ensimmäinen tänä vuosikymmenenä ensi-iltaan tullut elokuva jonka näin, on neil hardwickin esikoiselokuva, joka on mielestäni ihan tervetullut ratkasu suomen leffatuotannon keskelle. musikaali on tavallaan unohdettu lajityyppi ja suomenkielisiä sellaisia ei ainakaan ole osannut odottaakkaan, niitä kun ei värielokuvan aikana ole saatu nähdäkkään. pari vuotta sitten amerikan päädyssä ilmestyi across the universe (2007) joka kertoi beatlesin sanoituksia kuvin. tässä on nyt kyseessä suomipopin tarinoiden tuominen julki kankaalle.
adalmiinan helmeä mukaileva kokonaistarina etenee todella sujuvasti suomalaisen popmusiikin sanoin ja sävelin. suurin osa kappaleista on tuttuja varmasti kaikille suomalaisille. uuden sukupolven sävellyksiä kuten maija vilkkumaata, pmmp:tä, tiktakia, sekä vanhojen parrujen ikivihreitä, kuten eppu normaalia, tuomari nurmiota, yötä, juicea ja mambaa. ensimmäinen laulunumero on aina se epätodellisin, mutta sen jälkeen esityksiä pystyy seuraamaan paremmin. hieman se aina huvittaa kun laulu pärähtää käyntiin ja ihmiset alkavat tanssia.
tarina sinänsä on todella surullinen. päähenkilö on alkuperäistarinan nimeä mukaileva ada helminen, jota esittää nuorena jessica penttilä. vanhempana taas elli vallinoja. hän menetti äitinsä pienenä rattijuopon takia ja häntä holhoaa tämän sisko sekä ministeri-isä. pienestä hammasraudoitetusta tytöstä tulee teininä järkyttävä horo, joka on saanut kaiken haluamansa. ylppärijuhlissa tämä ei kumminkaan saa toivomaansa autoa vaan onnettoman kuukauden karibianmatkan. sitähän ada ei aio sulattaa. onneksi horovaihe on elokuvassa lyhyt ja tyttö menettää muistinsa kolarissa. sen jälkeen häntä on huomattavasti mukavampi seurata. ada rakastuu nigeriassa syntyneeseen toniin (chike ohanwe), mutta suuri valheen varjo leijailee suhteen yllä jota symbolisoi toinen ulkomaalaistaustainen, tyttö nimeltään afya, joka sananmukaisesti tarkoittaakin varjoa. tarkemmin en taida paljastaa tapahtumien kulkua, mutta voin kertoa että on kyllä kyse aidosti surullisesta tarinasta.
onhan niitä ilon hetkiäkin, tosin niiden vastapainoksi surullisuus moninkertaistuu. jenni hakalan esittämä mervi takala, josta tulee adan muistinmenetyksen jälkeen paras ja ainut kaveri, on ehdottomasti sympaattisin hahmo. hän on rakastettavan höpsöä ihmistyyppiä, jonka seuraaminen saa iloiseksi. hauskoja hetkiä on siis paljon, mutta kai se surullisuus jää syvemmin mieleen.
itse lauluesitykset on pääosin ihan hyviä ja tykkäsin kyllä esityksistä muutenkin. kappalevalinnat oli ihan perinteisimmästä päästä (lue: ei ihan omia suosikkejani), joka oli tietysti tarkoituskin. olisi tosin mukava nähdä tulevaisuudessa marginaalimusiikkiinkin pohjautuvia musikaaleja. lopputekstien jyllätessä näytetään alkuperäisiä säveltäjiä ja cameorooleissa esiintyneitä artisteja. mm. hector, pelle miljoona, kalle ahola, petra, kristiina halkola (nimikkobiisin alkuperäisesittäjä) ja olli lindholm.
toivottavasti jos rakastat... menestyisi sen verran, että neil hardwick ja mieluusti muutkin innostuisivat unohdetusta elokuvan lajityypistä ja niitä silloin tällöin tulisi nähtäväksi. en ikinä ole sinänsä aatellu pitäväni musikaaleista mutta tossa kun mietin noita suosikkejani, jotka listasin edellisessä postauksessa, niin tykkään niistä kaikista kyllä tosi paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti