarin Pianistista (2002) kävi hakemassa polakin Franticissa (1988) näytellyt Harrison Ford.

Dokumentti on ihan kelvollisesti toteutettu ja vaikka aika vähän se mitään uutta ainekaan itselleni antoi, on sen arkistomatskut ja haastattelut ehdottomasti mielenkiintoisia. Ainekin omasta mielestäni tämä on siis tarpeellinen teos ja asiasta kiinnostuneet katsomaan vaan! Polanski on tälläkin hetkellä arestissa Sveitsin asunnossaan, josta käsin hän antoi ohjeet vasta ensi-iltansa saaneen Ghost Writerin (2010) viimeistelyyn. Siellä hän odottelee tuomiota vaimonsa ja kahden lapsen kanssa. Kuinkahan käy.

Negură Bunget: Vîrstele Pămîntului (2010)

Kuuntelen levyä oikeastaan nyt ensimmäisiä kertoja ja voin arviointitasolla ilmaista siitä vain pintaraapaisun verran, mutta tässä nyt siis suuntaa-antavaa vihiä hieman.

Negură Bungetin edellinen levy Om (2006) kuuluu varmasti tämän vuosituhannen suosikkilevyihini, ainekin bm-rintamalla. Romanialaisen yhtyeen tyyli on hyvin kansanmusiikillinen ukrainalaisen Drudkhin tapaan, mutta laahaavaan jylläyksen sijaan Bungetilla on aivan omat kieron melankooliset tapansa edetä transylvaanisen synkkyyden täyttämillä levyillään. Kauhuelementit levyillä on yllättävän toimivia, eikä oikeastaan edes noloja kuten joillain bändeillä.

Vuosien tauon jälkeen orkesteri on sekä hajonnut että palannut. Hupogrammos ja Sol Faur jätti Negură Bungetin ainoalle alkuperäisjäsenelle, rumpali Negrulle joka on kasannut uuden soittajiston tälle 1995 perustetulle kollektiiville. Pois kalppinut kaksikko perustivat keskenään Dordeduh nimisen kokoonpanon. Hupogrammosta ja Sol Fauria kuullaan vielä Măiastru Sfetnic (2000) levyn uudelleensoitetulla levyllä joka ilmestyi juuri nimellä Măiestrit (2010). Uusi Vîrstele Pămîntului on jo toteutettu uudella miehistöllä.

Sopivasti löytyy juuri sitä tunnelmointia ja puhdasta laulua, mutta myöskään epäpuhtaita säkeitä unohtamatta biisit paahtavat eteenpäin, monipuolisin soitinarsenaalein ja päällekkäisine soitantoineen. Äänituotanto on aika kirkasta ja se tekee ehkä ihan kivasti oikeutta musiikin monipuolisuudelle. Jo levyn avaava Pãmînt tekee selväksi ettei miehistönvaihdos ole liian pahaa muutosta tehnyt bändin hyville urille lähtenyttä ulosantia, hieman kun ollaan jo juurista lähdetty etenemään omaleimasempaan päin. Bändin soittimiin kuuluu normisettien lisäksi puuhuiluja, ksylofooneja ja mitäikinä lie muita kilkuttimia jotka tekevät aika mukavan säväyksen levyjen äänimaailmaan.

Jos tässä ei ole vertainen teos Omille, niin ainekin hieno jatko se sille on. Genren ja bändin faneille suositeltava levy.

Syobon Action.

Taannoiseen tasohyppelylistaan liittyen, mainitsen vielä pelin Syobon Action (tunnetaan myös Cat-Mariona). Pelin saa imastua ilmaiseksi netistä, eikä paljoa tiloja vie. Periaate on se, että Marion henkeen edetään, mutta jokaikisessä käänteessä asiat tuppaavatkin menevän juuri eikä melkeen päin helvettiä. Haastan kaikki kokeilemaan, kyllähän sen läpi menee parissa tunnissa, mutta kyllä siinä hermotkin menee. Siitä hauska että kyseessä on yksi ärsyttävimmistä, mutta samalla viihdyttävimmistä peleistä.

20. vuosisadan tasohyppelypelit.

