Nestalgia #4: Asterix (1993)

Nintendo-pelien ruotiminen alunperin tarkoitetussa järjestyksessä ei ota onnistuakseen, joten jatkan nestalgiaa mielivaltaisesti uusimmalla tulokkaallani. Valintaperusteeni juurikin tämän kyseisen pelin huutamiseen huutonetistä olivat halpa hinta, pikaisen youtube tsekkauksen perustelema siedettävän oloinen gameplay ja tuttu aihe. Tasohyppelyt ovat tietenkin pääosin aika kivuttomasti miellettäviä ja mukavia, joten erityisen suurta riskiä moisen valinnassa harvemmin onkaan.

Aikoinaan, ehkä 15 vuotta sitten pelailin ensimmäistä kertaa PC:llä jotain Asterixia, joka mahtoi oli tuolloiselle koneelle (286:sta ehkä jo silloin 386:ksi modattu) vaativinta matskua. Sen jälkeen en aihetta koskevaan peliin ole törmännytkään, ennen kun nyt kun ostin lyhyen ajan sisällä tämän ja kirpparilta pleikkarille toisen, 50 snt.

Tämä nessituotanto on niinkin myöhäiseltä ajalta kuin vuodelta 1993. Vaikkei se suorastaan loista teknisyydellään, se on sulavasti pelailtava ja ulkoasultaankin ihan riittävän näyttävä. Asterix liitää ja lyö niin smoothisti, ettei paljoa tarvitse pysähdellä matkan varrella. Vihulaiset lentelee tieltä kuin sarjakuvissa konsanaan ja mikään ei ole liikaa tiellä, joka tekee tästä hyvinkin ideaalin pelin speed runeja ajatellen.

Peli ei ole kovinkaan haastava, enkä näe mitään eroa easy, normal, hard tasojen välillä. Ainut merkittävämpi toistuvasti etenemistä hankaloittava asia oli ainekin itselleni kuilut. Jostain syystä kyseisenlaisia turhia kuolemia tulee edelleen usein, lähinnä ehkä sen takia että haluaa edetä mahdollisimman nopeasti. Maltillisemman sopii kokeilla keräillä kaikki irti liikenevä materia miniradoista, jotka aukeavat avaimilla joita löytää matkan varrella. Materia tässä tapauksessa tarkoittaa lähinnä niitä pisteitä, elämiä ja siipiä = energiaa. Tuli nekin kahlattua läpi, mutta sikäli kun elämiä kertyy muutenkin matkan varrella ihan riittämiin, niiden tarpeellisuus näkyy paremmin vasta-alkajilla. Maiden välissä on myös pieni elämien kartuttelu rata, jossa apina potkii tynnyreitä Asterixia päin pahat mielessä, muttei taida ihan tajutakaan että vain edesauttaa toimellaan sankaria. Tyypillistä.

Peli koostuu neljästä maasta, Galliasta edetään lumikenttien kautta Espanjan lämpöön ja Egyptin pyramideille, joista päädytään lopulta Roomaan. Pelin huikea juoni on niinkin jännittävä ja omaperäinen kuin: pelasta Obelix, mikä on sinänsä aika harmi, sillä se sulkee suosikkihahmoni pois pelistä. Olisi ollut iso plussa päästä välillä tahkomaan Obelixillakin, mutta tällä kertaa näin. Loppuvastus on totaalinen floppi, johon en ole onnistunut kertaakaan kuluttamaan yhtään elämää. Hidas ja ominaisuuksiltaan melkoisen nolo pikkujätti lähinnä ärsyttää tiellä hidastamassa.

Ensimmäisellä kerrallakin pelin läpäisyyn kului reilusti alle tunti, eli kyseessä on ehkä hädin tuskin Chip & Dalea vaativampi laitos. Pari kolme kertaa pelattua sen taittaa jo parissakymmenessä minuutissa. Ottaen huomioon, että turhiin kuiluturmiin kuluu edelleen viitisen minuuttia ja yksinkertaisesta suoraviivaistamisesta ja kulkuratojen hiomisesta lähtisi toinen vitonen, pelin läpäissee alle kymmenessä minuutissa.

Musiikki on hyvää keskitasoa. Ensimmäisen tason rallatus senkun kalvaa aivolohkossa pitkään kun odottelee unta yöllä. Egyptitasojen musiikki on itseasiassa erittäinkin hyvää, harmi vaan että parhaat kohdat tulee biisin jo soitua sen verran kauan, että usein on kerennyt nappailla jotain spesiaalia matkan varrella, joka aktivoi uuden fanfaarin, jonka jälkeen varsinainen kappale aloittaa alusta. Rooman musat tuo mieleeni hieman Duck Talesin viimoisen radan, muttei liikaa.

Mainio platformeri muiden joukossa, joka ei ehkä omaa mitään varsinaiseen klassikkostatukseen riittävää, mutta kelpaa kyllä harrastajille kepeää viihdettä haettaessa.