Surreal Sundays #3: Nunovó Tango (2009)

Tsekkiläinen animaatio kuuluu ehdottomiin suosikkigenreihini. On surullista, että Suomeen kantautuu niin pieni murto-osa tuosta loistavuudesta, jolle varmasti löytyisi enemmänkin diggareita. Tunnetuimmaksi tsekkiläisanimaatioksi on muodostunut Myyrä-piirretyt, ja miksikäs ei, sinänsä loistava sarja. Omainaispiirteitä ovat tietyllä tapaa kieroutuneet hahmot ja ympäristö, sekä omintakeinen animaatiotyyli, sekä ennenkaikkea mykkyys. Tsekkiläiset animaatiot ovat lähes poikkeuksetta vailla puhetta, joka on korkeintaan korvattu jollain mutinalla tai äännähtelyillä. Tämä tekee niistä kansainvälisiä. Silti, esimerkiksi Myyrät eivät päässeet läpi Amerikan levitykseen markkinoita dominoivan Disneyn takia.

Tutustuin vähän aikaa sitten tsekkiläisen Amanita Designin tuotantoon, jonka työt painottuvat flash-peleihin. Teen myöhemmin erikseen jutun yhtiön Machinarium-pelistä, jonka voi suoriltaan nostaa yhdeksi kaikkien aikojen parhaista seikkailupeleistä ikinä. Se on kohtalaisen kovatasoinen titteli henkilöltä, joka on hakannut läpi sellaisen määrän genren pelejä kuin mitä on - eikä pelkästään kerran. Pelien animaatiomaailma on todella upea ja niin tsekkiläinen, voin Prahassa vierailleena todeta. Tomas Dvorakin musiikit ovat viimeistään heittomerkki jokaisen tsekkiläisen nimen päälle ja ne ovatkin jo ihan oma lukunsa. Machinariumin soundtrack on painettu vinyylille jo toisenkin painoksen verran, mutta kaikki ovat ikävä kyllä loppuunmyyty. Myös aiemman pelin Samorost 2:n soundtrack on ostettavissa ja lisä-ep Machinariumille ilmaiseksi ladattavissa. Yhtiö on tehnyt myös lyhytelokuvia ja musiikkivideoita, sekä kaikki osalliset omia projektejaan.

Nunovó Tango on Jaromír Plachýn tekemä musiikkivideo DVA nimiselle yhtyeelle. Musiikkivideo etenee kuin ekspressionistisin tangon askelin ja se on samalla kunnianosoitus vanhoille elokuville, bongailkaa siis tarkkana. Luultavasti tällä porukalla on myös tarkka sihti sen suhteen kenen kanssa tehdään yhteistyötä, sillä yksikään peli, musiikkivideo tai lyhytelokuva ei ole sisältänyt millään lailla yhdentekevää musikkia, kaikki ovat olleet hyvin määrätietoisen kokonaisia audiovisuaalisia treateja tsekkiskenen ystäville.

Tämä toimikoon samalla pienenä alustuksena Machinariumin tulevalle ylistykselle. Kyseessä on oikeastaan miltei interaktiivinen animaatioelokuva. Odotellessa voi käydä jo kurkkailemassa yhtiön tuotantoa tai tulevan pitkän animaatioelokuvan, Kookyn trailerin, jonka nuket ja lavasteet on suunnitellut pelienkin pääsuunnittelija Jakub Dvorský. Kuinkahan saadaan Kookya Suomeen, edes tsekkianimaation suurimpiin mestareihin lukeutuvan Jiří Bartan uutta elokuvaa kun ei ole saatavilla. Toisaalta Barta on ollut pitkään pannassa jo kotimaassaankin. Maailma toimii edelleen periaatteella, jossa paskaan kylvetään ja syydetään maailman miljardit, mutta omaperäisyydeltä ja näkemyksiltä on tapana katkaista parhaansa mukaan raajat ja lopuksi syljetään vielä päälle. Tuen ainekin itse Animata Designin porukan ja Bartan kaltaisia tahoja parhaani mukaan tai muuten niistä ei ole mahdollista nauttia jatkossa senkään vertaa.





Jaromír Plachýn animaatioita YouTubessa
Jan Sverakin Kooky trailer
Animata Designin musiikkivideo: Under Byen - Plantage

Animata Design

Mitä jäljelle jää (2005) / Woodabe: Herdsmen of the Sun (1989)

Sally Mann: Hangnail (1989)

Steven Cantorin dokumentti Mitä jäljelle jää seuraa kiistellyn valokuvaajan Sally Mannin elämää kymmenen vuoden ajan. Mann tunnetaan parhaiten perhealbumia muistuttavasta kuvasarjastaan Immediate Family, jossa pääosassa ovat taiteilijan lapset. Kuvat ovat äärimmäisen kauniita mustavalkoisia otoksia, joita rouva näpsii meinneiden aikojen tekniikkaa hyväksi käyttäen. Kuvaaminen tällä tavalla on aikaa vievää ja työlästä, mutta se todellakin näkyy lopputuloksessa.

Mannin elämän suuria tragedioita ovat sensuuri, syytökset ja hänen miehensä harvinaislaatuinen sairaus. Mannin nuoret lapset esiintyvät suuressa osassa kuvia täysin alasti, ja tämä heille niin luonnollinen tapa on herättänyt kiihkoilijoiden vastarinnan hänen taidettaan vastaan. Suomessakin näyttelystä tehtiin useita tutkintapyyntöjä poliisille. Myöhempi teoskokonaisuus What Remains taas käsittelee kuolemaa. Läpimätiä ja vähän tuoreempia ruumiita, lemmikkieläimen luita ja muuta mauttoman makaaberia puettuna kauniisiin kuviin. Äkkiseltään on helppo vetää suora linjanveto Mannin miehen sairauden ja kuoleman tutkimisen välillä, mutta vaikea sanoa kuinka paljon nämä asiat todellisuudessa vaikuttavat toisiinsa. Mann itse kertoo dokumentissa kuinka aihe alkoi kiinnostaa kun joku vankikarkuri pääsi valloilleen hänen tilalleen ja kuoli lopulta talon eteen.

Dokumentin loppupuolella Mannin kuolema-aiheiset kuvat tilataan suureen näyttelyyn New Yorkiin, joka perutaan viime tingassa. Se on kova paikka taiteilijalle, joka joutuu todella taistelemaan taiteensa esiintuomisen kanssa. Tietenkin olisi helpompi päästä esille ja miellyttää, jos aiheet olisivat turvallisia, eivätkä aiheuttaisi närää kellekään. Mikä surullisinta, moni kapsahtaa tähän kaupallisuuden ansaan. Nykyinen ilmapiiri taas vaatii sen ja taiteilijoiden on usein nöyrryttävä, kun eivät muuten elantoa työllään saa. Mann on pitänyt linjansa vastalauseista huolimatta. Mannin lapset nähdään dokumentissa myös aikuisiksi kasvaneina, mikä on tietenkin hyvin mielenkiintoista nähtävää. Heistä tehdään kuvasarja myös aikuisina.

Ohjaaja Steven Cantor teki Mannista lyhyen dokumentin jo taiteilijan huippuhetkien aikaan 1994, jonka jälkeen aloitti tämän pitkäaikaisemman projektin. Aihe on edelleen ilmeisen ajankohtainen, sillä myös toinen ohjaaja Chris Ekstein on ottanut sen aiheekseen pian ilmestyvään dokumenttiinsa. Hyvä niin, kaikkea mielenkiintoista kannattaakin dokumentoida niin kauan kun se on mahdollista.



Steven Cantor: Mitä jäljelle jää (2005)


Werner Herzog: Woodabe: Herdsmen of the Sun (1989)

Werner Herzog on kieltämättä yksi hulluimpia ohjaajia, joita elokuvamaailmalla on etuoikeus tuntea. Saksalaisohjaaja ei tyydy kompromisseihin, vaan tekee mitä haluaa. Kukaan muu ei suostunut ohjaamaan toista kertaa sekopäistä Klaus Kinskiä ja Herzog teki sen viidesti, legendojen mukaan pahimmillaan aseella uhaten. Aiheesta on tehty erinomainen dokumentti 25. Tunti: Klaus Kinski (Mein Liebster Feind - paras ystäväni, 1999). Eräässä elokuvassa näyttelevät sademetsien heimotkin tarjoutuvat tappamaan uppiniskaisen näyttelijän. Herzog on tehnyt jo vuosikymmeniä sitä mitä Madventuresit nyt. Hän kiertää maailman vähemmän koluttuja paikkoja määrätietoisesti ja saa aikaan mielenkiintoisia teoksia. Hänen tunnetuimmat näytelmäelokuvansa ovat Aguirre: Jumalan viha, Fitzcarraldo, Nosferatu (remake) ja Grizzly Man. Fitzcarraldossa mennään laivalla vuoren ylitse ja se todella tehdään oikeasti ilman keinotekoisia efektejä. Se kertoo aika paljon ohjaajan omistautumisesta.

Werner Herzog kvuaa näytelmäelokuviaankin pääsääntöisesti hyvin dokumentaarisesti. Hän varttui lapsuutensa kaukana niinsanotun sivistyksen parista, syrjäisellä vuoristoalueella, joka osittain jo selittää hänen ylitsepursuavan kiinnostuksen ympäröivää maailmaa kohtaan. Vasta täysikäisyyden kynnyksellä ohjaaja sai ensikertaa kosketusta teknologiaan, joka nykyajan nuorilla on käytännössä käsillä syntymästä saakka. Olenkin vähän miettinyt tämän yhteyttä myös Herzogin valintaan tehdä elokuva Kaspar Hauserin tapaus (1974), joka kertoo lähes kirjaimellisesti tynnyrissä kasvatetun miehen elämästä. Elokuva perustuu tositarinaan lähes parin sadan vuoden takaa, jolloin nuori mies ilmestyi kyläpahasen katukuvaan osaamatta juuri puhua tai kävellä.

Kellarikinon porukka sai aikaiseksi Werner Herzog dokumenttien sarjan Kino Iirikseen, joka näytettiin syksyllä Goethe Institutissa. 23 dokumenttia ohjaajan uran varrelta, sekä kolme ohjaajsta kertovaa dokkaria, jaettuna kolmelletoista sunnuntai-illalle.

Sunnuntainen Woodabe: Herdsmen of the Sun (1989) kertoo afrikkalaisesta heimosta, lähinnä keskittyen näiden parinmuodostamisriitteihin. Miespuoliset heimonjäsenet valmistavat itseään kauneuskilpailuihin, joissa jo naimisissa olevat naiset valitsevat itselleen puskaparin pariksi päiväksi. Dokumentissa näytetään myös pintaraapaisu häistä, joissa kahdeksanvuotias tyttö naitetaan aikuiselle miehelle. Pääpaino on kuitenkin kauneuskilpailuilla ja se onkin dokumentin mielenkiintoisinta antia. Naamaa maalataan ja lävistetään ja lopputulokset ovat oikeasti aika hienoja. Myös naiset laittautuvat ja järkyttävintä ainekin meille totuttuihin kauneusihanteisiin nähden on naaman irvistelyt joita siellä pidetään viehättävänä. Mitä enemmän silmiä ja hampaita saadaan esille, sen kauniimpaa. Tuloksena meikäläisille välittyy tunnelma transsiin vaipuneista voodoo-zombeista, eikä moni suomalainen varmaan uskaltaisi moiseen koskeakaan. Herzogin tyylinmukaisesti leikkaukset ovat harvassa ja kuvaus on hidasta, se vain korostaa heimon erikoisia piirteitä.


Viikko 3:

Elokuvat:

Sam Peckinpah: Tuokaa minulle Afredo Garcian pää (1974) ****
Clint Eastwood: Hereafter (2010) ***
Daniel Lind Lagerlöf: Beck - Mainostaja (2002) **
Patrik Syversen: Pedon verta (2008) *
Rebecca Miller: Pippa Leen yksityiset elämät (2009) ***

Dokumentit:

Steven Cantor: Mitä jäljelle jää (2005) ****
Peter Joseph: Zeitgeist - Moving Forward (2011) ****
Werner Herzog: Lessons of Darkness (1991) *
Werner Herzog: Woodabe: Herdsmen of the Sun (1989) ***

Zeitgeist - Moving Forward (2011)

Menin sunnuntaiseen Kino Iiriksen näytökseen katsomaan tämän dokumentin tietämättä siitä yhtään mitään etukäteen. No okei, tiesin että kyseessä on jonkinlaisen liikkeen tekemä elokuva jostain aiheesta, jossa ollaan todennäköisesti jotain vastaan ja jonkin puolesta. En myöskään osannut arvata, että kestoa oli likimain kolme tuntia.

Mikä hauskinta, dokumentin loputtua en olisi voinut kuvitellaakaan, että se kesti niin kauan. Se oli yksinkertaisesti niin mielenkiintoinen ja täynnä informaatiota ja ajatuksia, jotka oli esitetty mukaansatempaavasti ja välillä hauskoin animaatioin. Mistä tässä sitten loppujen lopuksi oli kyse? Ihmisistä, elämisestä, maapallosta ja sen varannoista, valuutasta, kulutuksesta, sosioekonomiasta, kiertokulusta, kierrätyksestä ja kaikesta jota joka päivä tapahtuu. Elokuva esitti aluksi maailman ja ihmisten tilan ja sen jälkeen ideoita, miten maailman ja ihmisten tulisi toimia, ettei kaikki menisi niin vituiksi kun nyt sattuu menemään.

Dokumentti on amerikkalainen ja onkin erittäin ilahduttavaa huomata, että siellä harrastetaan tällaista toimintaa ja ajattelevia ihmisiä vielä löytyy. Etenkin sellaisia ajattelevia, jotka kertovat niille vähän tyhmemmille miten asiat ovat. Amerikastahan muutoksen tulisi ensisijaisesti lähteä, sillä se on maa joka vaikuttaa eniten koko muuhun maailmaan. Sitä paitsi, siellä jos jossain asiat ovat täysin retuperällä.

Dokumentti esittää esimerkiksi kuinka kaikki perustuu jatkuvaan kulutukseen, jonka mahdollistaa teollisuuden tuotanto, joka tuottaa kulutustavaraa, jota ei pysty päivittämään ja jonka elinikä on muutamien vuosien luokkaa. Näin taataan jatkava kulutus ja kaatopaikkojen täyttyminen. Näihin valmiiksi kälysiin laitteisiin taas kulutetaan harvinaisia varantoja, joita maapallolla ei riitä loputtomiin. Maailma on myös täynnä olemattomia varoja, jotka perustuu velkaan. Jos kaikki maailman velat olisi maksettava nyt, missään ei olisi sellaisia rahoja. Asioita ja tekoja perustetaan tyhjän päälle, eikä varantojen rajallisuutta huomioida, kun perustetaan niistä riippuvaisia toimintoja. Dokumentti kertoo hyvin paljon kaikenlaista faktaa, jotka tiedostaa itsekin, mutta joita ajattelee tarkemmin sen nähtyä.

Maailmassa on siis lähinnä virheitä. On myös melko selvä tosiasia, että muutosta on turha odottaa niin kauan kun ihmiset jatkavat tottumuksiaan kuten ennen. Yhden ihmisen pienet teot eivät välttämättä näy missään koko eliniän aikana. Ihmiset ovat myös mukavuudenhaluisia, eivätkä halua rasittaa päätään ajattelemalla kuinka juuri itse voisi parantaa asioita. Halvemmalla ja vähemmällä vaivallahan siinä pääsee kun tekee, niinkuin systeemi sanelee. Se taas ruokkii toimintaa, joka tuhoaa maapalloa ja rikastuttaa sitä 1% maailman väestöstä, jotka omistavat 40% varallisuudesta.

Epäkohdat tuodaan siis esille harvinaisen sujuvasti ja helposti sulatettavasti ja ymmärrettävästi, mihin monet asiaa toitottavat eivät aina pysty. Mitä Zeitgeist sitten yrittää tehdä asialle? Paljon on ideoita ja teorioita, mutta kuten arvata saattaa, niiden onnistuminen on äärettömän epätodennäköistä. Dokumentissa käydään läpi hypoteettisesti, miten maailman rakenne pitäisi luoda jos se aloitettaisiin nyt alusta. Vaan kun sehän ei ole mahdollista. Rakennuksia voisi nykyteknologialla toteuttaa betonia tulostavan 3d-printterin avulla. Asiantuntija sanoo talon rakentamisen puusta ja nauloista olevan nykypäivänä absurdia, kun sen voisi tehdä nykyteknologian suomin avuinkin. Tuo mielipide itsessään oli ehkä absurdeinta, mitä dokumentissa esitettiin. Haluaako ihminen asua ennemmin kotoisassa puutalossa vai valmiissa betonimuotissa?

Dokumentissa kuvataan myös täydellisesti toimiva kaupunkirakenne. Pyöreä kaupunkialue joka koostuu tasoista, joiden välillä olisi täydelliset kulkuyhteydet. Paperilla se ehkä kuulostaa hyvältä, mutta sopii kokeilla toteuttamista. Muutenkin tämä liike vannoo vähän liikaa robotisaation ja automaation nimeen. Se kuitenkin väittää, ettei tämä laiskistaisi ja turruttaisi ihmistä, vaan jopa päin vastoin. Esitetään näkemys siitä, kuinka työelämä kyllästyttää ja tappaa ambitiot ja jos rahan tavoittelu ei olisi enää elämisen ehdottomuus, niin ihmiset olisivat luovempia ja tekisivät enemmän yhteisen edun eteen.

Kyseessä on siis oikeastaan tieteellinen kuvitelma. Samoja kauhukuvia ja tulevaisuuden visioita on nähty scifi-elokuvissa jo vuosikymmeniä. Kuitenkin nykyään tapahtuu vain vähän sen eteen, että eläisimme ainekaan niitä parempia visioita. Huonompaa suuntaan mennään väistämättä ja vaikka ongelmat on tiedostettu jo kauan, entistä todetun paskaa systeemiä vahvistetaan entisestään. Toisinajattelijat ja aktivistithan tuomitaan aina ja ne yritetään kitkeä pois jatkuvan kulutuksen, tuhon ja rikkaiden rikastuttamisen tieltä.

Dokumentti tulee ilmaisjakeluun huomenna ja linkkiä voi sitten etsiskellä täältä. Suosittelen ehdottomasti raivaamaan elämästään vajaat kolme tuntia aikaa sen katsomiseen. Se ei varsinaisesti syyllistä tai tuputa katsojalle mitään maailmanparannusta. Se esittää äärimmäisen mielenkiintoisia asioita, joita kaikkien tulisi tiedostaa ja kaiken lisäksi hyvin kerrottuna.

Surreal Sundays #2: Meshes of the Afternoon (1943)

Maya Deren & Alexander Hammid: Meshes of the Afternoon (1943)

Avant-garde taide nauttii sellaisenaan oikeastaan aika pienen ryhmän arvostusta ja outouksia halveksuvat jopa vihaavat sitä. Keskeistä tällaisissa elokuvissa on unikuvasto ja alleviivattu symbolismi, joka ei todellisuudessa kerro välttämättä yhtään mistään. Tärkeintä on mielikuvitusta ruokkivat oudot tapahtumat ja tilanteet, sekä tunnetilojen ja ajatusten luominen.

Meshes of the Afternoon kertoo epävakaasta naisesta, joka torkkuu kotonaan. Elinympäristöstä löytyvät esineet hämmentävät ja niiden merkitys vaivaa mieltä niiden tarkoitusperillään. Ruusu, avain, veitsi, levysoitin, puhelin ja merkillinen hahmo. Esineet eivät välttämättä ole sitä mitä luulisi, vai onko? Asiat toistuu ja nainen käy - ei pelkästään kaksin-, vaan jopa kolmintaistelua itsensä kanssa.

Elokuvan on tehnyt amerikkalainen pariskunta minimaalisella budjetilla kotioloissa, mutta sen intensiteetti on valtava, kuvat ovat kuvakulmineen ja tehokeinoineen melko vaikuttavia. Tyyli on paljolti napattu Luis Buñuelin ja Jean Cocteaun kaltaisten avant-gardistien viitoittamalta tieltä, mutta sekaan on saatu omaakin näkemystä. Käytännössä melkein kellä tahansa on resurssit tehdä tällainen elokuva, se on yksi mielenkiintoisimpia ajatuksia mitä itselläin pyörii jälleen leffan katsottua.

Yhtymäkohtia löytyy moneen David Lynchin elokuvaan, kuten Blue Velvetiin, Mullholland Driveen ja Inland Empireen. Tämä koskee lähinnä tyylillisiä seikkoja. On myös totta, että iso osa Meshes of the Afternoonin sisällöstä on vakiinnuttanut paikkansa vaihtoehtoisen elokuvan ilmaisuun ja täten elokuvasta saattaisi lainata tietämättäänkin.

Alla oleviin pätkiin on sovitettu uusi soundtrack. Sen on tehnyt Dr. Dts nimeä käyttävä kokeellista musiikkia säveltävä taho. Olen mykkäelokuvia mukailevien resoundtrackien suuri ihailija ja mielestäni tämä kaveri onnistuu hommassaan oikein hyvin. Laadukkaiden korvakuulokkeiden käyttö erittäin suositeltavaa. Lyhytelokuvaan tulee muutenkin keskittyä sataprosenttisesti, vailla ulkoisia häiriötekijöitä.

The Tourist (2010)

Se ei tullut yllätyksenä, mutta The Tourist on vähän hölmö elokuva. Vahva laskelmointi paistaa läpi niin pahasti, ettei se edes haittaa enää. Lehdet maailmalla listaa Johnny Deppin ja Angelina Jolien maailman halutuimpien näyttelijöiden kärkeen ja nyt heidät on saatu yhdistettyä valkokankaalle. Ei mikään perfect match, mutta onpahan tökerömpiäkin pareja nähty.

Elokuva on amerikkalaistettu versio joitain vuosia sitten tehdystä ranskalaisleffasta, mikä olisi tietysti ihan mielenkiintoista nähdä tämän jälkeen. Anthony Zimmer (2005) nimeä kantava alkuperäisteos keräsi kriitikoiden kehut, muttei menestynyt rahallisesti. Luultavasi The Touristilta voi odottaa päinvastaista vastaanottoa. Tämä uusikin versio on kuvattu Euroopassa, mutta Pariisi jää hyvin aikaisessa vaiheessa taakse ja elokuvan päänäyttämöksi tuleekin Venetsia Italiassa. Amerikkalaisissa elokuvissa Eurooppa on tosin lähes aina jotakuinkin Pariisi, Lontoo tai Venetsia.

Elokuvalle on haettu 1960-lukulaisten vakoojia ja salaisia agentteja käsittelevien jännärien tuntua. Otetaan vertailukohdaksi vaikka Arabeski (1966), jonka pääosassa on Gregory Peck ja Sophia Loren. Angelina Jolie jäljittelee vanhojen aikojen tähtiä eleillään ja liikehdinnällään, mutta Jolie on kieltämättä aika jäätävä verrattuna Lorenin italialaisen lämpimään eläväisyyteen. Jolie ei ole roolissaan kuitenkaan täysin onneton, ainekaan hän ei onnistu ärsyttämään, vaikka yksi yliarvostetuimmista näyttelijättäristä onkin. Johnny Depp hoitaa roolinsa maneerimaisesti, iänikuisten vitsailujensa kera, ihan hyvin siis. Aihepiiriin sopivasti mukaan on saatu myös entinen Bond, Timothy Dalton.

Juoni on vähän kömpelö, kuten tällaisissa leffoissa tuppaa olemaan. Dialogi ja henkilöhahmotkin ovat ohuttakin ohuempia. Johnny Depp kertoi jossain lehtihaastattelussa viihtyvänsä hyvin Jolien seurassa ja yhteispelin toimivan. Harmi vain etteivät he viitsineet näyttää sitä kameran kuvatessa heitä. Mutta eipä kai se juuri haittaa, heppoinen elokuva joka sopii heppoisiin mielentiloihin jota katselee varsin sujuvasti, aivan kuten sopi olettaakin. Leffan loppukaneetti oli viimeinen niitti sen hölmöydelle ja teatterista sai poistua ihan tyytyväisenä.

Hereafter (2010)

Clint Eastwood jaksaa vielä vanhoilla päivilläänkin tehtailla elokuvia sellaiseen tahtiin, että hirvittää. Gran Torino jäi hänen näyttelijän uransa testamentiksi, mutta ohjaajan tuolilla hän jaksaa näemmä vielä istua. Jälkikin on kerta toisensa jälkeen vähintään kelvollista. Aihepiirien valinnatkin ovat mielenkiintoisia, Gran Torino kertoi vanhasta kärttyisestä veteraanista, joka ei sotakokemuksiensa takia ulkomaalaisista juuri perusta ja jonka silmäteränä oli vanha auto. Upeasti ohjattu elokuva joka olisi ollut täydellinen joutsenlaulu ohjaajalegendalle. Ukko ei kuitenkaan malta lopettaa ja hyvä niin. Vanhoilla päivillä sitä tietysti viimeistään alkaa miettimään, mitä siellä kuolon rajan toisella puolella siintää. Tämä elokuva kertoo siitä.

Hereafter lähtee kuromaan kolmen eri puolella maailmaa asuvan ihmisen tarinoita yhteen. Jokainen heistä on joutunut käsittelemään kuolemaa jollain tavalla, yksi henkilökohtaisena menetyksenä, toinen kuolemanrajakokemuksena ja kolmas psyykkisien kykyjensä takia. Matt Damon esittää losangelelaista meediota, joka kärsii kirouksen lailla saamastaan lahjasta nähdä ja kuulla ihmisten menehtyneitä läheisiä. Englannissa pikkupoika menettää läheisimpänsä, eikä tiedä mistä hakisi apua. Pariisilainen huipputoimittaja on miehensä kanssa lomailemassa Thaimaassa kun tsunami iskee. Nainen selviää, mutta mikään ei ole ennallaan.



Leffa alkaa näyttävästi toteutetulla tsunamilla. Kohtaus on vähintään suurten katastrofielokuvien luokkaa, muttei mässäile liikaa. Alkupuolella kaikki tapahtuu tiivistunnelmaisesti ja mielenkiinto säilytetään tiheällä kerronnalla. Hienot kudokset on hyvin kirjoitettu ja ohjattu ja vaikka leffa jaksaa kantaa yli kahden tunnin mittansa vailla tylsää kohtaa, se ei jaksa yllättää loppua kohden enää yhtään. Loppu onkin jo kieltämättä melkoista siirappia.

Aiheena rajan toinen puoli kiehtoo varmasti kaikkia enemmän tai vähemmän. Eastwood käsittelee sitä vähän varoen, mutta tekee kuitenkin muutamia selkeitä linjanvetoja. Yhteiskunnallista kritiikkiä esitetään hieman rivien välistä, eikä mitään kovin vahvoja mielipiteitä tuputeta. Olisinkin kaivannut vähän kärkkäämpää otetta asioihin, jotta niitä pohtisi vielä huomenakin. Tällaisenaan elokuva jää vain pitkänlinjan ohjaajan takuulaatuiseksi rutiinityöksi.

We Do Exist - Viikonloppu Juhan af Grannin seurassa

Juhan af Grann lyhyesti:

Pitkän linjan suomalainen dokumenttielokuvien tekijä, joka tunnetaan parhaiten uransa myöhäisemmistä ufo-ohjelmista. Dokumentit käsittelevät paranormaaleja ilmiöitä laajasti ja mielenkiintoisesti. Kymmenisen vuotta sitten yhteistyö mtv3:n kanssa loppui sukupolvenvaihdoksen myötä, Grann kirottiin lehtien ja kirkon toimesta, ohjelmia ei yksinkertaisesti hyväksytty. Sittemmin ohjaaja on pidellyt hiljaisempaa eloa tähän asti. Ufo-trilogian kaikki osat on palkittu alan palkinnoilla ja niitä on myyty ympäri maailman. Juhan af Grann näki viikonloppuna itsekin teokset pitkästä aikaa kokonaisuudessaan ja alkoi muistelemaan niiden apokalyptista työstöprosessia. Kun hän huomasi ohjelmien olevan edelleen freesejä, tuli ajatus niiden uudelleen levittämisestä netin välityksellä. Perinteisen median kääntäessä selkänsä Grann aikoo siis käyttää mahdollisesti sosiaalista mediaa tulevaisuuden hankkeissaan.

Kino Iiris järjesti viikonloppuna tämän unohtumattoman tapahtuman, joka keskittyi Juhan af Grannin elokuviin, monologipainotteiseen keskusteluun ohjaajan kanssa, sekä asiaa sivuaviin ufologin luentoihin ja elokuvakonserttiin, jossa bluesihtavaa jazzpsykedeliaa soittava sekstetti väritti videokuvaa kuulennoista. Jo itse elokuvien yhteiskesto oli kymmenen tuntia ja oheisohjelma ja tauot mukaan laskettuna teatterin äärellä tuli häärittyä viikonlopun aikana melkoisen hetken. Raskas, mutta antoisa kokemus.

Tämä on juuri sellainen kulttuuritapahtuma jollaisia kaivataan. Vapaaehtoistyöllä on saatu aikaan elämys täydelle salille, joka näkee ensimmäistä kertaa nämä palkitut dokumentit Suomen elokuvateatterissa. Kankaalla ne on nähty jo aikoinaan Las Vegasissa, johon niitä vaadittiin jo ennen aikojaan. Suomessa dokumenttielokuvia esitettiin televisiossa yli kymmenen vuotta sitten, jolloin itsekin tutustuin niihin ensikertaa. Kuitenkin, kuten J.A.G. tilaisuudessa totesi, ne esitettiin aikuisviihteen aikaan kello kolme yöllä. Niitä ei ikinä hyväksytty ja kun valta vaihtui mainostelevisiolla jatkoa ei enää tullut.

Kiistelty tekijä on raatanut paljon materiaalinsa eteen ja rahatkin on revitty omasta pussista. Grann toteaa ensimmäisen illan näytösten jälkeen ettei edes oma pussi riittänyt ja koko tuotantoprosessi oli niin apokalyptinen ettei siitä voisi puhua, menemättä liikaa henkilökohtaisuuksiin. Kolmonen osti kuitenkin esitysoikeudet aikanaan ja Grann kiitteleekin silloista kanavan päättäjää ohjelman mahdollistamisesta. Oikeudet myytiin myös yli sataan muuhun maahan. Siitä onkin päästy toiseen ongelmaan joka on kalvanut dokumentaristia, sillä elokuvia esitettiin monissa maissa myös ilman lupaa ja Grann kävi läpi oikeustaisteluita Lontoossa, Pariisissa, Montrealissa ja New Yorkissa vuosivälillä 1995-2004. Uusia ohjelmia ei ole aikoihin tullut väsymyksen ja ennen kaikkea rahanpuutteen vuoksi. Grann kuitenkin uskoo wikileaks-aikakautena ihmisten taas kiinnostuvan enemmän ympärilläolevista asioista, joten toivo jatkosta elää vielä.


Juhan af Grann. Kuva: shmakovka.info

Tapahtuma oli siis melkoinen menestys, Kino Iiris vetää rapiat sata penkkiä täyteen ja jokainen myös täyttyi. Tekijä itse astui esiin sanomaan muutaman sanan ennen elokuvien alkua ja esitteli kaikki henkilöt jotka tekivät sen mahdolliseksi. New Apocalypse -Mankind's Last Exodus (1998) on kolmiosainen tv:lle sovitettu sarja, joka aloitti viikonlopun ohjelman. Lahtelainen Kellarikinon porukka sai dokkarit tarvittavaan avi-muotoonsa teatterissa esitettäväksi. Tekniikka toimi nuhteettomasti, lukuunottamatta toisen osan pari minuuttia kestänyttä lievää tökkimistä. Kolmetuntinen rypistys jaksotettiin kahteen osaan ja toisen elokuvan jälkeen pidettiin taukoa. Kolmannen jälkeen Grann astui taas esiin kertomaan tuotantoprosessista ja vastaamaan kysymyksiin. Ohjaajan sana -osuus oli tietenkin vähintään yhtä mielenkiintoista kuunneltavaa kuin itse ohjelmat.

Juhan af Grann vaikuttaa median silmin täydeltä huru-ukolta ja hän kuvaa lehtien maalailleen hänet piruksi, kirkon mielipiteestä puhumattakaan. Näistä asioista johtuen mies on hiljaiseloa yllä pitänytkin. Luonnossa hän vaikutti kuitenkin hyvin huumorintajuiselta ja maanläheiseltä verkkareineen ja piikikkäine sutkauksineen. Grann kuvaa dokumenteissaan ihmisiä, joilla on ollut erinäisiä selittämättömiä kokemuksia, sekä kertoo näistä tapauksista dramaturgisin keinoin. Huuhaa-porukkaa on saanut heittää ulos projekteista ja ohjelmien sisältö pidetään mahdollisimman asianmukaisena. Ensimmäisen sarjan viimeinen osa käsitteli mm. uudelleensyntymää. Siinä esitetään tiettyjä mielipiteitä ja Grann taas itse sanoi viikonlopun aikana uskovansa kuoleman olevan lopullista. Lopuksi hän kehoittaa myös ajattelemaan näitä asioita omalla järjellään, muttei välttämättä päivittäin.


Roswellin tapaus. Kuva: Dailymail.co.uk

Jokaisen elokuvan loputtua annettiin ilman muuta raikuvat aplodit. Viimeisen teoksen jälkeen Grann toikaisi joka päivä ensimmäiseksi, että onko katsojien päät nyt aivan sekaisin. Informaatiota kokonaisuuksissa on paljon ja sitä on jatkettu demonstraatioilla ja muilla visuaaleilla, jottei tuntitolkulla tarvitsisi pelkkää jutustelua kuunnella.

Ensimmäinen asia jonka hän ensimmäisen päivän elokuvista kertoi, oli melko ulkokohtainen, mutta joka oli itselläni ja ilmeisesti muillakin mielessä päällimmäisenä. Eräässä kohtausessa Juhan af Grannin näyttelemä Jeesus suutelee Maria Magdalenan kanssa ja tästä Grann aloittaakin jutustelunsa, toteamalla "tytön oleva täysin aito juutalainen". Hän heittää myös perään että otosta kuvattiin paljon kauemmin kuin mitä lopulliseen tuotokseen leikattiin. Kevyen aloituksen jälkeen jatkettiin syvällisemmillä aiheilla.

Uskoo kuka uskoo, mihin uskoo, ajattelemista riittää viikonlopun jälkeen, mutta kuten Grann itse totesi, tämä oli ennenkaikkea kulttuuritapahtuma. Hienoa että löytyy kiinnostusta järjestää vapaaehtoistyöllä näinkin yllättävää ohjelmaa. Grann on ehkä nimellisesti populäärikulttuurin edustaja, mutta oma lehmä ojassa pilkistää vain äärimmäisen vähän. Rahan takia näitä juttuja ei ole tehty, vaan näyttääkseen ihmisille pintaa syvemmältä asioita joita on vaikea käsittää. Kuvattua materiaalia löytyisi kuulemma vielä satoja kiloja, mutta vakaan julkaisukanavan puuttuessa ne ovat piilossa päivänvalolta. Aika näyttää kuinka maailman ja Grannin käy.

Trilogia:

New Apocalypse - Mankind's Last Exodus (1998)

Part I - Antichrist
Part II - Mark of the Beast
Part III - Conspiracy Theory

Intruders (2002)

Part I
Part II


Nostradamus. Kuva: horrornews.net

Raamattu ja Antikristus, Nostradamuksen ennustukset, salaliittoteoriat, maailmanloppu, maailman uusi aikakausi, ulkoavaruuden vierailijat ja niiden toimittamat sieppaukset. Sarja käsittelee moninaisia kysymyksiä vailla vastauksia, sekä esittelee teorioita, ennustuksia, kokemuksia ja faktaa. Materiaalia ohjelmiin on kuvattu satoja tunteja, eikä kaikkea ole millään voitu julkaistakaan, kun se ei menisi kaikista sensoreista kuitenkaan läpi.

Ulkoavaruuden sivilisaatio on ollut pelissä mukana paljon ihmistä kauemmin ja se on meitä sata miljoonaa vuotta edellä kehityksessä. Tuttuja ja tuntemattomampia tapauksia sieppauksista ja kohtaamisista käydään läpi. Suurin osa haastateltavista ovat amerikkalaisia tai eurooppalaisia, mutta dokumentti visiteeraa myös itänaapurissamme, jossa toimitetaan ruumiinavaus vielä lämpimälle itsemurhapotilaalle sielunmetsästyksen merkeissä. Nämä elokuvathan ei ole välttämättä soveliaita herkimmille katsojille. Eikä kyse ole pelkästä aivojen kaapimisen näyttämisestä, vaan myös hurahtamisriskistä. Dokumentti esittää paljon asioita, joita ei pysty selittämään järjellä ja ilmiöitä, joille löytyy järkeenkäypä selitys vain valtion linjoja vastaan sotivista teorioista. Uskonnot ovat aikansa eläneitä ja ainut uskonto, jota ihmiskunnan tulisi enää palvoa, on terve järjenkäyttö.


