Oktoberstats.

Lokakuu oli uuden asunnon debyyttikuukausi ja täytyy sanoa että kovatasoinen katseltujen leffojen osalta. Kuukauden parasta elokuvaa on vaikeaa nimetä, mutta eiköhän se olisi Pitkät kihlajaiset, Tahraton mieli, Toy Story 3 tai Puhu hänelle. Näiden lisäksi tuli katseltua paljon loistavia kuriositeetteja ja kulttikamaa. Musiikkia tuli kuunneltua enemmän ja vähemmän, mutta kolmea levyä eniten. Muutamilla keikoillakin kerkesin käydä.


Elokuvat


Teenage Mutant Ninja Turtles The Movie.

Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat. Kotoisemmin Turtlesit, japanilainen samuraitarusto kohtaa 1980-90 taitteen Manhattanin ja sen rikollisliigat. Amerikan viihdekoneisto on ammentanut kaukoitäiseltä saarelta onnistuneesti jo kauan. Turtlesit kuuluu samaan kastiin tässä suhteessa kuin Tähtien Sota, jossa Kurosawaa tulkitaan avaruudessa asti.
Vihreät pizzanaamat mäiskii menemään tyylikkäästi ja leffa toimii oikeasti aika hyvin. Näin elokuvan viimeksi pienenä ja muistikuvia oli aika vähän. Tunnistettava aikansa kuva, mainio viihdepläjäys, kulttikamaa, diggareille ei luulisi tuottavan pettymystä. Lopputekstien pyöriessä on lähinnä hyvä mieli ja mainio turtlesräppi ei ainekaan latista sitä.

Paavo Pesusieni. Sinänsä hauskasta aikuisten lasten sarjasta on venytetty elokuvan pituinen otos. Kuten usein vastaavissa tapauksissa, tulos tosiaan on kuin pidennetty tv-jakso vain hivenen enemmällä panostuksella. Ihan kelvollinen tuotos ainekin sarjasta pitäville.

Varjot Menneisyydestä. Tourneurin noir ei jaksanut jostain syystä innostaa niin paljon kuin genren edustajat keskimäärin, vaikka leffan rungossa ei mitään näkyvää vikaa olekaan. Teema kanavana on todellinen lahja elokuvankuluttajille ja noir-sarjasta taas kerran suuri kiitos.

Toy Story 3. Arvosteltu aiemmin.

Brokeback Mountain. En ole tietääkseni ainekaan tietoisesti kierrellyt tämän leffan näkemistä, mutta ennen en ollut sitä nähnyt, vaikka se oudolta tuntuu jopa itsestäni. Ang Leellä on kontollaan pitkä liuta upeita ohjauksia, joissa käsitellään arkoja aiheita, niistä parhaita ovat mielestäni hieman vanhemmat Hääjuhla ja Jäämyrsky, joskin myös tuoreempi Lust, Caution kolahti jossain määrin. Brokeback on hyvä pikku homostelu muiden laatuleffojen joukossa, mutta täytyy sanoa että Leen kovatasoisten ohjausten joukossa se ei kuulu kärkikastiin.



Pitkät Kihlajaiset.

Pitkät Kihlajaiset. Jeunetin elokuvat ovat tyyppiesimerkki fantastisesta elokuvasta, jossa muoto ja aihe ovat yhtä tärkeitä. Elokuvissa on oma maailmansa ja henkensä, ne toimivat tiettyjen muuttujien alaisina jotka tulevat tutuiksi, mutta onnistuvat silti yllättämään. Ohjaaja tekee tässä yhteistyötä toisen kerran Audrey Tautoun kanssa, muutama vuosi Amélien jälkeen. Kokonaisuutena ei niin ikimuistoinen kuin yksinkertaisempi Amélie, mutta heikompi ei missään nimessä.

Invasion. Klassikon tuorein versio kolahti itselleni täysillä. Invasion of the Body Snatchers tehtiin ensikertaa 1956, suom. Ruumiinryöstäjät tulevat tai Varastetut ihmiset, toistamiseen 1978, suom. Ihmispaholaiset, ja nyt 2007 lyhennettynä Invasioniksi, suom. Tunkeutujat. Alkuperäisen fanaattiset diggarit eivät välttämättä tunnusta tätä uutukaista, mutta se on mielestäni erittäin onnistunut ja kun katsoin juuri alkuperäisenkin muistin virkistykseksi, niin enemmän sain irti tästä. Joskus käy näin.

Prinsessa. Arvostelu tehty aiemmin.

Fantômas - sadan naamion mies. Souvestren ja Allainin Fantômas käännettiin kuusikymmentäluvulla komedialliseksi trilogiaksi, jossa Jean Marais toimi Fantomasina ja Louis de Funes komisaario Juvena. Myléne Demongeot häärii sivussa sööttinä ja sympaattisena ranskattarena. Ihan katsottavaa huttua, ei ihan niin campia kuin tuolloinen Batman, muttei niin "totista" kuin Bondit, muutoin jakaa aikalaistensa kanssa paljon samoja piirteitä.

Fantômas nauraa kuolemalle. Jatko-osa onkin huomattavasti parempi, jopa ihan hyvä. Kolmatta osaa en vielä ole katsonutkaan. Fantômasista ollaan btw tekemässä ensimmäistä uutta sovitusta vuosikymmeniin ja sen on määrä saapua ensi-iltaan ensivuonna.

Tahraton mieli. Charlie Kaufman kirjoittaa aikamme oudoimpia ja kiehtovimpia tarinoita, tämä on niistä mitä parhain.

Kauna 2. Narinaa, valkeita naamoja, mustia hiuksia

Kaksi kulkuria. Ohukainen ja paksukainen eivät kuulu suosikkeihini, jokin niissä on yksinkertaisesti ärsyttävää ja luotaantyöntävää. Kuitenkin, ihan onnistunut aikansa slapstikki, joka ei muuta mielipidettäni herroihin.

Casino Royale. Varmasti kuukauden suurin pettymys. Suunnatonta suitsutusta saanut uusi Bond ja uudenlainen bond-elokuva eivät kolahda alkuunkaan. En ole tosin edes bondien ystävä, mutta tykkään katsella joskus joitain klassisia conneryita tai hauskoja mooreja. Tästä en saanut oikeastaan mitään irti.

Puhu hänelle. Almodovarin paras elokuva, karu ja vaikuttava.

Kaikki äidistäni. Almodovarin kenties tunnetuin elokuva on ihan kelpo, muttei ylitse muiden.

Lihän värinä. Mainiosti rakenneltu leffa lässähtää lopussa ikävästi, silti mielestäni parempi kuin em.

Kika. Kirjastosta lainatun Almodovar-boksin vanhin tuotos on sekamelska joka on muodoltaan kuin komedia tai jopa farssi, mutta lähinnä hämmentävyydellään hauska, vaikkakin perin ikävä.

Napapiirin Sankarit. Arvosteltu aiemmin.

Scorpio Rising. Katselin nyt Kenneth Angerin kulttiklassikon ensimmäistä kertaa. Ilmestymisaikaansa nähden rohkea ja kokeileva, lähinnä outo kuvakollaasi prätkäjätkistä, jossa soi tarkoin valikoitu musiikki.



My Blueberry Nights.

My Blueberry Nights. Wong Kar-Wain leffat eivät aina jaksa innostaa, etenkään jos ei jaksa keskittyä täysin. Mustikkailtojen seuraaminen ei ole niin vaativaa, leffa on kaunis ja tunnelmallinen.

Kuoleman Pelko. Japski film noir ei välttämättä lajina olisi pöllömpi, harvemmin sellaisia vaan sattuu näkemään. Tämä harvinaisuus näyttää mitä tyylilaji parhaimmillaan voisi olla, mutta ikävä kyllä toinen puoli leffasta on varsin tyhjänpäiväistä.

Ystävyyden Talvi. Herttainen piirroselokuva reilun kymmenen vuoden takaa Irlannista. Muotovalio täyttää perinteisen lastenpiirretyn kriteerit jokseenkin aukottomasti. Pieni ankanpoikanen jää etelänreissusta paitsi kun muu muuttoparvi lähtee talvea pakoon. Keltanokalle onkin edessä hyinen koitos vaaroineen, vaan tarvitseeko niistä selvitä yksin. Juuri tällaisia piirrettyjä tarvitaan lapsille, mutta myös aikuisten sietäisi katsella.

