Illusionisti (L'illusionniste, 2010)

Ranskalaiselokuva illusionistista, joka on periaatteessa pätevä alallaan, ehkä vähän nuiva mutta ilman muuta näppärä pikku taikuri. Hänen harmikseen, ketään ei kiinnosta. Tyhjät lavat Ranskassa jäävät taakse kun mies lähtee etsimään menestystä muualta. Britteinsaaret saavuttanut silmänkääntäjä tuntuu kuitenkin saavan edelleen vain juoppojen silmät käännettyä show'hunsa. Ainut poikkeus tuntuisi olevan nuori tyttö, joka seuraa tuota ihmeellistä miestä ihaillen, lopulta hypäten miehen matkaan kuin silinterin pupu konsanaan. Alkaa vähäsanainen ja -eleinen, mutta sitäkin merkityksellisempi aikakausi kummankin elämässä.

Elokuva ei ole varsinaisesti mykkä, mutta sen vähäinen dialogi on hoidettu lähinnä eri kielten sekamelskalla, jonka ymmärtämiseen riittää yleensä äänenpainon ja asiayhteyden yhdistäminen. Se on toimiva ratkaisu ja osa elokuvan viehättävyyttä. Vaikka tarinaa vietetään hitaanlaisesti eteenpäin, sen melankolista virettä värittävä hillitty eläväisyys pitää jokaisen kohtauksen erittäin rikkaana.

Ohjaaja Sylvain Chomet tuli tutuksi Bellevillen kolmosista lähes kymmenen vuotta sitten. Kyseinen animaatio oli erittäin tervetullut lajinuudistaja animaatioelokuvien vaihtelevaan sakkiin. Karrikoidut hahmot, mykänajan sekä Jacques Tatin vaikutteita imenyt animaatio esiteltiin tuolloin ensikertaa suuremmalle yleisölle, nyt olemme saaneet jatkoa.

Toisin kuin edellä arvosteltu Les contes... Illusionistin luulisi tekevän vaikutuksen aika paljon suurempaan yleisöön. Ihanasti kuvitettu vähäsanainen kunnianosoitus ranskalaiskoomikko Jacques Tatille on kuin vanhojen hyvien aikojen satu, sellainen joita ei ikinä pitäisi lopettaa lukemasta lapsille. Illusionisti perustuu Tatin käyttämättömään käsikirjoitukseen, jonka oli tarkoitus käsitellä tämän omaa isä-tytär suhdetta. Tati jätti yhden lapsistaan tunnustamatta ja tunnustusta oli kai tarkoitus antaa valkokankaan välityksellä. Yksi legendaarisen koomikon tunnustetuista tyttäristä taas lähestyi nimenomaan Sylvain Chometia käsikirjoituksen kanssa, sillä halusi että Tatin postuumi viimeinen elokuva olisi ehdottomasti animaatio, koska kukaan muu näyttelijä ei voisi roolia hoitaa.

Käsikirjoituksen Chometille tarjonnut Sophie Tatischeff kerkesi kuolla ennen kuin tämä elokuva saavutti ensi-iltansa. Mikä on mielenkiintoisinta, ohjaaja jättää hylätyn tyttären mainitsematta tyystin perustellen sitä sillä, että tulkitseekin sen olevan Sophielle tarkoitettu. Oli elokuva tyttärelle kelle tahansa, selvää on että se on täyttä tatia. Tati huokuu ja pöhisee eleissä, huumorissa, hiljaisissa hetkissä ja kovissa töräyksissä. Tämän takia on ollut hieman tarpeetonta liittää pätkä Mon Onclea, Enoni on toista maata pyörimään elokuvassa nähdyssä elokuvateatterissa, mutta jos siitä on joku tullut onnelliseksi, suotakoon se hänelle.

 

Illusionisti on äärettömän kaunis elokuva. En voi olla suosittelematta sitä aivan jokaiselle. Tunteiden skaaloilla kuljetaan tasapainossa ja vaikka pohjavire onkin synkkä kuin syys, pilkahduksia voi löytää lähes joka kulman takaa. Kun elokuvaa katsoessa tulee hyvä olo ja liikuttuu samaan aikaan, ei voi olla kyse muusta kuin poikkeuksellisesta elokuvasta.

______________________________________

Osa kriitikoista ja tavan katsojista tulee aina ylenkatsomaan animaatioita elokuvan lajityyppinä, mutta vuosi vuodelta niitä varauksettomampia hemmotellaan aina vain enemmän. Vanha Disneyn tuotanto on yleisesti hyväksytty laadun tae, samoin nykyinen Pixar, Studio Ghiblikin on löydetty suuremmin viimeistään Henkien kätkemän jälkeen ja satunnaisia yllättäjiäkin saatetaan huomioida isosti, kuten mainio ranskalainen Persepolis. Ranska on selvästi nousussa alalla muutenkin, juurihan sain kaksi uutta elokuvasuosikkiakin nimenomaan ranskalaisista animaatioista.

Vaikka en voisi vähempää antaa arvoa Oscareille, on silti tavallaan harmi että Toy Story 3 kiilasi pystin itselleen Illusionistin edestä animaatioiden sarjassa. Kumpikin edustaa animaation eri päätyjen parhainta osaamista ja mahdotonta niitä on sinänsä verrata toisiinsa, mutta kyllä se on lopulta annettava Illusionistille oma ääni sen orgaanisuuden ja ajattomuutensa ansiosta.

Les contes de la nuit (2011)

Michel Ocelotin uusin elokuva on silkkaa taikaa. Olen joskus kirjoittanut siitä, ettei Tuhannen ja yhden yön tarinoilla ole suureksi harmikseni yhtäkään definitiivistä filmatisointia useista mainioista yrityksistä huolimatta. Sitä sillä ei ole vieläkään, mutta vaikka Les contes de la nuit ei varsinaisesti perustu noihin tarinoihin, se on inspiroitunut niistä ja kuvaa ikiaikaisia satuja jopa ironisella ihailulla ja huumorilla. Elokuvan tekee kuitenkin täydelliseksi vasta sen ulkoasu, kirkkaita värejä, kuvioita, arkkitehtuuria ja kuoseja siluettianimaation taustalla ja vielä 3D:nä.

Lotte Reiniger loi ensimmäiset siluettianimaationsa yhdeksänkymmentä vuotta sitten ja näiden kahden siluettivisionäärin väliin ei ole kovin montaa haastajaa mahtunut. Reiniger tulkitsi Tuhannen ja yhden yön tarinoita vuoden 1926 elokuvallaan The Adventures of Prince Achmed, jossa animaatio oli ainut kantava voima hieman heikomman kerronnallisen osaamisen tukena, Les contes de la nuitissa ulosanti ja kerronta kulkevat loistavaina käsi kädessä.

Vaikka ranskalainen Ocelot on ollut yksi mielenkiintoisimpia animaatio-ohjaajia jo pitkään, ei tämän nimi ole noussut vieläkään kovin tunnetuksi. Kirikou on monille animaation ystäville itsestäänselvyys, mutta elokuvan ystävät yleisesti ovat vielä melko tietämättömiä tästä talentista. Edellisellä elokuvalla, Azur ja Asmar oli kaikki edellytykset olla suuri tapaus, mutta siitä puuttui jostain syystä se tarvittava rakastettavuus ja huumori jolla Ocelotin elokuvat vangitsevat. Les contes de la nuitkaan ei ole se läpimurto, mutta se on ihan mieletön elokuva niille, jotka sitä osaavat arvostaa.

Les contes de la nuit on jaettu kuuteen lyhyeen kertomukseen. Kehystarinassa on pieni porukka kerääntyneenä hämäräperäiseen teatteriin pitämään kokousta. Heillä on jonkinlainen kaiken kattava järjestelmä, jonka avulla he löytävät tarinoita, pystyvät luomaan niille äkkiseltään haluamansa puitteet ja näyttelemään ne pikaisesti päälle pursotetussa rooliasussaan. Tämä on peruja Ocelotin televisiolle tekemien sarjojen lyhyistä jaksoista. Les contes de la nuitissa onkin oikeastaan kyse vain sarjan istuttamisesta elokuvamuotoon. Viimeinen silaus sille on annettu kerrostamalla hulppean upea kuva kolmiulotteiseksi. Efekti toimiikin poikkeuksellisen hyvin.

Elokuvan tarinat on hajautettu maailman eri kolkkiin ja ajanjaksoihin. Löytyy erityyppisiä tarinoita aina lähi-idästä Afrikkaan. Tarinat ovat hyvin perinnetietoisia ja hauskinta niissä on ehdottomasti se tapa, jolla niitä kerrotaan. Ironisesti kliseille ja antikliseille irvailevat oivallukset ovat kerronnan suola. Ainoastaan ihmissusia käsittelevä ensimmäinen jakso jää sisällöllisesti vajaaksi, mutta toimii oivana sisäänajona ja lämmittelynä lopun katkeamattomalle huviretkelle satujen ja mytologian syövereihin. Suosikikseni taitaa nousta tarina pojasta, joka haahuilee päämäärättömänä pitkin maita ja mantuja vihellellen, eksyen lopulta kuolleiden maahan, jossa elävällä on aivan omat mahdollisuudet nousta pitkin kunnian portaita, jos vain pystyy ohittamaan kolme toinen toistaan hirveämpää petoa ja muita hankaluuksia.

Olisi oikeastaan melko turha alkaa meuhkaamaan siitä kuinka paljon tästä oikeasti pidinkään. On suuri ero luokitella parhaita elokuvia ja suosikki elokuvia. Siitä voi olla varma, ettei tämä elokuva tule saamaan suurta arvostusta tai nimeä, vaikka onkin mielestäni todella upeasti ja kaikin puolin onnistuneesti toteutettu. Voin kuitenkin kertoa että Les contes de la nuit tulee olemaan jatkossa yksi omia suosikkielokuvistani.

Martin Scorsesen George Harrison: Living in the Material World (2011) trailer

George Harrison, beatle jonka kanssa jaan syntymäpäiväni on myös oma suosikkini moppitukista elämänasenteiltaan, kiinnostuksenkohteiltaan ja ihan musiikillisestikin. Martin Scorsesen kanssa jaan ihailuni juurikin tuota taka-alalla vaikuttanutta hiljaisempaa hahmoa kohtaan. Dokumentti ilmestyy DVD- ja bluray-myyntiin lokakuun 10. päivä ja se on tilattavissa esimerkiksi Amazon.co.uk:sta. Amerikassa se näytetään HBO:lta ja Englannissa BBC:lta muutamia päiviä aiemmin kahdessa osassa. Julkaisun vanavedessä julkaistaan myös samaa nimeä kantava kirja, jonka on kirjoittanut Harrisonin leski Olivia. Sikäli kun tämä kokonaisuus on toteutettu täysin Olivian ehdoilla, tullaan siinä tuskin käsittelemään kovinkaan paljon aikakaudesta Pattie Boydin kanssa, joka on sääli. Olivian ei kuitenkaan luulisi olevan mikään yokomainen bitch, joten ehkä ex-heilastakin saataisi edes jotain irti. Dokumentti on pakkohankinta ja onhan sitä kerennyt odottelemaankin.

Viisikymmentä televisiosarjaa #40-36

40. MacGyver (1985-1992)
Ihmemies, 7 kautta, 139 jaksoa

Jos haluaa hyvälle mielelle, onko parempaa tapaa kuin katsella kun tämä takatukka selvittää tilanteen kuin tilanteen jeesusteipillä ja linkkuveitsellä. Jo pelkän tunnarin kuulemisesta herähtää hymyä naamalle vaikka olisi kuinka kurjassa jamassa. Harmitonta viihdettä josta voi olla varma, että kaikki kääntyy aina hyväksi. Elämässä ei aina käy niin, siksi on tällaisia sarjoja!

39. Fresh Prince of Bel-Air (1990-1996)
Bel-Airin prinssi, 6 kautta, 148 jaksoa


Ehkei Will Smith ole mitenkään poikkeuksellisen hauska, mutta sarjassa kiteytyy niin rajulla tavalla tuo ysärin alun värimaailma ja pehmoräpin valtavirtaantuminen. Ajankuvana tykkään seurata sarjaa, mutta onhan niitä hyviä vitsejäkin saatu aina ainekin pari jaksoa kohti.


38. Mr. Bean (1990-1995)
Nolojen tilanteiden mies, 13 jaksoa

 
Kulunuttakin kuluneempi, mutta eittämättä on ollut hauska sarja katsella. Kansainväliseksi sen teki itäeurooppalaisten animaatioiden tavoin mykkyys. Sarjassa on vähemmän kohellusta kuin esimerkiksi mykän ajan slapstick-komedioissa, tyyli on hyvin brittiläistä ja täydellisen harmitonta kaiken ikäisille. Rowan Atkinsonin äännähdykset ja mutinat senkun vahvistavat sympaattista hahmoa.




37. Ruusun aika (1990-1991)
2 kautta, 34 jaksoa

Ruusun aika oli se oman lapsuuteni ensimmäinen suuri kotimainen tv-sarja. Sitten tuli Puhtaat valkeat lakanat ja Blondi tuli taloon. Kehittyi usko siihen, että aina tulee olemaan joku vastaava, mutta mitäs nyt. Salkkarit ei aja ihan samaa asiaa, vaikka hauskaa seurattavaa onkin. Ruusun aika käsitteli asioita omalla mielenkiintoisella tavallaan ja aiheet oli ihan tästä maailmasta, asiallisesti, mutta koukuttavasti käsiteltynä.


36. Ally McBeal (1997-2002)
5 kautta, 112 jaksoa


Oliskohan enää niin hyvä kuin aikoinaan.. Ally McBeal uudisti sarjojen tyyliä kertaheitolla, mutta jäi myöhemmin Sinkkuelämää ja muiden vastaavien jalkoihin. Lopulta sarja alkoi sitä paitsi toistamaan vanhaa kaavaa, vaikka yritti nostaa rimaa korkeammalle. Huippukautenaan joka jakso oli kuitenkin rautainen, tapahtumakuviot ja henkilöhahmot pysyivät erittäin pitkään todella kiinnostavina ja kyllähän sarjan näyttelijät identifioituu edelleen juurikin Ally McBealiin. 

Viisikymmentä televisiosarjaa #45-41

45. Action (1999-2000)
13 jaksoa




Hollywoodissa olet yhtä hyvä kuin viimeinen elokuvasi. Tyly sarja lojaalisuuden totaalisesta olemattomuudesta, jossa pitkään piireissä vaikuttanut elokuvantekijä kuvaa yhden flopin ja pöytäpaikkaa ei kantaravintolassa enää löydykään. Actionia näytettiin Suomessa lähes vaivihkaa ja se on aivan varmasti jäänyt näkemättä monelta, jotka olisivat voineet siitä kovasti tykätäkin.