1. Prince of Persia 1 & 2 (1989-1994)



Prince of Persian 2d-klassikkot saivat ensin saagan jatkeeksi 3d-version, sen jälkeen toistaiseksi kolme menestynyttä uutta komeaa versiota ja kohta elokuvasovituksen. Vaikka uudetkin seikkailut ovat ihan pelattavia viihdepläjäyksiä, ne ei mitenkään vastaa alkuperäisten fiilistä.

Tuolloin oudon vakavalla realismilla hämmentänyt ensimmäinen osa oli poikkeus värikkäiden tasohyppelyiden joukossa, jossa keräiltiin ilmassa leijuvia rahoja ja pamautettiin hauskan näköisiä laatikkoja auki. Pelin prinssi ei kykene yli-inhimillisiin hyppyihin, eikä kestä liian suurta pudotusta. Välillä joudutaan ottamaan miehestä mittaa miekoin ja välillä vältettävä ansoja. Pelin tarina on hyvin kirjoitettua itämaista satua ja erikoisia käänteitäkin tapahtuu. Prince of Persia on läpäistävä tunnissa, ennen kuin tiimalasin hiekka valuu loppuun. Toinen osa on vielä paljon monipuolisempi ja tarusto kirjavampi.


2. Super Mario Bros. (1985)



Epäilemättä tunnetuin tasohyppelypeli ja ehkä myös tunnetuimpia pelihahmoja ovat nuo Marion veljekset. Muutamaa vuotta aikaisemmin samainen parivaljakko tähditti keskinkertaista arcade-peliä, mutta Super Mario Bros. toi italian putkenrassaajat koko maailman tietoisuuteen. Uudelleenpelattavuus on korkealla ja kaikki musiikeista lähtien ikimuistoista. Pelin hahmot, kuten sienet ja Mario on nykyäänkin muodissa vaatetuksessa ja koristeissa.

3. Commander Keen 1-6 (1990-1991)



Apogee tehtaili hypi-pompi-pelejä ahkerasti aina duke nukem 3d:hen asti. Commander Keen on varmasti peleistä legendaarisin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan keskihelppoa etenemistä avaruuden äärillä. Pääosassa on pieni jenkkipoika, joka näkee velvollisuudeksensa jättää yöunet väliin kun on pelastettava maapallo kerta toisensa jälkeen. Sarjan viimeisessä osassa avaruusoliot ovat kaapanneet lastenhoitajan ja onhan se pelastettava, ettei saisi hoitajan katoamisesta syitä omille niskoilleen.

Yksi pelin silloisia suuria etuja oli Keenin ikoninen hyppykeppi. Jos pelisaagan huonoin osa olisi nimettävä, se olisi ehkä kolmonen. Paras periaatteessa on ehkä neljäs osa, vaikka ensimmäinen onkin se aito ja oikea. Sarjan jälkeen toinen pelitalo teki vielä epävirallisen jatko-osan Keen Dreams, jossa Keen taistelee unissaan taistoa pahoja kasviksia vastaan. Suhteellisen turha kyhäelmä.


4. Ducktales (1989)



Nintendo 8-bittisellä olisi tietysti läjäpäin annettavaa tasohyppelypelien listalle, mutta taidan tehdä tilaa monipuolisille valinnoille. Pakko on silti vielä lukea Ducktales listaan, koska siinä on jotain erityistä hohtoa. Ankkalinnan väki on hyppinyt toki peleissä kyllästymiseen asti, mutta tuskin yksikään nimeke pääsee tämän ylitse.


5. Rick Dangerous 1 & 2 (1989-1990)



Listan kymmenikön vaikein peli. Etenkin ykkösosa pursuaa ennalta-arvaamattomia kuolonansoja joka käänteessä. Kakkonen on hivenen inhimillisempi, mutta ehkä juuri siitä syystä se ei ole tehnyt ihan niin suurta ja lähtemätöntä vaikutusta. Mukavampi pelattava se on silti. Kärsivällisyyttä tarvitaan silti kummassakin.


6. Pandemonium (1996)



Listan "uusi" peli ihastutti jossain määrin aikoinaan ulkoasullaan, täydellisellä vaikeustason balanssillaan ja omaan makuuni toimivalla kolmiulotteisuudella. Kyse on siis periaatteessa kaksiulotteisesta pelaamisesta kolmiulotteisessa maailmassa. Täten harhahyppyjä tai muuta hankaluuksia ei ole, mitä monissa muissa on.


7. Crash Bandicoot 1-3 (1996-1998)



Crash Bandicoot esittelee tasohyppelyn lisäksi pelissä myös paljon vaihtelevia tehtäviä, kuten erilaisilla härveleillä ajamista ja lentämästä. Kojootin taidotkin ovat sopivan monipuolisia ja parasta on pelin uudelleenpelattavuus. Ensimmäisellä kerralla voi mennä läpi ilman ihmeempiä säätöjä. Sitten voi vaikka keräillä jokaisen radan erikoistimantit. Joistain saa helposti vain tuhoamalla kaikki lootat tai löytämällä salareittejä tai olemalla tarpeeksi nopea. Jotkut ovat helpompia tehtäviä, joissain taas saa tosiaan kikkailla. Pitkäikäistä hyppimistä pelit jokatapauksessa tarjoaa.


8. Duke Nukem 1 & 2 (1991-1993)



Muutamaa vuotta ennen pelihistorian yhtä legendaarisinta räiskintäklassikkoa, Duke Nukem 3d:tä, Duke hyppi kaksiulotteisena. Häiskän asenne ei päässyt vielä täysiin oikeuksiinsa, mutta toimivaa pomppimista tämäkin joka tapauksessa on tarjonnut.


9. Monster Bash (1993)



Apogeen halloween-spesiaalissa pikkupoika lähtee yökkärissään taistelemaan hirviöitä vastaan kivilinkoritsan kanssa. Peli tarjoaa jopa mukavasti silloin tällöin ongelmanratkaisua ja muuta mukavaa. Apogeen laadukkaan linjan parhaimmistoa. Listalle ei päässyt esim. Crystal Caves (1991), Cosmo's Cosmic Adventures (1992) tai Bio Menace (1993), vaikka mainioita ovat nekin.


10. Jill of the Jungle (1992)



Jollain tavalla viehettävä etappi tasohyppelyjen historiassa on tämäkin. Hieman erilaisella pelattavuudella on saatu aikaan tämänkinlainen orginaali plagiaatioiden maailmaan. Tuolloin taisi olla harvinaisempaa naispäähenkilökin.


+ Alley Cat (1983)



Varhaisimpia ja vaikeimpia tasohyppelyitä, mitä olen pelannut. Neliväri maailmassa kissa loikkii aidoilla ja pöydillä. Ylläolevassa tilanteessa on varottavaa huoneen ympäri viipottavaa luutaa.

++ Aldo's Adventure (1987)




Yksikertainen pikku hyppelupeli, joka on täysi Donkey Kong-kopio, mutta toimi itselläni aikoinaan vissiin alkuperäisen korvikkeena. Apinapeliä pääsin kokeilemaan vasta vuosia myöhemmin, enkä ollut edes kovinkaan vakuuttunut. Myös Sonic the Hedgehog olisi voinut olla hitti, jos olisin sitä pienenä pelannut. Vaan kun näin ei ollut, ei sininen pörriäinen listalleni kuulu.

+++ The Adventures of Captain Comic (1988)



Comicissa viehättää sen lievä poikkeavuus valtavirrasta. Pelissä keräillään kaiken maailman tavaroita ja kehitetään suojakilpeä jne. Peli on silloisin kriteerein erittäin pitkä ja haastava.

Televisio ja tallennus - ennen ja nyt.

Katsoin eilen elokuvan, joka oli nauhotettu kolmoselta 1990, eli kaksikymmentä vuotta sitten. Kyseessä oli Give my regards to Broad Street (1984),  nauhoitettuna rehelliselle vhs-kasetille, rehellisellä puolinopeudella, älpeellä - toiminto, jolla saa videokasetille mahdutettua tuplamäärän ohjelmaa (tinkien hieman kuvan/äänen laadusta). Nauha toimi moitteettomasti, kuva näkyi loistavasti. eikä ääniraidassakaan ollut mitään vikaa (musiikkielokuva kun vielä kyseessä).

Mainoskatkoja 2h 5min pituisessa lähetyksessä oli kolme, kukin kesti 30-45 sekuntia, sisältäen yhden mainostajan mainoksen ja kolmosen oman ohjelman mainoksen (sporttispurtti tai joku taisi olla yksi). Tuon ajan mainoksia on tietysti hauska nähdä nykyään.

Nauha säilynyt hyllyssä parikymmentä vuotta ja mikään ei olisi näyttänyt huonontuvan, nostalgia-arvo vain on jopa lisännyt tunnelmaa. Alussa oleva testikuva, sitten ohjelmatiedot, Spedestroika näytti tulevan elokuvan jälkeen. Kaikinpuolin erinomaisesti säilynyt tallenne.

Entä nykyään. Pakkomielteisen kuvantarkkuuden maksimoimisen eteen on tehty töitä läpi 2000-luvun. Digiboksien tulo pilasi tunnelman television katselusta. Kuva on joskus niin terävä, että se tosiaan ärsyttää. Omia kokoelmavideoita ei voi enää nauhottaa. Ajastukset kusee. Kuva ja ääni tökkii ja tekstitykset valitsevat aikansa ja paikkansa miten sattuu. Mitä vielä.

Mtv3 on tämän vuoden aikana lisännyt mainostaukojaan. Salkkareiden puolituntisen aikana taukoja on nykyään kaksi. Elokuvien ja sarjojen sekaan on sullottu määrällisesti lisää taukoja, pahimmillaan melkein viiden minuutin välein. Sivuillaan sanovat että mainosten kokonaisaika on silti vakio. Oli miten oli, tuntuu että mainokset vievät nykyään ainekin kolmanneksen ohjelmasta.

Digiboksilla tallentaessa nauhoituksesta ei jää mitää fyysistä käteen. Ainoastaan tieto boksin sisälle. Sitten vielä se asia, että digiboksin arvioitu elinikä on ehkä jotain 2-5 vuoden välillä. Sen jälkeen kaikki tallennukset katoavat ikiajoiksi. Sadat nauhoitetut kasetit säilyvät vuodesta toiseen, mutta digiboksin sisäiset tallennukset ovat meillä oikeastaan vain hetken.

Parempia digibokseja ja levylle tallentavia laitteita on tottakai olemassa, eipä siinä, mutta itse haluaisin ainekin mahdollisuuden nauhoittaa vielä videoilla. Ja mieluiten kuvaa joka ei töksähtele.

Nowhere Boy (2009)

"Mother, you had me but I never had you. I wanted you but you didn't want me."

-Mother, John Lennon

Päivän nimpparisankari Julia on periaatteessa Nowhere Boyn tärkein hahmo. Elokuva kertoo John Lennonin nuoruudesta kun hän asuu Mimi-tätinsä luona, mutta ihmeettelee samalla, missä äiti? Lennon tutustui äitiinsä, Juliaan, vasta myöhäisellä teini-iällä, oikeastaan juuri vähän ennen kuin oli liian myöhäistä. Punatukkainen rouva rockenroll oli nuorelle Johnille mysteeri, ihailun kohde, mutta toisaalta kaiken pahan alku ja juuri. Ristiriitaiset ajatukset äidistään seurasi varmasti läpi Johnin elämän. Hän sävelsikin lukuisia kappaleita äidistään, joka hänellä hetken oli, niin beatleaikana kuin soolourallaa: Julia, My Mommy's Dead, Mother...

Sam Taylor Woodin ohjaaman leffan on käsikirjoittanut Matt Greenhalgh, joka toimi myös parin vuoden takaisen Anton Corbijnin ohjaaman Controlin käsikirjoittajana. Käsikirjoitus perustuu John Lennonin siskon, Julia Bairdin muistelmiin. Huomioin lopputeksteissä myös erikoiskiitokset Yoko Onolle. Lennonin lesken osuus hahmon rakentamiseen olisi mielenkiintoista tietää.