UFOs and Paranormal Phenomena (1995)

Part I - Encourters of the Fifth Kind I
Part II - Encourters of the Fifth Kind II
Part III - Message from the Another Dimension
Part IV - The Mystery of Life and Death I
Part V - The Mystery of Life and Death II

Ulottuvuuksia, elämän ja kuoleman mysteerejä, henkimaailmaa ja yhteydenottoja avaruuden kansojen kanssa, suomalaisittain ja ulkomaalaisittain. Uudempia dokkareita hivenen kotikutoisempi, mutta kokonaisuutena äärimmäisen toimiva paketti mieliä askarruttavista aiheista.

Kiitokset Kino Iirikselle, Kellari Kinolle ja Juhan af Grannille, jotka tekivät viikonlopusta ikimuistoisen.

UFOs & Paranormal Phenomena (1995)

Viikonloppu kului tosiaan Juhan af Grannin dokumentteja seuraillen Kino Iiriksessä. Yhteensä kymmenen tuntia dokumenttia kolmeen päivään jaksotettuna vaatii jo hieman sulattelemista, etenkin jos aihepiiri koskee lähinnä kaikkea yliluonnollista. Perjantaina aloitettiin kolmiosaisella New Apocalypse: The Mankind's Last Exoduksella (1998), joka on melko syvä avaus moiselle maratonille. Jaksojen nimet ovat Antikristus, Pedon Merkki ja Salaliittoteoria, jotka kuvaavat jo aika hyvin sisältöä. Kaikkea mahdollista epäilyttävää kaivellaan ja tulkitaan, nostradamuksen ennustuksista ufohavaintoihin ja salaliittoihin. Haastattelut ja muu materiaali sijoittuu suurimmaksi osaksi Amerikkoihin, Eurooppaan ja Venäjälle. Tapahtumat on demonstroitu näyttelijöin, joista Juhan af Grann itse on näkyvimmin esillä.

Intruders (2002) on hyvin samankaltainen dokumenttina kuin New Apocalypse, se syventää hieman aiheeseen ja siinä on myös muutamia hyvin mielenkiintoisia yksityiskohtiakin. Teknillisesti se on uusimpana silotelluimman näköinen, hyvässä ja pahassa. Sarja jäi aikoinaan kesken ja sitä on vain kaksi osaa. Ilmeisesti Suomessa aikoinaan näytetty, mutten muista nähneeni ennen.

UFOt ja Paranormaalit Ilmiöt (1995) oli mielestäni viikonlopun paras pläjäys. Viisituntinen sarja piti parhaiten otteessaan ja käsitteli asioita kuitenkin jaarittelematta. Lars Sverdbergia parempaa kertojaahan ei Suomen maalta myöskään montaa löydy, hän toimi kertojana myös New Apocalypsessa. Dokumentti on palkittu kaikilla mahdollisilla alan palkinnoilla, palkittuja ovat toki nuo muutkin. Tämä on myös trilogian ainut sarja, jossa käsitellään suomalaisia tapauksia ja haastatellaankin monia niiden kokijoista. Kun ensimmäinen jakso alkoi, eiköhän siinä vilahtanut tähteläinen, josta kertova dokumentti tuli juuri lähiaikoina ylen kanavalta. Huuhaata juttu jos toinen tai sitten ei, hyvin mielenkiintoisia juttuja ufosieppauksista, kohdunryöstöistä, vierailijoiden kohtaamisista, salailusta, todisteista, elämästä, sielusta, kuolemasta, kummituksista, henkimaailmasta, selvänäkijöistä ja kaikenlaisista paranormaaleista ilmiöistä. Suosittelen tutustumaan jos aihe kiinnostaa. Grann totesi tilaisuudessa, että harkitsee käyttävänsä nykyistä sosiaalista mediaa jotenkin hyödykseen tulevaisuudessa ja ehkäpä sysää nämä dokumentitkin nettiin.

Mielenkiintoisia ajatuksia, varsinainen arvostelu pisteinhän ei aja kenenkään etua tällaisissa tapauksissa, sen takia en oikeastaan ikinä dokumentteja pisteytäkään, mutta nyt ajattelin heittää jotkut tähdet nimikkeiden perään. Dokumenttien informaatioarvoa yms. ei voi mitenkään kiistää ja pisteytys muodostuu nyt lähinnä mukaansatempaavudesta. Etenkin näissä viikottaisissa arvioissa pisteytys on muutenkin vain hyvin suuntaa-antava. Intruders saa esimerkiksi vähiten tässä tapauksessa siksi, että koin sen olevan niin selkeä jatkumo New Apocalypselle.. tai etkumo, hyvin samankaltainen jokatapauksessa. Ei se juuri huonompi ole, mutta tässä tapauksessa kärjistän mielipiteeni tähden eroilla.

Huomenissa tulee sitten tarkempaa selontekoa itse tapahtumasta.

Viikko 2:

Anders Engström: Vares - Pahan Suudelma (2011) ***
Mario Bava: Black Sabbath (1963) ***
Mika Kaurismäki: Honey Baby (2004) ***
Juhan af Grann: New Apocalypse (1998) ***
Juhan af Grann: Intruders (2002) **
Juhan af Grann: Ufos & Paranormal Phenomena (1995) ****
Alan Ball: Towelhead (2007) ***

Surreal Sundays #1: Night on a Bald Mountain (1933)

Alan nyt ottaa esille joitakin katsomisen arvoisia lyhytelokuvia. Suurin osa valinnoista tulee olemaan vanhaa surrealismia, animaatiota tai huippuohjaajien uran varhaisia kokeiluja. Koitan valita lyhärit myös siten, ettei tulisi liikaa toistoa ja jokaisesta löytyisi jotain mielenkiintoisia detaljeja. Lyhytelokuvien maailmasta löytyy lukuisia helmiä, jotka jää helposti tavan tallaajilta näkemättä. Samalla kun yritän sivistää muita, sivistän myös itseäni etsimällä koko ajan jotain uutta.

Ensimmäinen valinta on monella tapaa katsomisen arvoinen, tekniikkansa ja tunnelmansa ansiosta, mutta myös vertailukohtana myöhemmin ilmestyneelle animaatioelokuvan klassikkoepisodille.

Night on a Bald Mountain tai Night on a Bare Mountain (Yö autiolla vuorella) on käännös venäjänkielisestä alkuperäisteoksesta, jonka baldiksi käännetty sana tarkoittaa hedelmätöntä, asiayhteydessään lähinnä puutonta. Mussorgsky sävelsi klassisen teoksensa noitien sapatista, jossa jonkin sortimentin saatana manaa luokseen henkiä vuorella pidettäviin orgioihin.

Teos esiintyy erittäin laajalti populaarikulttuurissa ja kappaleen tietännee kuullessaan lähes kaikki. Musiikissa sitä on varioitu aina jazz ja disco-versioista black metaliin. Tunnetuin filmatisointi teoksesta on ehdottomasti Disneyn Fantasiassa, mutta otan nyt vertailukohdaksi aiemmin valmistuneen ranskalaisanimaation, jonka toteutti venäläinen Alexandre Alexeieff.

Alexeieff kehitti vaimonsa kanssa neulakuvatekniikan, jolla loi lyhyet elokuvansa. Monille laite voi olla tuttu pienenä kapistuksena, joita myydään tietyissä liikkeissä, kuten Heurakan myymälässä. Neulat painautuvat kasaan niitä painettaessa, josta seuraa kuvion tallentuminen neulavyyhteen. Elokuvien teko tuollaisella tekniikalla on ilmeisen aikaavievää ja Alexeieff teki vain vähän elokuvia viidenkymmenen vuoden aikana. Omien lyhyiden teostensa lisäksi hän suunnitteli aloitusjakson Orson Wellesin elokuvaan Oikeusjuttu (The Trial, 1962). Tekniikka pelaa varjojen ansiosta ja jälki on aavemaisen upeaa. Alexeieffin käyttämässä laitoksessa oli 240000 neulaa, joita tuli siirrellä freimi kerrallaan.

Surrealistinen kahdeksanminuuttinen saa parhaillaan aikaan sarjan kylmiä väreitä ainekin itselleni. Muutkaan Alexeieffin teokset ei huonoja ole ja kokoelmia leffoista on painettu jo dvd-muodossakin, jotka on tosin tilattava importina. Niissä on ehkä vähän antoisampi kuvanlaatu, mutta suosittelen nyt vähintään katsomaan seuraavan pätkän ja miettimään edes sitä vaivaa mikä sen eteen on nähty. Sen myötä hyvää alkavaa viikkoa, seuraavaa surrealista sunnuntaita odotellessa.

Vares - Pahan suudelma (2011)

Kuuden uuden Vares-elokuvan sarja starttasi nimekkeellä Pahan Suudelma. Leffojen avulla yritetään nyt lanseerata euroopassa uutta finn-crime elokuvatyyliä, ruotsalais- ja saksalaisdekkarien kiusaksi ja kilpailijaksi. Rajapyykki kahden veijosvareksen ja tämän välillä on huomattava. Siinä missä ensimmäiset flirttaili avoimen vapautuneesti mustalla huumorilla ja ikimuistoisilla lineillään, uusi on tyylitelty hieman vakavammaksi. Elokuva on tosiaan ensiluokkaisesti toteutettua eurooppalaista dekkaria, vailla mitään huomattavia häiriötekijöitä. Mikä on suomalaisleffoissa edelleen se välttämätön paha, sponsorit huutaa kuvassa ja hahmoina toimii samat naamat kesät talvet. Tässä elokuvassa nämä tekijät ovat tosin melko hyvin sulatettavissa.

Yksi ensimmäisiä kynnyskysymyksiä on tietenkin Antti Reinin suoritus Vareksena. Reini on sinänsä varmempi valinta päärooliin euroopanvalloitusta varten, sillä kaverin naamahan ei ole kovinkaan särmikäs, eikä täten jätä tilaa mahdollisille inhoreaktioille. Reini on roolissa tasan tarkkaan ihan hyvä ja menee itselleni täydestä, joskin unohtuu nopeammin kuin Veijonen, jolla ei aiemmissa elokuvissa ikinä näin suurta roolia ollutkaan kuin Reinillä nyt. Salapoliisin rooleihin kaipaisin tosin lähes aina tiettyä mystisyyttä, johon oikeastaan kumpikaan Vareksen esittäjä ei ole täysin yltänyt.

Pahan Suudelma ei ole kevyimmästä päästä, mutta potentiaalinen mässäilykin jätetään käyttämättä. Elokuvassa on paloiteltu ruumis ja dekkareille ominaisia kieroutuneita ilmissuhteita. Huumorin välähdykset koetaan lähinnä Jasper Pääkkösen esittämän ex-narkkari reppanan sutkautusten myötä, sekä muutaman naljailun ansiosta Mikko Leppilampi Eppu Salminen osastolla. Äkkiseltään roolitus kuulostaa melko halvalta ja saattaa miettiä kuinka vakavasti voi ottaa dekkaria jota tähdittää Pääkkönen, Leppilampi ja Salminen. Näyttelijät on saatu nimenomaan heille sopiviin pieniin luonnerooleihin ja sitä paitsi Pääkkönen kuuluu nykyisten suomalaisnäyytelijöiden parempaan kastiin. Eli kaikkiaan no harm done.

En ole yhtäkään Reijo Mäen romaania lukenut, mutta ainekin elokuvista heijastuu perinnetietoinen detective story ja suomalainen junttihuumori. Juonen kulku ei suorastaan pääse yllättämään, vaikkei tapahtumia ennalta välttämättä arvaakaan. Perusasetelmassa ovat surmattu tyttö, käsiään levittelevät poliisit, äiti joka palkkaa yksityisetsivän, joka tutustuu tytön läheisiin, jotka taas koostuu asiaankuuluvan hämäristä karaktääreistä. Kun syvemmälle edetään, porukan pääluku vähenee ja etsivä arvatenkin passitetaan kotiin viikon palkan kera. Tapaushan kuitenkin kiehtoo herra Varesta jota ei hotsita lopettaa hommia ennen kuin rikos on ratkaistu. Hyvin perinteisiä kuvioita siis, lukuisilla sivuhahmoilla täydennettynä. Klassisiin mysteereihin pohjataan, mutta tänä modernin elokuvan aikana otetaan mukaan myös nykyaikaista teknologiaa ja leffassa esitellään jopa facebook selvittelyn yhtenä muotona.

Jos muidenkin kuvattujen elokuvien taso on vähintään tämä, niin menestystä ulkomaillakin sopii povata tietyllä varauksella. Televisioon elokuva sopii mitä parhaiten, vaikka joitain erityistehoja siitä saanee vain teatterissa. Laatu on kuitenkin sen verran kansainvälistä tasoa, että jos leffa ei uppoa Suomen ulkopuolella, on vika eurooppalaisisten dekkaristien päissä. Kotimaiselle katsojalle se tarjoaa ainekin tarpeeksi. Seuraava osa nähdään jo tämän vuoden puolella teatterissa, loppujen kohtalosta ei taida olla vielä varmuutta, saattavat joutua skippaamaan teatterilevityksen. Itse odotan jo seuraavia ensi-iltoja malttamattomasti.

-------------------------------------------

Arvostellessa joutuu välillä pähkäilemään ankarasti, eikä ole välttämättä koskaan tyytyväinen antamaansa nopanlukemaan. Malliesimerkkejä ovat taannoiset Veijarit ja Pienin painajainen perheessä, pisteytys kolme Iiristä. Kumpikin ilman muuta hyvin paljon kahteen kallellaan ja yhtähyvin arvio voisi olla kumpi vain. Johonkin se on aina vain kapsautettava, puolikkaita en ole ottanut asteikkooni ollenkaan, vaikka ne helpotusta toisivatkin. Pisteytys on kuitenkin aina suuntaa-antava, eikä eksakti totuus, mielipidehän tulisi löytyä ennemminkin tekstistä. Kuitenkin, itseäni ainekin häiritsee jos pisteytystä ei harrasteta ollenkaan, täten ei tulisi mieleenkään jättää sitä pois.

Ainekin omassa arvosteluasteikossana kolme ankkaa tarkoittaa aina hyvää, oli se sitten omassa kategoriassaan tai kaikkeen elokuvaan suhteutettuna. Veijarit oli omassa suomilohkossaan keskivertoa parempi, ihmissuhteita yksipuolisen osuvasti kuvastava pieni elokuva. Pienin painajainen perheessä taas oli ehdottomasti hauskinta tyhjää amerikkalaista purkkaviihdettä, mitä olen vähään aikaan nähnyt. Narnia taas olisi periaatteessa voinut kavuta kolmen ankan kastiin, mutta katsoin viihdearvon olevan genreensä nähden pienempi kuin edellämainituilla komedioilla. Se näytti hyvältä ja välillä jopa tuntui hyvältä, mutta pitkänä pötkönä se oli auttamattomasti liian puinen.

Kaksikaan ankkaa ei siis omalla kohdallani tarkoita missään nimessä huonoa elokuvaa, se kuvastaa ennemminkin lievää pettymystä tai heikkoa kokonaisuutta. Kahden ankan leffatkin kannattaa siis käydä vielä katsomassa jos aihe kiinnostaa. Vasta yksi ankka tarkoittaa täysin tavanomaisen tylsää tai jollain tavalla ärsyttävää elokuvaa, jota kannattaisi mielestäni välttää. Raivostuttaville elokuville on vielä vapaana mahdollisuus pyöreään nollaan, mutta yksikään ensi-ilta ei ole sitä ansainnut blogin olemassaolon aikana. Tästä päästäänkin vihdoin tämänkertaisen pisteytyksen pariin. Todella huojentavaa välillä nähdä leffa jonka arvioinnissa ei tarvitse puntaroida päätään puhki. Vares on erittäin vahva kolmen Iiriksen elokuva. Ei enempää ei vähempää.

Hammer Collection: To the Devil a Daughter (1976)

Hammer Studion kauhuelokuvat ovat legendaarisia ja kulttisuosiota nauttivia. Studion tunnettu elinkaari kesti 1950 luvulta vuoteen 1976, jolloin viimeiseksi studion leffaksi jäi okkultistinen To the Devil a Daughter. Studion leffat olivat kuitenkin auttamattomasti vanhanaikaisia, eikä fanitus ollut tuolloin mitä se on taas myöhemmin alkanut olemaan. Pitkäaikaisen nosteen jälkeen Hammer studio on päättänyt palata kauhun kentälle ja se tuotti viime vuonna comeback-elokuvan Let Me In. Elokuva perustuu suurta suosiota niittäneeseen moderniin ruotsalaisklassikkoon Ystävät hämärän jälkeen. Vastaanotto on ollut pääosin hyvä ja odottelenkin kovasti sen rantautumista Suomeen jossain muodossa. Vaihtoehtoisesti sen saattaa joutua tilaamaan importina jos sitä ei muutoin kuulu. Virossa se sai ensi-iltansa joulukuussa, mutta en ole huomannut missään mitään tietoja sen saapumisesta Suomeen.

Tuli tosiaan tilailtua tuossa kaikennäköistä mukavaa Amazonista ja viimeisessä erässä saapui boksillinen Hammeria. Alati vaihtuvien hintojen ruletissa tein tilaukseni kellottaen lodjun hinnaksi 28 puntaa. Ei kovin paha 150 punnan arvoisesta boksista, joka sisältää 21 elokuvaa kohtuullisien lisämatskujen kera. Tämän postauksen kirjoitushetkellä Hammer Collection Amazonista kustantaa 34 puntaa.

Aloitin boksiin tutustumisen takaperoisessa järjestyksessä katsoen tuon To a Devil a Daughterin siitä yksinkertaisesta syystä, että sen näkeminen kutkutti kaikista eniten. Osa vanhemmista leffoista on tuttuja ja tyyli jossain määrin tasaista, mutta halusin heti tietää miltä näyttääkään yhtiön viimeinen teos. Aihepiiri kiinnosti ja pakko kai se on myöntää Nastassja Kinskin olevan se viimeinen naula päätösarkkuni kanteen. Tämä elokuva on tuolloin 15-vuotiaan näyttelijättären toinen elokuvarooli. Niin aikaista elokuvaa häneltä en ollut ennen nähnyt, vanhin tähän asti on ollut suoritus Roman Polanskin ohjaamassa Tessissa kolme vuotta myöhemmin.

Leffa pyörittelee siis aiheenaan jonkin asteista saatananpalvontaa ja viatonta nunnatyttöä, lähtökohdat siis kohdillaan. Leffassa on aina yhtä karismaattinen Christopher Lee, nuori Nastassja, Hammer-leffaksi suuri budjetti, kuvailua jopa brittein saarten ulkopuolelta, riittejä ja erityisen toimiva ällötysolentokin. Elokuva on yhtiön toinen elokuva, joka perustuu Dennis Wheatleyn mustaa magiaa käsittelevään romaaniin (ensimmäinen oli The Devil Rides Out, 1968) ja se on ihan kelvollinen testamentti tuolloin toistaiseksi kuopatulle studiolle. Loppuratkaisu jakanee mielipiteitä, muttei pilaa mielestäni millään muotoa kokonaisuutta. Levyltä löytyy myös mielenkiintoinen dokumentti elokuvan ja yhtiön kuoppauksen tiimoilta, mukana haastateltava mm. itse herra Lee. Suosittelen elokuvaa lafkan faneille ja kuriositeeteista kiinnostuneille. Se ei ehkä ole kovin erityinen, mutta silti mielenkiintoinen katselukokemus.

----------------------------------------------------

Muuta katseltua, viikolla 1:

Vares ****
Pienin painajainen perheessä ***
Hierro **
Uuno Turhapuron poika **
Nói Albiino **
Fish Tank ***
Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin ***
Narnian Tarinat 3 **
Pilvilinna joka romahti ***

DocPoint 2011 valmistautumista.

Frank van den Engel: Photo & Copyright by G.P. Fieret


Kuun lopussa järjestetään kymmenettä kertaa dokumenttielokuville pyhitetty festivaali DocPoint. Itse en ole tapahtumassa koskaa ennen käynyt, joten olisi aika korjata asia. Kiinnostavia nimikkeitä löytyy riittämiin täyttämään viikonlopun ohjelmalla ja tänään on tullut listailtua ja viivailtua vaihtoehtoja.

Yksi mielenkiintoisimmista ohjelmanumeroista festareilla on ranskalaisen Jean Painlevén elämäntyön näyttäminen. 1920-1980 luvuilla kuvattuja lyhyitä elokuvia näytetään kolmessa sarjassa. Perjantaina on sarjan ensimmäinen näytös, jossa on myös elävää musiikkia. Mykkäelokuvakonsertin merenalaista maailmaa saapuu tulkitsemaan Paleface ja Uusi Fantasia. Kaksi seuraavaa osaa esitetään lauantaina ja sunnuntaina. Painlevén elokuvat käsittelee siis mm. merenelämää, merihevosia, mustekaloja. Muita aiheita on myös surrealismi, vaha-animaatio Ritari Siniparrasta, jazzin säestämä tutkielma vampyyrilepakoista. Lauantaisen sarjan alussa nähdään myös muutama muu ranskalainen lyhytelokuva, kuten 1898 kuvattu siamilaisten kaksosten erotus.

We Don't Care about the Music Anyway on myös miltei pakollinen katsottava. Se kertoo kahdeksanhenkisestä japanilaisesta ambient/noisea tekevästä yhtyeestä. Musiikin ja kuvan liitto on kerännyt kehuja ja ylistyksiä siinä määrin, etten tohtisi jättää leffaa väliin kun se on nähtävillä. Musiikkidokumentteja löytyy muutenkin, Extraordinaty life of José González ja Lemmy kiinnostaisi kovasti, täytyy vain kovasti vielä järjestellä aikatauluja.

Muusta ohjelmista kiinnostaa eniten kaksi hyvin erilaisesta kuvataiteen tyypistä kertovaa dokumenttia. Ensimmäinen kertoo suuren luokan graffititaiteilijoista, joiden työskentelyä seurataan hyvin kehutussa leffassa Exit through the Gift Shop. Toinen kertoo G.P. Fieretistä, joka oli elinaikanaan rutiköyhä ja omaperäinen mustavalkokuvaaja. Artistin kuoleman jälkeen työt ovat myöhemmin nousseet suuren arvostuksen kohteeksi ja hinnat nousseet pilviin.

Perjantai 28.1.


Jean Painlevé: The Octopus (1928)

klo 19.00 Mykkäelokuvakonsertti: Jean Painlevé - Science is Fiction (Bio Rex)

klo 19.00 Katka (Maxim)

klo 21.15 We don't Care About the Music Anyway (KinoPalatsi 6)

Lauantai 29.1.


Banksy: Exit through the Gift Shop (2010)

klo 13.00 Exit through gift shop (Bio Rex)

klo 15.30 Photo & Copyright by G.P. Fieret (Maxim 1)
* klo 17.00 Katka (Andorra)'
klo 19.00 - Jean Painleve (Orion)

Sunnuntai 30.1.


Cédric Dupere & Gaspard Kuentz: We Don't care about the Music Anyway (2009)

klo 13.00 Extraordinary life of José González (Bio Rex) 74min

*klo 15.00 Photo & Copyright by G.P. Fieret (Ateneum)
klo 16.00 Jean Painleve II (Orion)
*klo 21.00 We don't Care About the Music Anyway (Kinopalatsi 6)
klo 21.15 Lemmy (Bio Rex)


Tässä on murto-osa mielenkiintoisista dokkareista, mutta omat valintani tulevat koostumaan todennäköisesti näistä jos pääsen paikalle.

Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin 2D (The Chronicles of Narnia: The Voyage of the Dawn Treader, 2010)

Tuleva arvostelu palvelee parhaiten niitä, jotka eivät ole nähneet Narnian aiempia osia. Itse en ole kahta ensimmäistä osaa katsonut ja kohtelen tätä nyt sen tähden irrallisena yksittäisenä teoksena. Ensimmäisen kirjan olen lukenut joskus peruskouluaikoina ja tämä on nyt toinen kerta kun kohtaan näitä tarinoita konkreettisesti. Kyseessä on myös ensimmäinen kerta kun menen katsomaan kolmiulotteiseksikin tehdyn elokuvan perinteisessä muodossa.

Elokuva ei ehkä ole erityisen hyvä, mutta lähdetäänpä purkamaan pakettia kokonaisuutena. Kokonaisuutena joka muistuttaa jotakuinkin uuniperunaa, korea kuori ja sisältö silkkaa tyhjää mössöä. Eli sama tilanne kuin suurimmassa osassa nykyisiä fantasiaseikkailuja. Kun fantasiavillitys koki kulta-aikansa Tähtien Sodan viitoittamalla 1980-luvulla, suurin osa tuotoksista onnistui, leffat oli särmikkäitä ja kestävät katsomista edelleen. Ysärillä aihe oli hieman poissa muodista, kunnes tuli takaisin Sormusten Herrojen myötä. Jotain siinä välissä sitten on tapahtunut, eikä asia vaan ole enää sama. Hyvää synkkää kauhuteemaista fantasiaelokuvaa tehdään edelleen esimerkiksi monien espanjalaisohjaajien toimesta, mutta seikkailuhenkiset fantasialeffat ovat olleet hyvin ponnettomia.

