Italokauhun, giallon mestari Dario Argento debytoi erinomaisella elokuvallaan The Bird with a Crystal Plumage vuonna 1970. Elokuva on lajityypissään yksi omia suosikkejani ja Argenton katalogissa rankkaisin sen hyvin korkealle. Se on hiipivää jännitystä, jossa ohjaajalle tunnusmerkilliset väri- ja veri-iloittelu eivät olleet vielä ottaneet valtaa.
Argenton varsinainen kultakausi alkoi pari elokuvaa myöhemmin vuodesta 1975 ja kesti vuoteen 1996. Suosittelen kauhun ystäviä tarkastamaan ohjaajalta tuona aikavälinä tehdyt teokset. Myös Oopperan Kummitus (1998) on ihan viihdyttävä kalkkuna. Sitä paitsi siinä on Asia Argento, joka on jo itsessään hyvä syy nähdä elokuva kuin elokuva. Asia taitaakin olla nykyisin vähintään yhtä menestynyt kuin isukkinsa. Asia ja Dario työskentelevät tälläkin hetkellä yhdessä Dracula 3D -projektin kimpussa ja tulos olisi tarkoitus nähdä vielä tämän vuoden aikana.
Nimeämäni kultakauden jälkeiset tuotokset ovat aina pystyneet viihdyttämään, mutta epäsuosikikseni tämän kauhutaitajan elokuvista päätyy elokuva joka ei pysty tarjoamaan kauhua, ei viihdettä, eikä juuri kauniita kuvia. Värien käyttö on paikoitellen ihan kiehtovaa ja tyttö on kuvattu kelvollisesti, mutta jostain syystä kokonaisuus ei mielestäni toimi. Cat O' Nine Tails jatkoi debyytistä alkanutta eläintrilogiaa, tekemättä sille kovin kummoista kunniaa. Aivan varmasti ainut Dario Argenton elokuva, jota katsoessa on ollut tylsää!
Werner Herzog - Woyzeck (1979)
Herzog on kieltämättä varsin usein elokuviaan mielenkiintoisempi tapaus. Oli kyse sitten dokumentti- tahi näytelmäelokuvista. Monet hänen aiheistaan pieksee dokumentoinnin tason ja näytelmäelokuvissa tekoprosessi ja metodi on kiehtovampi kuin itse lopputulos. Suosikkejani ovat mm. Cobra Verde, Nosferatu, Kaspar Hauserin tapaus, Mein Liebster Feind - Klaus Kinski ja vastikään näkemäni Operaatio Rescue Dawn. Kukin melko konstailematon elokuva loppujen lopuksi. Cobra Verdessa ei ole mitään ulkoelokuvallisia seikkoja jotka voittaisivat itse elokuvan kiinnostavuuden, Nosferatu on yksinkertaisesti rehellinen ja varsin karmiva versio vanhasta legendasta saksalaisittain, Kaspar Hauserin tapaus taas hyvin periherzoglainen ihmiskohtalokuvaus. Kinskin kanssa työskentelystä kertova Mein liebster Feind - Klasus Kinski on ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista dokumenttielokuvista mitä on tehty. Operaatio Rescue Dawn on erinomaisen tiivistunnelmainen sotajännäri, jossa Christian Bale pääsee taas kerran loistamaan.
Vaikka Aguirrekin on hyvin näyttävä, tunnelmallinen ja ahdistava elokuva - siinä on jopa yksi kaikkien aikojen hienoimmista loppukohtauksista, se ei silti nouse kärkikastiini, olkoot kuin Herzogin arvostetuimpia elokuvia tahansa. Dokumentit tuon elokuvan teosta, ne ovat mielenkiintoisia! Fitzcarraldossa ohjaajan hulluus oli huippussaan, kokonainen laiva hinattiin pienen vuoren yli. Ja se tapahtui siis oikeasti ilman trikin trikkiä. Elokuva on muutenkin ihan hyvä, mutta huomioidaan lähinnä tuon seikan ansiosta.
Woyzeck on näytelmään perustuva, näytelmänomainen hyvin pieni elokuva, melko arvostettukin, mutta en saanut sitä katsoessani siitä juuri mitään irti. Vaikka Kinskin teatraalinen suoritus on sinänsä mielenkiintoista seurattavaa, en koe Herzogin olevan omalla alueellaan elokuvan tyylin kanssa.
David Cronenberg - Scanners (1981)
Cronenbergin kattavan ja äärimmäisen mielenkiintoisen uran ajalta Scanners on mielestäni aivan ehdoton valinta pohjanoteeraukseksi. Toki päiden summittainen räjähtely kuulostaa ihan houkuttelevalta, mutta elokuvalla ei mielestäni ole mitään muuta tarjottavaa kuin satunnaista graafisen hulvatonta ihmistuhoa, jota seuratessa meinaa oma pää räjähtää sisäisesti, ikävä kyllä lähinnä tylsyydestä..
Mitä pidätte Cronenbergin eXistenZista joka aikoinaan tuntui kovasti jakaneen ohjaajan fanienkin mielipiteitä ja sittemmin vaikuttaa jääneen hieman unholaan.
VastaaPoistaEn nyt tiedä menisinkö sitä omasta mielestäni huonoimmaksi Cronenbergiksi sanomaan, mutta lopputulos oli mielestäni enemmänkin hyvä yritys kuin onnistuminen.
eXistenZ ei sekään kuulu parhaiden joukkoon, mutta se on ehdottomasti mielenkiintoisempi ja viihdyttävämpi kuin Scanners. En pysty ymmärtämään miten The Broodin kaltaisen leffan jälkeen kykeneekin taantua niin pahasti. Oikeastaan ainut varsinainen pettymys Scannersin lisäksi on ollut Alaston Lounas, se tosin on sentään IHAN hyvä, mutta suitsutus teki taas pahasti hallaa odotuksille. Mikähän mahtaisi olla ...noirin mielestä Cronenbergin huonoin?
VastaaPoistaAnnettuani Scannersille neljä tähteä viidestä, en voi ainakaan väittää sen olevan se.
VastaaPoistaTosin ensikatselulla pidin sitä enemmän vain ihan kivana, kuin mestariteoksena.
Suurin osa näkemistäni Cronenbergeistä on tehnyt vaikutuksen samantien ja jopa Aaveita ja Kummituksisa-sarjassa ollut Faith Healer on mielestäni aivan loistava.
Huonoimmillaankin olen pitänyt Cronenbergia vähintään mielenkiintoisena ja siksi jopa tuo eXistenZkin oli suuresti uteliaisuutta herättävä, vaikka ei sitten lopputuloksena oikein nälkää tyydyttänytkään.
Eastern Promises on osoittautunut jonkinasteiseksi pettymykseksi sen vuoksi, että vaikka olinkin listannut sen vuoden top kymppiin (sija 4), niin se on ihmeellisesti ruvennut valumaan päästä pois.
Samoin on tehnyt M. Butterfly, jota en elokuvana meinaa muistaa vaikka kuinka tiukasti tuijotan sen kasetin kylkeä muistellen sitä. Tosin se elokuva aiheutti jo aunperinkin sellaisen "eh!" reaktion, että ei se missään vaiheessa tehnyt vaikutusta kuten tuo Eastern Promises teki.
Joten samoin kuin Wes Cravenin Music of the Heart, oli se tavallaan kiva ajtus että yrittivät jotain erilaista, mutta en usko sen erilaisen päätyvän uusintakatseluun ainakaan lähitulevaisuudessa.
Siispä kaipa se M. Butterfly sitten on.
Vastataanpa kysymykseen myös noiden kahden muun ohjaajan kohdalla, joista varsinkaan ensimmäinen suurimpiin faneihin ei kuulu minä.
Dario Argento - Inferno. Tai Mother of Tears.
Lisäksi on myönnettävä että ulvoin naurusta katsoessani Phenomenaa
Werner Herzog - Woyzeck
Argento on edellä mainituista ohjaajista vähiten mieleeni ja aika usein hänen elokuvansa vaikuttavat tahattoman koomisilta, mutta samoin kuten Cronenbergin ja Herzogin kohdalla, myös Argento on siinä mielessä mielenkiintoinen ohjaaja että hän tekee aina omia elokuviaan, eikä tunnu suuremmin välittävän siitä mitä muut ajattelevat. Asenne on siis oikea.
Inferno ja Mother of Tears ovat kummatkin kieltämättä melkoista soopaa, mutta sitä viihdyttävää ja värikikkailullaan huvittavaa osastoa, Phenomena taas on yleisessä typeryydessään ja etenkin musiikinkäytön älyttömyydessään jopa varsin mainio. En tiedä mitään epäsopivampaa kuin mm. Iron Maidenin sinänsä legendaarisen Flash of the Bladen käyttämistä kauhuelokuvassa, jonka pitäisi olla tyyliltään ehkä kuitenkin tunnelmallinen naurettavan sijaan. Kaikessa korniudessaan lukeutuu ihan suosikkeihini. Ehdoton Argento-suosikkini on kuitenkin Stendhal Syndrome.
VastaaPoista