Disney Star Wars

Kun kuluneen vuorokauden sisällä iski tieto Lucasfilmin siirtymisestä Disneyn omistukseen, jo suunnitteilla olevan Star Wars -trilogian keralla, ensimmäiset ajatukset kautta linjan olivat lähinnä huvittuneita tai kielteisiä. Kuten itselläni.

Kauhukuvia tulvi jo mieleen Justin Biebereista ja Selena Gomezeista valosapeleiden kanssa kauan sitten, kaukaisessa galaksissa, taivaan kuiden muodostaessa mikkihiiri-kuvioita taustalla. Tarpeeksi kun maalaili piruja seinille, mieleen palasi muuan Episodi 2: Kloonien hyökkäys, joka on muuten melkoisen heikko elokuva. En usko Disneyn tekevän ainakaan huonompaa jälkeä uudessa trilogiassa.

Seitsemännen episodin ensi-illaksi on kaavailtu vuotta 2015, jälkimmäisten tullessa parin kolmen vuoden tauoin. Alustavasti jo valmiina olevia tarinoita ei tulla käyttämään, vaan tarkoitus olisi luoda originaali tarina, uusilla hahmoilla. Tämä ei ole sitä mitä moni on odottanut. Fanaattisimmille se on ilman muuta pyhäinhäväistys.

Odotan tulevaa trilogiaa siis jopa innolla, mutta eihän mahdollisuudet suinkaan tähän jää. Mitä luultavimmin tulemme näkemään tulevaisuudessa Disneyn Indiana Jonesin, en ihmettelisi vaikka pari animaatiosarjaakin aiheesta. Nuori Indiana Jones menisi myös mainiosti Disneyn muottiin.

Mikä henkilökohtaisesti huolettaa eniten, on kaupan mukana tulleen LucasArtsin tuotanto. Väärällä teknisellä toteutuksella Monkey Island olisi elokuvana jotain raivostuttavaa. Tosin uskoisin sen jäävän sivuun niin kauaksi aikaa kun Pirates of the Caribbeanilla voi vielä rahastaa.

Olisi kuitenkin suoranainen ihme jos Disney ei kävisi pelituotantoon kiinni jossain vaiheessa, sillä esimerkiksi Sam & Max, Grim Fandango, Maniac Mansion ja Zak McKraken olisivat kultakaivoksia lähdeteoksiksi.

Puhumattakaan omasta kaikkien aikojen suosikistani, The Day of the Tentaclesta. Väärällä tapaa toteutettuna sen filmaaminen olisi itselleni se suurin pyhäinhäväistys. Disneylla on hyvät resurssit ja oikeilla elokuvantekijöillä kaikki nämä projektit toimisivat loistavasti.

Ja oma ehdotukseni The Day of the Tentaclen ohjaajaksi on melko selvä. Huikeaakin huikeampi kuvamanipulaationi tuossa ylempänä tarjoaa vinkin. Hän on jo työskennellyt Disneylle menestyksekkäästi, omaa tarvittavan ekspressionistisen tyylin ja osaa käsitellä pelistäkin tuttua, räikeää väripalettia. Harmi vain, että tämä tulee tuskin koskaan toteutumaan.

Michel Ocelot haastattelu

Michel Ocelot: Kirikou et les hommes et les femmes (2012)

Michel Ocelot on Afrikassa kasvanut, ranskalaisen animaatioelokuvan suuri auteur ja koen henkilökohtaisella tasolla hänen taiteensa täydelliseksi sekoitukseksi kaikkea itseäni kiinnostavaa. Loistavaa animaatiota, graafista designia, värikylläisyyttä, kokeiluja, kulttuureja, myyttejä, satuja, huumoria, kiehtovaa ja vaikuttavaa musiikin käyttöä, sekä sopivasti vaikutteita eurooppalaisilta animaation legendoilta, joiden töitä olen itsekin aina ihaillut. Hän on myös pitänyt yllä Lotte Reinigerin luomaa siluettianimaation perinnettä varsin kiitettävästi yllä.

Edellinen teos, 3D-siluettianimaatio Les Contes de la Nuit nähtiin viime vuonna Espoo Cinéssa, eikä sitä ole toistaiseksi saatavilla tai nähtävillä muuten. Englanninkielinen dvd-versio nimellä "Tales of the Night" julkaistaan briteissä tiettävästi tämän kuun lopussa ja se on tilattavissa sen myötä ainakin nettikaupoista.

Uusi elokuva, Kirikou ja miehet ja naiset on kokenut jo ensiesityksensä Ranskassa ja toivoa sopii, että elokuva saadaan meilläkin levitykseen. Kyseessä on kolmas kerta, kun Ocelot on ottanut aiheekseen tuon rakastettavan, ripeäkinttuisen ja neuvokkaan senegalilaispojan. Tällä kertaa vipinää on tiedossa 3D-muodossa.

Michel Ocelot: Les Contes de la nuit, episodi La bergère qui danse (1992)

Michel Ocelot: Kirikou ja paha noita (1998)

Olen työstänyt eurooppalaista animaatiota käsittelevää kokonaisuutta jo jonkin aikaa, alihuomioitu ja itselleni hyvin tärkeä elokuvan osa-alue kun on. Michel oli onneksi kiinnostunut jakamaan ajatuksia kanssani ja on jo aika julkaista niitä muunkin maailman luettavaksi.

Michel kertoi heti innoissaan olleensa valmiiksi suomalaisella aaltopituudella, sillä oli juuri käynyt katsomassa Akseli Gallen-Kallelan näyttelyn, josta piti suuresti. Miehen elokuvat sekoittavat paljon eri maiden kulttuureja ja taidehistoriaa. Suomikin on täten jollain tapaa tuttu.

Michel Ocelot: Tiesin Gallen-Kallelasta hyvin vähän, tuttua oli lähinnä Lemminkäisen äiti, hyvin voimakas maalaus josta pidän kovasti. Minulla ei ollut mitään selitystä sille, mutta ajattelin tarinan menevän näin: äiti löytää kuolleen poikansa rannalta myrskyn jälkeen. Nostaa katseensa taivaaseen ja sanoo: "Jumala, mitä sinä olet tehnyt? En arvosta sinua, olet paha". Tarina ei ehkä mene ihan niin, mutta on siinä silti äiti kuolleen poikansa äärellä. Mestariteos jossa on uskomatonta intensiteettiä.

Akseli Gallen-Kallela: Lemminkäisen äiti (1897)

Pidin näyttelystä, se oli melko kattava. Afrikkalainen kausi lopussa oli pettymys, melko yllättävää löytää tämä super-hyper-suomalainen Keniassa! Jos hän olisi käyttänyt Kalevala tyyliään Afrikkaan, kuinka mielettömiä maalauksia sillä oltaisikaan luotu! Ehkä hän arvosti afrikkalaisia liikaa, ehkä hän oli menettänyt kykynsä.

Samalta ajalta löytyy yksinkertainen maalaus josta pidän, hän hiihtää siinä poikansa kanssa maalla. Se on voimakas ja siitä huokuu ero nuoren ja vanhan välillä. Joku on silti varmaa, Suomi ei ikinä anna periksi!

Kausi josta erityisesti pidän on Kalevala - en ole lainkaan kokenut sillä osastolla. Matka Tuonelaan on hämmentävä. Mitä tämä välitön, moderni, nuori mies tekee Tuonelassa? Nimet eivät ole ollenkaan tuntemattomia, Sibeliuksen musiikin takia. Symposium tähtiartisteilla on suorastaan ihmeellinen. Kaikki maalaukset ovat hyviä. Mahtava, äärimmäinen, Sammon puolustus oli oikeudenmukaisesti valittu julisteeseen.

Michel Ocelot: Kirikou ja paha noita (1998)

Minkälaisten tarinoiden kanssa itse kasvoit? Eurooppalaisten, afrikkalaisten vai kenties itämaisten, ja mitkä kertomukset ovat jääneet erityisesti mieleen?

Minulle ei juurikaan kerrottu tarinoita, mutta minä luin. Afrikkalaisia kertomuksia Leuk-jäniksestä, klassisia tarinoita Léopols Sédar Sengorin uudelleen kertomana. Leuk on ankara, eikä liian rehellinen hahmo, aivan kuten "Goupil le Renard", suosittu ranskalainen kettu-hahmo keskiajalta.

Luin läpi vuosien kokoelmaa Tarinoita ja legendoja kaikista maista. Pidin kertomusten vaihtelevuudesta ja kuvituksesta, ne olivat tarkkoja klassisia piirroksia 30-luvulta.

Toisinaan en ollut piirroksiin tyytyväinen, koska kasvot eivät olleet tarpeeksi kauniita tai miehillä oli huulipunaa (jos värität miesten huulet kokonaan, se näyttää huulipunalta). Tarinoihinkin olin usein tyytymätön. Siinä näkee jo tulevan artistin elkeitä: tehdään parempia (jota sitten toteutan tänä päivänä!)

Oli kuitenkin hetki, kun ensimmäisen kerran sanoin tietoisesti itselleni: Pidän tästä tarinasta ja se tyydyttää syvästi (toivoinko sitten pystyväni kirjoittamaan sellaisen tarinan aikanaan?) Kyseessä oli Robin Hood.

Michel Ocelot: Les contes de la nuit, episodi Le prince des joyaux (1992)

Olet ottanut vaikutteita klassisesta kuvituksesta ja esimerkiksi tsekkiläisestä animaatioperinteestä. Onko jompi kumpi taiteenlaji vaikuttanut vahvemmin graafiseen tyyliisi tai uravalintaasi?

Olen rakastanut satujen kuvituksia pitkän aikaa, sellaisia jotka on julkaistu aikavälillä 1890 ja 1939. Nimiä joita tulee mieleen: Aubrey Beardsley, Kay Nielsen, Edmond Dulac, Heath Robinson, Charles Robinson,
Georges Lepape, André Marty, Ivan Bilibine, Arthur Rackham, Charles Ricketts, sekä Bernard Boutet de Monvel, tuntematon, mutta suuri. Puhtautta, rehellisyyttä, eleganssia 1920-30-luvuilta.

Sarjakuvamaisuus ei ole niin selkeästi mielessäni, mutta on se siellä kuitenkin, kuten kaikki: Ruokin mielelläni kaikkia kulttuureita, taiteita, kaikkina aikoina. Yhden inspiraation mainitseminen on mahdotonta.

Entä ensimmäiset elokuvakokemukset?

Kotonamme ei ollut televisiota. Se on luultavasti paras tapa. Tein koko ajan omia esityksiäni ja viihdettä, olin aina aktiivinen.

Ensimmäinen elokuvakokemukseni saattoi olla Disneyn Pinokkio. Itkin kuulemma paljon, mutta se ei ole jäänyt mieleeni. Muistan ne mukavat asiat joista pidän nykyäänkin. Samu Sirkka käymässä nukkumaan
tulitikkuaskiin, vetämässä kantta peitoksi, tai kun tähti kaukaa saapuu lähemmäs ja muuttuu - mutta milloin ja miten?! - kauniiksi siniseksi keijuksi läpinäkyvine siipineen.

Walt Disney Prod.: Pinocchio (1940)

Tai sitten ensimmäinen elokuva saattoi olla Hermina Týrlová Lelujen kapina. Muistan sen paremmin. Se oli Afrikassa, jonkun kotona oli juhlat, yöllä (yö laski aikaisin siellä). Heillä oli luultavasti 16mm projektori ja muutama elokuva. Projektori alkoi räpättämään (elokuva oli luultavasti mykkä, muttei vaatinut muuta ääntä.) Koneesta heijastui valoa kankaalle, joka oli ripustettu seinää vasten, ja siellä oli leluja, OIKEITA leluja (paljon parempaa kuin Toy Story todentuntuisuuden vuoksi) ja pikkuhiljaa ne alkoivat LIIKKUA! Se oli ihailtavaa ja täydellisen kiehtovaa. Ja ne taistelivat pahaa tunkeutujaa vastaan, oikeaa ihmistä. Tämä on elävän kuvan ihme - ja hyvää työtä.

Aikuisena tämä elokuva sattui eteeni uudestaan, sain selville mistä maasta se on peräisin ja kenen tekemä se on. Olisipa Hermina Týrlová, keskellä naisartistin kovaa elämää köyhässä kommunistisessa
Tsekkoslovakiassa, saanut tietää kuinka hänen työnsä muutti pientä ranskalaista poikaa kaukana Afrikassa.

Minulle on kerrottu ettei ihailemani Karel Zeman kohdellut häntä kovinkaan hyvin. Olin pettynyt kuullessani, että tämä suuri luoja oli ilkeä naista kohtaan, joka ei edes ollut uhka hänelle.

Elokuviesi kuvaustyyli ja maailma jakaa tyylillisiä seikkoja vanhojen videopelien kanssa. Graafinen tyylisi voisi jopa sopia tuohon muotoon. Onko minkäänlaista kiinnostusta alaa kohtaan?

Totta puhuakseni, ei missään nimessä. Siinä on sukupolvien välinen kuilu, sellainen josta en oikein välitä. Olen tarkka siitä, ettei kuiluja pääse syntymään muilla alueilla - kaikessa on kyse tietokoneista. Hankin sellaisen hyvin aikaisin ja käytin sitä tauotta sähköpostien lähettämiseen ja tarinoiden kirjoittamiseen.

Käyttö ei tietenkään voi olla yhtä sujuvaa kuin sellaisilla, jotka ovat syntyneet läppärien, videopelien, kännyköiden, älypuhelimien ja tablettien ympäröimänä. Kuvien ja animaation kanssa pitää olla varovainen (mutta ei minulla ole ongelmaa tehdä täysin digitaalisia elokuvia.)

Takaisin peleihin, video- tai muihin. En enää pelaa, elän. Elokuvien tekeminen on yksi parhaista peleistä - ei minulla ole mitään videopelejä vastaan, näen positiivisia vaikutuksia niissä. Riippuvaisuudestakaan ei ole haitaksi jos se vain kestää vuoden pari.