Narniassa näyttelevät henkilöt saavat hädin tuskin mitään irti hahmoistaan ja ihmisporukasta jäi mieleen ainoastaan alati naputtava serkkupoika Eustace ja ulkonäkökriisiä poteva Lucy. Jonkin verran mielenkiintoa saadaan kuitenkin revittyä inhimillistyneillä eläinhahmoilla ja parilla hirmulla. Huonoja näyttelijät ei varsinaisesti ole, tylsiä ja persoonattomia vain. Juonikuvio on yksiselitteinen, kasa penskoja viskoutuu Narnian maailmaan avustamaan paikallisia taas kerran. Riittävät lähtökohdat hyvälle elokuvalla, mutta puitteet täytetään vain osittain.

Roolihahmot eivät siis loista, mutta visuaalisesti onnistutaan kohtuullisen hyvin. Tekniikka alkaa vuosi vuodelta olemaan siedettävämpää, vaikka vieläkin näkee monissa elokuvissa todella törkeää grafiikkaa. Täysin realistisen näköisiin tehosteisiin on kuitenkin vielä matkaa kaikilla, mutta Narnia täyttää erinomaisesti tämän päivän vähittäisvaatimukset. Hetkittäin kohtaukset näyttävät upeilta ja väkisinkin miettii miltä ne olisi näyttänyt ulottuvuuslasit päässä. Muutamat kohtauksista on saatu näyttämään hyvältä myös muulla tavoin kun upottamalla niihin loputtomat määrät rahaa. Kummemmin spoilaamatta voin mainita suosikkien olevan kullan-, kauneuden- ja mässäilynhimoa käsittelevät kohtaukset.

Elokuvaa katselee sujuvasti, vaikkei se suurempia tuntemuksia herätä. Ei ole välitöntä kiinnostusta nähdä uudestaan, mutta kaipa ne aiemmat osat voisi tämän perusteella joskus tarkastaa. Ensimmäinen ankka arvosteluhäkkiin pujahtaa visuaalisten ansioidensa ansiosta, toinen taas niiden muutaman kohtauksen, jotka pystyvät miltei kaappaamaan sen kadoksissa olevan tunnelman mikä nykyfantasiaelokuvista pääosin puuttuu. Vaikka kolme neljä kohtausta noin sadasta ei ole paljon, se on omiaan muistuttamaan siitä potentiaalista mikä sellaisten luomiseksi siellä jossain kuitenkin piilee.

Elokuvien näkemisen puolesta.

Helsinkiläinen elokuvateatteri Bristol lopetti monien harmiksi toimintansa viime kuussa. Asia on puhuttanut paljon netin foorumeilla ja lehtien sivuilla, mutta itse en pysty suoraan puoltamaan teatterin tarpeellisuutta tai merkitystä, koska en asu pääkaupunkiseudulla, enkä ikinä käynyt tuossa lopetetussa teatterissa. Sielukkaiden elokuvateatterien arvokas kulttuuriperintö on kuitenkin itselleni tärkeä asia ja pystyn hyvin ymmärtämään paikallisten mielipahan. Ikävä kyllä tuosta asiasta välittävää porukkaa on liian vähän ja sekin heräsi vasta kun päätös lopettamisesta oli jo tehty. Sellaisiakin syytöksiä esintyy, että teatteri kerää kannattajia vasta kun sen ilmoitetaan lopetettavan. Kyseessä voi varmasti olla myös samaa meininkiä kuin julkkiksen kuolinilmoituksissa, ikinä et hänestä välittänyt, mutta nyt menet ja ostat kokoelman kun kaupat ovat niitä pullollaan. Ikinä et mennyt Bristoliin, mutta juuri nyt olisi sitten pakko päästä. Tiedän kuitenkin, että on paljon myös niitä, joille teatteri merkitsi oikeasti paljon.

Isot teatterijätit ovat ilman muuta syyllisiä pienien elokuvasalien tuhoon ja niitä onkin helppo osoitella sormellaan, jonka jälkeen voi hyvillä mielin painua sinne itse katselemaan elokuvaa mukaville penkeille juomanpidikkeineen. Tennispalatsin kaltaiset kokonaisuudet rakennetaan suuren yleisön halujen mukaan, sitä tuskin kukaan voi kieltää. Rahallisiin vaikeuksiin joutuvat pikkuteatterit eivät kovin helposti pärjää lipputuloilla niin isoja vastaan. Nykyaikainen ongelma ei ole pelkästään tunnelmarikkaiden teatterinmurjujen lopettaminen, vaan myös tarjonnan yksioikoistuminen. Tarjolla on kärjistetysti aina vain vähemmän ja toinen toistaan samanlaisempia elokuvia, eikä Finnkinolla varmasti ole kiinnostusta tai tarvetta ottaa ohjelmistoonsa todellista alternative elokuvaa.

Viime vuosi toi Finnkinon teattereihin toki klassikkosarjankin, tarjolla oli Inhoa, Orfeusta, Seitsemää samuraita, L'Atalantea, eli todellisia klassikkoja niille, jotka haluavat todistaa suosikkileffojaan suurelta kankaalta. Itseäni sarjan tarjonnasta olisi kiinnostanut eniten nähdä yksi pitkänlinjan suosikeistani, Polanskin Inho, mutta olin elokuvan kahden esitysajankohdan aikana estynyt. Etelä-Suomen Sanomista sain sitten lukea kolumnin, jossa kirjoittaja kertoa todistaneensa Inhon yksin muuten tyhjässä salissa! Kuinka paljon olisinkaan itse halunnut nähdä juurikin tuon elokuvan isolta kankaalta yksin vailla paikkanumeroa.

Finnkino on toki myös laajentanut lähivuosina tarjontaansa, mutta eniten se on tehnyt sitä ulkoelokuvallisesti. Teatterissa on voinut käydä katsomassa oopperaa, formulaa ja konsertteja. Hieno asia hei, ei haittaa yhtään, mutta toivottavasti tällä kaikella on oma hankintahaaransa, joka ei syö elokuvatarjontaa. Urheilu- ja musiikkinäytöksille saisi ilman muuta pyhittää vaikka oman salinsa, mutta jäljelle jääneille saleillekin saisi keksiä kirjavampaa käyttöä. Amerikkaiset ja suomalaiset elokuvat ovat ehdoton valtavirta, josta poiketaan vain marginaalisen niukasti.

Lahtelaisena voin kuitenkin sanoa helsinkiläisillä olevan pääpiirteittäin parempi tilanne kuin kotikaupungissani Lahdessa, aivan kuten pienemmät kylät voivat pitää lahtelaisia onnekaina elokuvatarjonnan suhteen. Lahdessa on kuin onkin yksi todellinen valopilkku, Kino Iiris, jonka lopettaminen tarkoittaisikin lahtelaisen elokuvakulttuurin täydellistä luhistumista. Pieni ja sympaattinen teatteri tarjoaa hyvin laajan kirjon elokuvia tavan klassikosta puolalaiseen elokuvaan ja taas dokumenttielokuviin ja elokuvakoulun näytetöihin. Esimerkkinä mainittakoon vaikka että noin kuukauden sisään on voinut käydä katsomassa vaikkapa Elefanttimiehen, Frankensteinin morsiamen, Solariksen tai Barry Lyndonin kaltaisia leffoja. Samaan aikaan Finnkinossa on ollut tarjolla omat klassikkovalintansa. Asiat ovat siis hyvin ainekin pintaklassikojen osalta.

Kino Iiris. (Kuva: lahenlehti.net)

Lähes jokainen leffalippuni on säilytetty viimeisen viidentoista vuoden ajalta ja järjestelin juuri nämä tuttuakin tutummat keltaisen kuosin omaavat läpykät yksiin kansiin, jonka sivujen täyttö alkoi Kaunottaresta ja Hirviöstä, 1992. Tältä aukeamalta näkee viimeisen katsomani elokuvan Ilveksessä (Musta jää) ja vanhassa Kuvapalatsissa (Rottatouille), sekä ensimmäisen leffan Lahden uudessa tämän päivän laitteistokriteerit täyttävässä Kuvapalatsissa (Eastern Promises).


Lahdessa toimii siis tasan kaksi elokuvateatteria, muutama vuosi sitten kaksi "isoa" leffateatteria syrjäyttänyt Kuvapalatsi ja Kino Iiris. Entinen teatterimme Ilves on edelleen tyhjillään, eikä väännöstä meinaa tulla loppua. Taloyhtiö ei hyväksy tiloja muuhun käyttöön, mutta kukaan ei halua ottaa vastaan elokuvateatterin pyörittämistä siinä. Teatterin ostanut taho on yrittänyt vedota muiden hankkeiden vuoksi tilojen vanhanaikaisuuteen, liian vähän saleja ja liian pieni eteisaula. Sehän ei pidä millään muotoa paikkaansa, sillä tilathan ovat mitä ihanteellisimmat elokuvaa rakastavan elokuvateatterin pyörittämiseen. Haaveilla saa, mutta on kai epätodennäköistä että kukaan ottaisi haastetta vastaan tällä hetkellä.

Valtavirtaelokuva ei ole pelkkä kirous, mutta vaihtoehtoja saisi ihan oikeasti ottaa myös Finnkino huomioon. Ne vähät pienet elokuvateatterit saattavat olla ainoa toivo nähdä haluamiaan elokuvia, mutta nekään ei pysty ihmeisiin. Maailman elokuvaa nähdäkseen on käytännössä mentävä elokuvafestivaaleille, mutta eihän sekään aina riitä. Olen odottanut loppukuussa vietettävän DocPoint-festivaalin ohjelmistoa siinä toivossa, että mukaan olisi mahtunut Don Rosasta kertova tuore dokumentti, Life and times of Don Rosa, mutta toisin näyttäisi asioiden olevan, vaikka festareiden ohjelmisto muutoin aivan erinomaiselta vaikuttaakin.

Teatterilevitykseen päätyvien elokuvien määrä on laskenut huimasti parin vuosikymmenen aikana ja kyse taitaa olla myös melko suoraan myyntivideoiden suosioon verrannollisesta asiasta. Elokuvat ilmestyvät suoraan dvd:lle, jopa todella kiitettävissä määrin. Ennen vaikeasti tavoiteltava elokuva on nyt käden ulottuvilla kaupasta ja marginaalistakin elokuvaa saa tilailtua helposti ulkomailta kotona katseltavaksi. Kotona katseltavat lättyset eivät kuitenkaan voi koskaan korvata kaikilla elokuvateatterissa käymistä. Siihen kuuluu maagisia rituaaleja, tunnelmaa ja tietenkin iso kangas ja äänentoisto. Se voi olla yksittäisen ihmisen pakenemista todellisuudesta tai se voi päinvastoin luoda yhtenäisyyden tunnetta. Parhaimmillaan elokuvateatterilla on mahdollisuus tarjota vielä enemmän kuin pelkkä teos, oheistoimintaa, ohjaajan alkusanat tai paneelikeskustelua.

Sehän tiedetäänkin, ettei tässä kaikessa ole kyse vain elokuvaan liittyvästä ilmiöstä, jätithän syövät millä alalla tahansa pienempiään, mutta niin kauan kun on alakulttuuria on toivoa? Toivottavasti elokuvien ansaitsema todellinen arvostus vielä joskus kasvaa uudelleen ja alalla alkaa kaikkien etuja ajava kilpailu. Ainekin itse haluan uskoa, että niin tulee vielä tapahtumaan.


Kino Iiriksessä alkaa sunnuntaina 9.1-17.4. Werner Herzogin elokuvien sarja, joka käsittää 23 saksalaisohjaajan dokumenttielokuvaa vuosilta 1962-2005 ja kolme dokkaria itse ohjaajasta. Sarja on näytetty aiemmin Goethe Instituutissa viime syksynä. Lippu kaikkiaan 13 näytökseen kaksikymppiä, yksittäin kolme euroa. Tarkempaa tietoa täältä

Kino Iiriksen seuraava viikonloppu 14.1-16.1 on pyhitetty Juhan af Grannin ufoilulle. Itse J.A.G. saapuu paikalle vastailemaan kysymyksiin ja kertomaan esitettävästä trilogiasta, joka esitetään nyt ensimmäistä kertaa elokuvateatterissa. Katseltavaa on yhteensä lähes kymmenen tunnin ajan ja koko viikonlopun kattava lippu, eli kavereiden kesken kosminen trilogiapassi kustantaa 20 euroa. Yksittäin 8,5e. Tarkempaa tietoa täältä.

Juhan af Grannia mukaillen todellisten elokuvafanien puolesta: We do exist!

Sakari Salko kirjoitti 12.11.2010 Kansan uutisten Viikkolehteen elokuvateattereiden katoamisesta ja tarjonnan kaventumisesta ja toivoi minunkin ottavan asiaan kantaa tässä blogissa. Otin nyt kantaa.

Metropolis (1927, 2010)

Tämä ei ole varsinaisesti elokuva-arvostelu, vaan arvostelu elokuvan viime vuonna ilmestyneestä painoksesta, versiosta jossa leffa nähdään nyt ensimmäistä kertaa 83 vuoteen sellaisena kun se nähtiin ensi-iltanaan. Metropolis on Fritz Langin 1927 julkaistu elokuva, joka lukeutuu tärkeimpien koskaan tehtyjen scifielokuvien joukkoon. Ilmestyessään se jakoi mielipiteitä, eikä lipputulotkaan vastanneet jättimäistä budjettia. Amerikkaan vietäessä teosta teurastettiin julmalla kädellä ja materiaalia silvottiin kohtalokkain seurauksin ja alkuperäiset kopiot julistettiin myöhemmin tuhoutuneiksi.

Fritz Lang kuuluu vanhan koulukunnan ohjaajasuosikkeihini ja Metropolis oli itseasiassa ensimmäinen elokuva, jonka häneltä edes näin. Tuolloin, ala-asteikäisenä kirjastosta lainattu vhs toi eteeni ensimmäisen näkemäni version, joka teki vaikutuksen toki upeilla kuvillaan, muttei jaksanut innostaa kokonaisuutena. Elokuva onkin hieman vaikea pala ja pahasti leikeltynä erittäin sekava. Langilla oli 1920-luvulla myös paha tapa tehdä elokuvistaan liian pitkiä. Sinänsä mainiot Tohtori Mabuse (1922) ja Niebelungen laulu (1924) ovat upean näköisiä, mutta auttamattomasti liian venytettyjä, kumpikin yli neljän ja puolen tunnin mittaisia! Metropolis ei kärsi pituudestaan niin paljon, mutta Lang olisi voinut mielestäni riipiä tästäkin leffasta lähemmäs puolituntia pois, että kokonaisuus olisi täydellisen dynaaminen, kuten vaikkapa seuraava ohjaustyö M (1931).

Seuraava näkemäni leikkaus elokuvasta oli 2001 kasattu versio, jossa ympäri maailmaa löydetty materiaali on kursittu kasaan ja saatu rekonstruoitua erittäin näyttäväksi. Alussa ilmoitetaan neljänneksen elokuvasta olevan lopullisesti tuhoutunut ja kaiken säästyneen olevan nyt kasassa. Kuinkas ollakaan 2008 kuului Argentiinasta kummia, kun elokuva löytyi kokonaisuudessaan. Alkuperäiset kelat oli ennen tuhoamista tallennettu kuusitoistamilliselle naarmuineen ja rantuineen. Elokuva on siis löydetty katseltavaksi yli kahdeksankymmentä vuotta ensiesityksen jälkeen, mutta missä kunnossa..

Tätä uutta julkaisua katsellessa ei voi tulla sellaista ongelmaa, etteikö osaisi tunnistaa ennennäkemättömiä paloja, puhdistamattoman negatiivin kopioiminen on jättänyt lähtemättömät jäljet. Käsittämätöntä, kuinka nykyaikaisillakaan digitaalitekniikoilla ei ole saatu kuvaa paremmaksi, raidallisten suttukuvien kontrasti hyvinsäilyneistä kopioista työstettyihin kasvaa entisestään jälkimmäisten ollessa niin teräviä, kuin vastakuvattuja. Miellyttävämpää katsottavaa olisi ollut vetää kuvanlaatu koko elokuvan ajalta samalle tasolle.

Formaattierojen vuoksi löydettyä materiaalia leimaa myös pieni musta yläpalkki. Alkuperäisen pituinen musiikki on säilynyt ja se soi elokuvassa sinfoniaorkesterin uudelleen soittamana. Myös alkuperäiset tekstilaatat on löytynyt Tukholman arkistoista ja leffa on siis kaikkiaan nähtävinä kuten se oli alunperin tarkoituskin.

Jotkut ovat metsästäneet elokuvan puuttuvia jaksoja vuosikymmeniä, kirjoittaneet tutkielmia, työstäneet löydettyjen valokuvien avulla itselleen vision niiden sisällöstä. Itse olen sen verran onnekas, että olen syntynyt aikana, jona olen todistan mukavan säännöllisin väliajoin elokuvan puuttuvien palasten loksahtelua kohdilleen. Ensin puolitoista tuntisen, sitten kaksituntisen ja lopulta täydellisen kaksi ja puoli tuntisen.

Entä se karussa ollut sisältö sitten. Leikellyn materiaalin seasta avautuva merkittävin uutuus on luihun miehen rooli, joka on puuttunut aiemmin nähdyistä lähes kokonaan. Erittäin mielenkiintoista seurattavaa, jonka on nyt hassua ajatella olleen ulkona elokuvasta. Suurin osa löydöksen sisällöstä on muutoin lähinnä kohtauksia pidentäviä venytyksiä, eli pääosin turhaa täytettä. Etenkin materiaalien järkyttävän tasoeron huomioon ottaen, niiden sisällyttäminen kristallinkirkkaan kuvan joukkoon on todella turhaa. Tämän ei siis suinkaan tahtoisi olevan viimeinen versio, jämäpalat on nyt nähty ja sisältöä olisi vieläkin syytä järkeistää. Joskohan taas viidentoista vuoden päästä tulisi parin vuoden takaisen Blade Runnerin hengessä Metropolis Final Cut.

Elokuvahan itsessään on pakollisten listalla niille, joita elokuvan historia yhtään kiinnostaa ja tätä versiota voi kyllä suositella leffaa tunteville ja tuntemattomille. Enemmänhän tämän täydellisen version katselusta saa irti, mutta puntarissa häiriötekijöiden kanssa on todettava, että jos haluaa kokea elokuvanautintonsa täysin katkeamattomana, niin kyllähän se vuosituhannen alussakin painettu versio asiansa ajaa, typistettynä vain.

Todellisuudessahan syy ns. häiriöön johtuu myös oman pään sisällä myllertävään pakkomielteeseen ajatella niitä pari vuotta sitten löytyneitä ruosteisia koteloita, joista nämä kohtaukset ovat yhtäkkiä tupsahtaneet, täten elokuvassa elämisen illuusio katkeaa joka kerta kun kuvanlaatu vaihtuu. Luultavasti ongelmaa ei esiinny enää toisilla katselukerroilla niin vahvasti. Katselen elokuvan varmaankin lähiaikoina uudestaan ja toivottavasti pystyn antautumaan leffalle täysin, vaikka mieletön elämyshän sen näkeminen oli jo nyt.

2011 suomalaiset elokuvat.

Uusi vuosi suomalaiselle elokuvalle ja tiistaisille kaksi-yhden-hinnalla-eduille, ainekin niille joilla sattuu olemaan ilmaiseksi tilattava veikkaus-kortti. Veikkaus.fi kertoo elokuun alkuun asti kampanjaan mukaan lähteneet elokuvat. Minäpä välitän tietoa täältäkäsin eteenpäin valottaen vielä hieman tulivien leffojen sisältöäkin.

7.1 Vares – Pahan suudelma.



Juha Veijosen Varekset on näytelty ja elokuvasarjan seuraavissa kuudessa osassa nähdään pääroolissa Antti Reini. Elokuvavuoden ensimmäinen suomalainen ensi-ilta on myös ensimmäinen vuoden Vareksista. Tämän vuoden aikana nähdään nimittäin vielä toinenkin kuudessa kuukaudessa kuvatuista kuudesta osasta, jotka muodostaa kunnianhimoisen suomalaisen elokuvasarjan, jonka elokuvat perustuvat Reijo Mäen kirjoihin.

Vares-elokuvasarjasta kaavaillaan vientituotetta samaan tapaan kuin esimerkiksi ruotsalaiset Wallander, Beck, Anna Holt ja Irene Huss. Kyseisiä elokuvasarjoja ohjannut Engström uskoo Vareksen murtautuvan Eurooppaan uutena rikoselokuvan suuntauksena, joka voisi kantaa nimeä Finn-crime.
"Meillä on kaikki edellytykset kansainväliseen läpimurtoon. Turku on Vareksen maisema siinä kuin Ystad Wallanderin. Meillä on hyvät käsikirjoitukset, kiinnostavat suomalaiset tarinat ja hienot näyttelijät", Engström luettelee. "Sen lisäksi tuotantotiimi on yksi parhaista, joiden kanssa olen työskennellyt."

Solarfilms - Kuusi uutta Vares-elokuvaa


28.1. Hella W.



Tositapahtumiin perustuva odotettu suurelokuva kertoo Hella Wuolijoen uskomattoman tarinan.

Ohjaaja Juha Wuolijoki (Joulutarina)
Päärooleissa Tiina Weckström, Hannu-Pekka Björkman, Matleena Kuusniemi, Antti Litja, Maria Heiskanen, Svante Martin, Petri Manninen ja Pirkka-Pekka Petelius.

Snapper Films - Hella W.

4.2. Tuntematon emäntä.

Elina Kivihalmeen käsikirjoittama ja ohjaama dokumenttielokuva. Se kuvaa suomalaisen maa- ja metsätalouden todellisuutta sotavuosina, jolloin kotirintama oli naisten työn ja kestokyvyn varassa.

Suomen Elokuvasäätiö - Tuntematon emäntä


18.3. Veljekset.

Mika Kaurismäen uusi perhesatiiri, jossa kolme veljestä tapaavat pitkästä aikaa isän 70-vuotispäivillä. Jokaisella pojista on eri äiti ja tapaaminen muodostuu kipeiden muistojen selvittelyksi.

Pääosissa Kari Heiskanen, Pertti Sveholm, Timo Torikka, Liisa Mustonen, Mari Perankoski, Vesa Vierikko ja Esko Salminen.

Official site of Mika Kaurismäki


25.3. Hyvä poika.

Näyttelijätär Leila Manner pakenee pieleen mennyttä ensi-iltaa suvun kesähuvilalle kahden poikansa kanssa. Pojista vanhempi, 19-vuotias Ilmari, on Leilan uskottu ja suojelija. Rauhallinen mökkielämä keskeytyy pian Leilan kutsuessa ystäviään viikonlopun viettoon. Juhlien jälkeen taloon jää yllättäen kirjailija Aimo, johon Leila on rakastumassa. Ilmari ei katso tunkeilijaa hyvällä.

Elina Knihtilä, Samuli Niittymäki, Eero Aho, Anna Paavilainen, Eetu Julin

FilmTrailers.com


1.4. Sinkkuelämän säännöt.



Sinkkuelämän säännöt kertoo neljästä nuoresta miehestä, joilla on vuosi aikaa löytää rakkaus Helsingistä. Tonislav, 29, muutti Suomeen Bulgariasta yhdeksän vuotta sitten mennäkseen naimisiin suomalaisen naisen kanssa. Nyt hän on eronnut ja opettelee, millaista pohjoisessa kulttuurissa on olla sinkku.

Ohjaaja: Tonislav Hristov
Näyttelijät: Tonislav Hristov, Kiril Jovchev, Hristian Dimov, Zoran Atanasov

Sandrew Metronome - Sinkkuelämän säännöt


8.4. Elokuu

Kesä alkaa, Aku saa ylioppilaslakin päähänsä, mutta edessä odottaakin tyhjyys.Tyttöystävä, vanhemmat, ja kaverit liukenevat pääkaupunkiseudulta ja kesästä on tulossa tylsin ikinä. Kaikki muuttuu kuitenkin juhannuksena, kun Aku tapaa kauniin ja villin Julin puolityhjässä yökerhossa. Juli pummii Akulta kyytiä Itä-Suomeen. Aku suostuu - tietämättä lainkaan mihin.

Elokuu on nuoren ohjaajalupauksen, Oskari Sipolan esikoispitkä näytelmäelokuva, joka on elämänmakuinen ja raikkaan kesäinen roadmovie

Elokuva-opas - Elokuu

29.7. Roskisprinssi.



Ulkopuolisen silmin 19-vuotiaan Jedin elämä on ollut lähes täydellistä. Menestyneet vanhemmat, laaja ystäväpiiri ja loistava koulumenestys ovat omiaan takaamaan ruusuisen tulevaisuuden. Mutta. Jed ei tiedä, mitä hän elämältään haluaa. Vanhempien uraohjeisiin kyllästyneenä Jed päättää jättää kaiken. Sen kummemmin suunnittelematta hän astuu junaan ja päätyy itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin.