Elokuva alkaa hyvin tunnistettavalla A Hard Day's Nightin aloittavalla soinnulla, joka on varmasti tunnistettavin yksittäinen sointu Beatlesin koko musiikillisessa katalogissa. Tosin elokuva kertoo ajasta 1957-1962 ja tuo kyseinen (todellisuudessa George Harrisonin 12-kielisen Rickenbacker 360/12 sähkökitaralla tehty pikku rämpäytys) soi vasta 1964 ilmestyneellä albumilla, joka kantoi samaa nimeä kuin kappale. Pitkäsoittoa promottiin niinikään samaa nimeä kantavalla elokuvalla, jossa neljä beatlea seppoilee menemään. Sekin alkaa samaisella soinnulla. Nowhere Boyn alussa Johnia esittävä Aaron Johnson juoksee samanlailla kuin beatlet tuossa tunnetussa elokuvassa, mutta yksin. Hetken päästä John ja muut nuoret kollit ajavat muunmuassa Strawberry Fieldin ohi. Julia opettaa Johnia soittamaan Maggie Maeta banjolla. Tällaisia pieniä viitteitä The Beatlesin tuotantoon annetaan, mutta esimerkiksi koko bändin nimeä ei mainita missään vaiheessa.

Ensimmäinen asia mitä ajatteli elokuvaan mentäessä oli tietysti näyttelijäsuoritukset. Esimerkiksi Iain Softleyn ohjaamassa Backbeatissa (1994) näyttelijäsuoritukset ovat hieman noloja, vaikka leffa ei oikeastaan täysin surkea olekaan. Aaron Johnson esittää mielestäni erittäin hyvin roolinsa. Todella hyviä ovat myös Anne-Marie Duff Julian roolissa ja Kristin Scott Thomas Mimi-tätinä. Loput ovat enemmän tai vähemmän statisteja. Paul McCartneyta esittää pienipäinen ja isosilmäinen Thomas Sangster ja George Harrisonia Duncan Jonesin Kuussa juuri pääosassa ollut Sam Bell. Tietyllä tavalla hekin sopivat ihan hyvin rooleihinsa

Onko elokuvassa sitten jotain valittamisen sijaa. Tarina on hyvin kerrottu ja näyttelijät uskottavia rooleissaan. Musiikkivalinnat ovat myös hyviä ja pääasiallisen elokuvan scoren on säveltänyt loistava brittiläinen elektrobändi Goldfrapp. Jos Beatlesia odottaa, saattaa pettyä, koska elokuvan aikana niitä kuullaan vain yksi ja sekin on erittäin mielenkiintoinen valinta ja tätä tarkoitan vain hyvällä, koska kyseessä on kumminkin oikeastaan sävellyksenä ainutlaatuinen teos (säveltäjäparin suhteen). Lennonia kuullaan myös yhden kappaleen verran. Se on jopa aito versiokin. Kyseessä on siis hyvä elokuva. Jos aihe kiinnostaa, niin kyseessä on pakollinen katsottava.

Hivenen Off-topicina: Lennonia ja Beatlesia sivuavia elokuvia on tietysti tehty aikojen saatossa lukemattomia määriä ja kaikissa ei edes keskitytä niinkään itse bändiin:

• I Wanna Hold Your Hand (1978) on elokuva beatle-faneista jotka yrittävät nähdä suosikkinsa. Se oli Robert Zemeckiksen kolmas ohjaus, myöhemmin hän löi läpi mm. Paluu Tulevaisuuteen-trilogialla, Roger Rabbitilla ja Forrest Gumpilla. Hänen seuraava elokuvansakin tulee liittymään beatleihin, nimittäin tekeillä on Yellow Submarinen uudelleen filmatisointi.
• Chapter 27 (2007), kertoi Lennonin murhaajasta Mark Chapmanista, jota esittää Jared Leto. Elokuvan nimi tulee kirjasta Sieppari ruispellosta, jossa on 26 kappaletta ja Lennonin murhaamista Chapman piti 27. lukuna.
• Monty Pythonin voimin tehty The Rutles: All the need is Cash (1978) taas oli parodia, jossa George Harrisonkin vilahtaa, haastattelevana toimittajana.

Tunnetuin henkilökuva jokatapauksessa ennen Nowhere Boyta taitaa olla jo aiemmin mainittu Backbeat. Pelkästään Johnin ja Yokon tarinastakin on tehty lukuisia elokuvia. Kumpa kaikki muutkin vain olisivat yhtä hyviä kuin tämä uutukainen. Kyseessä siis ehkä paras tavalla tai toisella Beatles-aiheinen dramatisointi poislukien muutamat beatlepoikien omista elokuvista.

Aavikon Kukka (Desert Flower, 2009)

Kuusituhatta tyttölasta ympärileikataan päivittäin vielä tänäkin päivänä. Ensimmäinen, joka otti asian esille aikoinaan oli somalialainen huippumalli Waris Dirie. Dirie lähti Somaliasta järjestettyä avioliittoa pakoon 13-vuotiaana, kun hänet olisi naitettu vanhalle miehelle neljänneksi vaimoksi. Englannissa laiton maahanmuuttaja repäistiin sitten hampurilaispaikan siivojanpestistä mallimaailman huipulle. Etten sanoisi - tämä on hänen tarinansa.

Waris Dirien omaelämänkertaan perustuvassa elokuvassa pääroolin vetää niinikään somalialainen malli, Liya Kebede. Elokuvan alussa hän elelee pummin tavoin pitkin Lontoota, kunnes takertuu balettiurasta haaveilevan höppänän Topshop-myyjättären kylkeen. Muutamin kohtalon kääntein hommat alkavat pian sujua vihdoin parhain päin. Dirien löytänyttä huippuvalokuvaajaa esittää Timothy Spall, johon on välillä hieman vaikeaa suhtautua, koska hänet muistaa parhaiten jostain kyttyräselkäisten maahisten tms. rooleista (Harry Potter, Sweeney Todd).

Elokuvan runko menee jotakuinkin niin, että Topshopin vessa on lähtöpiste ja loppu on se kun mallinura on hyvällä mallilla ja Dirietä kuunnellaan kun hän avautuu vakavasta ongelmasta maailmassa. Tietyin väliajoin nähdään muisteloita menneistä ajoista Afrikassa.

Elokuvan anti ns. nykyajassa on mielestäni suurimmaksi osaksi samaa tasoa kuin jossain kepeässä tv-sarjassa ja loppua kohden homma vaihtuu huippumalliksi haussa. Oli nykyisemmän ajan kuvauksessa paljon hyvääkin, vaikka uskottavuusongelmista välillä kärsikin. Mikäs vika niissä kepeähköissä tv-sarjoissakaan on. Toki vakavia asioita eletään läpi, mutta kumminkin ehkä paremmin huumori toimi huumorina kun ne pahat asiat niin pahoina. Afrikkamuistelot ovatkin sitten aivan toista kaliiberia. Ne ovat erittäin kauniita ja silti niin hirveitä. Olisin mieluusti nähnyt paljon enemmän juuri sitä puolta, koska se toimi kokolailla virheettömästi. Ja ne pahat asiat tuntuivat tosiaan pahoilta.




Kebeden roolia on kiitettävä ihan onnistuneeksi. Erityismaininta on myös annettava nuorta Dirietä esittävälle tytölle, Soraya Omar-Scego niminen tyttö on oikein hyvä valinta rooliin. Muotimaailmassa mallinalun managerina toimiva Juliet Stevenson vetää ylitseampuvan stereotyyppisen roolin ja Dirietä epätoivoisesti lähestyvä Craig Parkinson on myös tehty hieman koomisen kömpelöksi. Vakavastiotettavampi elokuva olisi ollut jos hahmoja olisi hillitty, mutta viihteellisyyttähän sillä onkin haettu. Ehkei elokuvasta olla kumminkaan haluttu liian ahdistavan vaikeastikatsottavaa, vaan tosiasioita latova ja toiveikas.

Rakastettavalle, hyväntahtoiselle mutta väärinkohdellulle päähenkilölle toivoo vain kaikkea hyvää. Hänkin tahtoo. Parempaa huomista miljoonille lapsille Afrikassa ja muihin maanosiin muuttaneille, perheiden perinteitä ikävä kyllä jatkaville tytöille. Olisihan se hienoa jos tämä elokuva voisi edistää yhtään tulevien Afrikan tyttölasten elämää.

Suljettu Saari (Shutter Island, 2010)

Lähtökohta kun lähdin katsomaan Suljettua Saarta: Martin Scorsese on viime vuosisadan merkittävimpiä amerikkalaisia ohjaajia ja hänen CV:nsä on vaikuttavimpia nykyohjaajien keskuudessa. Tämän vuosituhannen puolella hänen elokuvansa ovat olleet jo täyttä rutiinilaatua, hyvässä ja huonossa. Elokuvat eivät enää nouse suosikeiksi, eikä niistä enää innostu samalla tavalla kuin ennen, ne on vain taattua scorsesea (etenkin Gangs of New York ja The Departed). Lentäjästä osasin innostua vähän enemmänkin, mutta kyllä kai 90-luvun Kasino ja Kundun ovat ne viimeiset ikimuistoiset scorseset.

Scorsesen ohjauksen alla Robert de Niro, Harvey Keitel ja Joe Pesci ovat aina olleet parhaimmillaan. Se oli viime vuosituhatta. Liekö enää tekevät yhteistyötä, vaikka de Niron kanssakin viihtyivät kahdeksan elokuvan verran. Nykyinen luottonäyttelijä on Leonardo DiCaprio, joka hänkin on parhaimmillaan juurikin näissä puitteissa. Täytyy oikeastaan myöntää että entinen teini-idoli on nykyään ilmiömäinen näyttelijä. Suljetussa Saaressa Leon esittämän poliisimesun vaimoa näyttelee Dawson's Creekin blondi, Michelle Williams. Virkaveljen roolissa Mark Ruffalo ja vankilamielisairaalan henkilökuntaan kuuluu Ben Kingsley ja Max von Sydow. Erittäin osuvat roolivalinnat, kukin vetää hyvän suorituksen.

Suljettu saari kertoo siis traumoja kärsivästä poliisista, joka kollegansa kanssa saapuu suljetulle saarelle rakennettuun vankilamielisairaalaan tutkimaan katoamistapausta. DiCaprion roolihahmolla on pahoja päänsärkyjä ja fläsäreitä vanhoista sotakauhuista, jotka pahenevat laitoksen ilmapiirissä. Välillä päänsisäiset väliepisodit menevät jo niukalti kauhun puolelle. Elokuva muutenkin on luokiteltavissa psykologiseksi trilleriksi, joka on toinen laatuaan Scorseselta (ensimmäinen oli Cape Fear). Kauhukohtaukset saavat miettimään millaisenkon tyylipuhtaan kauhuelokuvan ohjaaja saisi aikaiseksi. Välillä tulee mieleen tyylillisesti Hitchcock ja jopa Kubrickin Hohto. Taitoa tuskin puuttuisi kauhuelokuvan ohjaamiseen, mutta liekö rikoselokuvien mestarilla kiinnostusta.



Toisin kuin ehkä useilla aikaisemmilla Scorsese-tuotoksilla, Suljetun Saaren hienous ei iske päälle niin vahvasti siltä seisomalta, vaan se kytee mielessä ja vasta pikku hiljaa alkaa miettimään kaikkia sen upeita yksityiskohtia. Elokuvat ja kirjat jotka käsittelevät tavalla tai toisella mielen pettämistä ovat aina tehneet itseeni suuren vaikutuksen. Machinist, Amerikan Psyko, Fight Club, Avaa Silmäsi, The Others, Rakastaa...ei rakasta, Viikset ja tälläkin hetkellä lukemani Haiteksti. Siinä onkin liuta leffoja ja kirjoja jotka ei ihan helposti unohdukaan. Vaikea sanoa vielä onko liiankin kova sarja hyväksymään Suljettua Saarta peesiin, mutta ehdokkaista se on paras miesmuistiin. Pienen sulattelun jälkeen sitä osaisi jo ehkä suhteuttaa muiden joukkoon.

Scorsesen kataloogiin Suljettu Saari sijoittuu hieman ehkä jopa keskiarvon yläpuolelle (ohilyöntejäkin on). Viihdearvo joka on tehnyt Taksikuskista, Kuin Raivo Härästä ja Mafiaveljistä, jopa Illasta Aamuun niin nautittavia ja uudelleenkatsottavia, ei tunnu tällä kertaa ensikatsomisella. Mutta muutaman päivän lasehdittuani haluaisin oikeastaan jo nyt nähdä elokuvan uudestaan. Joka tapauksessa tämän vuosituhannen paras Scorsese-elokuva ja toistaiseksi kuluvan vuosikymmenen paras leffa jonka olen nähnyt.