44. Verisiskot (1997)
7 jaksoa

Vaikea sanoa keräsikö Verisiskot katsojia esitysaikanaan, mutta en siitä ole sen jälkeen kuullut halaistua sanaakaan. Sarja oli musta komedia kahdesta naisesta ja heidän talossaan tapahtuvista murhista. Seela Sella ja Ritva Valkama esittivät pääosia ja esiintyi siinä nuori Peter Franzenkin. Seela Sellasta tulikin tuon sarjan myötä yksi sen hetkisiä suosikkinäyttelijättäriäni. Jos löytyy muita, jotka haluaisivat muistinvirkistykseksi tai vaikka ensikertaa sarjan nähdä, ei muuta kun Ylelle toivetta kehiin, itse sen jo tein.





43. Canterbury Tales (2003)
Canterburyn tarinoita, 6 jaksoa

On ehkä klisee puhua BBC-laadusta, mutta minkäs teet kun tuo brittitalo ei mitään puolihöttöisiä sarjoja tuota. Canterburyn tarinoiden siirtäminen nykyaikaan kuuluu ehdottomasti suosikkiprojekteihini tältä yhtiöltä. Parhaat brittinäyttelijät tuovat aivat uutta potkua ikiaikaisiin tarinoihin, tapahtumapaikkanaan nykypäivän Englanti. Kumpa samaa formaattia olisi hyödynnetty vielä pidemmällekin, vaikkapa Decameronen, Arabian Nightsin suuntaan jne.





42. Isänmaan toivot (1998-2002)
3 kautta, 36 jaksoa

Voi niitä aikojan kun saapui iltasella kotiin ja televisiosta tuli Isänmaan toivot ja Pulkkinen. Those were the days. Petteri Summanenhan on hulvaton jätkä ja Isänmaan toivoissa hänestä sai jokaviikkoisen annoksen, mutta kyllähän Toni Wahlström ja koko tiimi oli kokonaisuudelle yhtä tärkeä. Porukka oli onnistuneesti valittu ja läpät loisti. Lisää tällaista.







41. Oz (1997-2003)
Kylmä Rinki, 6 kautta, 56 jaksoa

Sijoitustaan parempi sarja, myönnetään. Seuraaminen kuitenkin jäi ensimmäisten kausien jälkeen jostain syystä väliin ja sen takia sarjan ei omilla listoillani tarvitse sen korkeammalla olla. Ozin aikoihin HBO:stä alkoi tulla melkoinen superyhtiö ja huippusarjoja tuli liukuhihnalta. Tähän oli syynä sarjojen virheetön tyylikkyys ja rohkeus esittää asiat suoraan. Varjopuolena tälle on se, että katsomisesta voi muodostua hieman työläämpää.

Viisikymmentä televisiosarjaa #50 - 46

En todellakaan ole mikään hyvä katsomaan tv-sarjoja, saatan alkaa seuraamaan niitä suurella innolla, mutta vain harvasta tulee katsottua edes ensimmäinen kausi loppuun. Kyseessä ei siis ole mikään tosissaan otettava maailman parhaat sarjat -lista vaan viidenkymmenen sarjan esittely, joita itse olen jaksanut seurata ja olen kovasti pitänyt. Lista käsittää vain fiktiivisiä Suomen peruskanavilla esitettyjä sarjoja. Järjestyskin on vain hyvin suuntaa antava. Kärkikolmannes tulee sitten olemaan se tiukin joukko, mutta loput on sijoitettu aikalailla arvalla.

50. Are you afraid of the Dark? (1990-2000) 
Pelottaako?, 7 kautta, 91 jaksoa


Luultavasti tämä sarja jäi mieleen vain koska se sattui pyörimään juuri kun olin otollisimmassa iässä vastaanottamaan tällaisia sarjoja. Pelottaako? oli iltapäivällä esitettävä sarja, mutta ainekin ala-asteella osa jaksoista tuntui jopa aika jänniltä. Jokainen jakso alkaa nuorten kokoontuessa keskiyön aikaan leirinuotiolle kertomaan kummitustarinoita toisilleen, kauhun lisäksi osa saattoi olla lähempänä fantasiaa tai scifiä. Tällaisia sarjojahan on tehty aikojen saatossa jo paljon ja hieman klassisempi esimerkki konseptista, Kauhua kryptasta oli alkuperäinen valintani tälle sijalle. Vaikka tämä olikin suunnattu muista poiketen enemmän nuorille, valitsin tämän nimenomaan siksi koska tämä tuntui oikeasti jännemmältä kuin edellä mainittu.   


49. V (1984-1985)
19 jaksoa 




Osa V:n hohdosta on tietysti siinä, että sarja lopetettiin aikoinaan kesken liian jännittävänä. Ehkei sarja ole kokonaisuutena niinkään jännittävä, vaikka siinä yksi ikimuistoinen kohta onkin, mutta sitä nyt vain taidettiin esittää turhan aikaisena ajankohtana. Sarja on kuitenkin erittäin hauskaa seurattavaa, hyvin toteutettua scifiä ja nykyisellään vielä melko nostalgista. Todennäköisyyksiä vastaan uusikin versio on ollut varsin onnistunut.


48. Juana la Virgen (2002)
Ihmeiden aika, 153 jaksoa

Venezuelalaisen telenovelan alkaessa sen seuraaminen oli aluksi melkoinen kulttuurishokki. Ensinnäkin, juonikuviot ovat saippuoopperaksikin melko utopistisia ja etelä-amerikkalainen kuumaverisyys vuoroin hengästytti ja vuoroin huvitti. Sarjan vauhdikas tempo, ylidramaattiset henkilöt ja toteutus, sekä odottamattomat tilanteet pitivät pahasti koukussa.



47. Teenage Mutant Ninja Turtles (1987-1996)
Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat, 10 kautta, 193 jaksoa

Osa piirretyistä on jopa vielä parempia vanhempana, osa lapsuuden suosikeista taas on täysin epätodellista seurtattavaa aikuisella iällä. Turtlesit ovat täydellinen esimerkki jälkimmäisestä. Eikä se ole välttämättä paha asia, ääninäyttelijät, dialogi, hahmot, musiikki, tapahtumien kulku ja 90-luvun taitteen New Yorkin alamaailma ja väritys ovat vähintäänkin viihdyttävää jälkiperoisesti katseltuna.



46. Hercule Poirot (1989-2010)
12 kautta, 65 jaksoa

Belgialainen mestarisalapoliisi munanmuotoisine päineen, sliipattuine viiksineen ja monokkeleineen on kieltämättä rakastettava hahmo. Lapsena Poirot ei ollut muuta kuin yksi suosikkitunnareista, mutta myöhemmin sarjan ylikuivakka dekkarimaailma osoittautui vallan mainioksi.

Tulevan syksyn säveliä 2011.

Tenhi - Saivo

It is Done.

Both music and covers are the most ambitious work from us ever. Now we are completely satisfied with it.  -utustudio.com

Julkaisun ajankohtakin lupailtiin ilmoitella lähiaikoina. Saivosta meinasi tulla melkoinen ikuisuusprojekti, mutta toivotaan että lopputulos on niin onnistunut kuin pojat uhoavat. Maaäistä on viisi vuotta, jotta onhan sitä jatkoa odoteltukin.

Sigh - In Somniphobia

In Somniphobia is a sonic nightmare that lasts for more than an hour. The musical direction is pretty much far from that of the last two albums, "Scenes from Hell" and "Hangman's Hymn". It is not easy to describe its direction, but probably one can say that it is something between "Imaginary Sonicscape", "Hail Horror Hail" and "Gallows Gallery", or rather, simply a nightmarish version of "Imaginary Sonicscape". Put heavy metal, classical music, jazz, Indian traditional music, Stockhausen, and Xenakis into a cauldron of hell and stir it, you'll get "In Somniphobia".

