Ranskalaiselokuva illusionistista, joka on periaatteessa pätevä alallaan, ehkä vähän nuiva mutta ilman muuta näppärä pikku taikuri. Hänen harmikseen, ketään ei kiinnosta. Tyhjät lavat Ranskassa jäävät taakse kun mies lähtee etsimään menestystä muualta. Britteinsaaret saavuttanut silmänkääntäjä tuntuu kuitenkin saavan edelleen vain juoppojen silmät käännettyä show'hunsa. Ainut poikkeus tuntuisi olevan nuori tyttö, joka seuraa tuota ihmeellistä miestä ihaillen, lopulta hypäten miehen matkaan kuin silinterin pupu konsanaan. Alkaa vähäsanainen ja -eleinen, mutta sitäkin merkityksellisempi aikakausi kummankin elämässä.
Elokuva ei ole varsinaisesti mykkä, mutta sen vähäinen dialogi on hoidettu lähinnä eri kielten sekamelskalla, jonka ymmärtämiseen riittää yleensä äänenpainon ja asiayhteyden yhdistäminen. Se on toimiva ratkaisu ja osa elokuvan viehättävyyttä. Vaikka tarinaa vietetään hitaanlaisesti eteenpäin, sen melankolista virettä värittävä hillitty eläväisyys pitää jokaisen kohtauksen erittäin rikkaana.
Ohjaaja Sylvain Chomet tuli tutuksi Bellevillen kolmosista lähes kymmenen vuotta sitten. Kyseinen animaatio oli erittäin tervetullut lajinuudistaja animaatioelokuvien vaihtelevaan sakkiin. Karrikoidut hahmot, mykänajan sekä Jacques Tatin vaikutteita imenyt animaatio esiteltiin tuolloin ensikertaa suuremmalle yleisölle, nyt olemme saaneet jatkoa.
Toisin kuin edellä arvosteltu Les contes... Illusionistin luulisi tekevän vaikutuksen aika paljon suurempaan yleisöön. Ihanasti kuvitettu vähäsanainen kunnianosoitus ranskalaiskoomikko Jacques Tatille on kuin vanhojen hyvien aikojen satu, sellainen joita ei ikinä pitäisi lopettaa lukemasta lapsille. Illusionisti perustuu Tatin käyttämättömään käsikirjoitukseen, jonka oli tarkoitus käsitellä tämän omaa isä-tytär suhdetta. Tati jätti yhden lapsistaan tunnustamatta ja tunnustusta oli kai tarkoitus antaa valkokankaan välityksellä. Yksi legendaarisen koomikon tunnustetuista tyttäristä taas lähestyi nimenomaan Sylvain Chometia käsikirjoituksen kanssa, sillä halusi että Tatin postuumi viimeinen elokuva olisi ehdottomasti animaatio, koska kukaan muu näyttelijä ei voisi roolia hoitaa.
Käsikirjoituksen Chometille tarjonnut Sophie Tatischeff kerkesi kuolla ennen kuin tämä elokuva saavutti ensi-iltansa. Mikä on mielenkiintoisinta, ohjaaja jättää hylätyn tyttären mainitsematta tyystin perustellen sitä sillä, että tulkitseekin sen olevan Sophielle tarkoitettu. Oli elokuva tyttärelle kelle tahansa, selvää on että se on täyttä tatia. Tati huokuu ja pöhisee eleissä, huumorissa, hiljaisissa hetkissä ja kovissa töräyksissä. Tämän takia on ollut hieman tarpeetonta liittää pätkä Mon Onclea, Enoni on toista maata pyörimään elokuvassa nähdyssä elokuvateatterissa, mutta jos siitä on joku tullut onnelliseksi, suotakoon se hänelle.
Illusionisti on äärettömän kaunis elokuva. En voi olla suosittelematta sitä aivan jokaiselle. Tunteiden skaaloilla kuljetaan tasapainossa ja vaikka pohjavire onkin synkkä kuin syys, pilkahduksia voi löytää lähes joka kulman takaa. Kun elokuvaa katsoessa tulee hyvä olo ja liikuttuu samaan aikaan, ei voi olla kyse muusta kuin poikkeuksellisesta elokuvasta.
______________________________________
Osa kriitikoista ja tavan katsojista tulee aina ylenkatsomaan animaatioita elokuvan lajityyppinä, mutta vuosi vuodelta niitä varauksettomampia hemmotellaan aina vain enemmän. Vanha Disneyn tuotanto on yleisesti hyväksytty laadun tae, samoin nykyinen Pixar, Studio Ghiblikin on löydetty suuremmin viimeistään Henkien kätkemän jälkeen ja satunnaisia yllättäjiäkin saatetaan huomioida isosti, kuten mainio ranskalainen Persepolis. Ranska on selvästi nousussa alalla muutenkin, juurihan sain kaksi uutta elokuvasuosikkiakin nimenomaan ranskalaisista animaatioista.
Vaikka en voisi vähempää antaa arvoa Oscareille, on silti tavallaan harmi että Toy Story 3 kiilasi pystin itselleen Illusionistin edestä animaatioiden sarjassa. Kumpikin edustaa animaation eri päätyjen parhainta osaamista ja mahdotonta niitä on sinänsä verrata toisiinsa, mutta kyllä se on lopulta annettava Illusionistille oma ääni sen orgaanisuuden ja ajattomuutensa ansiosta.
Oui, samaa mieltä: minäkin olisin halunnut, että elokuva-akatemia olisi palkinnut Chomet'n. Se olisi ollut arvokkaampi teko, Toy Story 3 oli nimittäin upea mutta niin edellisille osilleen rakentuva. Illuusionisti seisoo tukevasti omilla jaloillaan (vaikka vähän Mon Onclea vilauttaakin).
VastaaPoistaMolemmat toki nostalgiasta ammentavia animaatiohelmiä ^^.
Oui oui, mitä enemmän sitä ajattelee sitä selvemmin Illusionisti olisi ansainnut pystin moninkin eri meriitein, mutta toisaalta Toy Story 3 on yksi parhaita viihde-elokuvia joita on tehty vuosiin..
VastaaPoistaNäin Illusionistin vasta hiljan - siitä asiaan palaaminen. Nyt on niin, että se ei voittanut ystävyyttäni puolelleen. Pikemminkin jäimme hyvänpäiväntutuiksi. Lieneekö monellekaan käynyt niin? Illusionisti oli siis ennemmin nätti kuin kaunis ja, hieman voimakkaasti ilmaistuna, flegmaattinen. Impressionistinen vaikka olikin, tarina tuntui liian selkärangattomalta, minkä vuoksi lopetus jätti kylmäksi: kokonaisuus oli minusta pehmo. Tunsin olevani turistin mukana vaeltelemassa 60-luvun alun Britanniassa napsien pintapuolisia pikakuvia vieraasta kansasta. Chomet oli myös jättänyt elokuvaan pari aivan vanhentunutta Tatin vitsiä, joista etenkin Beatles-satiiri kumisi tyhjyyttään. Kokemukseni taustalla vaikuttaa minut täysin lumonnut Bellevillen kolmoset, jossa oli toisenlaista luovaa leimua ja äkkivääryyttä ilman ulkokohtaista nostalgiaa. Sekin vaikuttaa, että näin dvd:n, valkokankaan sijaan. En kuulu muuten Persepolisinkaan suurimpiin ihailijoihin (missä suhteessa olen kaikkea muuta kuin yksin), liittyipä se asiaan tai ei.
VastaaPoistaOstin dvd:n jo aikaa sitten mutten ole saanut aikaiseksi tai ehkä uskaltanut katsoa elokuvaa uudestaan. Kokemuksena ja elämyksenä varmasti, mutta myös elokuvana se luultavasti tulee tarjoamaan hieman vähemmän kotioloissa. Teatterissa elokuva lumosi täydellisesti, toimiakseen se myös vaatii sen että on kyennyt uppoutumaan kokonaan.
VastaaPoistaElokuva vain toimi itselleni. Kokonaisuus mielestäni on ennemminkin lempeän haikea kuin pehmo, enempää särmää en olisi halunnutkaan. Lopetus on sillä tapaa harkitun emotionaalinen, että hetken mietin sen olevan aivan liian korni, kunnes huomasin liikuttuneeni siitä suuresti. Klassisen tyylikäs loppukohtaus, samalla tapaa kuin kaikkien aikojen suosikissani, Cherbourgin sateenvarjoissa.
Ymmärrän kyllä Illusionistia paremmin jos Persepolis ei kolahda. Itselleni se toimi graafisella tyylillään ja humoristisella otteellaan todella kovaa. Taisin katsoa sen parin päivän sisällä ensikatselusta uudestaan. Harmi ettei Satrapi onnistunut yhtä hyvin Luumakanaa (Puolet aux prunes) sarjakuvansa filmaamisessa, sillä pidän sitä vielä huomattavasti parempana alkuperäisteoksena.