Michel Ocelotin uusin elokuva on silkkaa taikaa. Olen joskus kirjoittanut siitä, ettei Tuhannen ja yhden yön tarinoilla ole suureksi harmikseni yhtäkään definitiivistä filmatisointia useista mainioista yrityksistä huolimatta. Sitä sillä ei ole vieläkään, mutta vaikka Les contes de la nuit ei varsinaisesti perustu noihin tarinoihin, se on inspiroitunut niistä ja kuvaa ikiaikaisia satuja jopa ironisella ihailulla ja huumorilla. Elokuvan tekee kuitenkin täydelliseksi vasta sen ulkoasu, kirkkaita värejä, kuvioita, arkkitehtuuria ja kuoseja siluettianimaation taustalla ja vielä 3D:nä.
Lotte Reiniger loi ensimmäiset siluettianimaationsa yhdeksänkymmentä vuotta sitten ja näiden kahden siluettivisionäärin väliin ei ole kovin montaa haastajaa mahtunut. Reiniger tulkitsi Tuhannen ja yhden yön tarinoita vuoden 1926 elokuvallaan The Adventures of Prince Achmed, jossa animaatio oli ainut kantava voima hieman heikomman kerronnallisen osaamisen tukena, Les contes de la nuitissa ulosanti ja kerronta kulkevat loistavaina käsi kädessä.
Vaikka ranskalainen Ocelot on ollut yksi mielenkiintoisimpia animaatio-ohjaajia jo pitkään, ei tämän nimi ole noussut vieläkään kovin tunnetuksi. Kirikou on monille animaation ystäville itsestäänselvyys, mutta elokuvan ystävät yleisesti ovat vielä melko tietämättömiä tästä talentista. Edellisellä elokuvalla, Azur ja Asmar oli kaikki edellytykset olla suuri tapaus, mutta siitä puuttui jostain syystä se tarvittava rakastettavuus ja huumori jolla Ocelotin elokuvat vangitsevat. Les contes de la nuitkaan ei ole se läpimurto, mutta se on ihan mieletön elokuva niille, jotka sitä osaavat arvostaa.
Les contes de la nuit on jaettu kuuteen lyhyeen kertomukseen. Kehystarinassa on pieni porukka kerääntyneenä hämäräperäiseen teatteriin pitämään kokousta. Heillä on jonkinlainen kaiken kattava järjestelmä, jonka avulla he löytävät tarinoita, pystyvät luomaan niille äkkiseltään haluamansa puitteet ja näyttelemään ne pikaisesti päälle pursotetussa rooliasussaan. Tämä on peruja Ocelotin televisiolle tekemien sarjojen lyhyistä jaksoista. Les contes de la nuitissa onkin oikeastaan kyse vain sarjan istuttamisesta elokuvamuotoon. Viimeinen silaus sille on annettu kerrostamalla hulppean upea kuva kolmiulotteiseksi. Efekti toimiikin poikkeuksellisen hyvin.
Elokuvan tarinat on hajautettu maailman eri kolkkiin ja ajanjaksoihin. Löytyy erityyppisiä tarinoita aina lähi-idästä Afrikkaan. Tarinat ovat hyvin perinnetietoisia ja hauskinta niissä on ehdottomasti se tapa, jolla niitä kerrotaan. Ironisesti kliseille ja antikliseille irvailevat oivallukset ovat kerronnan suola. Ainoastaan ihmissusia käsittelevä ensimmäinen jakso jää sisällöllisesti vajaaksi, mutta toimii oivana sisäänajona ja lämmittelynä lopun katkeamattomalle huviretkelle satujen ja mytologian syövereihin. Suosikikseni taitaa nousta tarina pojasta, joka haahuilee päämäärättömänä pitkin maita ja mantuja vihellellen, eksyen lopulta kuolleiden maahan, jossa elävällä on aivan omat mahdollisuudet nousta pitkin kunnian portaita, jos vain pystyy ohittamaan kolme toinen toistaan hirveämpää petoa ja muita hankaluuksia.
Olisi oikeastaan melko turha alkaa meuhkaamaan siitä kuinka paljon tästä oikeasti pidinkään. On suuri ero luokitella parhaita elokuvia ja suosikki elokuvia. Siitä voi olla varma, ettei tämä elokuva tule saamaan suurta arvostusta tai nimeä, vaikka onkin mielestäni todella upeasti ja kaikin puolin onnistuneesti toteutettu. Voin kuitenkin kertoa että Les contes de la nuit tulee olemaan jatkossa yksi omia suosikkielokuvistani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti