Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Lahteen ei saada enää kunnon elokuvia teattereihin, mutta Sibeliustalolla on onneksi tarjota silloin tällöin jotain vielä parempaa. Kaikki näkemäni mykkäelokuvakonsertit ovat olleet poikkeuksetta vaikuttavia elämyksiä. Phantom of the Opera ei useita nähneenä kuulu kaikista mieleenpainuvimpiin, mutta eipä tulkintaa voi moittiakaan.
Kyse ei siis ole siitä Phantom of the Operasta, eli Andrew Lloyd Webberin tunnetusta versiosta, vaan amerikkalaispianisti Dorothy Papadakosin varta vasten itsensä säveltämästä elokuvamusiikista vuoden 1925 klassiseen filmatisointiin aiheesta. Maski naamallaan itsensä esitellyt Dorothy ei ole Lahdessa ensikertalainen, sillä kolme vuotta sitten hän kävi samaisessa paikassa säestämässä Chaplinia.
Amerikkalaisten mykän ajan kauhuelokuvien tyyppivika on niiden mielenkiintoisten kohtausten epäsuhta, suurimmassa osassa on muutaman hulppean kohtauksen vastapainoksi pitkät pätkät armotonta skeidaa, tylsää ja tarpeetonta ajanpeluuta. Phantom of the Opera on yksi niistä harvoista poikkeuksista, joka onkin lähes koko pituutensa ajan täyttä asiaa. Tosin vain lähes. Lukuisillakaan uusilla leikkauksilla ei olla saatu alkua yhtään vauhdikkaammaksi, se laahaa aivan turhaan ensimmäiset kymmenen minuuttia ennen jännitteen virittymistä. Sen jälkeen suunta onkin vain ylöspäin.
Dorothy aloitti soittonsa tyylikkäästi urkukauhun kiistattomalla kuninkaalla, Bachin Toccata and Fugue in D minorilla, kuinkas muuten. Sen jälkeen liu'uttiin valojen sammuessa neidin omista sielun syövereistä pulppuaviin tajunnan, kauhuskenaarioiden ja kolkkojen kuvien virtaan. Koska alku ei ole siitä mukaansatempaavimmasta päästä, on myös vaikea eläytyä pianistin säveliin, kumpaakin tarkkailee aluksi hieman erillään ennen kuin elokuva alkaa viedä siinä määrin että niistä tulee yhtä.
Soittajatar on ilman muuta pätevä alallaan, muttei äitynyt kovinkaan omaperäiseksi. Mystiset ja matalalta soitetut tunnelmaviritykset kuulostivat hetkittäin sellaiselta, jota voisi olettaa kuulevansa Angelo Badalamentin ääniraidalta, ei huono. Kuten pianomusiikin kanssa muutenkin, kovaa ja korkealta ei ole my cup of coffee ja täten jokainen iloluontoinen hetki pätkäisikin keskittymisen hetkeksi. Suurimmaksi osaksi kankaalta näkyvää kuvaa kuitenkin säesti perinnetietoinen ja itseironinen kauhusoitanta, joka pieksi mennen tullen omien versioiteni pimputukset mielenkiintoisuudessaan. Nuo pimputukset ovat toki klassisen musiikin aarteita, mutta eivät aja mykkäelokuviin ympättynä juuri kenenkään etua. Dorothy ja uusi leikkaus sai näkemään elokuvan taas kerran aivan uudestaan, suuri kiitos siitä sibbetalolle ja urkuviikoille.
_______________________________________________________
Elokuvan versiosta. Ennen esitystä käytiin läpi lyhyt historiikki elokuvasta. Se kirjoitettiin, kuvattiin ja leikattiin useaan otteeseen sen saadessa niin heikkoa kaikua kahdella ensimmäisellä koenäytöllä, vasta kolmas versio saatiin kursittua yleisön mieleiseksi. Nyt esitetty versio oli elokuvan kummituksen ja tuhannen muun kasvon miehen, Lon Chaneyn itsensä leikkaama vuodelta 1929. Elokuva löytyy itseltäni kahtena kappaleena, nauhoitettuna Ylen 25. tunti ohjelmasarjasta joskus yhdeksänkymmentäluvulla, sekä DVD:nä Andrew Lloyd Webber -kokoelman kylkiäisenä(!) Kumpikin mustavalkoisia lukuunottamatta naamiaiskohtausta, jossa kuvat on värjätty alkeellisella Technicolor-tekniikalla.
Nyt nähty kuva oli tinted, eli filmiä on värjätty jokaisen kohtauksen tunnelmaa kuvailemaan, tapa josta en yleensä erityisemmin välitä. Valinta osoittautui pariin otteeseen kuitenkin äärimmäisen toimivaksi. Tätä Technicolor-hippoja seurannutta kaksivärikuvaakaan ei ainekaan levypainoksessani ole. Siinä kummituksen viitta hulmuaa komeana ja kirkkaan punaisena kohtauksessa, jossa tämä salakuuntelee ihailunsa kohteen ja tämän rakkaan supsutusta rakennuksen kattorakenteissa, Pariisin taivaan alla tietenkin. Vaikuttavaa, sen ottaisin omaan versioonikin, jonka harmaa kalpenee kirkkaasti tässä kohtauksessa. Peilihuoneessa todistetaan toinen kohtaus jossa yksivärisiä tehostemaaleja on käytetty upeasti hyväksi. Valo heiluu ja välkkyy vuorovärein lähes ekspressionistisen siluettiasetelman taustalla. Täytyy myöntää että myös se naamiaiskohtaus, Masked Ball, näytti paremmalta kuin omissa versioissani.
Kuopiossa myös (muistaakseen syys-) kausi alkaa yleensä jollain mykkäklassikolla, jossa on urkusäestys. Ainakin Häxan ja Faust olleet lähivuosina ohjelmassa, oli ihanata. Nyt odottelen kuumeisena, kun ensi viikolla pitäisi teatterin taas aueta, että mitä siellä on tarjolla. Nosferatu on esitetty joskus, ennenkuin aloin käydä noissa näytöksissä, mut voishan sinne laittaa painostusmaileja, että se on uusittava. Ostin muuten aikoinaan Nosferatu dvd:n, jonka kannessa luvattiin että Type O Negative on säveltänyt siihen musiikin. Ihan hyvä muuten, mut musiikki onkin Bloody kisses levyltä ja biisit alkaa ja loppuu miten sattuu. Sain sittemmin onneksi Typettömän version elokuvasta.
VastaaPoistaNosferatun oon nähny Helsingissä erittäin häröllä electro-urkuroinnilla säestettynä, oli kyllä mieleenpainuva esitys. Toi Type O Negative setti on kyl aika hämmentävä.
VastaaPoistaFaust ja monet muut mykät saksalaiset leffat ois kyl kiva nähdä just tollasessa ympäristössä, Metropolis, Sunrise, Caligari, Golem jne. Kelpais!