Enter the Void (2010)

Eräs hienoimmista tunteista on se, kun asettaa äärettömän korkeat odotukset jollekkin, ja se onnistuu täyttämään ja jopa ylittämään ne. Se on harvinaista, mutta sitä tapahtuu toisinaan. Enter the Void on ultimaalinen trippi, jonka Gaspar Noe on jalostanut luultavasti katseltuaan 2001: Avaruusseikkailun psykedeelistä ulottuvuuswarppia lukemattomien kaleidoskooppien läpi. Huumeiden vaikutuksen alaisena elokuvan aikana luultavasti kokisi vesikauhuisia hyperventilaatioita ja epileptikko kuolisi jo alkutekstien aikana. Visuaalisuus on siis täysin omaa luokkaansa ja hypnoottinen äänijuntta ei päästä otteestaan.

Neonvärimaailman keskellä Japanissa asusteleva orpo Oscar on muuttanut siskonsa kanssa saarivaltioon, elätelleen elämäänsä huumeita diilaamalla, sisko Linda huoraamalla. Peli on kovaa ja kun kaveri kusauttaa katkeruuttaan harvakseltaan näytetyn päähenkilömme, maailmaa katsellaan suurimman osan ajasta leijaillen pitkin kaupunkia. Näkökulma on siis lähinnä first personia, eli elokuvaa katsotaan kuin tapahtumia näkisi omin silmin, silmänräpäyksiä myöten.

Teknohelvetti pamahtaa käyntiin siis jo kakofonisten alkutekstien aikana. Pian todistetaan jo kunnon pössyttelytrippiä ja kuolemahan se vasta lopullinen matka on psykedeliaan. Sitten kun on koettu se traumaattinen lapsuus oidipaalisine vivahteineen, reissu ei ole kevyt. Noe on napannut elokuvan sisältöön 2001: Avaruusseikkailusta myös paljon muuta kuin pelkän psykedelia-aspektin. Koko reinkarnaatioteoriaa käsitellään vahvalti läpi leffan, välillä runsaankin alleviivaavasti. Tosin aina ei ihan edes pysy mukana mitä tarkalleen alleviivataan. Toistuvuus on kuitenkin näkyvää ja asioita käydään läpi pariinkin kertaan.

Sfäärien ja leijailujen tuijottelu on äärimmäisen kaunista ja äänivyöry tunnelmoittaa kuvan tiiviiksi. Välillä hengähdetään seuraamaan maallisia menoja ja muisteloidaan, menettämättä otetta kuitenkaan hetkeksikään. Joka vuosi ei näin vaikuttavaa elokuvaa näekään ja ihmettelen jos tänä vuonna vielä yhtä tehokas kokonaisuus tulee eteen. Viime vuoden se elokuva oli Antichrist ja tänä vuonna se on Enter the Void. Pelkkä shokeerausarvo ei vielä sitä tee, sisällön on oltava kaikin puolin näin loistavaa. Onneksi kerkesin vielä käydä katsomassa tämän tuolla ahtaan tunnelmaisessa lähiteatterin hämyssä, sillä se oli elämys. Aivan varmasti tulen tämän kotitoistoonkin soveltuvassa muodossa hankkimaan, mutta valot päällä, hälyn häivässäkään tätä ei missään nimessä tule katsoa. Jos on mahdollisuus vielä käydä teatterissa kokemassa, niin suosittelen niille, jotka luulevat sen kestävän.

Elokuva ei kuitenkaan ole kaikille, herkät katsojat jättäköön suosiolla väliin, kuten varmasti jo aiemman perusteella ymmärtänee. Ei leffa muutenkaan sovi kaikille, jokainen ei yksinkertaisesti jaksa, ymmärrä, halua nähdä tällaista. Kiihkeästi perinteistä näytelmäelokuvaa puoltavat katsojat eivät ehkä halua altistua näin uskaliaille elämyksille tai ehkä ympäristön ja siinä liikkuvuuden taituruus häiritsee. Ehkäpä joku ajattelee elokuvan olevan liikaa pelkkää kuvallista kikkailua, eikä halua täten nauttia näkemästään ollenkaan. Gaspar Noe on mielestäni viimeistään tämän elokuvan myötä todistanut olevansa tämän hetken viiden mielenkiintoisimman ohjaajan joukossa ja jatkoa odotan hyvin malttamattomasti. Enter the Void on elokuva juuri minun makuuni ja tiedän että se on sitä myös monille muille.