Ulver: Wars of the Roses (2011)

Wars of the Roses on Ulverin seitsemäs virallinen pitkäsoitto. Diskografiaan kuuluu toki myös bm-piireissä klassikoksi noussut demo, liuta bändin musiikillista reviiriä entisestään laajentaneita ep-levyjä ja lähes pitkien albumien veroisia soundtrackeja. Musiikillisia ja ulkomusiikillisia käännekohtia on tapahtunut parinkymmenen vuoden aikana luultavasti enemmän kuin millään muulla yhtyeellä. Viimeisin suuri mullistus oli Shadows of the Sunin jälkeinen esiin astuminen myyttisen vähäsanaisesta ulkokuorestaan keikkailevaksi aktiksi. Julkaisutahdilla ja lavoille nousulla on ilman muuta omat korrelaationsa, mutta vaikka perheetkin kaipailevat kodeissaan, Ulver pitää näppärän balanssin laadukkaan musiikin tuottamisessa, oheistoiminnassa ja keikkailussa.

Uusin levy koki monia eri vaiheita, alunperin siitä piti tulla tribuutti kuusikymmentä luvun happopopille, alustavana nimenään Psyche. Levitykseen kerettiin saada jo yksi maistiainenkin ja Norjan keikalla toinen, mutta myöhemmin projektista ei enää lohkaistu sanaakaan. Uuden levyn kerrottiin myöhemmin kantavan nimeä Critical Geography, joka komeilee vielä kiertuejulisteessakin, mutta sekin ehdittiin viime tingassa vaihtaa nykyiseen.

Suuruudenhulluus, itsensä ja ympäröivän maailman tutkiskelu, sekä jatkuva uusien urien kulkeminen vie susilaumaa määrätietoisesti eteenpäin. Äkkiseltään uusi levy voi kuulostaa edellisen levyn jatkumolta Blood Inside elementein, mutta perehtyminen paljastaa enemmän. Wars of the Roses on aivan oma uusi kokonaisuutensa, johon vasta pestattu Daniel O'Sullivan on tuonut oman osansa. Vähäeleinen himmeily ja multi-instrumentaalinen, tarkkaan harkittu sovitus ei jätä pienellekään epäkohdalle varaa koko levyn aikana.

Kuten aina, ensimmäisellä kerralla musiikista on vaikeampi saada otetta ja se alkaa avautua vasta syvien keskittyneiden kuuntelusessioiden aikana. Virallinen julkaisu tapahtuu vasta tänään, kun kiertue on nätisti paketissa, mutta kun levyä on myyty kuukauden pituisen kiertueen aikana keikoilla, se on ollut saman tien kuunneltavissa netin moninaisilta kanavilta. Uteliaisuus vie helposti voiton ja en voi kieltää käyneeni kuuntelemassa levyä etukäteen. Siitä on sanottava kuitenkin sen verran, että tietokoneeni kaiuttimilla levystä ei saa juuri mitään irti. Tämä levy on ehdottomasti kuunneltava tarpeeksi kovaa hyvän äänentoiston omaavalla laitteistolla, muuten se on hyvin pitkälti yhtä tyhjän kanssa.



Eilen yhtye esiintyi Nosturissa ja esitti albumin kokonaisuudessaan ja aivan kuten oletin, se avasi merkittävästi reittejä sisällön kuulemiseen. Itselläni oli kyseessä jo neljäs kerta kun näen bändin livenä, ratkaisu miellytti sen takia erittäin paljon. Ensikertalainen ja vanhojen raitojen perään haikailija sai tyytyä vain encorena esitettävää Perdition Cityn sinänsä mestarilliseen Hallways of Alwaysiin. Keikalta tuli nyt sitten vihdoin lunastettua levy kotitoistoonkin, vinyylinä, jonka kansitaiteet noudattavat Trine + Kim design studion tunnistettavaa käsialaa. Vähäeleinen, mustavalkoinen, paksulle paperille toteutettu kotelo on arvokkaan tuntuinen keräilyesine muun bändirekvisiitin joukossa, joka sai nyt sitten täydennystä myös Lyckantropen Themes vinyylin muodossa. Wars of the Rosesin älppärin keskiaukeamalta löytyy sanoitukset muihin kappaleisiin perinteisessä muodossa ja viimeisen kappaleen runo on painettu kokonaisuudessaan aivan omaan pikku lehtiseensä.

Sanoitusten tutkiskelu musiikista nauttimisen aikana tuo oman ulottuvuutensa elämykseen. Tulkinnanvaraisuus ei ole tällä kertaa niin paljon läsnä kuin monissa aiemmista tuotoksista. Pari raitaa on jopa täydellisen yksiselitteisiä. Avaukseksi on valittu hyvin puunattu helppo musiikkipala, joka on toteutettu rungoltaan perinteisen pop-kappaleen tavoin, mutta taustalta avautuu kuitenkin se elimellinen kokeilunhalu, joka elää Ulverissa edelleen vahvasti. Aloitus on nimeltään February MMX ja sen sanoitukset kertovat suureksi hämmästykseksi livesetin kulusta, jonka bändi esitti alettuaan keikkailemaan. Se on laulaja Garmin ilmeinen kommentti hänen esiintymiskammostaan, joka oli nähtävissä Lillehammerin debyytissä, vaikkei se viimeisteltyä audiovisuaalista kokemusta häirinnytkään.

Aloitusraita antaa sinänsä vähän väärän kuvan siitä mitä tuleman pitää. Syvemmille vesille päästään kuitenkin hyvin pian. Elektroninen ambient ja progressiivinen syntikkarock saa sävyjä hyvin miellyttävillä elementeillä, joihin kuuluu esimerkiksi todella upeasti soiva klarinetti, sekä viulut ja ääni-instrumentalismi. Viimeisin on viittaus erääseen hienoimmista äänitaiteilijoista joita musiikkimaailmalla on ilo tuntea, Attila Csihariin. Ensimmäisillä kerroilla olin autuaan tietämätön tästä vierailusta, enkä edes tiennyt osuuden olevan ihmisääntä, efektien ja muun erikoislaatuisen soitannan keskellä tämä ei ole mikään ihme. Mayhemin ja Sunn O))):n vokalistina toiminut unkarilainen tuo kuitenkin monien kuunteluiden jälkeen mainion lisän narinallaan Providencen loppuun. Kappaleessa kuullaan myös naisääntä Siri Strangerin taholta, kyseessä on laulaja jonka kanssa bändi on aikaisemminkin työskennellyt Prince -coverin Thieves merkeissä.

Uusi brittijäsen on otettu kaikin puolen melko avosylin vastaan, siitä kielii ehkäpä myös se, että levyltä löytyy niin Norjalle kuin Englannille omistetut kappaleet, joista jälkimmäinen sai ensiesityksensä Suomessa jo viime vuoden Flow'ssa. Vielä enemmän kokonaisvaltaisesta jäsenyydestä kertoo ratkaisu antaa tämän tulkita levyn lopettava vartin mittainen runonlausunta kokonaisuudessaan. Kyseessä on verrattain tuore amerikkalainen teos Keith Waldropilta, joka kantaa nimeä Stone Angels. Aluksi siihen on vaikea olla suhtautumatta ristiriitaisin tuntein, O'Sullivanin ääni ei ole perinteisimmässä mielessä mikään syvän puhutteleva runonlausujan ja tulkintaan jää helposti kaipaamaan vahvempaa artikulointia ja tunnetta. Teos sinänsä on hieno ja sen äänimaailmasta tulee väistämättä mieleen ahdistavia riipaisuja lapsuuden varokaa heikkoa jäätä -pätkästä. Haastattelussa O'Sullivan ja Sværen kertoivat, että heiltä on kysytty josko tällä vartin pituisella lopetuksella onkin haettu pelkästään pituutta levyn loppuun viemiseksi. Siinä mielessä erikoinen kysymys, sillä jo Ulverin tupla Themes from William Blake's The Marriage of Heaven and Hell perustui runon lausunnalle, eikä kyseessä ole muutenkaan yhtyeen pisimpiä kappaleita. Se on kuitenkin suurin koetin levyllä ainekin aluksi.

Kuvat: Kscope

Keikkakunto bändillä on ihan kohdillaan, se esitti levyn erittäin onnistunein sovituksin äityen improvisoimaan ja jammailemaankin. Se kuulostaa ajatuksena hassulta bändin tuntien, mutta yllättävän hyvinhän tuo toimi. Keikka alkoi Ylwizakerin saapuessa lavalle esittämään pienimuotoisen syntikkaintron Final Countdownin merkeissä ja pian sen jälkeen homma lähtikin jo rullaamaan. Suurimpana miinuksena on kuitenkin mainittava, että ennen niin mainioiden videoiden sijaan screenillä nähtiin melko puolivillaisia pätkiä, lukuunottamatta Norwegian Gothicin aikana esitettyä vertatihkuvaa tönöä, joka sopikin sanoituksiin vallan mainiosti.

Kuten edellisen levyn kanssa, ensikuunteluilla löytää ne pari helpoiten lähestyttävää kappaletta ja vasta pitkän aikajanan sisällä loput alkavat tulla todella esiin. Vaikka levy alkaa pikkuhiljaa avautumaan virheettömänä kokonaisuutena, yksi kappale saa lähes itkun partaalla. September IV kertoo sinänsä sanoinkuvaamattomasta aiheesta todella vavahduttavalla tunteella. Siinä suku kokoontuu muistamaan nuorta poikaa, joka on viety heiltä pois väkivaltaisesti. Se on lohduton, loputtoman surullinen ja kaunis, pieni pala täydellisyyttä. Synkkää ja kaunista on Ulver, nyt ja toivottavasti aina.