Markiisi De Sade oli 1700-luvun lopulla vaikuttanut aatelinen filosofi, joka kirjoitti paheksutun Sodoman 120 päivää vankilassa, pienellä präntillä pitkälle paperinpalalle. Myöhemmin De Sade siirrettiin mielisairaalaan ja nyt legendaarinen sadismin ylistyskirja julkaistiin ensikertaa vasta 1905. Sadismi sana juontaa juurensa juurikin tuon kiistellyn perverssin sukunimestä.
Kirja asettaa vain lähtökohdat äärimmäisille kidutuksen ja perversioiden orgioille. Se esittelee neljä vaikutusvaltaista miestä, jotka keräävät syrjäiseen linnaan haaremillisen uhreja, joiden hyväksikäyttöä innostamaan on tuotu bordellin palkollisia kertomaan likaisesta elämästään. Mikään ei ole pyhää ja lopussa häämöttää armoton verilöyly.
Pier Paolo Pasolini oli kiistellyimpiä ohjaajia jo ennen Salóon (1975) tarttumista. Uskonnon häpäisy, homoseksuaalisuus, sadismi ja kaikki mahdolliset perversiot oli jo jollain tapaa käyty läpi aiemmissa elokuvissa, mutta Saló vei kaiken vieläkin pidemmälle. Elokuva käytännössä aloittaa juuri siitä mihin kirja jättää, mielikuvat ja aikeet muuttuvat lihaksi ja konkreettiseksi julmuudeksi.
Mikään ei varmasti olisikaan ollut loisteliaampi lopetus miehen uralle kuin tämä. Pasolini surmattiin heti Salón valmistuttua. Tekijää ei olla saatu kiinni, mutta legenda kertoo sen olevan joku elokuvan näyttelijöistä. Nämä ulkoelokuvalliset seikat, sekä esityskiellot ovat omiaan kirimään elokuvan kulttisuosiota. Elokuva sai ensi-iltansa Suomessakin vasta 2000-luvulla.
Jos Manioiden- Paskan- ja Veren rinki houkuttelee, näe Saló.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti