Ray Davies on päättänyt tulkita vanhoja Kinks-klassikoitaan ns. ystäviensä kanssa. Enemmän tai vähemmän todellisiin ystäviin kuuluu rockin, popin, folkin, countryn ja indien uusia ja vanhoja kasvoja. Joukossa on varsin onnistuneita dueton tai sovituksen mukana muovautuneita uusia näkemyksiä, mutta myös pienimuotoisia ohilyöntejä. Monet kappaleista kuuntelen ilman muuta ennemmin alkuperäisessä muodossaan, mutta jotkut saavat jopa sen verran uutta potkua, että pidän niistä enemmän uusina versioina.
Englannin todellisen rokkiveteraanin tuotoksia ei nykyään juuri näy mediassa, vaikka hän on ollut ihan tuotteliaskin. Kinksin tuotannosta muistetaan aina ne 1960-luvun kappaleet, mutta bändin viimeinenkin albumi, Phobia (1993), on ollut mieleeni. Etenkin 2000-luvulla Daviesilta on alettu saamaan erittäin onnistuneita soololevyjä ja nyt tämänkin kaltainen projekti. Toivottavasti Davies jaksaisi jatkaa omienkin sävellysten kanssa, mutta onhan See my Friends -tyyppinen ratkaisukin tervetullut. Ray on aina tervetullut.
Levy kappale kerrallaan:
Better Things (Bruce Springsteen & E Street Band). En ole ikinä ollut mikään "pomon" fani, E Street Bandissä sentään on bongailtavaa Steven "Sopranos" Van Zandtin ja Max "Conan" Weinbergin verran. Versio biisistä kuitenkin yllättää, se on onnistunut, jopa hyvä. Springsteenin karhea ääni kuulostaa kerrankin oikeasti hyvältä ja Davies täydentää hänelle sopivammat kohdat, niin että levy saadaan alkamaan lupaavasti.
Celluloid Heroes (feat. Jon Bon Jovi & Richie Sambora). Luultavasti jopa vielä vähemmän olen ollut pahaisen Jon Bonin fani, eikä äijän läsnäolo tässä kappaleessa liikaa ilahduta. Biisi on kuitenkin ihan kelvollinen, eikä Jovi sitä aivan totaalisesti pilaa. Jotka pitävät vierailijasta, pitävät varmaankin biisistä.
Days/This Time Tomorrow (feat. Mumford & Sons). Tuore lontoolainen folkrock-nelikko osallistuu levyn ensimmäiseen tuplakappaleeseen, muodoltaan jälkimmäistä onnistuneemmin. Tunnelma on kun Molly Malonesin trubaduuri-illassa.
Long Way From Home (feat. Lucinda Williams & The 88). Williams edustaa levyllä amerikkalaista countrya, kappaleella jota en muista kuulleenikaan. Genrelleen tyypillinen tulkinta on keskivertoa, jotain tunteentyyppistäkin saattaa aistia laulussa jos tarkkaan kuuntelee.
You Really Got Me (feat. Metallica). Tapailin jo mielessäni ennen kuulemista, miltä kappale tulisi kuulostamaan, eikä pahasti viereen mennyt. Hetfield laulajana on siis melko ennalta arvattava. Bändi paukuttaa ja Davies huutelee mukana. Menevä, vaikkakin yllätyksetön, hieman päälle kahden minuutin rypistys.
Lola (feat. Paloma Faith). Paloma on tämän hetken upeimpia naistulkitsijoita ja hienoa tietenkin, että hänet on huomioitu ja etenkin alku sujuukin hienosti, mutta lopun venytys ei ehkä tee hänelle kunniaa. Ihan kohtuullinen duetto, mutta odotukseni olivat korkeammalla kesällä kuulemani Beatles-coverin jälkeen.
Waterloo Sunset (feat. Jackson Browne). Ray Daviesin nassakan pistävä ääni yhdistettynä pehmeämpään Brownen ääneen on oikein yhteensopiva ratkaisu. Sopusointuisen kaunis tuotos.
'Til The End of The Day (feat. Alex Chilton & The 88). Sovituksena parhaimpiin kuuluvassa kappaleessa kuullaan Alex Chiltonin tunteikasta tulkintaa kappaleesta, jota hänen bändinsä on coverina soitellutkin. Chilton oli Davies hyvä ystävä, kunnes kuoli tämän vuoden maaliskuussa muutamaa päivää ennen festivaalikeikkaa, josta muodostuikin muistokonsertti.
Dead End Street (feat. Amy Macdonald). Mahdollisesti levyn onnistunein kokonaisuus. Sovitus on erittäin mainion jatsahtava, Amy ja Ray pelaavat upeasti yhteen. Nuoren lupauksen ääni on miellyttävä ja sopii kappaleen tulkintaan mitä parhaiten. Ray Davies tukee omalla laulullaan hienosti ja lopun jutustelu viimeistään tuo kahmalollisen hyvää mieltä.
See My Friends (feat. Spoon). Texasista ponnistavat indierokkarit lusikoivat levyn nimikkoraitaan 1960-luvun kosmista psykedeliaa varsin perinnetietoisesti.
This Is Where I Belong (feat. Black Francis). Pixiesistä tunnettu juurirokkarille on valikoitunut hieman tuntemattomammaksi jäänyt kappale, mutta valinta on varmasti juurikin hänelle sopiva valinta. Räytyvähkö tulkinta.
David Watts (faet. The 88). Toinen itselleni hieman tuntemattomampi rämistely heti perään. Kaliforniarokkia tylsälti paukuttavan bändin kolmas esiintyminen levyllä jättää hyvin kylmäksi.
Tired Of Waiting (feat. Gary Lightbody). Snow Patrolin Garyhan se siinä. Ihan tunnelmallinen ja onnistunut versio kaikkiaan. Yllättävän sopiva ääni kappaleeseen on löydetty tuoltakin taholta.
All Day And All Of The Night/Destroyer (feat. Billy Corgan). Smashing Pumpkinsin keulana tunnettu Corgan vääntää laulun irvailuaan Daviesin kanssa sekavasti levyn varsinaisessa finaalissa. Kinksin tunnetuimpiin kuuluva All Day and All of the Night on sekoitettu Destroyeriin ja tulos on melko kaoottinen.
+ Victoria (feat. Mando Diao). Levyn Spotifyssa kuunneltavan version bonuskappale. Ihan kelvollinen lopetus, voisi vain kuvitella kun Victoriaa huudeltaisiin teemakeikankin päätteeksi tällä viisiin.
Ennen ostopäätöstä sietää tsekkailla mahdollisuuksien mukaan Spotifysta tms., Ray Daviesin sivuillakin on paljon matskua levytyksien tiimoilta videopätkineen. Levy toimii ainekin hetkellisesti hyvin, pitkäikäisyys on sitten asia erikseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti