2000-luvun parhaat elokuvat.

Kyselin viime vuonna haluavatko lukijat kuulla kuukauden ajan animaatioelokuvista, kulttielokuvista vai kaksituhattaluvun elokuvista. Tuolloin enemmistö päätti aiheekseni kulttikaman, mutta sen verran oli kannattajia viimeiselläkin vaihtoehdolla, että käsittelen nyt toukokuun ajan omia suosikkejani vuosiväliltä 2000-2009.

Mihinkään parhausjärjestykseen en ala niitä alustavasti latomaan, haluan esittelyjärjestyksen jollain tapaa mielivaltaiseksi ja vaikka yleensä suosin kronologista muotoa, ajattelin vaihtelun vuoksi kokeilla aakkosellista versiota, periaatteella elokuva per päivä. Eli ihan rystyslaskuopin mukaan 31 kappaletta elokuvia. Järjestys toteutuu alkuperäisnimen mukaan ja kaksi ensimmäistä taitaa alkaa jopa numerolla, siinä onkin arvailuille sijaa ennen tiistain koittoa.

Tuokin lukumäärä tuntuu melko pieneltä kokonaisen vuosikymmenen kattaakseen ja voi olla että jatkan aiheen parissa myöhemminkin. Parhaus itsessään on varsin suhteellista ja tämä onkin lähinnä kokoelma vaikuttavimpia elokuvaelämyksiäni, kokemuksia joita haluan todella jakaa niillekin, jotka eivät välttämättä muuten niitä löytäisi, tai ehkä käsitellä syitä miksi koen jonkun äkkiseltään pinnallisemmalta tuntuneen suuren produktion poikkeuksellisen vaikuttavana.

Makuni vaikuttavuuden suhteen kallistuu teemallisesti usein elämän synkälle ja melankoliselle tai nurjalle ja kieroutuneelle puolelle. Epäoikeudenmukaisuuden ja emotionaalisen ravistelun edessä on koettu parhaat elokuvakokemukset, toisaalta myös (audio)visuaalisen kauneuden edessä. Usein parhaiten toimiikin näiden kahden välinen kontrasti samanaikaisesti. Kuukauden aikana ei tulla näkemään Sormusten herroja, Yön ritareita, Kill Billeja tai edes Mulholland Drivea. En edes näe järkeä sisällyttää niitä tälle listalle, koska niistä saa kyllä lukea riittämiin muualtakin.

The Cabin in the Woods (2012)

Suuntavaistoni on maailman historian huonoin. Etenkin autolla kulkiessa. Hyvä kun uuteen kotiin osasin alussa takaisin asioilla käytyäni. On siis ihan paikallaan omistaa moderni luuri, jolla saa navigoitua itsensä ylimääräisiä kieppejä tekemättä edes kotikaupungin sisällä. Luultavasti se on pitkälti geneettistä, samaa löytyy perheessä. Toisaalta, osansa varmasti silläkin, ettei perheessäni ollut koskaan autoa. Auton kyydissä matkustin lähinnä kerran pari vuodessa, vaarini kyydissä mökille. Noilla matkoilla oli kielletty lukea sarjakuvia tai mitään muuta kivaa. Pitä katsella maisemia. Vaikka meni tuota väliä niinkin usein, eikä kyseessä kovinkaan mutkikas reitti ole, piti se tarkistaa ennen lähtöä sen kerran kun aikuisiällä siellä pääsi käymään. Itseasiassa toisella kerralla riitti, että siippani osasi sinne kerran käyneenä.

Miksei reitti sitten jäänyt mieleeni vaikka sitä oli sahannut ja maisemia piti katsella, ehkä koska mieleeni ei yksinkertaisesti jää sellaiset asiat tai ehkä sittenkin siksi, että uneksin aina kyydissä ollessani. Kuvittelin mielessäni tarinoita ja omia pikku elokuviani matkan ratoksi ja kyllä, muistan eräällä matkalla keksineeni skenaarion, joka oli tarkalleen sama kuin elokuvassa The Cabin in the Woods.

Omassa versiossani ei ehkä ollut kierrätetty amerikkalaisen kauhuelokuvan kliseitä ja klassista nokkimisjärjestystä, mutta muuten kyseessä oli täysin sama stoori. Mielenkiintoista siis nähdä miltä tuo ajatus näyttää valkokankaalta, tuskin omani olisi ollut tämän parempi. Elokuvan keskeistä ideaa en nyt sitten sen kummemmin käsittele, jos haluaa kaiken kokea uutena. Jenkkikauhun standardit täytetään, vakioporukka nuoria lähtee mökille viikonloppua viettämään ja pelkän perinteisen kauhukaavan päällä elokuva luo toisen kerroksen tapahtumien kululle. Komediallinen puoli vie viimeisetkin rippeet varsinaisesta jännityksestä, muttei tee siitä riittävän hauskaa hyväksi kauhukomediaksi. Köörin kiintiöpössyttelijä jää oikeastaan ainoaksi hauskaksi asiaksi.

 

Elokuvaa on hehkutettu mielikuvituksellisena näkemyksenä, joka tarkastelee aihetta täysin uudesta näkökulmasta ja tarjoaa mielettömän twistin matkan varrella. Lähestymistapa on mielenkiintoinen, kauhufriikin kunnianosoitus amerikkalaiselle teinikauhutaiteelle, yllättämään se ei silti päässyt lainkaan. Yhtäkään traileria en katsonut tai artikkelia saati arvostelua lukenut ennen elokuvan näkemistä, mutta uusi näkökulma tehtiin mielestäni ensi sekunneista asti harvinaisen selväksi ja sen ns. käänteet varsin ennalta arvattaviksi.

Meininki ennen elokuvan loppua on todella viihdyttää katseltavaa, mutta ennemmin kuin huikean elämyksen kruunaavana feastina, pidän sitä vähimpänä mitä juuri ja juuri tyydyttävä alustus saattoi tarjota. Sen lisäksi kauhuelokuvien ystävät saavat ennätyksellisen paljon bongailtavaa viittauksista kauhuklassikoihin. Etenkin näiden puolien valossa on sanottava, ettei elokuva missään nimessä huono ole. Lähinnä suuri pettymys.

Viisikymmentä televisiosarjaa #10-7

10. South Park (1997- )
15 kautta, 216 jaksoa 

Vaatii taitoa luoda aidosti hauskaa ja oivaltavaa huumoria sellaisista tabuista, joihon South Park on vuosien aikana tarttunut. Ren & Stimpyn loputtua aika oli South Parkille juuri oikea. Juuri kukaa tai mikään ei ole säilynyt sarjan pilkalta ja kun mikään ei ole pyhää, suuren yleisön voittaminen puolelleen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Sarja on siinä kuitenkin onnistunut ja kuten myymälävarkaus, ollessasi tarpeeksi röyhkeä onnistut hämäämään kaikkia. Ei keskitytä pieneen ivaan ja ilkeilyyn, vaan panostetaan täyden arsenaalin voimin.

South Park oli ilmestyessään ilmiö. Itse sain siihen ensikosketukseni jonain kauniina viikonloppuna, kun maksukanavat näkyivät ilmaiseksi ja kaksi ensimmäistä kautta näytettiin maratoneina. Jaksot tuli tietysti nauhoitettua kaseteille ja sen myötä katseltua myöhemmin moneen otteeseen. Seuraavan kauden näin niinikään maksukanavalta kun sellainen sattui jollain tutulla olemaan. Tämä kaikki alusti ilmiön kliimaksia ja kulminaatiopistettä, South Park elokuvaa, jonka jälkeen suurin mylly sarjan ympärillä väkisinkin laantui takaisin maan tasalle. Muutaman hankalan kauden jälkeen sarja on löytänyt tiensä takaisin laadukkaaksi ja takuuvarmasti provosoivaksi, mutta ikuisesti Simpsoneiden varjossa kulkevaksi, aikuisille suunnatuksi animaatioklassikoksi.



