Mielestäni Sigh oli vähän hakusessa parin viimeisen levynsä kanssa. Heidän kaksi ensimmäistä levyään, Scorn defeat (1993) ja Infidel art (1995) oli erinomaista ja omaperäistä blackmetalia. Niiden jälkeen musiikkityyli muuttui kokeelliseksi avantgarde metalliksi. Vahvasti jatsin, klassisen ja progressiivisen rockin suuntaan kallistunut musiikki käyttää myös tiuhalti valssi-tahteja. Hail horror hail (1997) ja Imaginary sonicscape (2001) ovat pahimmat sekasotkut musiikkityylien suhteen, mutta erittäin hyviä levyjä kyllä. Sitten päästäänkin niihin omasta mielestäni heikompiin suorituksiin. Gallows gallery (2005) oli rauhallinen levy joka on ihan ok muttei päästä bändin antia sinänsä täysiin oikeuksiinsa. Hangman’s hymn (2007) taas liian yksipuolinen ja tylsä mättö.
Nyt nämä japskit ovat mielestäni löytäneet taas sen oikean tien. Sigh kuulostaa enemmän Sighlta kuin koskaan. Ihan oikeesti ei voi erehtyä bändistä ja silti jokainen biisi kuulostaa niin tuoreelta. Deathmetallimpaan suuntaanhan tässä on menty, jazzelementitkin sointuvat täydellisessä sopusoinnussa ja kierolta kuulostetaan kuten asiaan kuuluukin. Tempo on aika kova ja kovin monessa biisissä ei sinänsä tingitä vauhdissa.
Kyllä tällä levyllä sighn parhaita sävellyksiä nyt taitaa vaan löytyä. Ihan niin outoja vetoja ei ehkä löydy kuin joltain Imaginary sonicscapelta, mutta loistavan kieroja vetoja biiseissä on. Levy on myös yhtenäisenä kokonaisuutena ehkä onnistunein. Varsinaisesti huonoa biisiä levyllä ei tosiaankaan taida olla.
Prelude to Oracle tuli videoineen levitykseen jokin aika sitten ja antaa levystä vähän ”tylsemmän kuvan” kun mitä se onkaan. Ihan hyvä biisi sinänsä aloittamaan levyn, mutta olisihan sitä kai järkevämpi markkinoida niillä hienommilla sävellyksillä? L’art de Mourir on vuorossa kakkosena ja onhan tuokin ollut jo pidemmänkin aikaa kuultavana myspacessa. On tullut kuunneltua erittäin paljon odotellessa ja mainio biisi siis onkin. The Soul Grave on ehkä levyn synkin raita, toivonsa menettäneen sävellyksiä on oltava osa levyn melodioista. Mutta kovin paljoa ei niin sanotusti pintaa syvemmälle päästä synkkyydessä Sighn kanssa kun jo torvet taas toitottaa ja jonkin sortimentin hevisoolo kruunaa tämänkin biisin. Ehkäpä vahvimpia suosikkejani on Red Funeral joka alkaa taas sellasilla epätoivon toitotuksilla ja kasvaa samaa teemaa vahvasti kantaen loppuun asti. Toinen suosikkiehdokas, The Summer Funeral kuulostaa alkuunsa jonkinlaiselta väännökseltä Chopinin hautajaismarssista ja etenee siitä todella upeasti levyn eeppisimmäksi raidaksi, ollen myös ehdottomasti hidastempoisin, valssikomppia unohtamatta. Siitä jatkaakin erittäin menevä Musica in Tempora Bell jonka lopussa tulee taas niin upeaa saksofonia tunteella että voihan että. Toisiksiviimeisen biisin, vanitasin koukku on erittäin hypnoottinen ja levyn lopettava nimikkobiisi kuulostaa kuin nopeutetulta karnevaalilta Fellinin tai Kusturican elokuvien hengessä.
Levy on siis todella onnistunut. Viimeinen biisi loppu jotakuinkin ku seinään ja jää vaan ihmettelemään että joko se taas loppui. 43 minuuttia virheetöntä sighta jota tekee vaan mieli kuunnella ja kuunnella. Kuinka kolme varttia voikin mennä koko ajan niin nopeasti? Tälläsen levyn jälkeen todellakin on keikalle odotukset korkealla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti