Potiche (2010)

Hieman alle kymmenen vuotta sitten ranskalaisohjaaja François Ozon elokuva 8 Naista toi erittäin raikkaan ja tervetulleen tuulahduksen rikosmysteerien maailmaan. Se oli värikäs, hyvin ranskalainen, mustalla huumorilla ja tabuja kaihtamatta tehty whodunnit-musikaali, joka teki ohjaajastaan kertaheitolla yhden euroopan kiinnostavimmista. Catherine Deneuve nähtiin yhtenä elokuvan naisista ja hän on täällä taas ohjaajan uusimmassa elokuvassa. Uskomatonta, mutta taisin nyt nähdä suosikki näyttelijättäreni ensikertaa valkokankaalla!

Elokuva sijoittuu vuoteen 1977, Deneuve esittää sateenvarjotehtasta pyörittävän miehen edustusvaimoa, palkintoa, koristetta, hädin tuskin edes niitä. Mies tekee selväksi, että hän päättää, toimii, puhuu ja nauttii sihteeristäkin varsin kokonaisvaltaisesti, kun nainen viettää samalla aikaa kotona kodinkoneiden kanssa ja katselee itapäiväohjelmia. Poliittisesti ja sukupuolirooleiltaan jakautuneena aikakautena tämä nainen, Rouva Pujol, tahtoo näyttää kykenevänsä ajattelemaan ja johtamaan, ensin yritystä pyörittäen ja lopulta alusta asti itse pystyttämässään projektissa. Kuvioissa pyörii myös vanha heila, Gérald Depardien esittämä Babin ja Pujoleiden lapset. Vai onko kaikki tämä sittenkään niin kuin päältä päin näyttää. Ohjaajalla on ollut tapana saada elokuviinsa huumoria kyseenalaisin keinoin ja käsittelee ihmissuhteiden kiemuroita vapautuneen estoitta.

Itse tapahtumien kulku on kuitenkin häviävän pieni osa-alue tätä elokuvaa. Ensinnäkin, Deneuven ja Depardien yhdistäminen vanhoilla päivillään on jo itsessään kulttuuriteko, iki-ihana ranskatar ja varsin paksusti voiva, helpommin klyyvaristaan kuin nimestään muistettu pitkän linjan elokuvataiteilija ovat ihastuttava näky diskoteekissä jorailemassa pahimman diskohuuman aikoihin. Se on niin harmi että vanhoista ihmisistä kertovia elokuvia pitää hakemalla hakea.

Yksi Potichen suurimmista elokuvateknisistä arvoistaan on ainekin henkilökohtaisella tasolla aikakauden monimuotoinen huomioiminen. Rakastan tuota aikaa, helppohan se onkin sitä jälkiperoisesti ihailla kun saa nauttia vain niistä hyvistä asioista. Kuitenkin, muoti, kalustus ja värit ovat vain sitä päällisintä pintaa joka nähdään. Potichen title sequencessa eli alkuintrossa nähdään Deneuve juoksulenkillä - en olisi sitä mielikuvaa osannutkaan odottaa näkeväni - ja se on tehty niin täydellisen kauniiksi kuin parhaimmissa sen aikaisissa elokuvissa vain oli tapana. Ei sellaista Tarantinon ja Rodriguezin yliampuvaa exploitaatiomättöä jossa käytetään kaikki voimavarat saadakseen kuva näyttämään vanhalta ja rämisevältä, vaan oikeasti pirun nätiltä. Ehdottomasti suosikkialkuni sitten Enter the Voidin. Lähemmäs edellämainittujen ohjaajien tehokeinoja päästään kuitenkin ääniefekteillä, joita käytetään kuin tuon ajan b-elokuvissa, myös leikkaukset on tehty ajan keinojen mukaisesti. Erinomainen oivallus oli myös tehdä satunnaisten rakastajien muistelusta juuri sen henkisiä, kuin ne olisi suoraan tuon ajan romanttisten markettipokkarien kansista.

Elokuvasta löytyy siis Catherine Deneuve, sateenvarjoyritys ja se on värikäs ranskalaistrippi nostalgisiin menneisiin aikoihin. Ei voi olla ajattelematta yhteyttä ranskalaiseen klassikkoon ja yhteen ehdottomista lempielokuvistani, Cherbourgin sateenvarjoihin. Potiche ei ehkä jatka tuon elokuvan tarinaa tai toimi muutenkaan varsinaisena sisarteoksena, mutta aivan varmasti tuo Jacques Demyn luoma ajaton väriloisto on toiminut Potichelle inspiraationlähteenä ja varsinkin elokuvailmaisullisen tyylin esikuvana. Elokuvaa voi suositella kaikille, joilla herää mielenkiinto tässä kirjoituksessa mainittuihin seikkoihin, pitää nostalgiasta, väreistä, ranskalaisista elokuvista tai -näyttelijöistä.

PS. En viitsi edes mainita elokuvan suomenkielistä lisänimeä, koska se on oksettava ja jonkun olisi pitänyt mennä väliin ennen kuin sellaista päästettiin ilmoille.