9. The Office (2001-2003)
Konttori, 2 kautta ja erikoisjakso, 14 jaksoa

The Office

Konttori on ylittämätön kuvaus työpaikkaolosuhteista ja vaikkei konttorissa olisi koskaan työskennellytkään, paistaa henkilöistä läpi ihan yleiset työelämän hahmotyypit. Ehkei päde kaikkiin työpaikkoihin, mutta erittäin moneen kylläkin. Ricky Gervais itse esittää pseudodokumenttina kuvatussa sarjassa loistavasti muka-kaikkien-kaveri-pomoa, joka on sarjan hauskinta antia Martin Freemanin ohella. Freeman esittää työhönsä rankasti kyllästynyttä, konttoriin jämähtänyttä kolmekymppistä miestä, jonka ainoat ilot ovat varattu vastaanottovirkailija ja jäynien tekeminen pomoa mielistelevälle hönölle.

Harmillisen lyhyt, mutta juuri siksi erinomaisen laadun pitänyt sarja käännettiin pian myös amerikkalaiseksi versioksi, joka jatkuu edelleen. Vaikka sarja aluksi mukaili brittiversiota edes hieman, se kasvoi onneksi pian ulos heikosta kopiosta, ihan kohtalaiseksi omanlaisekseen sarjaksi. Sarja on saanut omat versionsa myös Saksassa, Ranskassa, Kanadassa, Israelissa ja hiljattain jopa Ruotsissa. Millonkohan on suomalaisten vuoro ja ketkä sopisi rooleihin?


8. Extras (2005-2007)
2 kautta + erikoisjakso, 13 jaksoa

Extras

Ricky Gervais vie ahneesti, mutta ansaitusti kaksi sijaa näinkin korkeilta sijoituksilta. Extras jatkoi tyylillisesti Gervaisin itseironista tyyliä, siirtyen konttorimaailmasta elokuvamaailmaan. Mies yrittää epätoivoisesti löytää läpimurtoroolia, kierrellen statistina kulisseissa ja yhden vitsin pellenä tv-sarjassa. Jokaisessa Extrasin jaksossa on vieraileva tähti, jonka kuvitteellista elokuvaa ollaan kuvaamassa. Ben Stillerin, Kate Winsletin, Patrick Stewartin ja Orlando Bloomin jaksot ovat sarjan ehdotonta kärkeä. Epidosi Robert DeNiron kanssa sen sijaan edustaa ikävä kyllä samaa tasoa kuin näyttelijän ura tätä nykyä.


7. The X-Files (1993-2002)
Salaiset kansiot, 9 kautta. 201 jaksoa

Dana Scully ja Fox Mulder, FBI:n salaisten arkistojen odd couple, skeptikko ja ufofriikki. Sarja kuljetti useita pitkään kestäviä juonikulkuja läpi sarjan, mutta keskittyi usein myös yksittäisiin hirviöjaksoihin. Jälkimmäiset ovat aina olleet enemmän mieleeni. Ajan myötä kokeellisuus kasvoi huikeasti ja sarjassa kokeiltiin paljon onnistuneitakin kuvauksellisia kikkoja. Suhde Scullyn ja Mulderin välillä sai paljon spekulaatiota katsojien keskuudessa ja sen kehitys tietynlaisella jännitteellä olikin yksi sarjan mielenkiintoisista sivuhaaroista. 

Sarja pyöri itselleni otollisena aikana ja nauhoitin kaikki jaksot, keräsin jonkinlaista leikekirjaa aiheesta ja kaapissani on edelleen Salaisten kansioiden salainen arkisto, jossa säilytän sarjan jaksoista tehtyjä kirjoja, sarjakuvia ja paketillista keräilykorttejakin. Kirjahyllystäni löytyy kaksivolyyminen, sarjan outouksiin syventävä The Book of the Unexplained, sekä mainio The Official Guide to the X-Files, josta seurasin jaksokohtaisesti meininkiä kaksi yötä kestäneen Salaiset Kansiot -maratonin ajan, joka on ensimmäinen sarjamaraton jonka muistan televisiosta näytettävän.

Nestalgia #6: Kirby's Adventure (1993)

Kirby on pyöreä, vaaleanpunainen ja ylisöpö japanilaisen suunnittelutyön helmi. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on naurettavan onnistunut hahmo. Se pystyy lentämään keräämällä ilmaa palloonsa ja puhkumaan ilmat vastustajien naamalle. Se pystyy imaisemaan perusvihulaisista sisäänsä ja muuntautumaan näiksi tarvittaessa. Vihollisten ominaisuudet ovat paitsi etenemistä tuhovoimaisuudellaan edistäviä, myös salaisuuksien ja bonusratojen kannalta välttämättömiä.

Tämän sympaattisen, Nintendon oman pikku maskotin lisäksi myös pahikset ovat äärimmäisen hellyyttäviä. Kaiken kehystänä toimiva hattaramaailma vasta omaa luokkaansa onkin. Mielettömän hienosti suunnitellut ja väritetyt maailmat kiskovat nessin tehot viimeistä bittiä myöten. Karkkivärein maalatun ja pelattavuudeltaan loistavan pelin runko, salareitit, lisäpelit ja loppurit toimivat täydellisenä kokonaisuutena ja uudelleenpelattavuuskin on korkealla. Tarkoitus oli pelin kolahdettu luukusta vain kokeilla nopeasti toimivuus, mutta paria tuntia myöhemmin sitä huomasi tahkonneen pelin läpi yhdeltä istumalta.

Harmillisesti Kirby's Adventure jäi yhdeksi viimeisistä kasibittisen hiteistä, kun uudet tehomyllyt korvasivat tämän kaikkien aikojen pelikonsolin, juuri kun sen ominaisuuksia alettiin hyödyntämään kunnolla. Täytyy sanoa, että vaikka odotinkin pelin olevan keskivertoa parempaa tasohyppelylaatua, se onnistui silti yllättämään positiivisesti. Super Mario Bros 3:n ominaisuuksia kummittelee hieman tässäkin pelissä, mutta omaa meriittiä löytyy todella paljon. Ehdottomasti paras aikuisiän nessilöytöni sitten DuckTales 2:n, jonka löysin puolitoista vuotta takaperin sattumalta. Sekin ilmestyi alunperin samana vuonna kuin Kirby, must-have kamaa kumpikin..

Mitä jos Kirby olisi keksitty viittä tai kymmentä vuotta aikaisemmin, jopa ennen Super Mariota, olisiko hahmosta ollut ainesta Nintendon päämaskotiksi? Super Marion pelattavuudelle ei tosin monikaan peli vedä vertoja ja Kirbyn astetta haastavampi kynnys ei olisi toiminut niin hyvänä ponnahduslautana miljoonille uusille pelaajille. Ulkoasun puolesta rahkeet olisivat riittäneet, mutta haastajalla Segalla ja Sonicilla olisi ollut Kirbysta Super Mariotakin pahempi käänteinen myyntivaltti, Kirby sentään on... vaaleanpunainen imevä pallo.

When there's no more room in television, tv-shows will walk the earth.

Tv:n katseluko tekisi ihmisistä aivottomia zombeja? Puitteet sille on ainakin paremmat kuin koskaan. Kuva: Walking Dead (2010)

Suomeen saatiin taas uusi ilmaiskanava, kun suuri yhdysvaltalainen FOX rantautui tänne. Kanavia satelee nähtäville siihen tahtiin, ettei yksi uusi kanava pääse hirveästi hetkauttamaan. Nelonen aloitti 90-luvun lopulla kanavavyöryn jolle ei näy loppua. FOX aloitti maamme valloituksen ylistetyllä Walking Dead -sarjalla ja vaikka zombie-sarja vaikuttaakin erittäin lupaavalta, kanavalla on vielä melkoinen urakka voittaa katsojia puolelleen kilpailun ollessa näin kovaa. Nelosen valttikortti oli alkaessaan Apinoiden planeetta -elokuvat ja se toimi oikein hyvin silloin. Enää se ei riittäisi mihinkään.

Nelosen ohella tuolloin aloitti kaapelikanava MoonTV, jonka amatööritasoiset ohjelmat nauttivat edelleen kulttisuosiosta. Metalli- ja hip-hop musiikin erikoisohjelmia, kasarimusavideoita, duudsoneita, festariraportteja, omat ohjelmat videopeleille, harrastelijaelokuville ja pornoarvosteluille jne. Haastattelut, raportit ja kokkiohjelmat eivät noudattaneet minkään valtakunnan korrektiussäädöksiä, ne tehtiin kännissä ja hyvä maku kaukaa kiertäen. Monille se toimi ponnahduslautana tuleville urille, vaikka käyttäytyivätkin kyseenalaisesti. Kyllä arkistoistani vielä löytyy nauhoituksia kun Wallu Valpio haastattelee Titiyota täysin seipäässä ja Meri-Tuuli Lindström polttaa häpykarvojaan festareilla. Se päivä, kun MoonTV lopetti varoittamatta toimintansa jäi kieltämättä mieleen. Ehkä sen piti tapahtua. Paluu tapahtui toissavuonna vähin äänin netti-tv:n muodossa, mutta mikään ei ole ennallaan.


Pari vuotta Nelosen ja MoonTV:n aloitettua toimintansa alkoi myös MTV3:n oheiskanava TVTV!, jonka ideana oli tuutata televisiosta silkkaa televisiota. Vanhoja klassikkosarjoja, pääosin hyvin viihdekeskeistä materiaalia. Vuosituhannen vaihteessa kanavalla nähtiin ensimmäinen juonnettu chat-ohjelma, jota veti tuolloin Yasir Gaily. Nykyään jokapäiväinen konsepti pystyi jopa koukuttamaan kaikessa typeryydessään, Gaily astui ennakkoluulottomasti pestiinsä, käsitellen kaiken sen hyökkäävänkin roskan varsin mallikkaasti. Pari vuotta myöhemmin kanava muuttui SubTV:ksi jonka jo kaikki varmasti tuntevatkin.


Nykyään meillä on näiden lisäksi myös Voicesta haarautunut TV5 ja LIV, kohtalaista sarja- ja elokuvatarjontaa. JIM, ihan mielenkiintoisia dokumentteja pienellä jenkkivarauksella, sekä tv-sarjoja. MTV3:n naisille suunnattu AVA, josta näkee edellisen päivän salkkariuusinnat ennen päivän uutta koitosta jos ei muuta. Kanavan Rachel Ray Showssa esiintyi muuten vähän aikaa sitten kohtalaisen tuoreessa lähetyksessä Vanilla Ice, joka veti... kyllä vain, Ice, Ice Babyn ja hieman Ninja rappia päälle! 2010-luvulla...


Ehdottomasti paras ns. ylimääräinen kanava omiin mieltymyksiini on kuitenkin YleTeema, dokumentti- ja elokuvatarjonta on laadullisesti jos ei määrällisesti ylittämätön. Mielenkiintoiset teemaillat ja -aamut on hyvin rakenneltuja ja tarjonta sopivan vaihtelevaa. Netissä toimiva YleAreena on ajatuksena erinomainen, mutta toistaiseksi harmillisen epäkäytännöllinen. Ohjelmat on nähtävissä vain vähän aikaa, eikä kaikkea ollenkaan. Myös hitaammat nettiyhteydet ja koneet voisi ottaa paremmin huomioon, sillä tällä hetkellä Areenan katsominen voi olla toisinaan hankalaa ilman kunnollista puskuritoimintoa.


Että tervetuloa vain FOX ja onnea.

Iron Sky (2012)

Kuusi vuotta sitten tilasin Laibachin uuden levyn, Volkin, pienestä nyt jo edesmenneestä, lyhytikäisestä levykaupasta. Ylihinnoitellun levyn kannessa komeili ensi kertaa yhtyeen uudenlainen logo, eräänlainen V-kirjain, tuolloin lähinnä viite albumin nimeen kai. Eipä olisi uskonut että tulevaisuudessa kyseinen logo tulisi näin näkyvästi esille tällaisessa kontekstissa, suomalaisen markkinointikyvyn taidonnäytteessä, Iron Skyssa, jossa kuun pimeälle puolelle paenneet natsit aikovat palata maahan ja tehdä selvää jälkeä ali-ihmisistä.

Rautataivaan tarina ja kehittely lähti suunnilleen samoihin aikoihin liikkeelle kun tuo levy ilmestyi ja jossain vaiheessa Laibachin ja ohjaaja Timo Vuorensolan mahtipontiset ajatusmaailmat kohtasivat. Ideologia Laibachin ja Iron Skyn välillä on pitkälti samanlainen. Poliittinen satiiri on toteutettu huikealla tyylillä, monimerkityksiset, kantaaottavat sanaleikit ja pelaaminen populaarikulttuurin kanssa on kummallekin tuttua.

Laibachin osalta esimerkiksi jo Volk albumin nimi on varsin monimerkityksellinen. Albumi koostuu eri maiden kansallislaulujen teemoista, joiden sanoitukset kritisoivat maiden pimeitä puolia. Volk tarkoittaa saksaksi ihmistä tai kansaa ja sloveniaksi sutta, jota korostetaan kannessa esiintyvillä lampailla. Laibach on tunnettu jo olemassa olevan musiikin uudelleenkäsittelystä, pop-musiikista klassiseen. Iron Skykin kierrättää useiden klassikkoelokuvien kohtauksia ja tunnelmia, sekä vahvaa b-elokuva mentaliteettia

Laibachin satiiri toimii aina, koska se on huvittavaa ja viihdyttävän ivallista, mutta se saadaan näyttämään aina sataprosenttisen totiselta ja vakavamieliseltä. Jäsenet pysyvät tiukasti rooleissaan, eivätkä lipsu piirun vertaa kokonaiskuvastaan. Ajatus laibachilaisesta elokuvasta on hieno, Iron Sky tosin lyö turhan paljon läskiksi toimiakseen varsinaisesti bändin kuvana.

Kun on kyse näin pitkään kestäneestä ja tarkoin seuratusta projektista, voi sanoa että odotukset kohoavat helposti yli todennäköisen lopputuloksen. Elokuva on pääosin otettu vastaan ihan hyvänä, viihdyttävänä ja budjettinsa järkevästi sijoittaneena tuotoksena. Tähän ei ole mitään lisättävää. Kovalla työllä haalittujen yhteistyökumppanien ja anteliaiden fanien lantit possuista on käytetty ilman muuta harkitusti ja efektien jälki täyttää nykyaikaisen sci-fi rymistelyn kriteerit. Elokuva on hauska, jonkin verran uskaltaudutaan heittää rohkeampaakin kannanottoa, mutta pääosin pysytään sen verran kesyissä jutuissa että elokuvaa kehtaa levittääkin viihteellisenä komediana.

 

Elokuvassa on paljon hyviä juonenalkuja ja muuta potentiaalista materiaalia, joka ei pääse mitenkään oikeuksiinsa puolentoista tunnin aikana. Hieman torsoitetut jutut häiritsevät enemmän kuin kaikki se epäloogisuus, jota natsitieteiskuvitelma ilman muuta vaatiikin toimiakseen oikealla tavalla. Hieman olisi saatu siis karsia hyviäkin ideoita, että kokonaisuus olisi toiminut paremmin. Viihdyttävää scifikomediaa Iron Sky on poukkoilustaan huolimatta ja vaikka se olisi voinut jalostaa ideoita aivopesun suhteen hieman pidemmälle, ainakin yksi loistava oivallus saadaan nähdä.

Laibachin soundtrack on kuunneltavissa Spotifyssa. Paljon puolen- tai yhden minuutin pituisia raitoja sisältävänä se on tietysti hieman rasittavaa kuuneltavaa niille, joilla ei ole Premiumia, kun niitä mainoksia tuupataan sitten joka välissä. Elokuvan musiikki koostuu parista vanhasta Laibach klassikosta, tunnarista ja lyhyistä uusista sävellyksistä, hyvin wagnerilaisin lähtökohdin.

Botanicula (2012)

Oh what a joy it was getting my hands on the new Amanita Design product, Botanicula, and oh what a shame it's already over. This game must be the most delightful thing I've come across in a long long time. The pure enjoyment of controlling these loveable creatures in this wonderfully interactive, sort of psychedelic world kept me entertained from the very beginning, all the way to the very last exciting moments.

Compared to Machinarium, Botanicula might have slighly richer and larger world, but clearly much easier puzzles. Most of the time one can deal with it as it was an interactive toy instead of an actual point 'n click adventure game, but it does have a few more challenging parts to it too. There's obviously still no need to a hint option like in Machinarium.

As you begin the journey, you'll be introduced to five rather symphatetic little beings you'll be controlling. You're given a chance to explore the world, branching to many different directions. In every new environment you're given new tasks, as the space and missions get bigger. First you need to gather a few feathers from here and there, then a few more keys from the next place and so on. But be alarmed, there are some angry spiders out there. Although there are dangers luring out there, you're not able to die, or even be kicked back more than one screen at a time.

As you're just getting to know the basics in the beginning, you're not even required to do much more than just click on whatever you might see around you and everything will work just fine. You might want to try every spot around after that too, because you'll achieve a new card for every creature you're able to find. It's not necessary to find them, but it's fun anyway. The whole game is about fun after all.

The game is filled with cool features you want to stay playing with, even if they're not getting you anywhere. Lots of lovely musical and visual gags. During the game you might see some familiar characters too if you've played Amanita Design's games before. You'll even be able to play shortly as DVA, the composer of the soundtrack. Like all the previous games from the studio, Botanicula works as a great trip to everyone from a kid to the grown ups. Loved every second of it and will be returning to it soon, just to experience the feel of the game's wonderful world again. The game took about four hours to complete and four hours of euphoria is something worth experiencing I think. Darkness and headphones recommended.

Se tunne kun sai aloittaa Amanita Designin uuden pelin, Botaniculan oli upea, mutta sekin ilo on jo riistetty, aivan liian pian. Täytyy myöntää että tämän pelin pelaaminen on ollut suurimpia elämyksiä aikoihin. Kaikkien näiden rakastettavien hahmojen ohjaaminen niiden mielettömässä, interaktiivisessa, melko psykedeelisessä maailmassa viihdytti ja piti minut tyytyväisenä ensi hetkistä aivan loppuun saakka.

Verrattuna Machinariumiin, Botaniculassa on ehkä aavistuksen rikkaampi ja suurempi maailma, mutta selkeästi helpompia haasteita. Suurimman osan ajasta pelaaja voi huoletta käsitellä pelin maailmaa ennemmin interaktiivisena leluna kuin varsinaisena point 'n click seikkailupelinä, mutta on siinä muutamia hieman haastavampiakin hetkiä. Kuitenkaan Machinariumista tutulle vihjepalvelulle ei ole mitään tarvetta.

Kun aloitat seikkailun, sinulle esitellään viisi melkoisen sympaattista hahmoa, joita pääset ohjaamaan. Pelin moneen suuntaan haaroittuvaan maailmaan tutustumiselle annetaan hyvin aikaa. Jokaisessa uudessa ympäristössä saa uusia tehtäviä, tilan ja haasteiden käydessä isommiksi. Ensimmäisessä pitää etsiä muutama höyhen, sitten muutama kappale enemmän avaimia jne. Pidä varasi, laitamilla kärkkyy vihaisia hämähäkkejä ja muita pahiksia. Vaikka vaaroja pelin maailmassa riittää, et voi kuolla tai joutua peruuttamaan ainakaan yhtä ruutua enempää kerrallaan.

Alussa opitaan perusteet kaikessa rauhassa, eikä paljon muuta tarvitse tehdäkään kun klikkailla vähän kaikkea ympärillä näkyvää ja eteneminen tapahtuu kuin itsestään. Senkin jälkeen tekee mieli kokeilla kaikkea mahdollista, sillä jokaisesta löydetystä otuksesta saa personoidun kortin hahmosta. Niiden keräily ei ole pakollista, mutta se on hauskaa. Pelin tarkoitus onkin ennen kaikkea olla hauskaa.

Peli on täynnä hauskoja ominaisuuksia joilla on kiva leikkiä, vaikkei ne edistäisikään peliä. Paljon hauskoja musiikillisia ja visuaalisia gageja. Pelin aikana pääsee myös näkemään vanhoja tuttuja jos Amanita Designin pelejä on ennenkin pelannut. Hetken aikaa pääsee jopa soittamaan pelin soundtrackin säveltäneen DVA:n konsertissa. Kuten studion aiemmat pelit, Botanicula toimii upeana trippinä aivan kaikille, kaikkein pienimmistä pikkupelaajista varttuneisiin tahkojiin. Rakastin jokaista pelaamaani sekuntia ja palaan pelin maailmaan pian jo pelkän pelimaailman fiiliksen takia. Pelin läpäisy kesti noin neljä tuntia ja neljä tuntia euforiaa on jo mielestäni jotain kokemisen arvoista. Pimeys ja korvalaput suositeltavia.

The Humble Botanicula Debut

Botanicula (2012)

Älä missään nimessä missaa tätä tarjousta, jonka Humble Bundle tarjoaa vielä noin 13 päivän ajan. Amanita Designin uusi point 'n click seikkalupeli, Botanicula on vihdoin julkaistu ja alkajaistarjouksena pelin saa ostettua itse määrittelemällään hinnalla! Kaupan päälle klassikot Machinarium ja Samorost 2, jos et ole vielä pelannut, niin tässähän on elämäsi tilaisuus tutustua myös niihin, suosittelen erittäin lämpimästi.

Jos lahjoituksesi on suurempi kuin lahjoitukset keskimäärin, eli tällä hetkellä alle 9 dollaria, saat vielä lisää herkkuja, joiden joukossa osittain pelitalon voimin suunniteltu Kuki elokuva, jota on hankala muutoin saada edes käsiinsä, sekä Vector Parkin pikkiriikkinen puzzle-taide peli Windosill. Tavalliseen tapaansa myös Amanita Designin pelien soundtrackit kuuluvat hintaan.

Humble Bundlessa asioidessa saat itse määritellä haluatko sijoittaa rahasi indie pelien kehittäjille, World Land Trustiin vai Humble Bundleen, vai kenties kaikkiin juuri sen verran kuin kuhunkin itse haluat.

HUMBLE BUNDLE

Arvosteluni: Machinarium (2009)

Arvosteluni: Kuki (Kuky se vrací a.k.a. Kooky, 2010)

Kuki (Kuky se vrací a.k.a. Kooky, 2010)

Machinarium (2009)

Samorost 2 (2005)

Viisikymmentä televisiosarjaa #15-11

15. Sledge Hammer (1986-1988)
Moukarimies, 2 kautta, 41 jaksoa

Kyllä ne kaikista epämääräisimmät etsivät ovat eniten mieleeni, se on huomattu jo Keen Eddien ja Columbon listasijoituksista, Detroit 187:n plussasijoituksesta ja nyt Moukarimiehestä. Jatkossa niitä on luvassa vain lisää. Kuten liian realistiset autopelit konsoleilla, en yksinkertaisesti pidä liian realistisista tai vakavamielisistä poliisi- tai etsiväsarjoistakaan pääsääntöisesti. Moukarimies on ehtaa kasarihölmöilyä, nostalgistakin, mutta aidosti hauskaa. Sitäpaitsi Sledge Hammerin legendaarinen hokema "Trust me, I know what I'm doing" kuvastaa omaa päättäväisyyttäni hyvin, etenkin silloin kun ei ole aavistustakaan mitä olen tekemässä.


14. Pasila (2007-)

5 kautta, 54 jaksoa

Köykäisesti animoitu kotimainen, poliisien maailmaan sijoittuva, kaikkea ympärillä olevaa satirisoiva yllätyshitti näyttää kieltämättä luotaantyöntävältä. Äkkiseltään se vaikuttaa itseasiassa muutenkin ala-arvoiselta, enkä olisi halunnut siihen tutustuakaan ihan vain sen takia että pääosan Kyösti Pöysti kantaa tuttia suussaan. Mahdollisuuden antaessaan huomaa pian Pasilan olevan lähemmäs parasta kotimaista komediaa koskaan. Kannattaa kokeilla.

13. Kummeli (1991-2004)
6 kautta, 49 jaksoa

Listan viimeinen sketsisarja. Jäi nyt pulttiboissit ja muut PPP:t yms väliin, mutta on se Kummeli monipuolísuudessaan kotimainen ykkönen. Niin monen käsitteen ja hokeman alkulähde, ettei moni varmaan edes tiedosta kierrättävänsä materiaalia juuri Kummelista. Osa hauskimmistakin jutuista olisi täyttä roskaa, ellei Heikki Silvennoisen tai Timo Kahilaisen yksittäinen ilme kääntäisi sketsiä vallan ratkiriemukkaaksi. Nuo kaverit yksinkertaisesti näyttävät hauskalta. Elokuva-Kummeleista en ole ikinä välittänyt lainkaan, mutta sarja ansaitsee paikkansa siellä jos täälläkin.


12. Futurama (1999- )
6 kautta, 99 jaksoa

Oikeasti hyvää sci-fi parodiaa ja satiiria on liikkeellä harmillisen vähän tai sitten en ole etsinyt oikeista paikoista. Space Quest pelisaaga ja etenkin sen osat 4-6 saavuttivat mielestäni laatutason sillä osastolla kenties parhaiten, mutta tv-sarjoista en tiedä osuvampaa ja uppoavampaa kuin Futurama. Elokuvat kuten Galaxy Quest ja Avaruusboltsit ovat aivan oikeilla jäljillä, mutta Futurama pyyhkii niillä pöydän kevyesti. Ehkä jopa rohkeampaa, haastavampaa ja takuulla nörtimpää kuin Simpsonit. Tarkemman kohdeyleisön vuoksi sarjan menekki on ollut ailahtelevaista ja se lopetettiin vuosiksi, palaten kuitenkin ruutuihin muutaman elokuvan mittaisen erikoisjakson jälkeen. Sci-fi fanien must-see.




11. Star Trek: The Next Generation (1987-1994)
Star Trek - Uusi sukupolvi, 7 kautta, 176 jaksoa

Minulla ei ole mitään syytä lukea muita Star Trekin sukupolvia tähän listaan, sillä sidokseni juuri tähän on niin vahva. Next Generationilla ei ole samanlaista camp-arvoa kuin alkuperäisen sarjan hahmoilla ja tapahtumilla, se on siihen verrattuna jopa älykäs, tieteiskuvitelman suuri taidonnäyte. Pääosin juoni ja hahmot ovat erittäin hyvin kirjoitettu ja vaikka Star Trekit ovat aina friikkikamaa, lukeutuu tämä ensimmäisten sarjojen joukkoon jota voisin lämpimästi suositella niille, jotka eivät sci-fistä perusta. Toki sarjalla on myös tärkeä osa omaa lapsuuttani, jolloin katsoin veljeni kanssa sarjaa, kisaillen siitä kumpi osaa tai muistaa sanoa alkuintron aikana "Space..." oikeassa kohdassa.



+Amazing Stories (1985-1987)
Steven Spielbegin hämmästyttävät tarinat, 2 kautta, 45 jaksoa

Todella epätasainen sarja lyhyitä tarinoita, suurin osa melko kepeitä ja melko huonojakin. Mielenkiintoisempaa sarjassa onkin sen nimekäs tekijäkunta. Ohjaajina jaksoille toimivat mm. Steven Spielberg, Peter Hyams, Burt Reynolds, Clint Eastwood, Joe Dante, Martin Scorsese, Irvin Kershner, Danny DeVito, Tom Holland, Mick Garris, Brad Bird, Robert Zemeckis ja Tobe Hooper, jopa nimekkäämpi kasti siis kuin Masters of Horrorilla.

Tarinat ovat samankaltaisia kuin monissa muissa kauhu/sci-fi antologiasarjoissa, mutta muutama ensimmäiseltä kaudelta on ehdottomasti näkemisen arvoisia (kakkoskauden jaksojen näkemisestä on liian kauan aikaa, että muistaisin niistä mitään). Esimerkiksi kaksi Toiseen Maailmansotaan sijoittuvaa tarinaa, Spielbergin ohjaama The Mission, tuplasti muita pidempi jakso, pääosissa Kevin Costner ja Kiefer Sutherland ja Lesli Linka Glatterin No Day at the Beach, mukanaan Charlie Sheen. Niiden lisäksi kaksi suosikkiani ovat sekä ansioillaan että mielenkiinnosta ohjaajiensa jälkeen, Clint Eastwoodin Vanessa in the Garden (Harvey Keitel) ja Martin Scorsesen Mirror, Mirror, jossa Marty kokeilee rahkeitaan kauhun puitteissa.

Pidän myös kovasti Amazing Stories alkuintron vintage-CGI:sta. Se näytti vanhentuneelta jo pienenä.

Sigh - In Somniphobia (2012)

Kuten bändi julisti, uusin levy tulee olemaan sooninen painajainen, surrealistinen, huumehinen, etninen ja etenkin pelottava. Sekoitus klassista, heviä, etnisiä vivahteita, jazzia, Stockhausenia ja Xenakista. Paljon intialaisia soittimia ja vintage syntikoita. Tähän asti ei voisi juuri paremmin kuvaillakaan. Julistus uhosi tyylin olevan kaukana kahden edellisen levyn suunnasta ja mielsi tämän musiikillisesti lähinnä painajaismaiseksi Imaginary Sonicscapeksi. Ei voi sanoa, että varsinaisesti hirveän kauas keskiverto tyylistä olisi lähdetty haahuilemaan, bändin tunnistaa jokaikinen sekunti täysin itsekseen, hieman monipuolisemmaksi soundi on muuttunut, joka on vain ehdotonta plussaa.

Sigh julkaisi 90-luvun alussa ensimmäisen levynsä, Scorn Defeatin,  norjalaisen black metal skenen keskellä, Euronymousin Deathlike Silence levymerkin alla. Venomia diggailevasta, black/thrash metal bändistä, avant-garde outolinnuksi muuntautunut Sighn musiikki on matkannut pikän matkan niistä päivistä, silti yhtälailla Venomille uskollisena pysyneenä. Toissa vuonna julkaistulla The Curse of Izanagi EP:llä porukka coveroi niin jazz-legenda John Coltranea kuin Venomia.

In Somniphobia on yli tunnin mittainen trippi Sighlaiseen tyyliin, se on vauhdikas ja eteenpäin paahtava, se ei todellakaan pitkästytä hetkeäkään, sen haluaa pistää soimaan uudestaan kerta toisensa jälkeen. Toki ensikertalaisen voi olla hankala erotella kaikkea kuulemaansa järkeväksi kokonaisuudeksi ja tyylin tuntevillekin ensikuuntelu tuo pakostakin hymynkaretta naamaan. Aluksi korvaan pistää tämä ylenpalttinen progressiivis-sinfoninen power metal meininki, mutta bändillä on paha tapa flirttailla häijyilläkin musiikillisilla mailla täysin surutta. Levyn aikana saa kyllä kaikkea ja tarpeeksi, lempeän pehmeät saksofonitunnelmat kuin suoraan Poirotin tunnarista vaihtuvat kauhuun ja kakofoniaan, siinä missä itämaiset melodiat elokuvatunnelmiin, sirkukseen ja trip-hopiin. Tosiaan, ei se Iannis Xenakisin mielivaltainen (lähinnä mielenvikainen) soitantakaan aina kaukana ole.

Viime vuoden parhaana levynä pidän Peste Noiren äärimmäisen monipuolista ja omaperäistä, kaunista ja pirun vetävää L'Ordure à l'état Puria. Toistaiseksi Sighn In Somniphobia on todella vahvoilla tämän vuoden parhaaksi. Levy levyltä rikkaammaksi ja upeammaksi muovautuvat kummatkin. En voi kyllin suositella.


------Lisäys 18.4.2012. Spotify näyttäisi ilmoittavan kappaleiden nimet hieman oikaisten. Eli jos satut sitä kautta albumia kuuntelemaan, huomioi, että kaksi ensimmäistä raitaa ovat normaaleja albumiraitoja, jonka jälkeen alkaa alkuteemasta lopputeemaan yhteensä seitsemän raidan pituinen Lucid Nightmares -kokonaisuus. Sitä seuraavan Fall to the Thrallin jälkeinen Equale on kolmeen osaan jaettu finaali, jonka vaiheet ovat I) Prelude, II) Fugato ja III) Coda. Sighn levyt on melko perinteisesti alkaneet vauhdikkaalla ja mielikuvitusköyhältä äkkiseltään vaikuttavalta revittelyllä, jonka jälkeen levy alkaa imemään kaiken tavanomaisen musiikista, kutsuen mukaansa kohti arvaamattomuuden syövereitä. Tälläkin kertaa ensimmäinen kappale jää samantien loppulevyn jalkoihin.

Least favorite movies by favorite directors, 5: Argento, Herzog, Cronenberg

Dario Argento - Cat O' Nine Tails (1971)

Italokauhun, giallon mestari Dario Argento debytoi erinomaisella elokuvallaan The Bird with a Crystal Plumage vuonna 1970. Elokuva on lajityypissään yksi omia suosikkejani ja Argenton katalogissa rankkaisin sen hyvin korkealle. Se on hiipivää jännitystä, jossa ohjaajalle tunnusmerkilliset väri- ja veri-iloittelu eivät olleet vielä ottaneet valtaa.

Argenton varsinainen kultakausi alkoi pari elokuvaa myöhemmin vuodesta 1975 ja kesti vuoteen 1996. Suosittelen kauhun ystäviä tarkastamaan ohjaajalta tuona aikavälinä tehdyt teokset. Myös Oopperan Kummitus (1998) on ihan viihdyttävä kalkkuna. Sitä paitsi siinä on Asia Argento, joka on jo itsessään hyvä syy nähdä elokuva kuin elokuva. Asia taitaakin olla nykyisin vähintään yhtä menestynyt kuin isukkinsa. Asia ja Dario työskentelevät tälläkin hetkellä yhdessä Dracula 3D -projektin kimpussa ja tulos olisi tarkoitus nähdä vielä tämän vuoden aikana.

Nimeämäni kultakauden jälkeiset tuotokset ovat aina pystyneet viihdyttämään, mutta epäsuosikikseni tämän kauhutaitajan elokuvista päätyy elokuva joka ei pysty tarjoamaan kauhua, ei viihdettä, eikä juuri kauniita kuvia. Värien käyttö on paikoitellen ihan kiehtovaa ja tyttö on kuvattu kelvollisesti, mutta jostain syystä kokonaisuus ei mielestäni toimi. Cat O' Nine Tails jatkoi debyytistä alkanutta eläintrilogiaa, tekemättä sille kovin kummoista kunniaa. Aivan varmasti ainut Dario Argenton elokuva, jota katsoessa on ollut tylsää!

Werner Herzog - Woyzeck (1979) 

Herzog on kieltämättä varsin usein elokuviaan mielenkiintoisempi tapaus. Oli kyse sitten dokumentti- tahi näytelmäelokuvista. Monet hänen aiheistaan pieksee dokumentoinnin tason ja näytelmäelokuvissa tekoprosessi ja metodi on kiehtovampi kuin itse lopputulos. Suosikkejani ovat mm. Cobra Verde, Nosferatu, Kaspar Hauserin tapaus, Mein Liebster Feind - Klaus Kinski ja vastikään näkemäni Operaatio Rescue Dawn. Kukin melko konstailematon elokuva loppujen lopuksi. Cobra Verdessa ei ole mitään ulkoelokuvallisia seikkoja jotka voittaisivat itse elokuvan kiinnostavuuden, Nosferatu on yksinkertaisesti rehellinen ja varsin karmiva versio vanhasta legendasta saksalaisittain, Kaspar Hauserin tapaus taas hyvin periherzoglainen ihmiskohtalokuvaus. Kinskin kanssa työskentelystä kertova Mein liebster Feind - Klasus Kinski on ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista dokumenttielokuvista mitä on tehty. Operaatio Rescue Dawn on erinomaisen tiivistunnelmainen sotajännäri, jossa Christian Bale pääsee taas kerran loistamaan.

Vaikka Aguirrekin on hyvin näyttävä, tunnelmallinen ja ahdistava elokuva - siinä on jopa yksi kaikkien aikojen hienoimmista loppukohtauksista, se ei silti nouse kärkikastiini, olkoot kuin Herzogin arvostetuimpia elokuvia tahansa. Dokumentit tuon elokuvan teosta, ne ovat mielenkiintoisia! Fitzcarraldossa ohjaajan hulluus oli huippussaan, kokonainen laiva hinattiin pienen vuoren yli. Ja se tapahtui siis oikeasti ilman trikin trikkiä. Elokuva on muutenkin ihan hyvä, mutta huomioidaan lähinnä tuon seikan ansiosta.

Woyzeck on näytelmään perustuva, näytelmänomainen hyvin pieni elokuva, melko arvostettukin, mutta en saanut sitä katsoessani siitä juuri mitään irti. Vaikka Kinskin teatraalinen suoritus on sinänsä mielenkiintoista seurattavaa, en koe Herzogin olevan omalla alueellaan elokuvan tyylin kanssa.



David Cronenberg - Scanners (1981)

Cronenbergin kattavan ja äärimmäisen mielenkiintoisen uran ajalta Scanners on mielestäni aivan ehdoton valinta pohjanoteeraukseksi. Toki päiden summittainen räjähtely kuulostaa ihan houkuttelevalta, mutta elokuvalla ei mielestäni ole mitään muuta tarjottavaa kuin satunnaista graafisen hulvatonta ihmistuhoa, jota seuratessa meinaa oma pää räjähtää sisäisesti, ikävä kyllä lähinnä tylsyydestä..

Elokuun elokuvat 2011

Wisit Sasanatieng: Fah talai jone (2000)

Turhaakin turhempaa tilastotiedettä kesän oletettavasta vaikutuksesta katsottujen elokuvien laatuun: Vuoden 2009 tammikuussa aloitetun elokuvapäiväkirjan 769 elokuvasta, jotka olin katsonut 2011 heinäkuuhun mennessä, noin 22,5% sopii omissa arviointikriteereissäni pistelukemaan neljä tai viisi viidestä, ollen siis erittäin hyvä elokuva. Tämän vuoden kesä-heinä-elokuu akselilla katsottujen elokuvien saldo samalla rintamalla on 13,5%

Pisteytysten keskiarvo elokuulta: 2,4 (0 x *****, 2 x ****, 7 x ***, 2 x **, 1 x *, 2 x -)

Heinäkuun elokuvat 2011

Denis Dercourt: La tourneuse de pages (2006)

En ole julkaissut yhdeksään kuukauteen mitään yhteenvetoa katsotuista elokuvista. Olen näemmä kirjoittanut heinä- ja elokuun elokuvista kuitenkin jo silloin. Satojen julkaisemattomien raakileiden ja valmiiden tekstien määrästä lienee aika hankkiutua pikkuhiljaa eroon. Eli, mitä katsoin heinäkuussa 2011, tekstarinmittaisin miettein.

Pisteytysten keskiarvo heinäkuulta: 2,3 (1 x *****, 2 x ****, 6 x ***, 9 x **, 2 x *, 2 x -)

Viisikymmentä televisiosarjaa #20-16

20. Band of Brothers (2001)
Taistelutoverit, 10 jaksoa

Katsokaa tuota miestä ja kuvitelkaa tämä vakavaan rooliin. Yksi televisiohistorian suurimmista yllätyksistä oli kun David Schwimmer todellakin karisti lähes kymmenen vuotta esittämänsä frendi-Rossin mielestä Taistelutoverien ensimmäisessä jaksossa. Steven Spielbergin ja Tom Hanksin tuottama sarja on laadullisesti mielettömän vaikuttava, Pelastakaa sotamies Ryanin henkeen tehty kymmenosainen elämys. Erittäin suositeltava jopa niille, jotka eivät sotaelokuvista tai -sarjoista yleensä piittaa.


19. Ihmebantu (2009)
7 jaksoa

Täysin mahdotonta sijoittaa Ihmebantua mihinkään listasijoitukselle ja aika korkealle se näköjään kipusi, mutta jälkiperoisesti kulttisuosion saavuttanut epäkorrekti sketsisarja on yksinkertaisesti törkeän hauska. Etenkin muutamat yksittäiset sketsit ovat nerokkaita ja yleisilmeeltään sarja on monipuolinen mustan huumorin helmi.


18. Riget (1994-1997)
Valtakunta, 2 kautta, 8 jaksoa

Lars von Trierin valtakunnasta kantautui 90-luvulla tämä valtavirrasta kunnioitettavasti poikkeava tanskalaisten oma twin peaks. Kuten pikkukaupungin idylli sarjaa innoittaneessa ysäri-ilmössä, myös Rigetin sairaalasarjan kulissi pamahtaa säpäleiksi hyvin pian. Inhottava, ahdistava ja painostava kuvaisivat sarjaa ehkä parhaiten silloin, kun sen imuun kunnolla nauliutuu, mutta tietyn tunnelman sen katsominen myös ehdottomasti tarvitsee. Väärällä mielenalalla se tuntuu vain laahaavalta ja väärältä silkan vääryyden vuoksi. Toisaalta mikäpä von Trierin teos ei?



17. Columbo (1971-2003)
13 kautta, 68 jaksoa

Jos haluaa katsoa erinomaista hyvän mielen rikossarjaa, joka ei kuitenkaan ole komedia, ei ole kuin yksi jonka puoleen kääntyä. Poplariin sonnustautunut, sikaria mukanaan kanniskeleva, tarkkoja huomioita tekevä ja vaimostaan jutteleva komisario Columbo on tv-hahmojen ehdotonta eliittiä. Sarja poikkeaa perinteisestä rikossarjan kaavasta näyttämällä murhan murhaajineen heti ensitöikseen. Tyyli sopii nimenomaan Columboon ja katsoja saa rauhassa seurata elokuvan mittaisten jaksojen ajan komisarion hyvin peiteltyä aivojen raksutusta, joka ilmenee lähinnä hajamielisyytenä ja tuttavallisuutena murhamiehiä kohtaan.

Ai niin, vielä yksi juttu. Columbon eukkoa ei sarjassa koskaan nähty, vaikka tämä miltei joka jaksossa mainitaan, mutta 1979-1980 tuotettiin lyhytikäinen Mrs. Columbo spin-off-sarja, jonka nimiroolin hoiti Kate Mulgrew. Ei aavistustakaan millainen meininki sarjassa lienee, mutta jos joku tietää mistä sarjan saisi käsiinsä niin voipi kertoa.


16. Muumilaakson tarinoita (1990-1991)
4 kautta, 101 jaksoa

Ajoittain hieman siirappinen ja lässyttäväkin näkemys Tove Janssonin klassisista luomuksista, mutta silti juuri tällä versiolla on huikean paljon hyvääkin tarjottavaa. Animaation taso on - vaikka pehmennettyä ja pastellisoitua, erittäin miellyttävää. Hahmojen kirjo, salaperäisyyksien ja seikkailujen kompakti mitoitus pitävät jaksot mielenkiintoisena ja Sumio Shiratorin musiikki jännityksen pinnassa. Ääninäyttely ei aina tunnu kaikista parhaalta animaatiosarjojen saralla, mutta ääniin tottuneena on hyvin vaikea sulattaa Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvan poikkeavaa äänikaartia.


+Him & Her (2010-) Becky & Steve, 13 jaksoa. Nykybrittihuumoria parhaimmillaan. Kakkoselta sunnuntaisin ja uusintana torstaisin.

+ Märät säpikkäät (2012-) 8 jaksoa. Kotimainen sketsiuutuus, jossa kaksi saamelaisnaista saapuu Suomen eteläiseen päätyyn maailman menoa ihmettelemään. Erittäin onnistunut ja hauska sarja.


+Episodes (2011-) Amerikan frendi, 7 jaksoa. Matt LeBlanc on Matt LeBlanc post-frendit, ja tällä kertaa se oikeasti toimii! Frendien jälkeinen spin-off sarja Joey ei siihen pystynyt, mutta David Cranen palatessa aisoihin, homma pelittää taas. Nerokkaasti kirjoitettu Hollywood-satiiri loistavilla roolisuorituksilla. Menestyneen brittisarjan luojat lähtevät Yhdysvaltoihin kuvaamaan jenkkiversiota tuotteestaan ja arvatenkin kaikki originellin niin omaperäiseksi tehnyt on karsittava ja päärooliin pestattava Frendien Joey. Katso. Kakkoskautta odotellessa.

OSTAA - MYY - VAIHTAA

Olen lähiaikoina järkeistänyt kokoelmiani, musiikin, elokuvien, lehtien, kirjojen, pelien jne. suhteen. Tuhatsata dvd-elokuvaa ja yhdeksisensataa cd-levyä on käyty läpi ja tarvetta puntaroitu. Aktiivisen sisäänoston vuoksi elokuvien määrä tulee varmasti kiikkumaan plus miinus nollassa vaikka kuin pistäisi tavaraa kiertoon, mutta parempi hallita niitä edes jotenkin. Cd-levyjen suhteen onnistuin varsin kiitettävästi ja alle puolet levyistä oli loppujen lopuksi tarpeellista hyllymateriaalia, loput sijoittuivat myyntiin, kaappiin tai vaikka autolevyiksi. Tavaraa lähtee maailmalle nyt montaa kanavaa pitkin ja ajattelin kokeilla sitä myös täällä.


Kyseessä on siis blogikirppis. En pistä tänne nyt muuta kuin dvd-elokuvia, kaikki hyvin pidettyjä ja näin ollen hyvässä kunnossa olevia R2-alueen dvd-elokuvia. Kaksi ja puoli euroa (2,50e) kappale. Postikuluja tulee aina 1 euro kahta elokuvaa kohden tai yhtä jos ostaa vain yhden (toivottavasti menee yhtään!)

Ilmoita siis haluamasi elokuvat kommenttiboksiin jotta näkyy missä mennään ja pistä samainen lista sähköpostiini: jakkiih (at) hotmail (dot) com.

MYYN

• Otto Preminger: Laura (1944)
  
• Arthur Lubin: The Phantom of the Opera (1943)
  
• Gee-woong Nam: Teenage Hooker Became a Killing Machine (2000)
  
• Jim O'Connoly: The Valley of Gwangi (1969)
  
• Renato Polselli: Black Magic Rites and the Secret Orgies of the 14th Century (1973)
  
• Steven Shainberg: Secretary (2002)
  
• William A. Wellman: The Ox-Bow Incident (1943)
  
• Michael Reeves: Witchfinder General (1968)

Yllä olevat elokuvat ovat kaikki enemmän tai vähemmän importeja, lähinnä briteistä tai ruotsista. Kaikissa muissa on englanninkieliset kannet paitsi Secretaryssa ruotsinkieliset. Kaikissa muissa on englanninkieliset tekstitykset paitsi Witchfinder Generalissa ja Secretaryssa, joissa kummassakin puhutaan englantia. Ei siis suomenkielistä tekstitystä. Hyvässä kunnossa ovat.

• Merian C. Cooper & Ernest B. Schoedsack: King Kong (1933)
• Federico Fellini: 8½ (1963)
  
• Sam Mendes: Revolutionary Road (2008)
  
• Julie Delpy: Kreivitär (2009)
  
• Bernardo Bertolucci: Bertoluccin Kuu (1979)
  
• Christopher Morris: Four Lions (2010)
  
• Don Coscarelli: Bubba Ho-Tep (2002)
  
• Saara Cantell: Unna & Nuuk (2006)
  
• Abel Ferrara: Bad Lieutenant - Paha Poliisi (1992)
  
• Robert Vincent O'Neill: Angel (1984)
  

Ylläolevista lähes kaikki suomalaisia painoksia, Revolutionary Roadissa ruotsinkieliset kannet. Kaikissa elokuvissa suomenkieliset tekstitykset

• Federico Fellini: Vetelehtijät
• Michael Powell & Emeric Pressburger: Black Narcissus (1947)
  
• Michael Powell & Emeric Pressburger: The Life and Death of Colonel Blimp (1943)

Kolme ylläolevaa ovat Boyingin julkaisemia kiina-versioita. Vaikka kiina-aspekti kuulostaa arveluttavalta, levyjen laadussa ei ole mitään vikaa. Hyllyyni jää useita kymmeniä Boyingin leffoja joita vaalin aarteina, nuo vain sattuvat sisältymään myöhemmin ostamiin kokoelmabokseihini. Englanninkielisillä tekstityksillä on toki pärjättävä.

Kysyä saa jos on kysyttävää!

OSTAN

• Rai Luolapoika 1-6. Omaxin julkaisema kuusiosainen piirretty, vhs-kasetteina. Ruotsiksi dubattu, suomeksi tekstitetty. Julkaistu erityyppisillä ja -kokoisilla kansilla, kaikki käy kunhan kannet on tallella. Mieluiten tietysti koko sarja kerralla, mutta yksittäinkin voi tarjota. Sarjaa julkaistiin Suomessa n. 1988-1990. Ruotsinkieliselle dvd-kokoelmalle ei tarvetta, löytyy jo.
• Alfred J. Kwak. Suomenkieliset sarjakuvakirjat (1990-1992), Panini tarra-albumi ja/tai tarroja (1991), figuurit yms. noin 1989-1990 ja kaikki muu oheismateriaali, paitsi dvd-boksit, vhs ja cd-levyt.
• Nestori, Lahden kisamaskotti MM 1989. Figuurit, tarrat, julisteet, lautaset, palapelit jne. jne. Perus pehmoja on jo riittävästi, muuta voi tarjota.
• Sierran pelit ja lehdet. Sierra On-Linen/Sierra Entertainmentin seikkailupelejä alkuperäisissä pakkauksissaan, lähinnä vuosilta 1984-1993, sekä Sierran omat lehdet, Sierra Magazine / InterAction ja muu aiheeseen liittyvä. Sekä mm. Dynamixin The Adventures of Willy Beamish sisältöineen.
• The Simpsons. Semicin tarra-albumi vuodelta 1991 (paikka 150 tarralle)
• Super Mario Bros. Super Mario Bros 4, Omaxin julkaisema vhs, n. 1992.
• New Super Mario Bros.Wii. Keräilytarrat 1, 10, 21, 35, 43, 46, 71, 84, 89, 92, 95, 129, 138, 151, 153, 154, 156. Voin myös vaihtaa.
• Teenage Mutant Hero Turtles. Sarjakuvan numero 2/1991. Mahdollisesti myös keräilyalbumiin tarroja.
• Nikke Knatterton. Varmasti hyvin vähän mitään aiheeseen liittyvää liikkeellä, mutta esim. saksankielisiä vhs-kasetteja tms. jos löytyy.

Lievää kiinnostusta myös muita 1980-90 -luvun taitteen aikaisia keräilykortteja, tarroja ja tarra-albumeja kohtaan. Esim Oliver ja kumppanit & Pieni Merenneito Paninin tarra-albumit, Batman keräilykortit/tarrat ja Masters of the Universe He-Man purkkatarrat 80-luvun lopulta (mieluiten jos ne tuoksuu vielä samalta kuin silloin!)

Myös New Kids On the Block -sarjakuvalehdet ja Pelit-lehdet n. 1992-95 saattavat suurissa erissä houkutella.



--------Lisäys 15.4.2012. Katso-lehden vanhat videokannet suurissa erissä kiinnostaisi myös.



En lupaa ostavani mitään, enkä lupaa maksavani suuria summia tai edes olevani heti kykenevä maksamaan, mutta kaikkea saa tarjota, sähköpostiin jakkiih (at) hotmail (dot) com.


Toivoisin muuten kirppistoiminnan yleistyvän elokuvablogeillakin, käsittääkseni vastaavaa harrastetaan jo enemmänkin mm. muotiblogeissa.

Kiitos.

Monkey Island - Special Edition Collection (2011)

Aprillipäivä meni jo. Jos olisin jaksanut kirjoitella jekkuja blogiin, jäynä olisi ollut uutinen, jonka mukaan vanhat pelitalot nostaisivat klassikkopelejään uudelleen markkinoille, lasein katsottavina 3D-versioina. Alkuperäisessä pikselimössöasussaan tietysti, eikä mitkään Pac-Manit, Pongit, Space Invadersit, Super Mario Brosit, missä se voisi toimiakin, vaan seikkailupelit kuten King's Quest ja Monkey Island. En edes tiedä missä pelien 3D-mahdollisuuksissa nykyään mennään, mutta ajatus oli mielestäni hauska. Vitsi olisi mennyt ohi suurimmalta osalta, joten melko sama.

Olen nyt pelaillut em. pelisarjojen pelejä uudistetuissa muodoissaan, kahta ensimmäistä Monkey Islandia Lucasin päivitetyin grafiikoin ja King's Questin alkuperäistä trilogiaa AGD Interactiven ilmaisten faniversioiden muodossa. Ironista sinänsä, mutta AGD:n fanityöt pieksee Lucasin viralliset julkaisut heittämällä. Niihin palaan sitten aikanaan.

Bongaa ylläolevista kuvista Lucas-pelien hahmo(t). Viittaus vanhassa ja uudessa versiossa on eri peleihin. Vastaavanlaista vaihtelua vanhan ja uuden välille olisi toivonut enemmänkin. Olisi voitu vaihtaa esimerkiksi Scumm Barin nimi, sikäli kun uusi versio ei ole suoranainen SCUMM-peli, johon nimitys viittaa. Baarissa jököttävä Loom-henkilökin toistaa saman roolin, vaikka fanien iloksi olisi aivan yhtä hyvin voitu muuttaa grogia kittaava mainoshenkilö jonkun toisen Lucas-pelin puolestapuhujaksi. Mahdollisuudet jäävät suurelta osin ikävä kyllä käyttämättä.

Monet pitävät ensimmäisiä Monkey Islandeja kaikkien aikojen parhaina seikkailupeleinä. Hyviä toki, mutta itselleni ne edustavat lähinnä hyvää peruslinjaa seikkailupelien kulta-ajoilta. Pelasin nyt käsittääkseni neljättä kertaa ensimmäisen apinasaaripelin läpi. Menin samaan halpaan kuin viime kerralla, luulin ettei siihen tuhrautuisi yhtä päivää enempää. Peli kuitenkin sisältää törkeän määrän jutustelua ja edes takaisin ravaamista, puhumattakaan soutamista. Sisäänrakennettu kello näytti lopullisen keston nousseen yli kuuden tunnin, kun läpäisin pelin toisena peli-iltana. Verrattain pitkälti kun suurimpaan osaan ongelmista riitti keksimisen sijaan pelkkä muistelu. Osansa silläkin, että pelasin peliä kakkoskoneella ilman konkreettista hiirtä, joka tietysti nopeuttaisi toimintaa point 'n click pelissä! Samaisesta ongelmasta kärsin edellisen pelin, King's Quest V nessiversion kanssa. Onneksi tulen pelaamaan seuraavat kohteeni ideaaliasetelmin, huh.

 

Monkey Island Special Edition Collection pitää sisällään sarjan kaksi ensimmäistä julkaisua, päivitetyillä grafiikoilla ja musiikeilla. Pidin erittäin paljon esimerkiksi sarjan kolmannen osan piirrosmaisesta ulkoasusta, tyyliltään jopa ehdottomia suosikkejani. Jos nuo kaksi ensimmäistä osaa saisi juuri sillä tyylillä toteutettuna ja vaikka hieman uudistetulla tavalla aseteltuna, tulos voisi olla erittäin mielekäs. Nyt, yksi yhteen toteutettu peli, uudistetulla, ei itseäni miellyttävällä taiteella tekee lähinnä hallaa pelin luonteelle.

Uudessa versiossa klassiset värisävyt ovat vaihtuneet mitäänsanomattomiin ja hahmojen ulkomuoto hieman samalla tavalla luotaantyöntäväksi, kuin 3D-versiot legendaarisista lastenohjelmista. Oikeastaan suurin epäkohta taitaa löytyä grafiikan tarkkuudesta, se olisi voitu hyödyntää kokonaan uusilla piirrostaiteilla, joissa se olisi esiintynyt edukseen. Pelkästään vanhan mallinnuksena se ei tee kunniaa asettelulle, joka on alunperin tehty rajoituksia ajatellen, pikselit tarkasti laskien. Uudelleen on muotoiltu vain lähikuvat päähenkilöistä ja siinäkin on menty mielestäni hieman metsään.

Mikä hauskinta, koomisuus on kadonnut animaatioista ja hahmoista, jotka huvittivat pikselöityinä. Siinä missä fanityöt on toteutettu sydämellä ja rakkaudella alkuperäisiä kohtaan, pidin tätä kokonaisuudessaan vain sieluttomana rahastuksena. Erikoista kuitenkin on, että kakkososa on toteutettu huomattavasti laadukkaammin ja näyttää pääosin jopa ihan hyvältä. Silti projektista jää paljon hukattuja mahdollisuuksia.

Pelin saa vaihdettua lennossa alkuperäiseen muotoonsa, äkkiseltään vaihdos on dramaattinen, mutta pelattaessa ainakin ykkösosassa antoisampi. Kokoelma tarjoaa uusille sukupolville nykyaikaisen näköiset versiot peleistä, mutta on otettavissa vastaan myös alkuperäisten tuplajulkaisuna. Huokeaan arvoonsa nähden kelvollinen hintalaatusuhde, mutta odotuksiin ja potentiaaliinsa nähden lievä pettymys.