Olipa kerran 60-luku, jolloin nykyisen ilmeen rockille loi piiri ikonisia hahmoja, joita saatiin bongailla eilisen keikan alkuinsertistä. Puolituntisella videolla vieri Paul McCartneyn evoluutio scrapbooking -tyylillä koottuna, joka oli lähinnä läpileikkaus The Beatles ja Wings -aikakauteen. Linda McCartney oli päässyt takaisin arvoiselleen paikalle Maccan historiassa ja jopa vaiettu ensikihlaus Jane Asher vilahti kuvissa. Rockin suuruuksia bongaillessa ajatteli taas, kuinka puolista Paulin kanssa samaan aikaan aloittaneista uranuurtajista on aika jättänyt, suuresta osasta jo hyvin nuorena.
McCartney muisti edesmenneitä ystäviään lämmöllä keikan aikana. Ensimmäisen tribuutin sai Jimi Hendrix, yksi kaikkien aikojen kitarasankareista. Maccan ja bändin Foxy Lady ei ollut niin groovaava kuin alkuperäinen, mutta se esitettiinkin bändin omalla tyylillä. Aivan kuten Hendrix esitti The Beatlesin Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band albumin ilmestymistä seuranneena päivänä tuon levyn nimikkoraidan omassa setissään ulkomuistista ja omalla tyylillään. Sitä illan esiintyjämme piti suurimpana kunnianosoituksena kollegaltaan.
69-vuotias Sir Paul ei siis ole mikään kitaravirtuoosi, tarkemmin ottaenhan hän on basisti ja tunnistettava viulubasso hänen tavaramerkkinsä. Soitin kuin soitin tosin soi tarvittaessa tämän vasurin käsissä sujuvasti. Mies tunnetaan koskettavista balladeista, kokeellisista sävellyksistä ja tiukasta rokista. Viime keikkaan nähden siitä balladipuolestakin oli tingitty ja yleistunnelma oli sitä vahvaa rokkaamista, studioalbumeihin verrattuna raskaampana ja taustapumppua myöten energiaa tihkuen. Live and Let Dien rymistely ja tulishow toimi jopa paremmin sisätiloissa, kuin viime kerran yöttömässä yössä nähty ilotulitus.
Tämä artisti onkin siitä mielenkiintoinen esiintyjänä, että jo pelkkiä hittejä löytyisi satoja ja jokaiselta vuosikymmeneltä tasapuolisesti. Keikan alkupuolisko (noin vajaa ensimmäinen viidennes) menee ääripäistä toiseen ilman yhdistävää juonta, psykedeelisen kauden Beatles-hokemasta, Wings poppailuun, alkuaikojen Beatles-villitsijään ja The Fireman yllättäjään. Omalta osaltani keikka alkoi luistaa sulavasti siinä seitsemännen rallin, The Night Beforen kohdalla.
Paul spiikkasi lapusta luntaten suomen kielellä lyhyitä lauseita kuten tämä on Wingsin faneille... tätä ei ole ennen esitetty Suomessa ja kiitos, kiitos ja kiitos. Itse valitsemani settilista olisi luultavasti melko erilainen, mutta eipä voi valittaa. Wingsin tuotannosta oli valittu ne kovimmat hitit, Beatlesilta sopivasti vaihtoehtoista, sopivasti taattua kamaa. Hienoa on se, että biisivalinnat kuitenkin poikkeavat jonkin verran viime kertaiseen keikkaan Suomessa. The Word ensimmäisenä encorena oli esimerkiksi täydellinen valinta setinjatkeeksi.
Harva seitsemänkymppisiään lähentelevä artisti vetää yli kolmea tuntia rockia sellaisella energialla kuin tämä mies. Harva tarjoaa yli kolmea tuntia sellaisia hittejä kuin tämä mies. Ja harvalta jää soittamatta niin paljon hittejä vielä kolmen tunnin jälkeenkin kuin tältä mieheltä. And I Love Herin ja Michellen kaltaiset hempeilyt olisi vielä mielellään kuullut ja viime keikalla niin suuren vaikutuksen tehneen We Can Work It Out tulkinnan, mutta meininki oli nyt vauhdikkaampi. Eikä edes hengähdystaukoa kahta encoren taitetta lukuunottamatta. Taustaorkesteri tuki omalla veikeällä tyylillään ja rumpalikin alkaa saada aina enemmän show aikaa.
Suurimpia liikkuttajia taisi tälläkin kertaa olla edesmenneille Beatle-veljille Johnille ja Georgelle omistetut kappaleet. Paulin Johnille tämän kuoleman jälkeen sävelletty riipaiseva tunnustus, Here Today, käy läpi maailman tunnetuimman säveltäjäkaksikon kumppanuutta ja kappaleen päätteeksi Paul muistuttaakin kaikkia sanomaan sanottavansa tänään, sillä se voi olla huomenna liian myöhäistä. George saa osansa rakastamallaan soittimella, ukulelella, alustetun kappaleensa Somethingin muodossa, joka voimistuu loppua kohden varsin vaikuttavaksi tulkinnaksi. Juuri ennen Somethingiin siirtymistä Paul toteutti sponttaanisti yleisöstä kuuluneen ylläritoiveen Ram On, joka oli hellyyttävä hetki sekin.
Sattuneesta syystä en ollut katsomassa Paulin ensivisiittiä Suomeen Wingsin riveissä 1972. Tuolloin matkassa oli mukana myöhemmin syöpään menehtynyt Linda vaimo. Seuraavalla kerralla pahamaineinen vosu, onnenonkija ja Englannin vihatuin nainen, Heather Mills. Tällä kertaa tuore rakas Nancy Shevell. Naissuhteistaan Paul kai elinvoimansa ammentaa, oli ne sitten oikeita tai vääriä valintoja, mutta onnea hänelle niissä toivotan. Jos Macca ei malta jättää lavoja ja kisakunto vielä kestää, olisi upeaa kokea show vielä kerran, mutta luultavasti jää haaveeksi. Legenda on jo aloittanut loivan laskun kohti vuosien päässä siintäviä eläkepäiviään ja suotakoon ne toki hänelle. Paljon mies on kerennyt antamaan ja olen äärimmäisen iloinen että on ollut mahdollisuus nähdä herra livenä ja vieläpä kahdesti.
Komea mies vieläkin ja taidot tallella.
VastaaPoista