Michel Ocelot: Azur & Asmar (2006)

Michel Ocelot: Les contes de la nuit (2011)

Ranskalainen animaatio voi haastaa tulevaisuudessa amerikkalaisen ja japanilaisen animaation suosiossa, jos vastaava laatu jatkuu. Mitä mieltä olet Illusionistista, Persepolisista ja ranskalaisen animaation tilasta?

Illusionisti, kuten myöhemmät Tatin elokuvat, se on jotenkin hidas. Minua kosketti britteinsaarten sydämellinen kuvaus, ei voinut kuin rakastaa ihmisiä, maata, sadetta! Yksi hölmö kohtaus siinä oli, täysin ulkopuolinen, tietokoneella luotu, monimutkainen, hyödytön ja pitkähkö ajo kaupungin päältä.

Persepolis on erinomainen kaikella tapaa. Mitä uskalias ja suorasukainen Marjane Satrapi sanoo ja näyttää, ja niin yksinkertaisella tavalla, seuraamatta yhtäkään trendiä. Ranskalainen animaatio voi todellakin kasvaa, koulut ja opiskelijat ovat loistavia. Se ei vielä riitä. Täytyy tulla TEKIJÖITÄ. Ainakin kolme uutta elokuvaa on valmiina julkaistavaksi syksyllä (ml. omani, eli uusi Kirikou.)

Kuinka tärkeää muoto on elokuvillesi?

Mottoni on: En halua valita, haluan kaiken. Silti sanoisin tarinan olevan tärkeintä. Mutta siinä on kuva, katse on vangittava. En selvästikään pidä normaalista, realistisesta CGI:sta. Se ei ole minulle! Voisin tehdä näytelmäelokuvaa (kauniilla ihmisillä!), mutta koen itseni vahvemmaksi ja vapaammaksi animaation kanssa.

Michel Ocelot: Les contes de la nuit, episodi La belle fille et le sorcier (1992)

Michel Ocelot: Azur & Asmar (2006)

Entä elokuvat yleisesti, luuletko että The Artist olisi kiinnostanut ihmisiä jos sitä ei olisi kuvattu kuten se oli?

Mustavalkokuvan ja äänettömyyden kanssa leikkiminen on osa peliä, osa taidetta, The Artist. Jos se olisi kuvattu normaalisti, se ei olisi puhutellut meitä, yleisöä. Sen ajan keinojen kanssa leikkiminen on tässä tapauksessa varsin oikeutettua.

Animaatiota elokuvan tyylilajina ei oteta vieläkään yleisesti täysin tosissaan. Pidetäänkö Ranskassa animaatiota vain lapsille tarkoitettuna? Ottavatko kaikki kriitikot työsi vakavasti?

Lapsikirous on myös ranskalaisen animaation yllä. Ensimmäinen elokuvani, Les 3 inventeurs, tehtiin aikuisille, enkä ikinä edes ajatellut tekeväni lasten elokuvia. Mutta se oli animaatio ja sitä näytettiin vain lapsille. Koko ajan näkee tosin edistystä. Luultavasti japanilaiset ovat auttaneet, ja vahva ranskalainen sarjakuvakulttuuri (Bande Dessinée), jonka aika tuli Ranskassa jo vuosia sitten. Ja kyllä, kriitikot ottavat työni tosissaan.

Michel Ocelot: Les 3 inventeurs (1980)

Michel Ocelot: La légende du pauvre bossu (1982)

Miksei eurooppalaiset arvosta eurooppalaista animaatiota, vaan yhdysvaltalaista ja japanilaista sen sijaan?

Ei pelkästään animaatiota, vaan kaikkea elokuvaa. Amerikkalaiset eivät ole täällä vain myymässä elokuviaan, vaan tappamassa samalla kaikki muut elokuvaajat. Heillä on siihen keinonsa ja he ovat menestyneet siinä. Muutama maa pistää vastaan, mutta se on vaikeaa.

Japanilaisilla se on eri asia. Ensin he tunkeutuivat kaikkiin maailman televisioihin halvoilla animaatiosarjoillaan ja antoivat kasvaville lapsille maun siitä. Sitten he tekivät muutamia hyviä, kekseliäitä ja uskaliaita elokuvia, jotka nousivat tavallisen amerikkalaisen tarjonnan ylitse.

Disneyn tuotanto, klassikot ja uudemmat?

Pidän varhaisista Disney-elokuvista, Prinsessa Ruususeen asti, heidän parhaaseensa. Sen jälkeenkin he ovat tehneet enemmän kuin hienoa elokuvaa, mutta tuotanto ei ole enää koskettanut itseäni. Fantasiaan en ole täysin tyytyväinen, Pähkinänsärkijä on kyllä hyvä.

Siluettianimaatiosi tyyli muistuttaa lähinnä Lotte Reinigerin töitä, otitko kuitenkaan vaikutteita häneltä?

Kyllä, imitoin hänen tekniikkaansa täysin! Ensin lasten työpajoilla. Sitten huomasin kuinka loistavaa materiaalia lapset tekivät näin yksinkertaisella tavalla, kokeilin itse ja rakastin sitä.

Walt Disney, ohj. Clyde Geromini: Prinsessa Ruusunen (1959)

Lotte Reiniger: Prinssi Achmedin seikkailut (1926)

Onko uusi Kirikou edellisen tavoin episodielokuva?

Viisi pientä seikkailua, muistoja lapsuudesta. Uutta isoa kertomusta ei voi tehdä, koska Kirikou ja paha noita kertoi kaiken.

Mikä inspiroi palaamaan aiheen pariin?

Yleisön pyynnöstä. Ihmiset tulevat sanomaan: "teit hyvää työtä, sinun pitää jatkaa! Sinulla ei ole oikeutta lopettaa nyt!" Kirikou on jotenkin radioaktiivinen ja kaiken kaikkiaan, aiheen uudelleen herättäminen kiehtoo itseänikin.

Kirikoun jälkeen, onko tarkoitus tehdä lyhyitä tarinoita vai pitkää elokuvaa?

Ei enää lyhyitä elokuvia lähitulevaisuudessa. Iso tarina, sijoittuen loistavaan Pariisiin 1900-luvun alussa (ja vakavia aiheita kytiessä sen alla) - olen tehnyt tarinoita jotka sijoittuvat moniin eri paikkoihin ympäri maailman. On aika juhlistaa kaupunkia jossa asun ja josta pidän.

Nähdäänkö elokuvassa kenties Georges Méliès jossain muodossa?

Pidän Mélièsista, koitan saada hänet mahtumaan, mutta siihen aikaan kuuluu niin paljon mielenkiintoisia henkilöitä, että elokuvan kirjoittaminen on yhtä helvettiä. En tiedä miten saan niin monia eri ihmisiä sopimaan siihen.

Koneistot ja keksinnöt kiehtovat sinua selkeästi. Oletko ikinä harkinnut tekeväsi täysiveristä tieteiselokuvaa?

Tein jo lyhyen, La reine cruelle (julma kuningatar) elokuvaan Princes and Princesses. En ole ajatusta vastaankaan, mutta sellaista projektia ei ole ainakaan tällä hetkellä tiedossa.

Michel Ocelot: Princes et princesses episodi La reine cruelle (2000)

Minkälaisen elokuvan tekisit jos se ei olisi resursseista kiinni?

Itseasiassa, olen tehnyt vain elokuvia joita olen halunnut erittäin paljon, koko ikäni - ennen Kirikouta, hirvittävin välein, Kirikoun jälkeen, ilman välejä. Ainoina poikkeuksina kaksi Kirikoun jatko-osaa, jotka tulevat yleisön pyynnöstä, eikä syvältä omista intohimoista. Eli jos minulla olisi kaikki mahdollisuudet, tekisin Pariisi 1900 elokuvaa, jota nyt teen. En tarvitse oikeuksia tarinoihin, koska keksin omani. Enkö ole onnekas?!

Jos olisi enemmän rahaa, saisin tehtyä elokuvia nopeammin, mutta vain hieman, luulen että valmistumiselle
on olemassa biologinen kellonsa, kuten lapsissa. Toki saisin myös tehtyä uudelleen asioita elokuvan valmistuttua, vasta siinä vaiheessa huomaa ne kaikki nolot asiat kun on liian myöhäistä!

Kenen kanssa haluaisit työskennellä?

Tavallisen ryhmäni kanssa. Tykkään keksiä tarinoita, kirjoittaa dialogeja, piirtää hahmoja ja taustoja, joten se on lähinnä työskentelyä itseni kanssa ja siitä pitämistä. Musiikkia en tee itse. Haluaisin kokeilla uusia hienoja säveltäjiä, mutta minulla on heikko kyky valita musiikkia, paneutumisesta ja tarpeestani huolimatta.

Olet kokeillut perinteistä kuvausta Björkin musiikkivideon verran, onko kiinnostusta tehdä näytelmäelokuvaa koskaan?

Jos näyteltävä projekti tulee eteen, kuten tuo video tai Kirikou musikaali, kokeilen sitä. Nauttisin oikeasta auringosta oikeilla kehoilla, kasvoilla ja silmillä - se kaikki on niin kaunista. Olen silti niin voimakas animaation kanssa ja olen tutkinut sitä vielä niin vähän, että tuntuu hyvältä jatkaa sen parissa. Aluksi vihasin kun sana "lapsille" leimattiin otsaani, mutta en enää, muovaan sitä ja tavoitan kaiken ikäiset.

Michel Ocelot: Kirikou ja paha noita (1998)

Michel Ocelot: Azur & Asmar (2006)

Minkälainen elokuvissa kävijä olet itse?

Pienenä tiesin siitä vain vähän ja se kiehtoi. Nuorena Afrikassa, kesälomat korkeilla vuorilla, vanhemmat eivät mitään kovia elokuvissa kävijöitä, tarkoitti myös hyvin vähäistä pääsyä niihin. Opiskelijana Pariisissa sen sijaan kävin paljon elokuvissa, eritoten Cinémathèque Françaisessa, jossa lippu maksoi yhden centimen! Nykyään en käy paljoa elokuvissa, työskentelen ehkä liikaa, iltaisin tekee mieli vain mennä nukkumaan.

Sitä paitsi minulla on meneillään vaihe, kun olen tekijä enkä kuluttaja - minun on ensisijaisesti tehtävä elokuvia. Täytyy myöntää että kärsin hyvin helposti toisten puolesta, sekä todellisuudessa että elokuvateatterissa. Sitten kysyn itseltäni: onko oikein maksaa kärsiäkseen niin paljon, kun voisi olla iloinen ulkopuolella? En tietenkään kärsi jos elokuva on hyvä, aihe vilpitön ja tarkoituksellinen. Kieltäydyn elokuvista jotka pelaavat vain verellä, aseilla aseilla aseilla, ruumiilla, massamurhilla, sadismilla, ahdistuksella ja peloilla.

Suosikki soundtrackit?

Norman Roger, Montréalista, teki upeita sävellyksiä (ml. ääniefektit), erityisesti lyhytelokuviin joista pidin, Frédérick Backin CRAC ja Michael Dudok de Witin Isä ja tytär. West Side Storyn soundtrackin pitäisi myös olla suosikkeja, jo elokuvan itsensä takia ja tietysti Leonard Bernsteinin musiikin.

Suomalainen elokuva?

Tiedän Aki Kaurismäestä. Näin Tulitikkutehtaan tytön, Leningrad Cowboysin ja tiedän hänen muista elokuvistaan. Arvostan hänen vapauttaan ja vahvuuttaan tehdä sitä mitä ei odoteta elokuvan tekijältä! Tosin nyt tätä poikkeavuutta odotetaan häneltä. Sama poikkeavuus löytyy myös virolaisista animaatioista. Itse kuljen toiseen suuntaan.

Kymmenen suosikkielokuvaa?

Hermina Týrlová: Lelujen kapina (Vzpoura Hracek, 1947)
Frédéric Back: CRAC (1981)
Michael Dudok de Wit: Isä ja tytär (Father and Daughter, 2001)
Yuri Norstein, Francesca Yarbussova: The Heron and the Crane (Tsaplya i zhuravl , 1974, oikeastaan kaikki heidän elokuvansa)
Edward Nazarov: Once Upon a time a Dog (Zhil-byl pyos, 1982)
Nina Shorina: The Poodle (1984)
Walt Disney: Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty, 1959)

Yuri Norstein: The Heron and the Crane (1974)

Marcel Carné: Paratiisin lapset (Les enfants du paradis, 1945)

Jerome Robbins: West Side Story (1961)
Jean Renoir: Suuren illusionin ensimmäinen puolisko, Pierre Fresnay/Eric von Stroheim (La grande illusion, 1937)
Joseph Mankiewicz: Kaikki Eevasta, Bette Davis! (All About Eve, 1951)
Marcel Carné: Paratiisin lapset , kaikki näyttelijät! (Les enfants du paradis, 1945)

Oho, siinä oli 11! Mutta kymmenen listani onkin tehty vähintään viidestäkymmenestä elokuvasta! Animoiduissa elokuvissa minua kiehtoo ihanan yksinkertainen, leikeltyjen palojen liikkeen taika, nuket, piirrokset jotka eivät peittele olevansa piirroksia. Ehkä, jos olisin syntynyt tietokoneiden aikana, jolloin kaiken voi tehdä ilman materiaalia, muotoja tai olemassaoloa, en varmaan olisi työskennellyt animaation parissa.

Hiton hyvät sumpit?

Tulen olemaan tässä pettymys kuten videopelien kanssa.. Kahvi ei sinänsä kiinnosta - minulle riittää pikakahvit - suuri synti! Aamuisin otan ranskalaisittain café au lait'n, lounaan jälkeen otan kupin kahvia ystävien kanssa lounashetken nautintoa pitkittääkseni. Siinä kaikki. Itseasiassa, olen pitkin päivää kahvin hörppimistä vastaan. Se tarkoittaa ettei kiinnostus riitä ja yrittää paeta töitään.

Tiedän tarkalleen millainen oma hiton hyvä kupilliseni kahvia on: Teen itselleni kunnon kahvit, laitan pöydälleni, vain löytääkseni kylmentyneen ja koskemattoman kupin tunteja myöhemmin. Olen ollut intohimoisesti syventyneenä työhöni! Tauoton kahvinjuonti on kuin tupakointi (vaikkei yhtä paha): tietyn iän jälkeen tulisi päästä irti tuttipullosta.

Mutta elän lämpimässä maassa. Luultavasti Suomen kaltaisissa olosuhteissa on aivan oikein pitää samovaaria kuumaa vettä, valmiina kupille kuumaa toisensa jälkeen. Uskon enemmänkin teetaukoihin - "teen" ollessa mikä tahansa juoma, mutta vain säännöllisin ajoin, ehkä kerran aamulla ja ehdottomasti kerran iltapäivällä.

Michel Ocelot: Les contes de la nuit, episodi Le prince des joyaux (1992)

Filmografia

Kaksi ensimmäistä Kirikou-elokuvaa ja Azur & Asmar on toistaiseksi julkaistu Suomessa. Loput animaatioden nimistä olen kääntänyt suoraan huikella ranskankielen ymmärrykselläni. Suosittelen tutustumaan.

Lyhytelokuvat

1980 - Les 3 Inventeurs (Kolme keksijää)
1981 - Les filles de l'égalité (Tasa-arvoiset tyttäret)
1982 - La légende du pauvre bossu (Legenda kyttyräselästä)
1987 - Les quatre voeux du vilain et de sa femme (Roiston neljä toivomusta ja vaimo)
1992 - Les Contes de la nuit (Yön tarinoita)

Tv-sarjat

1983-84 - La princesse insensible (Tunteeton prinsessa, tv-sarja)
1988 - Ciné Si (Elokuva jos, tv-sarja)
2010-11 Dragons et Princesses (Lohikäärmeitä ja prinsessoja)

Musiikkivideo

2007 - Björk: Earth Intruders

Pitkät elokuvat

1998 - Kirikou et la sorcière (Kirikou ja paha noita)
2000 - Princes et princesses (Prinssejä ja prinsessoja)
2005 - Kirikou et les bêtes sauvages (Kirikou ja viidakon eläimet)
2006 - Azur & Asmar
2011 - Les Contes de la nuit (Yön tarinoita)
2012 - Kirikou et les hommes et les femmes (Kirikou ja miehet ja naiset)

Le Tableau (2011)

Jean-François Laguionie: Le Tableau (2011)

Le Tableau on Rakkautta ja Anarkiaa festareilla esitetty belgialainen uutuus, joka tarjoilee lähtökohtanaan maalausten sisäisiä maailmoja, -henkilöitä ja näiden välisiä konflikteja. Hahmot on sisäisesti jaettu hierarkiseen arvojärjestykseen valmiiden, puolittaisten ja hahmotelmien välillä. Karkeloita fiinissä palatsissaan pitävä yläluokka mieltää kaikki keskeneräiset rumaksi ja ällöttäväksi pohjasakaksi. Sorto ajaa epäonniset pois jopa omasta taulustaan ja heille avautuu täten aivan uusi maailma. Taiteiljan ateljee, sekä muiden taulujen pienoismaailmat.

Ei täysin originaali idea, mutta varsin kiehtova sellainen. Eloton on herätetty henkiin saduissa ja elokuvissa aikojen alusta. Kaikki kasvollinen on jo kuviteltu eläväksi ja kasvottomillekin on kehitetty naama. Lelut, kodinkoneet, piparkakkumiehet, lumiukot, piirrustukset ja kuten nytkin, maalaukset. Myös muiden peukalon mittaisten olioiden maailma kuuluu osittain samanlaiseen tarinatyyppiin.

Kun kyse on ollut leluista tai vaikkapa mainituista kodinkoneista, pelataan hahmojen eri ominaisuuksilla ja kyvyillä. Le Tableaun hienoja oivalluksia on vastaavasti juuri tuo kastijako. Aluksi näyttää, että siitä saadaan paljonkin irti. Pikkuhiljaa valkeneekin pienoinen pettymys, kun elokuva alkaa raottaa todellista kokonaisuuttaan selvemmin.

Tarinaa ja maailmaa viedään mielenkiintoisiin suuntiin, mutta mahdollisuuksia ei hyödynnetä juurikaan. Hahmonkehitys on olematonta. Kukaan ei jää mieleen kuin korkeintaan naapuritaulu ykkösen mallina, naapuritaulu kakkosen omakuvana, kertojahahmona tai epäonnisena, tuhannen mutkalle telottuna hahmotelmana.

Tämän kaiken puolivillaisuuden olisi vielä voinut paikata hienoilla grafiikoilla. Maalausten maailmasta ei ole tehty rikkaan pittoreskia, muttei myöskään yksinkertaisen kaunista. Se on vain jotain siitä väliltä. Vaikka hahmoissa on jotain särmää, niitä vaivaa sama ongelma. Animaation tasokaan ei ikävä kyllä miellytä, se on liian käsiteltyä luontevaksi. Näistä syistä aito näyttävyys väläyttää itseään vain harvoin.

Jos resurssit eivät täysin riitä tietyn kokoluokan animaatioon, kannattaa ottaa kunnolla haltuun se astetta halvempi. Siten saadaan yleensä parempi lopputulos. Huono elokuva ei ole, joiltain osin jopa toimiva, mutta olisin mielelläni pitänyt siitä vielä enemmän.

Clip (Klip, 2012)

Maja Miloš: Clip (Klip, 2012)

Rähjäisen betonihelvetin keskellä Serbiassa elää välinpitämättömiä bling bling -horoja, joita ei elämässä kiinnostaa mikään muu kuin pinta, kamerakännykkä ja alistavat limanuljaskajätkät. Lähestymistapa on hyvin provokatiivinen ja pornografinen.

Vastustajain potin räjäyttää kuitenkin vasta se fakta, että elokuvan tytöt ovat aitoa tavaraa, kuvausten alkaessa vasta 14-vuotiaita teinityttöjä, joiden yhdistäminen elokuvan sisällölliseen yhteyteen sai ainakin Venäjän kieltämään esittämisen kokonaan.

Tämän kaunistelemattoman skenaarion äiti, ohjaaja Maja Miloš on nuori nainen, joka haluaa näyttää Serbian todelliset kasvot niin rujona kuin ne itse kokee. Äkkiseltään tämä tuntuu suoralta jatkumolta muutamalle muulle lähivuosien elokuvalle Serbiasta. Tämä alkaa vaikuttaa jo tietoiselta brändäykseltä.

A Serbian Film ja Life and Death of a Porno Gang esittelivät tabujen särkemistä surutta liukuhihnalta, mutta shokeeraus taisi olla niiden ainoa funktio. Serbian yleisestä ilmapiiristä ja ehkä turhautumisestakin se kertoo, mutta enemmän juuri päämäärättömyytensä takia.

Clip ei mässäile tai ole inhorealistinen huomionkipeytensä vuoksi. Elokuvan kainostelematon kerrontatapa on varsin toimiva tehokeino ilmapiirin luomiseksi ja työkalu ongelmien syvyysvaikutelmaa luodessa. Ilman kontroversaaleja kohtauksia se häviäisi vaikuttavuudessaan aivan liian paljon.

Siivottuja mukarajuja teinikuvauksiahan on maailma pullollaan ja hyvä että onkin. Clip ei kaikille alaikäisille soveltuisi. Juuri tällaisenaan se on ensiluokkaisen hienosti amatöörinäyttelijöin toteutettua eurooppalaista, syvästi puhuttelevaa elokuvaa.

Keskeisintä elokuvan henkilöissä on käyttäytymisen ristiriitaisuus. Irroittelulla pyritään henkilökohtaiseen vapauteen, johon taas ollaan sidotumpia kuin uskoisi. Ympäristö velvoittaa käyttäytymään arveluttavalla tavalla, sukupolvien välinen kuilu on ilmeisen syvä ja syvenee tätä menoa entisestään.

Vaikea lähteä arvuuttelemaan onko Clip ääriesimerkki nuorison asenteista ja toimintamalleista vai todellakin lähempänä standardia. Totuushan on, ettei meno ole kaukana pohjoismaisesta nuorisokulttuurista vauhdikkaimmillaan. Kärjistettynä tämä voisi olla kuvaus suomalaisesta rappiosukupolven lohkosta, joskaan täällä ei ole uskallusta rikkoa muottia yhtä rajusti.

Lukas Moodysson on onnistunut kuvaamaan samaa maailmaa naapurimaassamme. Milosin elokuva muistuttaakin eniten juuri em. ruotsalaismiehen tuotantoa. Joten, jos teinipornoksikin haukuttu, huumeiden, viinan ja välinpitämättömyyden nihilistinen maailmankuva kuulostaa houkuttelevalta, kannattaa tarkistaa tämä elokuva balkanin moodyssonilta, Maja Milosilta.

Ohjaaja nousi itselläni seurattavien listalle. Pidän asenteesta. Elokuvien kanssa hän on ollut monipuolisesti tekemisisissä jo useampia vuosia ja muutaman lyhytelokuvan jälkeen Clip on hänen debyyttinsä pitkän elokuvan saralla. Hän vieraili myös Rakkautta ja Anarkiaa festareilla, ikävä kyllä en itse päässyt visiittiä todistamaan.

Puhdistus (2012)

Antti Jokinen: Puhdistus (Purge, 2012)

Jatkaakseni ajan ja paikan hermolla, seuratkoon näitä popparipostauksia vielä tämäkin. Sofi Oksasen Puhdistus on puhutuin suomalainen kirja aikoihin ja monien muodonmuutosten jälkeen myös elokuvasovituksen tekeminen oli ilmeisen väistämätöntä. Nykyhetkessä ja sota-ajan kipeissä muistoissa etenevä tarina ruotii Viron vaiettua historiaa vakaalla otteella.

Tarina menee lyhykäisyydessään näin: Nuori tyttö pakenee sutenööriään vanhan naisen tönölle. Tytön kohtalo avaa katkeroituneen mummon muistot auki. Sodan aikana hän piilotteli siskonsa kanssa neuvostomiehitystä vastustanutta metsänveljeä (Peter Franzénin hörhöhahmo), Hansia, johon oli itse toivottomasti rakastunut, mutta mies ei suostunut vilkaisemaankaan ketään muuta kuin hänen siskoaan. Alkaa eri aikakausissa limittäin esitetty tukikohdan puolustus tunkeutujalta.

Näitähän suomalaiset haluavat, ainakin nämä myyvät. Tuottajien ja katsojien välisen yhteisymmärryksen ja toisensa ruokkimisen perusta on pysynyt sota-ajoilta uskollisena tietyille teemoille. Katsojaennätyksiä rikkovat yleensä sotakuvaukset, -muistelot ja kevyt huumorihömppä (kts. Tie pohjoiseen), joka oli varsin suosittua jo sodan aikoihin. Lähivuosina lastenelokuva on päässyt mukaan taistoon ja katsotaan niitä liukuhihna-Vareksiakin.

Puhdistusta ei tietenkään voi pitää pelkkänä sota-ajan kuvauksena, sitä paitsi se sijoittuu Suomen sijasta Viron historiaan toisen maailmansodan aikana. Tarina on kokoelma Sofi Oksasen lapsena Virossa kuulemiaan tarinoita, joita hän on vasta aikuisiällä yhdistellyt itselleen ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi. Niiden pukeminen tarinoiksi muussakin kun suullisessa muodossa, on osa suurempaa projektia, jolla hän haluaa vaietun historian tulevan kuuluviin. Pidän sitä siinä mielessä ihan tärkeänäkin.

Yleistyvä yhteinen tekijä kotimaisella elokuvalla on rankat aihepiirit ja ikävienkin kohtausten kainostelematon toteutus. Siitä kertovat jo finalistit Suomen viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi, jotka olivat tämä nimenomainen elokuva ja Aku Louhimiehen Vuosaari. Kumpikin lohduttomia ihmiskohtaloita raadollisesti kuvaavia, kaunistelemattomia elokuvia. Niitä yhdistää taidokas, monikerroksinen tarinankerronta, Laura Birn ja Amande Pilke - retuutettavan nuoren lihan ilmentymänä kummassakin (sekä virolainen Kristjan Sarv.)

Puhdistus vei lopulta Oscar-ehdokkuuden. Valinta on vaikea, eikä edustajan nimeämistä kyseisiin kissanristiäisiin voi tehdä yksi yhteen pelkän paremmuuden perusteella, tulisi miettiä eteenpäin sikäläisen raadin perusteita. Kumpikin on teknisesti hyvin onnistunut, itse pidän Vuosaarta mielenkiintoisempana ja kestävämpänä.

Itse elokuvaa saattoi moni The Residentin nähnyt kauhulla odottaa, sillä ohjaaja Antti Jokisen Hollywood-kokeilu ei saanut kovinkaan hyvää vastaanottoa. Puhdistus on hyvin kantavaa, vahvasti rakennettua laatua, vailla merkittävää omaa näkemystä ohjaajan suunnalta.

Kerronta ja näyttelijäsuoritukset ovat se kaikista vahvin anti. Elokuvassa on aivan oikea tähtikin, hauraan naisen rooleja ikänsä tehnyt Laura Birn. Birn on kuin tehty nuoreksi Aliideksi, aivan kuten Krista Kosonen tämän elokuvasiskoksi Ingeliksi, joskaan jälkimmäisen painoarvo elokuvan onnistumiselle ei ole kovinkaan suuri.

Voimakkaimpiin rooleihin kuuluu myös Kristjan Sarvin inhottavan vahva suoritus virolaisena naistenalentajana. (Pasan) hahmo on päästä varpaisiin inhon tunteita herättävä ja kun huomaa aidosti vihaavansa henkilöä, tietää suorituksen olevan onnistunut.

Puhdistus on vahva ja rankka, hyvin kerrottu ja näytelty tarina kipeistä aiheista. Sillä olisi silti pitkä matka klassikoksi tai pitkään muistettavaksi teokseksi. Se on yksi tämän vuoden kotimaisista elokuvatapauksista ja siinä se.

Tie pohjoiseen (2012)

Mika Kaurismäki: Tie pohjoiseen (2012)

Mika Kaurismäki on monipuolinen ja vaihteleva ohjaaja, ikävä kyllä tuo vaihtelevuus esiintyy myös tehokkaan tuotannon laadussa. Perhe- ja parisuhteet ovat toistuvasti syynissä, omalla kieroutuneen kyynisellä ja mustalla tavalla. Parhaimmillaan ohjaajaveljesten vähemmälle huomiolle jäänyt Mika on mielestäni kuitenkin dokumenttiosastolla.

Miriam Makebasta kertova Mama Afrika on kenties se kaikkein upein ja vaikuttavin. Sitä ennen ohjaaja teki elokuvan Veskusta. Tuolloin vaikutti siltä, että suomalaisen elokuvan ja musiikin elävä legenda olisi vedellyt viimeisiään. Loiri pisti kuitenkin kaikkien yllätykseksi elämänsä parempaan kuntoon ja lähti Mikan seuraavaan fiktioelokuvaan mukaan. Näyttelijänä, laulajana ja hahmona.

Vesku luo sinänsä mielenkiintoisen, mutta kliseisen odd couple -parivaljakon Samuli Edelmannin kanssa. Edelmann esittää elokuvassa Veskun poikaa ja kaikkiaan ainekset voisi olla elokuvatapaukseen, jossa elokuvakentän pappa luovuttaa palasen statusarvostaan jo manttelinperijälleen. Loirin kaltaista kotimaisen elokuvan suurmiestä meillä tällä hekellä ei ole ja vaikka Edelmann on toisinaan potentiaaliselta ja loogiselta jatkumolta mielipiteet jakavalle monilahjakkuudelle tuntunutkin, se lopullinen silaus näyttelijän särmästä jää toistaiseksi puuttumaan.

Hurmurit hoilaa ja daamit ihastelloo.

Isän ja pojan välisen kuilun kurominen yhteen tapahtuu perinteisessä road movie -kontekstissa, Mika Kaurismäelle varsin tuttuun tyyliin. Kiertoajelu Suomen läpi, nimenmukaisesti kohti pohjoista, pysähtyy muutamilla etapeilla syystä jos toisesta. Matkan varrelle mahtuu tietenkin Peter Franzén, joka esittää jälleen kerran peterfranzénia, määrittelemätöntä hahmotyyppiä, jonka funktiona on yksinkertaisesti olla hieman huvittava hörhö. En voi sanoa, etteikö rooli ihan hauska olisi ollutkin, jälleen kerran, mutta varsin tarpeeton.

Toki elokuva keskittyy näiden kahden henkilön suhteeseen, mutta matkan varrella nähdään tukku tuttuja  naamoja, kuten Irina Björklund, Kristo Salminen, Elina Knihtilä, Aake Kalliala, Mari Perankoski, sekä pikaisesti jopa Eija Vilpas. Knihtilän aisaparina nähdään nuoremman polven lupaus, Sisko tahtoisin jäädä -elokuvan Ada Kukkonen, joka pääsee Edelmannin kanssa hyvinkin läheisiin tunnelmiin.

Veskua ja Samuliahan ihmiset menevät katsomaan. Itseasiassa kuuntelemaankin, eikä pelkästään laulun takia, kummallakin on varsin karismaattinen ja uniikki ääni. Kyllähän heille se duettokin on suotu ja vielä Tuure Kilpeläisen bändin säestyksellä.

Elokuva on kaikesta huolimatta typerä kuin mikä, jopa teknisesti kömpelö, paikoitellen silti yllättävänkin hauska kotimainen hölmöily. Mitään siitä ei tunnu jäävän käteen elokuvan loputtua ja silti se antaa katsojalle ihan riittämiin jos peruskotimainen yleisesti maistuu. Tuntuu maistuvankin, sillä yli 200 000 katsojan rajapyykki meni alle viikko sitten rikki.

Suomen Marsalkka (Marshal of Finland, 2012)

Gilber K. Lukalia: Suomen Marsalkka (The Marshal of Finland, 2012)

Nyt sen on nähnyt ainakin kohtalaisen suuri osa ihmisistä, joita se ylipäätään kiinnostaa. Pahamaineisen, mustalla (Telley Savalas Otieno) Mannerheimilla kuvatun, Suomen Marsalkan (Marshal of Finland, 2012).

Elokuvaan keksittiin oikeasti melko hieno ja taloudellinen kerrontatapa - syvällä Afrikassa, pimeyden jo laskettua, kertoo vanhaparta kylän lapsille tarinan suurmiehestä. Hyvin perinteinen ja asiayhteyteen sovelias tapa esittää kertomus. Tuntuu kuin lapsille kerrottaisiin Suomen Marsalkasta ja he kuvittelisivat sen mielessään, kuten he asiat ja ihmiset näkisivät. Kenialaisina Keniassa, tuttuina hahmoina ja nykypäivänä. En voi kieltää, etteikö ensimmäinen kohtaus olisi antanut odottaa sittenkin onnistunutta elokuvaa.

Totuus kuitenkin on, että lyhyestä kolmen vartin pituudestä huolimatta ainakin kolmannes on silkkaa täytemateriaalia. Hidastuksia, tyhjän rullaamista, täytelauseita ja muita tyhjänpäiväisyyksiä. Kuin Robert Rodriguezin budjettielokuvan kuvaamisen käsikirjasta, El Mariachin aikoihin, mutta Rodriguez osasi tehdä silläkin vähällä taidetta ja toimintaa. Tämän elokuvan mastermindit, dokumentaristi Erkko Lyytinen ja Viron lahja näemmä vain Virolle, Ken Saan, saavat lopulta valmista, mutta onko siitä mihinkään?

Suomen Marsalkka sivuuttaa lähes kokonaan sotatantereet ja -meriitit Carl Gustaf Emil Mannerheimin elämästä ja mikäs siinä. Tarkoitus on olla rakkaustarina. Tuloksena lähinnä tutkielma naisen hahmosta ja roolista miehen elämässä, tässä tapauksessa suurmiehen. Pahinta elokuvassa on ehkä se, ettei yhtään mitään jätetä tulkinnan tai ajatusten varaan. Kertoja latelee tarinaa, tehden kuvat merkityksettömiksi, näyttelijät vääntävät kohtausten tapahtumat rautalangasta sitä myöten kun tapahtumia kuljetetaan eteenpäin. Kaiken huippu on yli-imelä loppukohtaus, naurettavine "viisauksineen".

Suomen Marsalkan ympärille rakennettu dokumenttisarjahan tässä on se hyvä juttu. Viihdyttävä ja mielenkiintoinen katsaus elokuvantekoon Keniassa, suomalaisten pyrkimyksiin toteuttaa sitä siellä virolaisen ohjeistajan avustukella. Näkihän jo sarjasta, mitä tuleman pitää. Emme olleet tekemisissä minkään oikeiden ammattilaisten kanssa, missään vaiheessa, missään maassa. Ellei sitten koko ideana ollut saada kasaan pelkästään tuo mainio dokumentti, joka vaati uhrauksena selkkauksen, mediahuomion ja valmiin Mannerheim-elokuvan mustalla näyttelijäkaartilla.

Dokumentissa mainitaan toistuvasti tämän olevan ainakin se ensimmäinen Mannerheim-elokuva, vihdoin ja viimein. Sehän siis ei pidä paikkaansa ja kertoo mielestäni jo tekijätiimin todellisesta asiantuntemuksesta. Pidit animaatioelokuvaa sitten vakavasti otettavana elokuvanlajina tai et, se on sitä aivan yhtä paljon - tässä tapauksessa enemmänkin - kuin näytelmäelokuva.

Katariina Lillqvist ohjasi vuonna 2008 stop-motion nukkeanimaation Mannerheimista, joka oli huomattavasti vaikuttavampi kaikilla osa-alueilla. Se on 26 minuutin pituudellaan tietysti lyhytelokuva, mutta niin on Suomen Marsalkkakin. Lillqvistin Uralin perhonen sai niinikään pienoisen mylläkän aikaan, vihjaten Mannerheimin olevan homoseksuaali. Ei ole helppoa niillä, jotka odottavat "sitä oikeaa" Mannerheimista kertovaa elokuvaa.

Suomen Marsalkka on hädin tuskin katsomisen arvoinen, ellei sitä katso dokumenttisarjan päätteeksi. Palana tuota kokonaisuutta siitä saa jo paljon enemmän irti.

Love and Anarchy 2012

Osallistuin Rakkautta & Anarkiaa -festarin jälkimmäiselle viikonlopulle, tehden lopullisen päätöksen kai päivää aikaisemmin. Ei sillä, etteikö tarjonta olisi pursunnut houkuttelevaa elokuvaa mielin määrin, mutta kaiken muun säätämisen lisäksi aikataulutus, päällekkäisyydet ja pari loppuunmyytyä elokuvaakin varjostivat innostusta. Paljon mielenkiintoista elokuvaa viuhui siis ohi, mutta sainpahan järkeiltyä aivan riittävän kiinnostavan ja vaihtelevan kombon, unohtaen muun tarjonnan toistaiseksi.

Perustin valintani enemmän tai vähemmän yhdistävään teemaan, tunneperäisen fiksaation täyttämiseen, joka on elokuvan muoto. Seikka, johon kiinnitän toki suuresti huomiota aina, jota ihailen ja tutkin. Nämä kaikki elokuvat halusin ehdottomasti nähdä kankaalta. Nämä olivat suureksi osin rakennettu jonkun tyyliin tai tyylien varaan, tai kerrontatapoihin, jotka määrittelivät itse elokuvaa yhtä paljon tai enemmän kuin esimerkiksi juoni.

Tomás Lunák: Alois Nebel (2011)

Alois Nebel. Vuoden 1989 Tšekkoslovakiaan sijoittuva mustavalkoinen animaatioelokuva. Taustat hyvin kuvitusmaisia, sarjakuva- ja graphic novel henkeen, hahmot oikeista näyttelijöistä rotoskoopattuja. Vahvalla kontrastilla toteutettu graafinen ilme on hyvin vaikuttava, äänimaailma tunnelmallinen, sateenropina ja junat aina yhtä taianomaisia.

Teknisesti estetiikkaan on panostettu oikein mukavasti, mutta monisävyisiä, liukuvärjättyjä, yksityiskohtaisia tai utuisia taustoja vasten silkka mustavalkoinen hahmo, liikkuen ympäristöönsä nähden epäluonnollisesti, töksäyttää välillä yhtenäisyyden poikki.

Elokuva huokuu kalskean tunnelmallista eilispäivän tsekkoslovakiaa, aihepiireiltään se on hieman synkeä, ei silti erityisen painostava. Elokuvan nimihenkilö on tavaranlähettejä juna-asemalla, joka alkaa näkemään flash backeja ikävistä muistoistaan toisen maailmansodan lopulta. Parhaimmillaan varsin upeaa katseltavaa ja koettavaa, senpä takia valitsinkin elokuvan nähtäväksi teatterin hämyssä.

Guy Maddin: Keyhole (2011)

Maailman eristäytynein suurkaupunki, Kanadan Winnipeg, on koulinut kovassa kehdossaan eräästä kasvatistaan yhden nykysurrealistisen taide-elokuvan kovimmista nimistä. Guy Maddinilla on toisaalta aivan oma tunnistettava tyylinsä ja toisaalta ei omaa tyyliä lainkaan. Perimmäisenä ideana on yhdistellä valmista elokuvaperimää sieltä täältä yhteen ilman rajoituksia. Keskittyen niihin vanhoihin hyviin aikoihin tietenkin.

Keyhole on aikamoinen sekamelska mykkä- ja hollywoodin kultakauden estetiikkaa, kummitustaloromantiikkaa, film noir gangsterielokuvaa ja päälle on liitetty vielä reippaalla kädellä Jean Cocteauta. Kaikki tämä elämän ja kuoleman häilyvässä rajamaastossa liikkuva, muttei liian vakavasti itseään ottava mustavalkokuva on punottu Odysseian kehyskertomukseen.

Mielenkiintoista seurattavaa, joskaan yhdellä katsomisella ei taida saada siitä kaikkea irti. Udo Kier ja Isabella Rosselini ovat aina plussaa.

Miguel Gomes: Tabu (2012)

Portugalilainen Tabu on suuruudenhullu, tunteella ja taidolla tehty rakkaudenosoitus elokuvataiteelle. Ei aivan uusi versio F.W. Murnaun viimeiseksi jääneestä, saman nimisestä elokuvasta, mutta selkeä yhteys löytyy. Harmi, ettei näinkin ajatuksella rakennettu elokuva vain jaksanut innostaa tai kiinnostaa tarpeeksi. Elokuvaa on pakko kunnioittaa, mutta välillä seuraaminen oli jopa hieman haastavaa.

Elokuva kertoo mitä merkillisimmillä keinoin tarinaa elämästä ja rakkaudesta. Elokuvan ensimmäinen puolisko sijoittuu nykyhetken Portugaliin ja jälkimmäinen menneen ajan Afrikkaan. Väliin mahtuu yllättävä rock 'n roll -osuus, krokotiili ja humoristista, harkitun tönkköä dialogia. Jälkimmäinen puolisko on tehty mykkänä, ympäristön äänet, kuten tuuli ja lehtien rapina täyttävät ääniraitaa, muttei puhe. Paljon hyvää, etenkin yksittäisiä oivalluksia ja hauskoja yksityiskohtia. Kiinnostaisi palata elokuvan äärelle vielä toistekin.

Ehkä seuraavalla kerralla sitten ne värilliset elokuvat, jotka edustivat tällä festarikierroksella vähemmistöä.