Kuten bändi julisti, uusin levy tulee olemaan sooninen painajainen, surrealistinen, huumehinen, etninen ja etenkin pelottava. Sekoitus klassista, heviä, etnisiä vivahteita, jazzia, Stockhausenia ja Xenakista. Paljon intialaisia soittimia ja vintage syntikoita. Tähän asti ei voisi juuri paremmin kuvaillakaan. Julistus uhosi tyylin olevan kaukana kahden edellisen levyn suunnasta ja mielsi tämän musiikillisesti lähinnä painajaismaiseksi Imaginary Sonicscapeksi. Ei voi sanoa, että varsinaisesti hirveän kauas keskiverto tyylistä olisi lähdetty haahuilemaan, bändin tunnistaa jokaikinen sekunti täysin itsekseen, hieman monipuolisemmaksi soundi on muuttunut, joka on vain ehdotonta plussaa.
Sigh julkaisi 90-luvun alussa ensimmäisen levynsä, Scorn Defeatin, norjalaisen black metal skenen keskellä, Euronymousin Deathlike Silence levymerkin alla. Venomia diggailevasta, black/thrash metal bändistä, avant-garde outolinnuksi muuntautunut Sighn musiikki on matkannut pikän matkan niistä päivistä, silti yhtälailla Venomille uskollisena pysyneenä. Toissa vuonna julkaistulla The Curse of Izanagi EP:llä porukka coveroi niin jazz-legenda John Coltranea kuin Venomia.
In Somniphobia on yli tunnin mittainen trippi Sighlaiseen tyyliin, se on vauhdikas ja eteenpäin paahtava, se ei todellakaan pitkästytä hetkeäkään, sen haluaa pistää soimaan uudestaan kerta toisensa jälkeen. Toki ensikertalaisen voi olla hankala erotella kaikkea kuulemaansa järkeväksi kokonaisuudeksi ja tyylin tuntevillekin ensikuuntelu tuo pakostakin hymynkaretta naamaan. Aluksi korvaan pistää tämä ylenpalttinen progressiivis-sinfoninen power metal meininki, mutta bändillä on paha tapa flirttailla häijyilläkin musiikillisilla mailla täysin surutta. Levyn aikana saa kyllä kaikkea ja tarpeeksi, lempeän pehmeät saksofonitunnelmat kuin suoraan Poirotin tunnarista vaihtuvat kauhuun ja kakofoniaan, siinä missä itämaiset melodiat elokuvatunnelmiin, sirkukseen ja trip-hopiin. Tosiaan, ei se Iannis Xenakisin mielivaltainen (lähinnä mielenvikainen) soitantakaan aina kaukana ole.
Viime vuoden parhaana levynä pidän Peste Noiren äärimmäisen monipuolista ja omaperäistä, kaunista ja pirun vetävää L'Ordure à l'état Puria. Toistaiseksi Sighn In Somniphobia on todella vahvoilla tämän vuoden parhaaksi. Levy levyltä rikkaammaksi ja upeammaksi muovautuvat kummatkin. En voi kyllin suositella.
------Lisäys 18.4.2012. Spotify näyttäisi ilmoittavan kappaleiden nimet hieman oikaisten. Eli jos satut sitä kautta albumia kuuntelemaan, huomioi, että kaksi ensimmäistä raitaa ovat normaaleja albumiraitoja, jonka jälkeen alkaa alkuteemasta lopputeemaan yhteensä seitsemän raidan pituinen Lucid Nightmares -kokonaisuus. Sitä seuraavan Fall to the Thrallin jälkeinen Equale on kolmeen osaan jaettu finaali, jonka vaiheet ovat I) Prelude, II) Fugato ja III) Coda. Sighn levyt on melko perinteisesti alkaneet vauhdikkaalla ja mielikuvitusköyhältä äkkiseltään vaikuttavalta revittelyllä, jonka jälkeen levy alkaa imemään kaiken tavanomaisen musiikista, kutsuen mukaansa kohti arvaamattomuuden syövereitä. Tälläkin kertaa ensimmäinen kappale jää samantien loppulevyn jalkoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti