Till Lindemann: Sata runoa (2020)

 
Till Lindemannin ensimmäinen suomeksi käännetty runokirja kantaa kuvaavasti nimeä 100 runoa (100 Gedichte). Numero kannessa ei sattumalta ole kahdella rivillä. Numeraalisen fallossymbolin jälkeen kuvitus koostuu Matthias Matthiesin kamasutramaisista mustavalkokuvista. Käännöksen on tehnyt syntymäsokea, imatralainen, Rammstein-diggari Jonna Heynke. Käsittelen kirjan vain käännettynä, koska saksaa en osaa. Saksaksi runot löytyvät aina kirjan vastakkaisella sivulla.

Lindemann on kirjoittanut Rammsteinille rakkaudesta, seksistä, kuolemasta, kiimaisuudesta, insestistä, pedofiliasta, eläimiinsekaantumisesta, viiltelystä, itseinhosta, kuolemasta, päihteistä, naisten ja miesten alistamisesta, sekä halusta olla itse nainen. Lindemann kertoo runokokoelmassaan 100 runoa: täsmälleen samoista asioista.

Pääpaino on himolla ja minkään riittämättömyydellä. Osoitteena on kolmio mekon alla, ja vaikka oma vaimo on kaunis, naapurin rouva houkuttaa aina enemmän. Todetaan lyhyellä aktilla olevan pitkä seuraus — samasta ajatuksesta kertoi Lindemannin kappale Praise Abort (2015). Toisaalta karataan, ehkä, toivottavasti, kauemmas todellisuudesta, ja kysytään rakkaalta kirkonmenojen aikana, onko pakko työntää se nyrkki perseeseen juuri nyt.

Muutaman sanan mittaisista usean sivun pituisiin runoihin, mahtuu kevyempää ja raskaampaa, suorasukaisempaa ja abstraktimpaa. Välillä pohditaan millä tavoin ihmisen ikä pitenee naamasta löytyvän nauruaukon avulla. Seasta löytyy kunnianosoitus kahville. Viimeinen runo, Kohta tulee lähtö, on ilmeinen oodi Lindemannille itselleen, elintapaloiselle, joka ei ota kuollakseen. Ei, vaikka vetää kaiken mahdollisen kaman itseensä ja haluaa kaikkea mikä liikkuu.

Runokirjan järkäle, kokonaista viisi (5) sivua pitkä runo, Käymälä, kertoo "totuudenmukaisesti tapahtumista aseman vessassa". Runo on ainoa alkussanoilla varustettu: Herkkätunteisia kehotetaan hyppäämään luvun yli. Mitäpä olisikaan purkaus saksalaista mieltä ilman eeppistä kertomusta Scheißesta!

Kaiken tämän vastapainona, Lindemannista löytyy se hiljainen ja hiljaisuutta rakastava vanha mörökölli. Kirjan lyhin runo, Hiljaa, kuuluu näin: "Rakastan musiikkia, mutta hiljaa sen olla pitää." Lindemannin bändi, Rammstein, tunnetaan tietysti raskaasta junttauksestaan ja lavashow'staan. Niistä verrattain harvoista haastatteluista, joita Lindemannilta on saatu, paljastuu tuo hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä syleilevä runoilija. Herkäksi tuskin hyvällä tahdollakaan häntä voi siitä huolimatta kutsua.

Lindemann on joskus sanonut, että olisi halunnut isänsä vielä näkevän hänen kirjoittaneen runokirjan. Isänsä, Werner Lindemann, oli hyvinkin tunnettu runoilija Itä-Saksassa ja hänen runonsa kuuluivat silloiseen opetussuunnitelmaan. Isän ja pojan välit olivat ilmeisen etäiset. Ehkä runokokoelmien kirjoittaminen on ollut jopa osa Tillin henkilökohtaista isäsuhteensa käsittelemistä.

Eikä Lindemann ole mikään hassumpi tarinankertoja, tulkitsija, puhumattakaan kielellä leikkijä, kunhan se tapahtuu saksaksi. Liittyminen Rammsteiniin tapahtui sillä ehdolla, että sanat ja laulu tapahtuvat juuri hänen äidinkielellään.

Rammstein-sanoitusten fani-käännökset ovat useimmiten varustettu pitkällä listalla sanaleikkien selityksiä. Vaikea sanoa, olisiko tässä kirjassa ollut huomioitavia, kääntämättömiä, sanaleikkejä. Ainakaan niistä ei ole mainintaa, eikä sellainen käännöksistä välity. Vertauskuvat kääntyvät paremmin. Osa niistä vain on jo alkujaan vähän huonompia.

"Kaikkihan banaania rakastavat, etenkin naiset ja apinat" 

Lindemannin edellisen runokirjan, In stillen Nächtenin, runoista on syntynyt edellisen Rammstein-levyn kappaleet Was ich liebe ja Puppe. Runot ja lyriikat eivät siis ole kaukana toisistaan. Toistoa runoissa on vähemmän ja muutama on selkeästi pidempi. Olisiko tässä kirjassa potentiaalia raakileesta lyriikaksi? 