The first two songs are VERY heavy metal, but from the third track, it begins. Five songs are woven together, which part is named "Lucid Nightmares". It is a pure sonic description of nightmares. This is surrealistic, ethnic, druggy, atmospheric and definitely scary! Lots of vintage gems are being used such as Minimoog, Prophet-5, Clavinet D-6, Roland RE-201 Space Echo etc. along with some ethnic instruments like Indian Sarangi, Sitar, Tampura, and Tabla. Kam Lee (ex-Massacre, Bone Gnawer etc.) and Metatron (The Meads of Asphodel) cooperated with the lyrics and the vocals for "Lucid Nightmares

Listen with Headphones is strictly recommended. Smoke before you try this. Bad trip guaranteed - Sigh Myspace

Jos tuon kuvauksen jälkeen ei tajunta räjähdä uutta Sigh'ta kuunnellessa, minut on vähintäänkin petetty. Jos luvataan tuollainen soitinarsenaali ja painajaismaista, surrealistista, etnistä, huumehista, tunnelmallista ja pelottavaa materiaalia, niin eikai Sigh voi tehdä sitä väärin. Vaikka viimeisin albumi, Scenes from Hell oli aivan törkeän hieno levykokonaisuus sekin, olen kaivannut juuri Imaginary Sonicscapen ja Hail Horror Hailin yllätyksellisyyttä. Sitä tuntuisi olevan luvassa.

Sólstafir - Svartir Sandar
julk. 14. lokakuuta.  


SÒLSTAFIR recently joined Season of Mist's roster. The Icelanders' new album is entitled "Svartir Sandar" and will come as a 2-disc set -season-of-mist.com

Joskohan pääsevät samalle tasolle kuin toissavuotisella Köldillä. Tuplalevyn julkaisu moisen järkäleen jälkeen näinkin nopealla aikataululla kuulostaa kyllä aika itsevarmalta. Levyn islanninkielisyydestä toki iso plussa, kansikuvakin kelpaa. Aina kuitenkin hieman jännittää kun bändi vaihtaa julkaisijaa, ettei vaan vaikuttaisi sisältöön epätoivotulla tavalla. Usko ja toivo tätä levyä kohtaan on kuitenkin kova.


Old Silver Key - Tales of Wanderings
julk. 16. syyskuuta 


OLD SILVER KEY, the new band born from the hyperactive mind of DRUDKH mainman Roman Sayenko and consisting of four DRUDKH members plus French artist Neige (ALCEST, AMESOEURS) on vocals, named their debut album "Tales of Wanderings". -season-of-the-mist.com

En tiedä yhtään miten tähän yhteistyöhön pitäisi suhtautua. Drudkh ja Alcest kuuluvat kummatkin suosikkeihini, mutta miten ne oikeastaan pelaavat yhteen. Neigen ääni sopii täydellisesti juuri lapsuudenkaipuuta kuvastavaan keijukaistunnelmointiin, mutta toimiiko se lainkaan liitettynä Drudkhin hemmojen soittaman jylläävän eeppiseen soitantaan. Jomman kumman on tultava enemmän vastaan. Ennakkoon kuunneltavissa olevan Burnt Lettersin ja muista kappaleista kuultavien klippien perusteella Drudkhin miehet ovat lähteneet viemään viime levyillä alkanutta rajojensa etsimistä vielä pidemmälle aina lähemmäs Neigen valtakuntaa. Vastapainona post-bm seikkailulle yhtye nauhoittaa seuraavaa omaa levyään tämän kesän ja syksyn aikana ja sen on lupailtu olevan paluuta juurille, pitkiä tunnelmallisia sävellyksiä vaikuttiminaan luonto ja vuodenajan vaihtelu. Drudkhin porukka on hyvin aktiivista, mutta on Alcestiltakin tulossa uusi levy tammikuun tietämillä ja juuri pari kuukautta sitten Le Secret ep julkaistiin uudestaan sisältäen sekä alkuperäiset, että uudelleensoitetut versiot kappaleista.



Marina & the Diamonds - Electra Heart

“Electra Heart is the antithesis of everything that I stand for. And the point of introducing her and building a whole concept around her is that she stands for the corrupt side of American ideology, and basically that’s the corruption of yourself. My worst fear – that’s anyone’s worst fear – is losing myself and becoming a vacuous person. And that happens a lot when you’re very ambitious.” -Marina @ Popjustice

Marina alkoi jokin aika takaperin pommittamaan kryptisiä viestejään facebook-seuraajilleen oletetun alter ego Electra Heart nimimerkin takaa. Myöhemmin tämä kuviteltu henkilö alkoi paljastumaan amerikkaa ihannoivien mtv-horojen irvikuvaksi ja koko levy tulee olemaan tuon hahmon ympärille rakennettu konseptialbumi. Tulevalta levyltä on julkaistu jo kaksi musiikkivideota, joissa tarina Electra Heartista, tanssihittien ja menestyksen perässä juoksevasta blondivosusta alkaa. Samoja teemoja ensimmäisessäkin levyssä jo tavailtiin, mutta tällä kertaa on kyse jo pakkomielteestä. Toivon että kokonaisuus tulee olemaan loistavan debyytin veroinen, mutta eipä nämä maistiaiset ole vielä vakuuttaneet

PART 1: FEAR AND LOATHING
PART 2: RADIOACTIVE




Opeth - Heritage
julk. 20. syyskuuta


Heritage is no mere prog record, it's a progressive vision of metal's limitless possibilities when placed in the hands of our generation's greatest musicians, and it's an absolute masterpiece - Metal Hammer UK


Opeth ei ole kiinnostanut pitkään aikaan kovin paljoa, eikä Damnationin ja Deliverancen jälkeisiä albumeja ole tullut enää kummemmin kuunneltuakaan. Heritage kuitenkin kiinnostaa, koska se on täysipainoinen kunnianosoitus 70-luvun progelle. Åkerfeldt muistaa ainekin keikoilla ylistää suomalaistenkin progelegendojen vaikutusta musiikilleen. Vaikka tällä tarkoitetaan Tasavallan Presidentin ja Wigwamin tyylisiä vanhan liiton bändejä, ennakkoon kuunneltavassa The Devils Orchardissa tuntuisi soivan Kingston Wallilta kuulostava koukku. Heritagella on todella hyvät saumat herätellä kiinnostusta uudelleen. The Devils Orchard on kuunneltavissa Opethin facebook-sivuilta.

Näiden ohella on kovat odotukset myös Sydän, Sydämen paluulle. Keikkarintamalla tapahtuu lokakuussa kun romanialainen Negură Bunget saapuu Suomeen neljän klubikeikan verran ja Primordial kruunaa Metalheim festarit. Niiden lisäksi tulee näillä näkymin mentyä katsomaan varsin johdonmukaisesti myös Kasevaa.

Tulevia parempia aikoja ja levyjä odotellessa kannattaa tutustua jo julkaistuun levyyn Furrier superbändi Grumbling Furilta. Kyseessä on oikeastaan yhden päivän aikana nauhoitettu jammailusessio kursittuna levymuotoon. Vaikka se noin aseteltuna kuulostaakin aika halvalta, levyä on editoitu pari vuotta kokoontumisen jälkeen ja lopputulos on aika hauskan kuuloista. Projekti käsittää sisällään jotakuinkin juuri sellaista kokeellista ambientia, jota jameihin osallistujilta voi odottaa. No niin, tämä superbändi siis koostuu tässä tapauksessa Daniel O’Sullivanista (Ulver, Æthenor, Guapo, Mothlite, Miasma & The Carousel of Headless Horses), Antti Uusimäestä (Mothlite, Panic DHH), Jussi Lehtisalosta (Circle, Pharaoh Overlord), David Smithista (Guapo, Miasma & The Carousel of Headless Horses, The Stargazer's Assistant, Amal Gamal) ja Alexander Tuckerista (Alexander Tucker). Kuuntele täältä.

Potiche (2010)

Hieman alle kymmenen vuotta sitten ranskalaisohjaaja François Ozon elokuva 8 Naista toi erittäin raikkaan ja tervetulleen tuulahduksen rikosmysteerien maailmaan. Se oli värikäs, hyvin ranskalainen, mustalla huumorilla ja tabuja kaihtamatta tehty whodunnit-musikaali, joka teki ohjaajastaan kertaheitolla yhden euroopan kiinnostavimmista. Catherine Deneuve nähtiin yhtenä elokuvan naisista ja hän on täällä taas ohjaajan uusimmassa elokuvassa. Uskomatonta, mutta taisin nyt nähdä suosikki näyttelijättäreni ensikertaa valkokankaalla!

Elokuva sijoittuu vuoteen 1977, Deneuve esittää sateenvarjotehtasta pyörittävän miehen edustusvaimoa, palkintoa, koristetta, hädin tuskin edes niitä. Mies tekee selväksi, että hän päättää, toimii, puhuu ja nauttii sihteeristäkin varsin kokonaisvaltaisesti, kun nainen viettää samalla aikaa kotona kodinkoneiden kanssa ja katselee itapäiväohjelmia. Poliittisesti ja sukupuolirooleiltaan jakautuneena aikakautena tämä nainen, Rouva Pujol, tahtoo näyttää kykenevänsä ajattelemaan ja johtamaan, ensin yritystä pyörittäen ja lopulta alusta asti itse pystyttämässään projektissa. Kuvioissa pyörii myös vanha heila, Gérald Depardien esittämä Babin ja Pujoleiden lapset. Vai onko kaikki tämä sittenkään niin kuin päältä päin näyttää. Ohjaajalla on ollut tapana saada elokuviinsa huumoria kyseenalaisin keinoin ja käsittelee ihmissuhteiden kiemuroita vapautuneen estoitta.

Itse tapahtumien kulku on kuitenkin häviävän pieni osa-alue tätä elokuvaa. Ensinnäkin, Deneuven ja Depardien yhdistäminen vanhoilla päivillään on jo itsessään kulttuuriteko, iki-ihana ranskatar ja varsin paksusti voiva, helpommin klyyvaristaan kuin nimestään muistettu pitkän linjan elokuvataiteilija ovat ihastuttava näky diskoteekissä jorailemassa pahimman diskohuuman aikoihin. Se on niin harmi että vanhoista ihmisistä kertovia elokuvia pitää hakemalla hakea.

Yksi Potichen suurimmista elokuvateknisistä arvoistaan on ainekin henkilökohtaisella tasolla aikakauden monimuotoinen huomioiminen. Rakastan tuota aikaa, helppohan se onkin sitä jälkiperoisesti ihailla kun saa nauttia vain niistä hyvistä asioista. Kuitenkin, muoti, kalustus ja värit ovat vain sitä päällisintä pintaa joka nähdään. Potichen title sequencessa eli alkuintrossa nähdään Deneuve juoksulenkillä - en olisi sitä mielikuvaa osannutkaan odottaa näkeväni - ja se on tehty niin täydellisen kauniiksi kuin parhaimmissa sen aikaisissa elokuvissa vain oli tapana. Ei sellaista Tarantinon ja Rodriguezin yliampuvaa exploitaatiomättöä jossa käytetään kaikki voimavarat saadakseen kuva näyttämään vanhalta ja rämisevältä, vaan oikeasti pirun nätiltä. Ehdottomasti suosikkialkuni sitten Enter the Voidin. Lähemmäs edellämainittujen ohjaajien tehokeinoja päästään kuitenkin ääniefekteillä, joita käytetään kuin tuon ajan b-elokuvissa, myös leikkaukset on tehty ajan keinojen mukaisesti. Erinomainen oivallus oli myös tehdä satunnaisten rakastajien muistelusta juuri sen henkisiä, kuin ne olisi suoraan tuon ajan romanttisten markettipokkarien kansista.

Elokuvasta löytyy siis Catherine Deneuve, sateenvarjoyritys ja se on värikäs ranskalaistrippi nostalgisiin menneisiin aikoihin. Ei voi olla ajattelematta yhteyttä ranskalaiseen klassikkoon ja yhteen ehdottomista lempielokuvistani, Cherbourgin sateenvarjoihin. Potiche ei ehkä jatka tuon elokuvan tarinaa tai toimi muutenkaan varsinaisena sisarteoksena, mutta aivan varmasti tuo Jacques Demyn luoma ajaton väriloisto on toiminut Potichelle inspiraationlähteenä ja varsinkin elokuvailmaisullisen tyylin esikuvana. Elokuvaa voi suositella kaikille, joilla herää mielenkiinto tässä kirjoituksessa mainittuihin seikkoihin, pitää nostalgiasta, väreistä, ranskalaisista elokuvista tai -näyttelijöistä.

PS. En viitsi edes mainita elokuvan suomenkielistä lisänimeä, koska se on oksettava ja jonkun olisi pitänyt mennä väliin ennen kuin sellaista päästettiin ilmoille.

Rise of the Planet of the Apes (2011)

Jos ei tiedä mistä Apinoiden planeetassa on kyse, tämä elokuva tekee jo olemassaolollaan hallaa niille jotka eivät ole alkuperäistä ahaa-elämystä kokeneet. Nykyään on lähes mahdoton vaeltaa niin sumussa elämänsä, ettei tietäisi ennen näkemistä Tähtien Sodan tai Psykon aikoinaan niin sävähdyttäviä käännekohtia. Apinoiden Planeetta on nyt pikkuhiljaa astumassa virallisesti niiden elokuvien joukkoon.

Yritin olla ajattelematta elokuvasta mitään ennakkoon. Toki halusin sen olevan hyvä, mutta Tim Burtonin heikon uudelleenlämmittelyn jälkeen ei uskaltanut kuin toivoa, ettei uuttakin yritystä olisi ryssitty. Luultavasti suurin osa elokuvasarjan faneista odotti kanssani ainekin jossain määrin skeptisesti lopputulosta. Yllättäen, siinä ei ollutkaan mitään hävettävää. Tapahtumat rakennellaan alkuperäistä sarjaa kunnioittaen ja viitaten, mutta kaikkiaan elokuva on omillaan pärjäävä ja jopa erittäin tunteikas. Se on poikkeuksellisen onnistunut loppukesän vetonaula, puhdasta viihdettä, jossa on kuitenkin taustan hämyssä luettava sanoma jota ei luojan kiitos tuputeta lainkaan.

Saagan ystäville apinat ovat tulleet tutuiksi maskeerattuina näyttelijöinä, uutukainen kuitenkin luottaa motion captureen. Voisi kuvitella että apinoiden digitalisoiminen olisi tappanut tunnelmaa, mutta kaikkea muuta. Tunnelmaa ja tunnelatausta sinkoilee joka kerta kun Andy Serkisin elehtelystä kaapattu Caesar-apina pääsee kuvaan. Serkis on motion capture -aikakauden ensimmäinen supertähti, Sormusten herran Klonkkuna tämä oli ehkä inhimillisin hahmo koko elokuvista. King Kongina hän pääsi harjoittelemaan apinan roolia, mutta siinä missä Kongista löytyi ne paikoitellen mahtavat piirteet, löytyy niitä Rise of the Planet of the Apesista potenssissa kymmenen. Tunteikkuutta ei myöskään missään vaiheessa vesitetä liialla rymistelyllä, jännite kasvaa hiipivällä vauhdilla ja myös hiljainen huumori pitää kokonaisuuden balanssissa. Tätä kaikkea oli vaikea kuvitella trailerin nähtyä, en suosittele tuomitsemaan elokuvaa vain sen perusteella.

Elokuva ei ylianalysoi, muttei paina liikaa villaisellakaan. Vaikka etenkin alkupuolella ajan- ja tapahtumien kulun välisessä yhteispelissä on epäloogisuutensa, se ei häiritse liikaa, käsittelemmehän kuitenkin ns. viihde-elokuvaa. Tästä ei kuitenkaan löydy niitä suuria virheitä, jotka ovat amerikkalaisen toimintascifin ikuinen riesa. Elokuvan aikana luodaan erittäin vankka pohja potentiaaliselle uusien elokuvien sarjalle, kysymyksiin jätetään juuri sopivasti vastaamatta, silti täysin ilman katsojan härnäämistä. Millä todennäköisyydellä jatko olisi sitten onnistunut, tässähän käydään jo läpi se suuri mullistus josta koko jutussa on kyse? Jos tekijätiimi malttaa hioa yksityiskohtia ja tarinankerronta pysyy yhtä vahvana, miksei onnistuisi. Ensimmäinen jatko-osa voisi olla suhteessa sitä mitä Aliens oli Alienille, toimien siis täydellisesti ollen aivan eri lajityyppiä. Palatakseni kuitenkin vielä tähän päivään ja tähän elokuvaan, jos olet kahden vaiheilla mennäkö katsomaan vai ei, suosittelen kyllä ottamaan sen riskin, ainekin itselleni uhkapeli kannatti.

140 characters #1 - Kesäkuun elokuvat

Kuukausittaiset nähtyjen elokuvien teilaukset ovat jäänet väliin parilta männä kuulta. Sain vihdoin aikaiseksi raapustella juttua motivoiden sitä haasteella, jolla rajoitan palstatilaa tasan tekstarin (140 merkkiä) pituiseksi per tuomio. Saatan ottaa tavaksi.

KESÄKUUN ELOKUVAT TEKSTARIKOOSSA

Flipped (2010)

Kurssi elämänjanalla käännetään Rob Reinerin edellisen elokuvan, The Bucket Listin seuraajalla päälaelleen, tällä kertaa on kyse kaikesta muusta kuin elämän viimeisistä hetkistä, Flipped on kaikessa yksinkertaisuudessaan tarina ensisuudelman odotuksesta. Reiner on sijoittanut tarinan kultaiselle kuusikymmentäluvulle, johon se vallan mainiosti sopiikin. Ei ole kyse mistään suurista mullistuksista tai järisyttävistä kohtalon kiemuroista, on kyse hyvän mielen tarinasta, joka käydään läpi kahden osapuolen, tytön ja pojan vuoroittelevista näkökulmista.

Kerrontatapa on miellyttävä ja ilahduttava, pienet yksityiskohdat ja näkemyserot värittävät hauskasti tarinaa. Kahden perheen ja kouluympäristön sisältäkin löytyy monia intresantteja hahmoja, joiden taakse taas kätkeytyy heidän omat kertomattomat ja kerrotut tarinansa. Hahmojen vahvuus korostuu aikakausisidonnaisuutensa ansiosta ja monet asiat eivät tähän päivään sijoitettuna toimisikaan samalla tavoin. Pääparina nähdään Madeline Carroll ja Callan McAuliffe, jotka ovat onnistuneet valinnat, mutta yhtä onnistunut on jokainen tarinassa nähty suoritus.

Pojan perheenvanhimpana ja hellyyttävänä leskivaarina nähdään kiitettävä suoritus John Mahoneylta (Frasierin isänä tuttu), Anthony Edwards on mainio turhautumisensa muualle kanavoivana isänä ja Rebecca De Mornay - jonka olemassaolon olinkin jo kerennyt unohtaa - perheen äitinä, ajan hengessä vain kiiltokuvaksi kalustoon liimattuna. Tytön isän hahmo kasvaa elokuvan myötä taivaanrannanmaalarista mielenkiintoiseksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi, jota tulkitsee onnistuneesti herra nimeltä Aidan Quinn.

Bucket List huomioitiin pari vuotta sitten kohtalaisesti, mutta Flipped jäi kokonaan vaille teatteriesitystä ja täten vaille huomiota. Siksi halusinkin ottaa elokuvan esille ja arvosteltavaksi, koska se ansaitsee enemmän näkyvyyttä ja ennen kaikkea koska se on laadukas hyvän mielen elokuva, joita ei nykyään paljoa näe. Katselin myös Päiväni Margueritten kanssa, joka on niinikään tarkastamisen arvoinen feel-good movie, ranskalaiseen, hetkeen seisahtuvaan ja elämää nähneempään tapaan.





Ohjaajasta

Rob Reiner on eittämättä alihuomioitu ohjaaja ainankin meillä Suomessa. Jos haluaa nähdä tarinoita elämästä ja sen kaikista vaiheista, huumorilla ja lämpimällä tulkinnalla maustettuna, mutta jännityselementtejä unohtamatta, Reiner taitaa nämä kaikki. Historian parhaasta musiikkiparodiasta This is Spinal Tap! ylittämättömään lapsuuden kesä -elokuvaan Stand by me ja aikamme parhaimmistoon kuuluvista komedioista Princess Bride ja Kun Harry tapasi Sallyn aina karmivaan Piinaan. Uran alkupuoliskolla ilmestyi poikkeuksetta suuria hittejä, jota onkin seurannut lievä laskusuhdanne menestyselokuvien osalta.

Bronxissa syntynyt Reiner on hieno henkilöohjaaja, harva saakin niin uskottavia perusroolisuorituksia irti näyttelijöistään, eikä yksikään elokuvatuotos ole heikommasta vastaanotostakaan huolimatta huonoa jälkeä ollut. Huhupuhetta... äityi hieman liikaa keskiverto jenkkisiirapiksi, mutta jaksoi kiinnostaa mielenkiintoisella asetelmallaan, joka jatkoi erään suuren amerikkalaisen klassikon tarinaa. Sitä seuraava sydäntälämmittävä The Bucket List - Nyt tai ei koskaan, yhdisti kaksi rakastettavaa veteraaninäyttelijää, Jack Nicholsonin ja Morgan Freemanin luoden lähivuosien elämyksellisimmän papparaistarinan. Flipped jatkaa laadukkaiden elokuvien sarjaa valitettavan vähäisellä huomiolla.

Espoo Ciné 2011 Essentials

Espoon filmifestivaaleilla on tarjolla kokonaista neljä elokuvaa, joiden näkemistä olenkin jo odottanut todella kovasti. Näiden lisäksi ohjelmistosta löytyisi vielä mielenkiintoisia tärppejä kuten jenkkiversio hitistä Ystävät hämärän jälkeen, Hollannin vastine Rare Exportsille, Saint, sekä Tom Tykwerin uusin elokuva Drei, mutta mikään näistä ei ole pakollinen, etenkin kun viimeisenä mainitunkin on määrä tulla normiohjelmistoon syksyllä. Pidemmittä puheitta, mennäänpä vain suosiolla niihin pakollisiin:

Sylvain Chomet: Illusionisti (L'illusionniste, Ranska, 2010)
27.08.2011 klo/at 14:00     Kino Tapiola     6.50 €

Ei dialogia, joten ei tekstitystä. 

Bellevillen kolmosilla ihastuttanut Chomet on kerennyt kerätä jo paljon kehuja Jacques Tatin käsikirjoitukseen pohjautuvalla Illusionistillaan, jossa Ranskassa flopannut silmänkääntäjä suuntaa kohti Skotlantia. Pidän Chometin animaatiojäljestä ja ihastuttavista yksityiskohdista niin paljon, etten usko elokuvan edes pystyvän tuottamaan pettymystä.

"Illusionisti on koskettava ja kaunis tarina, jossa huumoria löytyy pienistä yksityiskohdista. Vanha herrasmiestaikuri etsii paikkaansa muuttuvassa maailmassa jossa perinteisen estraditaiteen ohi rymistävät televisio ja pop-kulttuuri."

Michel Ocelot: Tales of the Night 3D (Les Contes de la nuit, Ranska, 2011)
20.08.2011 klo/at 16:00     Kino Tapiola     6.50 €
27.08.2011 klo/at 15:45     Kino Tapiola     6.50 €

Tekstitys englanniksi.

Ocelotin siluettianimaatiota 3D:nä! Poikkeuksellisesti maksan ilomielin, että saan epämiellyttävät rillit naamalle elokuvan ajaksi. Kyseinen ranskalaisohjaaja on tämän hetken ehdottomia kärkinimiä animaation saralla ja uutukaisenkin kuvakaappaukset näyttävät mielettömän vaikuttavilta, eikä sydäntäni lähellä oleva aihe ainekaan vähennä kiinnostusta.

"Ocelot’n ajattomassa animaatiossa sadun maaginen maailma loistaa säihkyvissä väreissä. Tekniikka on upea, mutta pääosassa on kuitenkin ajattomat sadut. Kuudessa tarinassa kohtaavat prinsessat ja ihmissudet, urhea poika ja hyytävät noidat sekä monet muut Tuhannen ja yhden yön tarinoista periytyvät aiheet." 

Jan Svěrák: Kuki (Kuky se vrací, Kooky, Tšekki, 2010)
22.08.2011 klo/at 09:30     Kino Tapiola     4.50 €
25.08.2011 klo/at 12:00     Kino Tapiola     4.50 €

Tekstitys suomeksi.

Tsekkiläinen animaatioelokuva kuuluu elokuvagenreistä hienoimpiin ja vaikka Kuki onkin vain nukkeanimaatio, sen tekee erityisen mielenkiintoiseksi Jakub Dvorskýn (Machinarium) osallistuminen projektiin. Dvorskýlla on mieletön grafiikantaju ja hän on suunnitellut kaikki hahmot ja lavasteet elokuvaan.

"Kuki on punainen pikkunalle ja koulupojan unikaveri. Kun äiti heittää vanhan nallen pois, alkaa Kukin seikkailu kaatopaikalta suuren metsän halki takaisin häntä kaipaavan pojan luo. Metsän väki käy valtataistelua, jonka keskelle pikkunalle joutuu. Taistelun tuoksinassa kotimatkansa varrella Kuki löytää sekä rohkeutensa että paikkansa maailmassa. Mainio Jan Svěrák on tehnyt hienon elokuvan kasvamisen mukanaan tuomasta luopumisen haikeudesta, mutta myös itsenäistymisen voimasta."

Béla Tarr: The Turin Horse (A torinói ló, Unkari, 2011)
27.08.2011 klo/at 19:30     Louhisali     6.50 €

Tekstitys englanniksi.

Tarrin tinkimätön tyyli pitää valtaväestön poissa elokuviensa ääreltä. Tarr tunnetaan luultavasti parhaiten lähes kahdeksantuntisesta elokuvastaan Sátántángo ja tyylistään kuvata piiiitkiä kohtauksia. The Turin Horsellakin on pituutta vajaa kaksi ja puoli tuntia ja luulenpa että koko sen ajan saa ihailla toinen toistaan kauniimpia otoksia, joita Tarrilla on tapana kuvata.

"Torino 3. tammikuuta 1889: Friedrich Nietzsche astuu kadulle ja näkee kuinka mies ei saa hevostaan liikkumaan ja alkaa tuskastuneena piiskata eläintä. Filosofi kiirehtii väliin suojelemaan eläintä. Tapaus järkyttää hänen mielensä lopullisesti. Jäljellä olevat 10 vuottaan hän viettää sanomatta enää sanaakaan. Mutta miten kävi hevoselle? Unkarilaisen mestariohjaaja Béla Tarrin elokuva kertoo hevosen ja sen omistajaperheen tarinan 30 pitkänä otoksena."

Lainaukset ovat Espoo Cinén sivuilta. Festivaali on pystyssä aikavälillä 19.-28.8.

Toivon todella että kykenen rahoittamaan ja ajoittamaan itseni näihin neljään, onnekseni kolme sattuu samalle päivälle ja neljäskin sijoittuu vain yhden välipäivän päähän.

Ikimuistoisimmat hetket tasohyppelypeleissä Top 10

Mistä on kyse? Wikipediahan sen sanoo parhaiten: "Tasohyppelypelit on yksi videopelien lajityyppi, joissa yleensä ohjataan pelihahmoa hyppäämällä erilaisten tasojen päälle."  No shit, tasohyppelypeleissä hypitään tasojen päälle, hyvin tiivistetty. Tällaiset platform pelit ovat varmasti kaikille tuttuja tavalla tai toisella. Seuraavassa omat ikimuistoisimmat hetkeni tasojen päälle hyppimiseen perustuvista videopeleistä.

10. Teenage Mutant Ninja Turtles (1989)

Heti ensimmäisenä tuleekin sääntöön poikkeus, tässä nimenomaisessa kohtauksessa ei nimittäin hypitä tasoilla vaan uidaan ja koitetaan parhaansa mukaan olla koskematta mihinkään. Helpommin sanottu kuin tehty. Pitäisi olla kaikille hyvin ilmeinen nyrkkisääntö: tuote joka on suunniteltu lapsille ei saisi olla ylitsepääsemättömän vaikea jopa aikuisille. Tätä ohjetta ei ole muistettu noudattaa Turtlesia suunnitellessa. Peli on kokonaisuutena raivostuttavan vaikea, mutta koko se turhautuminen kulminoituu nimenomaan uintijaksoon, jota ei ole harjaantuneenkaan pelaajan mahdollista selvittää menettämättä kilpparia jos toista.

9. Sonic the Hedgehog (1991)

Pelin alettua asetelma on seuraava: olet sininen karvakasa huikean värikkäässä pikku laaksossa. Ok, seuraavaksi lähdet juoksemaan ja pian huomaat ettei sille tule loppua. Sonic viilettää niin lujaa rataa pitkin ettei pelaaja voi mitenkään edes pysyä mukana, radatkin on suunniteltu niin, että kulkua voi vain jatkaa ja jatkaa katkeamatta. Pian olet maalissa. Kun läpäiset ensimmäistä kertaa Sonicin ensimmäisen radan ihmettelet mitä juuri tapahtui? Se tunne on yksi ikimuistoisimmista. Kääntöpuolena vauhdin hurmalle ja flowlle onkin sen suurempi ärsytys kun vauhti töppääkin.

8. Bubble Bobble (1986)

kuva: i-mockery.com

Pienissä kuplissa avaruudesta tipahtavat pikkudinot ovat sööttejä kuin mitkä, muutenkin radat ovat kuin karkkia vain. Odota vaan jos et selvitä rataa määräajassa, niin dinojen perään saapuu kuolematon luurankokalakummitus (tai mikä ikinä lie). Siitä ei pääse eroon ennen kuin rata on suoritettu ja se hiillostaa ja painostaa minkä ehtii, musiikkikin nopeutuu maksimoidakseen pelaajan hätääntymisen. Ikimuistoisen karmaiseva tilanne.

7. Teenage Mutant Ninja Turtles 2: The Arcade Game (1990)

kuva: whatvinniethinks.com

Ei vielä se, että ensimmäisestä Turtlesista tehtiin niin pirun vaikea. Toisessa osassa tekijät alkoivat oikeasti ilkeiksi. Pelissä ei siis voi tallentaa ja loppuviholliseen asti pääseminen vaati pari tuntia armotonta hakkaamista. Kun on aika mitellä lopuksi silppuria vastaan, tällä onkin lähes koko ruudun kattava ase joka tappaa yhdestä osumasta. Kiitti vaan. Ikimuistoisen raivostuttavaa.

6.Prince of Persia (1989)

Muutamakin kohta on jäänyt melko eläväisesti mieleen, ihmekkös kun peliurani aloitin muun muassa tällä. Yksi ehdottomia hetkiä on pelastusoperaatio mallia hiiri, jossa prinssi jää väkisin telkien taakse ja on vain odotettava prinsessan lähettämää hiiriapua. Ärsyttävyydessään ikimuistoisimmat hetket ovat pari loikkaa jotka pitää tahdittaa sellaisella pikselin mikrotarkkuudella ettei ole tosikaan. Myös taistelu luurankoa vastaan teki vaikutuksen.

Kaikista ikimuistoisin on kuitenkin prinssin varjopuoli, joka karkaa tämän lävistettyä käytävälle pystytetyn peilin. Varjo pällistelee kuin olisi odottavinaan prinssiä luokseen, kunnes viime hetkellä painaa portin säppiin tämän hypättyä kuvassa näkyvän kuilun yli. Varjolla on myös aivan oma karmiva beepperiteemansa. Pelin lopussa oma varjo pitääkin kohdata mies miestä vasten. Suurin osa ikimuistoisista kohdista on karsittu pois pelin nessiversiosta, nämä siis koettii ihan koti-pc:llä.

5. Commander Keen 4 (1991)

Commander Keen sarjasta löytyisi muutamakin olennainen ja ikimuistoinen hetki, yksi niistä on ensimmäisen pelin alussa tehtävä visiitti pienessä majassa, josta pogokepin saa noudettua. Jostain syystä vain niin ikoninen astelma. Monet 1UP-kätköt ovat tietenkin oma lukunsa ja ne pienenpienet yksityiskohdat, esimerkiksi vain yhdestä paikasta yhdessä pelissä voi löytää omia aakkosiamme koko pelimaailmasta. Ne on kirjoitettu paikallisen avaruusoliokoulun liitutaululle ja sen avulla voi myöhemmin kääntää täkäläistä kieltä halutessaan.

Kaikista ikimuistoisin hetki on kuitenkin ehdottomasti armoton kohtaaminen dopefishin kanssa. Kyseessä on uintijakso, jossa on säästyttävä kalanruoaksi joutumiselta. Keen ei voi ampua, eikä käyttää pogokeppiä. Kohtaus on äärimmäisen intensiivinen juuri tilanteen klaustrofobisuuden ja epätoivoisuuden vuoksi. Siitä selvittyä olo on enemmän kuin huojentunut.

4. Syobon Action

Liian korkea vaikeusaste ja alituinen kuoleminen pelissä on monesti rasite, mutta Cat Marioksikin kutsuttu Syobon Action kääntää asian päälaelleen. Hyvin pian pelin aloitettuasi tiedät mistä on kyse. Mitä tahansa järkevältä tuntuvaa oletkaan tekemässä, kuolet lähes sataprosenttisella varmuudella. Syobon Action on naurettavuuksiin asti venytetty tekemällä oppii -koettelemus, jossa joudut kohtaus kohtaukselta menemään eteenpäin ja aloittamaan alusta mennäksesi kohdan erilailla. On oikeasti taidetta tehdä pelistä näin mielettömän hauska ja viihdyttävä, kun sen kaiken järjen mukaan pitäisikin olla maailman ärsyttävin. Ikimuistoisin hetki on se, kun tajuat että juuri kun luulit ettei enää mitään voisi tapahtua, se tapahtuu.

3. Duke Nukem 3D (1996)

Kaksi ensimmäistä Duke Nukemia olivat melko perus id-kauraa, jotka meni kyllä sujuvasti alas. Mielestäni kakkonen jäi jopa liian vähälle huomiolle, mutta syykin on selvä. Kolmas nimittäin on yksi vuosisadan peleistä, ja miksi? Duke avaa suunsa ja on niin rivo että heikommat pahastuu. Ikimuistoisimpia hetkiä voi olla ensikertaa stripparin tippaaminen tai kun kuulee ensimmäistä kertaa Duken heittävän laineja kuten: Your face. Your ass. What's the difference? tai I'll rip your head off and shit down your neck! Eat shit and die! Kun Duke löytää Duke Nukem 2 -kolikkopelin tämä toteaa I don't have time to play with myself. Rivo ja hauska! What's not to like?

2. VVVVVV (2010)

Veni, vidi, vitun vici!! Jotka tietävät, tietävät. Pelissä on eräs kohta, jota on yritettävä valehtelematta satoja kertoja ennen kuin sen voi päästä läpi. Joka ikinen nanosekunti ja näppiksen näpäys on piirustettava niin tarkkaan selkärankaansa, ettei tule pikselin vertaa hutia. Pelissä ei hypitä, vaan vaihdetaan painovoiman suuntaa. Kuvan kohdassa ei siis voi hypätä tuon pienen nypyn yli ja ottaa tuota killutinta, vaan on painettava ilman halki monta ruutua pitkän piikkiviidakon läpi ylös laatalle, josta on jatkettava takaisin puolen sekunnin sisällä aina nypyn toiselle puolelle. Se ei edes näytä niin vaikealta, mutta jotka tietävät, tietävät. Se tunne kun oikeasti pääsee sinne, voi luoja! Ikimuistoisin tehtävä ikinä.

1. Super Mario Bros 3 (1988)

Itsestäänselvyys kai, mutta minkäs teet. Vaikeampi siiten lähteä valitsemaan vain yhtä ikimuistoista hetkeä. Ensimmäisen Super Marion joka ikinen hahmo, sieni, putki, musiikin piippaus ja linnarata on jo niin itsestäänselvyyksiä ettei niitä edes voi ajatella muistoina, ne vain on. Sen takia onkin lähdettävä etsimään jotain pientä ilahduttavaa yksityiskohtaa ja ainekin itselleni niitä löytyy kaksi ylitse muiden, kummatkin kolmosesta.

Onhan niiden taikahuilujen napsiminenkin oma juttunsa ja näin, mutta moneen kuosiin pukeutuva Super Mario sammakkopuvussa polskimassa ja etenkin kengän sisällä loikkimassa ovat ylitse juuri minkään muun. Jos pitää kuvailla mikä on kivaa ja mikä on kivan näköistä, se on pelata ja katsoa Super Mario 3:n nuo kohdat. Eniten maailmassa olen katkera siitä että sitä iloa kestää niin pienen hetken. Tai ehkä juuri siksi se on niin ikimuistoista kun pääsee buutsilla ratsastamaan, sen tietää olevan niin ainutlaatuinen hetki.