1. Eraserhead

Kyselyyn vastanneista enemmistö halusi joulukalenterista löytyvän kulttielokuvia. Sehän käy.

Ensinnäkin, mitä on kulttielokuva?

Kulttielokuva on yleensä pienen piirin pakkomielteisesti palvoma tai ihailema elokuva, haarukka tämän marginaalissa voi olla muutaman hengen ryhmästä miljooniin. Leimallista on suhteellinen tuntemattomuus suurelle yleisölle ja toisaalta kiihkon määrä fanituksessa. Ei ole tiettyä määrettä tai kaavaa kulttielokuvalle, kuka tahansa voi ottaa omassa porukassaan jonkun teoksen omaksi kulttielokuvakseen. On myös muutamia kulttielokuvan kivijalkoja, jotka tulee ensimmäisenä mieleen niitä käsitellessä. Näitä ovat mm. Rocky Horror Picture Show, Pink Flamingos ja Plan 9 From Outer Space. Samalla periaatteella kun Plan 9 tai muut Ed Wood kalkkunat, on monet kulttistatuksen ansainneet elokuvat keränneet suosionsa leuat loksauttavan huonolla laadullaan tai muuten vain käsittämättömällä omituisuudellaan.

Miksi tehdä outoa elokuvaa, josta ei edes itse osaa sanoa mitä mikin asia tarkoittaa? Se on monen katsojan ongelma. David Lynchin elokuvilla on uskolliset faninsa, mutta myös tinkimättömiä vihamiehiä ja väheksyjiä. En pidä itse tärkeänä jokaisen asian alleviivaamista tai edes niiden absoluuttista yhtä tarkoitusta. Lynchillä on kokonaisuuksia, jotka sisältävät selkeän teeman ja paljon pieniä yksityiskohtia. Ei ole tärkeintä mitä yksi pieni detalji tarkoittaa, jos pystyy seuraamaan laajempaa punaista lankaa tai jos elokuva valloittaa tunnelmallaan. Pikkuseikat alkavat valkenemaan pikku hiljaa tai sitten eivät, aivan sama. Monet asiat ovat käsiteltävissä aivan miten itse haluaa ja sekin on vallan mukavaa.

Eraserheadin nimeäsin helposti kaikkien aikojen suosikkielokuvakseni. Siinä kaikki arvostamani elokuvan osa-alueet pelaavat juuri niin täydellisesti kun osaan toivoa. Ensinnäkin, elokuvan painostava teollinen ympäristö ja musiikki luovat elokuvalle sen täysin uniikin tunnelman ja raamit, joka kaappaa täysillä mukaansa. Jack Nancen rooli Henry Spencerinä on vertaansa vailla. Hahmon epävarmuus, hyväntahtoisuus, puutteellinen valmius elämään ja perimmäinen tahto onneen on jollain tavalla niin inhimillinen ja omakohtaisesti otettava, että se on jo tavallaan pelottavaa.

Visuaalisuus ja oletettujen metaforien käyttö kuvassa pitävät mielen vireänä, vaikka yleisilme onkin synkkä. Dialogia on varsin vähän, sekin kyynistä ja surkuhupaisaa. Lähes kaikki elokuvassa lausuttu on kieltämättä klassikkokamaa. Eriskummallisviritteistä, mutta niin huvittavaa. Jotain on oltava vialla, jos joudut kysymään potentiaalisen anoppilan ruokapöytään ensikertaa päätyessä, että pitääkö eteenaseteltua ruhoa leikata kuten tavallista kanaa.

Tekninen osaaminen on Eraserheadissa verrattain pieni, mutta lahjomaton visio ja vilpitön taiteen luominen korvaavat kaikki maailman jättibudjetit. Ei tällaista tunnelmaa rahalla tehdä. Suurelta osin näyttelijöiden ja lehtipojan työn rahoittamana, Lynch sai esikoisensa valmiiksi viiden vuoden uurastamisen jälkeen. Hitaasti lämmennyt kulttisuosio alkoi jo tuolloin ottamaan tulta alle, hitaasti mutta varmasti, muutamien onnellisten sattumienkin kautta. Stanley Kubrick esitti Eraserheadia ystävilleen parhaana elokuvana mitä tiesi ja otti siitä kenties vaikutteita myös muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Hohtoonsa.

Lynchistä olisi saatettu muokata suuren rahan megaelokuvia tehtaileva sielunsa menettänyt mies, kun vahvaa debyyttiä seurasi jo ensimmäinen iso projekti, Elefanttimies. Sen jälkeen itse George Lucas tarjosi hänelle ohjaajan pestiä Jedin paluun merkeissä, mutta Lynch kieltäytyi kunniasta. Sen sijaan Lynch otti vastaan surullisenkuuluisan Dyyni-projektin. Dyynistä puhutaan usein elokuvana, jota jokaisen tulisi pitää yksimielisesti huonona. Vähän kuten Uriah Heepia tulisi pitää nolona musiikkina. Dyyni on ehkä kökkö, mutta hulppeaa viihdettä ja ehtaa kulttikamaa.

Edelleen kulttielokuvia harvakseltaan tehtailevalla, rahoittajia luotaan työntävällä tiellä Lynch on sittemminkin pysynyt. Mainoksia ohjaamalla on saattanut jäädä vähän latiakin taskun pohjalle ja sikäli kun pitkiin elokuviin ei uskalleta lähteä sponssaamaan, ohjaajalla on kyllä virikettä piirustelun, animaatio- ja muiden lyhärisarjojen, sosiaalisen median, puhumisen, meditoinnin ja signature-kahvimerkin merkeissä. Toivottavasti saamme kuitenkin nauttia vielä mahdollisimman monesta pakkomielteisen kryptisestä surrealismin helmestä myös pitkän elokuvan muodossa.

Jos Eraserhead kiinnostaa, joutunee kääntymään ulkomaisten nettivälittämöiden puoleen. Elokuva on edelleen kiven alla Suomessa.


KATSO JA KULTIVOIDU:

• Eraserhead (1977). Henry painii itsensä ja kaiken ympärillä olevan kanssa, pienessä maailmassaan tietämättä mitä oikein pitäisi tehdä, tehden ehkä liikaa, tehden kuitenkin liian vähän. Parisuhteen ja vanhemmuuden pelko painaa. Sitten on vielä se epämuodostunut laulava nainen lämpöpatterissa. Sitten on vielä se rääkyvä mikälie olohuoneen pöydällä. Se on itseasiassa edelleen vain Lynchin itsensä tiedossa mistä tuo otus on oikeastikin tehty, mutta vaikuttava se on ainekin. Onneksi kaikki saanee loogisen selityksensä lopun tehdasepisodissa? 
• Dune (1984). Tulevaisuudessa universumin herra on se jolla on eniten "maustetta". Sitten on ne hiekkamadot. Ja sitten on Sting. 
• Blue Velvet (1986). Täydellisen pikkukaupunki-idyllin keskeltä löytyy irtokorva. Sitten Dennis Hopper tulee ja kertoo meille asioita joita kukaan ei halunnut kuulla. Sametilla on myös osuutensa asioihin. 
• Twin Peaks (1990-1991). Pöllöt eivät ole sitä miltä näyttävät.
• Lost Highway (1997). Saapuu videokasetteja. Omituinen mies käskee soittamaan kotiin jossa vastaa samanaikaisesti itse puhelimeen. Mikään ei ole miltä näyttää. Kukaan ei ole mitä on. Rammstein soi ja Marilyn Manson on pornotähti.
• Mulholland Drive (2001). Apua olen joku, kuka olen, kuka sinä olet, ketä me olemme. Mitä helvettiä tuo sininen laatikko tarkoittaa? No ei yhtään mitään, mutta parin katselun jälkeen kaikki muu on jopa järkeiltävissä. Club Silenciossa nähdään varsin mieleenpainuvia ohjelmanumeroita. Äläkä unohda DVD:n ekstroista löytyviä kymmentä vinkkiä elokuvan avaamiseen, ne eivät auta ketään hahahaha.
• INLAND EMPIRE (2006). Ffffiiiiiiiiuuuuuu.. Tiivistämättömissä. Viime vuosikymmenen ehdottomasti parhaita elokuvia.

Hyvää joulukuuta!