Raimo O Niemen ohjaama nuorisoelokuva Roskisprinssi perustuu Tuija Lehtisen suosittuun, Otavan vuonna 1991 julkaisemaan samannimiseen romaaniin.

Roskisprinssi.fi

1.8. Le Havre. Aki Kaurismäen uusi elokuva kertoo kengänkiillottajasta, joka yrittää pelastaa pakolaislapsen. Leffaa kuvataan Ranskassa ja sillä on suomalaisittain ennätyksellinen lähes neljän miljoonan budjetti, josta 750 000 euroa on elokuvasäätiön tukea. Kaurismäki vetäytyi hetkeksi huilailemaan ohjaajan pallilta Laitakaupungin valojen (2006) jälkeen sanoen olevansa loppuunpalanut. Uutuutta kohtaan latautuukin todella suuret odotukset.

Pääosissa Andre Wilms, Kati Outinen ja Elina Salo.


5.8. Vares – Kaidan tien kulkijat.

Neljäs Vares.

Pohjanmaalta löytyy nuoren naisen ruumis, jolta on revitty sydän rinnasta. Ruumiin löytäjä, virkaheitto pastori Hukkanen, palkkaa Jussi Vareksen tutkimaan rikosta. Näin alkaa Vareksen uran oudoin tapaus. Vares matkaa Kahdenvirranmaankylään, joka on pieni, riutuva kyläpahanen, vahvan lahkolaisuskonnon kourissa. Kylä tuntuu olevan täynnä toinen toistaan oudompia tyyppejä. Minne tahansa Vares meneekään, tapahtumat muuttuvat yhä kummallisemmiksi. Paikallisen mielisairaalan kortisto kätkee sisäänsä synkkiä salaisuuksia; sairaalan ylilääkärillä näyttää olevan puoli kylää potilaanaan.

Suomen elokuvasäätiö - Vares: Kaidan tien kulkija


Näiden lisäksi Elokuvauutiset.fi listaa tänä vuonna ilmestyviksi animaatioelokuvan Eetu ja Konna, Pussikaljaelokuva, Iris, Likainen Pommi, Syvälle Salattu, Maaginen Kristalli, Hiljaisuus, Herra Heinämäki ja leijonatuuliviiri, Varasto ja Kotirauha.

Pienin painajainen perheessä (Little Fockers, 2010)

Pienin painajainen perheessä on jatkoa elokuville Perhe on painajainen ja Painajainen perheessä. Edellisten osien ohjaaja Jay Roach ei ole uusimman takana, vaan homman hoitaa American Piella kymmenisen vuotta sitten debytoinut Paul Weitz. Paljoa ei ole muuttunut edellisiin osiin verrattuna, mutta ei se ainekaan itseäni tässä tapauksessa haitannut. Leffahan on teilattu pääosin kaikilla leffasivustoilla ja kriitikoiden toimesta. Niinhän sen tietysti pitääkin mennä että maailmankaikkeus pysyy tasapainossa. Tämänkaltaiset viihdykkeet lytätään usein jo puoliautomaattisesti.

Elokuvan nimi on hieman harhaanjohtava sillä pieniä painajaisia, pikku Fockereita ei nähdäkään juonen kannalta merkittävässä roolissa. Traileri ei näytä elokuvan parhaita puolia, leffassa on mielestäni oikeastaan ihan hyviäkin juttuja. Focker-nimeen liittyvät vitsit ovat totaalisen kuultu jo, enkä tiedä miten niistä jaksetaan edelleen yrittää vetää niin monta turhaakin läppää. Yliampuvia kohtauksia löytyy muutamia, mutta voin kyllä sanoa elokuvan muuten täyttäneen tarkoituksensa oikein hyvin. Näyttelijät ovat harjaantuneet jo rooleissaan ja homma skulaa.

Leffassa nähdään kolme uutto hahmoa. Ensinnäkin Harvey Keitel, omituisen turhassa roolissa josta ei ota juuri mitään irti. Laura Dern, hieman näkyvämmässä ja paremmassa roolissa. Ainut selkeä ja värikäs uutuus on Jessica Alba. Vaikea edes sanoa osaako Alba näytellä vai ei, kun tavallaan roolisuoritus tässäkin on ihan okei jos kerran semmoinen hahmo on leffaan kirjoitettu. Itse ainekin pidin hahmoa ihan sopivan typeränä tähän kokonaisuuteen.

Odotin vähän enemmän jotain kummisetä-läppää kun trailerista sain sellaisen käsityksen, että moista mahdettaisiin viljellä. Jonkin verran sitä tulee, mutta olisihan sitä voinut kaivella jo De Niron mukanaolon takia enemmänkin kun kerran aloitettiin. Hahmot elokuvassa ovat kaikkiaan melko hyviä ja vaikken esimerkiksi todellakaan pidä Owen Wilsonista, tämän rooli on sen verran hyvä että sietää sellaistakin katsoa vaikka vähän ärsyttääkin.

-----------------------------

Perinteinen arvosteluasteikkohan on tietyllä tavalla epäpätevä skaalaltaan, sillä joitain elokuvia on mahdoton pistää tuohon muottiin äkkiseltään ja järkevästi. Maalauksellisen upea historiallinen spektaakkeli upeine näyttelijöineen ja parine henkeäsalpaavine kohtauksineen saattaa olla kokonaisuutena kuitenkin tylsä ja täten siitä ei nauti läheskään koko aikaa. Kevyttäkin kevyempi komedia taas saattaa olla rupuinen, typerä ja hetkessä unohdettu, mutta kantaa koko leffan ajan sujuvasti ja antaa hyvät naurutkin vielä.

Jokainen luo arvostelusysteeminsä itse ja tekee päätökset arvioko leffan pelkästään elokuvallisten ansioiden mukaan tai suhteuttaako arviointiasteikkoa elokuvatyypin mukaan. Tietynlaiset ns. hömppäleffat niittää ala-arvoisia lukemia arvostelijoilta jos niitä arvostelee suhteessa kaikkiin elokuviin, mutta jos arvostelee niitä omassa kontekstissaan, arvio saattaisi olla toisenlainen. En kritisoi kenenkään tapaa arvioida, jokaisella on - tai ainekin tulisi olla se oma tapansa siihen, jonka lukija ajan kanssa oppii tuntemaan ja tulkitsemaan.

Niin, siinä vähän loivennusta kun ollaan lähellä arvostelun loppua. Pisteytys, tähteytys tai tässä tapauksessa ankkojen viskely on joskus hyvinkin helppoa ja toisinaan se aiheuttaa päänvaivaa. Sitä se teki edellisen Veijarit-arvostelunkin kanssa, jossa olin kirjaimellisestikin kahden vaiheilla. Sinänsä hyvin erityyppiset komediaelokuvat saavat nyt nimellisesti saman tuomion täällä, vaikka ne vaikuttivat itseeni hyvin eritavoin. Veijarit paranteli asemaansa mielessäni jälkiperoisesti ja jotkut jutut toimii jälkikäteenkin, Pienin painajainen perheessä oli viihteellisimmillään ja ihan hauska typerällä tavallaan juuri sillä hetkellä, enkä usko sitä enää niin paljon muistelevani.

Suosittelen kaikille jotka haluavat nähdä ihan hauskaa jenkkiläistä purkkaviihdettä tai vaikka Jessica Alban vaihteeksi pikkuhoususillaan. Näyttelijäkaarti koostuu nuorista ja vanhoista lähes kaikille tutuista amerikkalaisista näyttelijöistä ja siinä on typerää ja vähän fiksumpaa huumoria. Aiempien osien näkeminen ei ole välttämätöntä, luultavasti siitä on jopa etua. Tämä on niille jotka pitävät elokuvista ja sarjoista joissa leikataan kalkkunaa, aina sen ei näköjään tarvitse olla edes kiitospäivänä.

Veijarit (2010)

Veijareita on työstetty erittäin pitkään ja vaikkei se näy tuloksessa ihan hirveästi, on siinä juonta ja näppärää dialogia ihan mukavasti. Mikko Leppilampi ja Antti Luusuaniemi esittävät kämppiksiä ja bestiksiä, vahva todellinen kämppäkaveruushistoria on aistittavissa eikä näyttelijöiden yhteenpeluussa ole täten moitteen sijaa. Leppilampi on Saku, viiksekäs peter pan jolla ei juuri riitä ajatuksia muulle kuin jatkuvalle bailaamiselle. Luusuaniemen esittämä Ässä alkaa kuitenkin jo pikkuhiljaa heräilemään todellisuuteen tavatessaan Pihla Viitalan esittämän Annan. Kolmekymppisille kaveruksille tulee kriisi kun Ässä alkaa olla niin parisuhdetta kun olla ja voi, mitäs Sakulle enää jää.

Lauri Nurkse on tullut tutuimmaksi näyttelijänä ja tv-sarjojen ohjaajana, mutta debyyttiohjaus Sooloilua (2007) näytti Nurksen olevan valmis leffojen tehtailuun. Parisuhteet ja mustahko huumori ovat olleet ohjaajan tavaramerkkinä, eikä uutukainenkaan niistä tingi. Vaikka elokuva on nimellisesti buddy-movie kahdesta koheltavasta kaveruksesta, eniten se on nimenomaan pari- ja muidenkin suhteiden hankaluuksien kuvastaja ja lapsuuden ja aikuisuuden välistä kuilua pohtiva elokuva. Siinä ei romantisoida kenenkään osaa elämässämme yhteisössä, miehillä ei ole helppoa naisten kanssa, naisilla ei ole helppoa miesten kanssa, miehilläkään ei ole enää helppoa miesten kanssa, eikä kellään ole enää helppoa ja kivaa aina vaikka kuinka haluisi.

Alkupuoli leffasta on enemmän komediallinen ja vaikka läppää tulee läpän perään se ei oikeastaan tunnu liian väkinäiseltä. Poikamaisen huumorin väliin on pistetty jopa ihan älykkäitäkin vitsejä. Sävy vakavoituu jossain vaiheessa, mutta liiaksi ei karata mielipahan maille vaan huumorikin on melkein koko ajan sopivan kyynisen mustaa ja jutut ovat kaikessa hulluudessakin kuin oikeasta elämästä.

Kuten niin monessa suomalaisessa tuotannossa, sponsorit paistaa taas näkyvillä selkeästi. Kaikista eniten sponsoria korostava kohtaus on kun eräs tuote sensuroidaan pikselöinnillä. Katalan ovela idea, toimivakin vielä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta elokuvassa on myös musiikin käyttö, leffan aikana kuullaan yhteensä neljäätoista Riston kappaletta. Biisit ovat vanhoja, mutta sanallinen sisältö on saatu välillä vastaamaan kuvaa osuvasti, vaikkakin alkuperäisestä asiayhteydestä poiketen. Jos pitää Riston musiikkia vain ärsyttävänä taidehomoiluna, voi olla vähän hankala sulattaa elokuvaa ongelmitta, mutta jos yhtyeen musiikki on mieleen niin sehän on vain bonusta.

Elokuvan työnimi oli Pelkääjän paikka, joka olisi ollut monella tapaa sopivampi nimi leffalle, etenkin kun Veijarit nimenä ei ihan oikeasti ole juuri mistään kotoisin. Elokuvaa tehtäessä vahingoitettiin muuten 1926 ilmapalloa. Kannattaa jäädä teatteriin katsomaan lopputekstitkin kokonaan, jos haluaa nippelitietoa tai on pulaa iskurepliikeistä.

--------------------------------

Veikkauskorttia näyttämällä pääsi viime vuonna suomalaisiin elokuviin tiistaisin kaksi yhden hinnalla. Ainekin melkein jokaiseen, mutta mukaan mahtui myös muutama tällainen uppiniskainen tapaus, joissa tuotantoyhtiö halusi evätä edun käytön. Harjunpään jätin tuosta syystä katsomatta sitten kokonaan ja Veijaritkin olisin saattanut jättää katsomatta jos olisin tajunnut asian ennen lipunmyyntitiskiä. Olisi siellä varmasti ollut parempaakin katsottavaa, mutta kun oli jo asennoitunut katsomaan Veijarit, niin tuli sitten mentyä sinne. Etu on muutoin ollut oikein mukava, enkä ole ikinä ennen käynyt katsomassa elokuvissa niin montaa suomalaista leffaa vuoden aikana kuin viime vuonna.