I Love You Phillip Morris. Kuukauden toinen homoelokuva ja toinen Jim Carrey -elokuva. Lystikkäällä ysärillä ei olisi paljon voinut kuvitella Carreyta tosissaan otettavana näyttelijänä, mutta pikkuhiljaa se alkaa olla totta. Kuminaamasta on tässä leffassa tosin ihan etuakin, näyttelijävalinta ei juuri parempi olisi voinut ollakaan. Hauska ja ovela elokuva, kannattaa katsella.

Leffaan asti en ikinä mennyt katsomaan, mutta cdonista sain jotain ilmaiskoodeja, niin sai ladattua. Ihan toimiva systeemi, vastikään on tosin saatu myös Voddler käyttöön, että saa nähdä alkaako tässä tosiaan katsella enemmmän leffoja koneen kautta. Seuraavakin leffa kumminkin sieltä cdonin lataamosta.

Thirst. Chan-Wook Park tunnetaan parhaiten Oldboysta, joka onkin aika ylivertainen teos, mutta ohjaajan kaikissa leffoissa on läsnä tietty sekopäisyys, joka näkyy myös tässä vampyyriuutukaisessa. Leffa on hyvä, mutta olisi kestänyt tiivistämistä.



Musiikki

Kuukauden Top 3 -levyt.

Kvist: For Kunsten Maa Vi Evig Vike. Heikommin tunnetun norjalaisbändin ainoksi jäänyt levy ilmestyi 1996, ilmeisesti sen verran pahimmasta pöhinästä myöhässä ettei se ikinä noussut suurempaan tietoisuuteen. Levy on kuitenkin törkeän hyvä ja sitä on tullut taas kuunneltua melko taukoamatta.

Prodigy. Prodigyn alkuaikoja käsittelevää kirjaa lueskellessani, on tullut kuunneltua pitkästä aikaa myös bändin ensimmäisiä julkaisuja, EP:t What Evil Lurks, Charly, Out of Space ja ensimmäinen LP Experience ovat lajinsa parhaimmistoa.

Pekka Pohjola: Urban Tango. Pohjola kuuluu pitkän linjan suosikkeihini, mutta tämä levy on ollut nyt ensimmäistä kertaa kuuntelussa.


Keikat

Alcest. Todellisuudessahan tämä oli jo syyskuun lopulla, mutta kun en ole aiemminkaan mitään maininnut. Mainio keikka Peste Noir-painotteisen livebändin kanssa. Ensikosketukseni Kuudes Linja -keikkapaikkaan ja tunnelmallinen ja lämminhän tuo oli. Keikan pituus taisi olla jopa alle tunnin, jotta eipä olisi haitannut vaikka sitä olisi vähän rukattu pidemmäksi, mutta toisaalta kaikki parhaat biisit kuultiin, joten aika paljon huonomminkin olisi voinut mennä. Biisit olivat kahdelta uudelta levyltä ensimmäisen 40 minuutin ajan, jonka jälkeen tuli astetta vanhempi vartin mittainen finaali. Täysin puhdasta laulua kuultiin siis reilusti yli puolen tunnin ja hyvin tuo luonnistui livenäkin.

Sólstafir. Osana pienimuotoista festaria tämä bändi esiintyi ehkä kolmen vartin verran. Edellisen kerran tunnelmaa ei siis kerennyt mitenkään saada, mutta näkipähän taas edes vilaukselta. Ilman muuta tämä vaatisi oman täysipituisen keikkansa ja toivottavasti sellaisen vielä joskus näkisi.

Nokturnal Mortum. Kieltämättä odotettu tapaus. Periaatteessa erinomaista keikkaa varjosti ärsyttävä puute, missä huilut? Syntikan paukuttajaakaan ei nähnyt keikan aikana kun alussa, joten sai vai arvailla miten kaikki musiikki oli tuotettu. Bändin musiikkia leimaa hyvin vahva syntikan ja kansallismusiikin käyttö, folk instrumentteineen tietysti. Niitä olisi ollut ihan kiva myös nähdä. Tästä huolimatta, itse perussoitanto kävi taidolla, biisien koostuen lähinnä uudemmasta tuotannosta, joskin lopetukseksi raikasi ylikliimaksinen Kolyada.

Pelit.

Asterix (NES)
Prince of Persia (NES)
Turtles Tournament Fighters (NES)
Sonic Mega Collection (PS2)