Kirjasta löytyvä Mielitekoja (Ach so gern) on jo sovitettu Lindemann-bändin nimissä. Kappale kertoo siitä, kuinka naisten pitäisi olla tyytyväisiä kun Till-setä ottaa heidät väkisin. Moni muu runo voisi toimia myös, ainakin teemoiltaan.

Lindemannin runojen maailma ei ole aikaan sidonnoinen. Ainoa poikkeus taitaa olla televisio, jota hän tuijottaa mieluummin kuin omaa vaimoaan. Muuten kaikki voisi olla kirjoitettu melkein milloin vain, viimeisimpien vuosisatojen aikana.

Olisi joskus mielenkiintoista saada Lindemannilta Grimmin veljesten henkeen tehty satukokoelma. Rammsteinin sanoitukset ovat vahvasti Grimmien hengessä tehtyjä ja Lindemannin, jos jonkun, luulisi onnistuvan kiehtovassa aikuisten valistusaapisessa. Runot on saatu ihmeen hyvin käännettyä, mutta saduissa olisi vielä vähemmän vaaraa menettää mitään in translation.

En ole mikään valtavan suuri käännetyn runouden ystävä, mutta tämä teos on jotain, mitä olen oikeasti odottanut. Kulttuuriteko makuuni. Lopputulos ei Lindemannia seuranneelle tule yllätyksenä, mutta ei myöskään petä.

Jatkossa tulen varmaankin tarttumaan ennemmin johonkin jo monet kerrat luettuun Charles Bukowskin runokokoelmista. Lyhyttä letaamista kaivatessani, tartun elämän ja muistojen väläyksistä koostuvaan, David Lynchin Catching the Big Fishiin (2006) tai ehkä Lindemanniakin passiivisis-kyynisempiin Markus Kajon pakinoihin. Niiden jälkeen voisin harkita ottavani 100 runoa uudelle kierrokselle.

Vakavat runoharrastajat eivät välttämättä jaksa ottaa kirjaa kovinkaan tosissaan. Toisaalta, kaikki Rammsteinia diggailevat eivät jaksa runoilua ilman siihen liitettävää musiikin pauketta ja estetiikkaa. Uskon kirjalla silti olevan kohdeyleisöä jopa Suomen kielialueella. Toivon muidenkin Lindemannin kynäilyjen saavan ansaitsemansa kohtelun kielellämme. Täten, en voi kuin toivoa kirjan käyvän kaupaksi. 

Peilin takana: Elokuvan historia(a) 1874-2020

 

Kirjoitin tänä vuonna julkaistuun elokuvakirjaan Peilin takana: elokuvan historia(a) 1874-2020 sen ~ tuhannesta elokuvatekstistä 225 kappaletta. Kirja on tilattavissa useista nettikaupoista tai ostettavissa Rosebudin kivijalkakirjakaupasta. Se on myös otettu kirjastojen hyllyille ympäri Suomen. Täällä lisätietoa myynti- ja lainaamispisteistä.

Ensimmäisiä mainintoja ja arvosteluita on alkanut näkymään. Alla linkit Turun Sanomien ja Helsingin Sanomien juttuihin, sekä valikoituja lainauksia arvosteluista. Lopussa listaus elokuvista, joista kirjoitin kirjaan (jos julkaisen myöhemmin tekstejäni tähän blogiin, lisään elokuvien nimien kohdalle linkin.)

Jos on kysyttävää, palautetta, tai mitä vaan muuta aiheeseen liittyvää, voit ottaa yhteyttä sähköpostilla: jouni(piste)heinonen(ät)laajakuva(piste)com tai kommentoida tähän postaukseen.

Turun Sanomat (13.11.) Kari Salminen:

"Peilin takana on ensyklopedinen katsaus elokuvan historiaan, mutta ei aivan siihen tavalliseen – sellaisethan eivät ala vuodesta 1874. Olisikohan tämä elokuvakritiikin free jazzia, se uusi juttu.Teos esittelee elokuvahistoriaa rajoilta, reunoilta ja kerrosten  kätköistä."

"Selväksi käy, että korkea ja matala, taide ja roska eivät tarvitse erottelua. Kaikki kansat, kulttuurit ja kielet ovat samaa kansainvälistä elokuvan kulttuuria. Tunnustetut  mestariteokset on mahdollista katsoa tyystin toisin kuin pönäkän virallisessa historiankirjoituksessa. Animaatio on tässä kirjassa aidosti elokuvaa eikä marginaalia." 

"Kirja on aidon elokuvallisen harrastuksen monumentti ja varmasti monille uusia polkuja avaava kartta elävän kuvan historiaan ja nykyaikaan - - Ei  tämän teoksen kanssa ainakaan tylsää ole. Se opettaa jopa sellaisia, jotka ovat itsetyytyväisesti kuvitelleet olevansa sellaisen ulottumattomissa."

Helsingin Sanomat (17.10.) Miska Rantanen:

"Olen kiitollinen siitä, että joku on toiminut esikatsojanani. Samalla myönnän, että elokuvakaanonin muotoilijoilla on kuin onkin oma paikkansa universumissa.

Parasta kuitenkin on, että kun yksi kaanoni alkaa maistua liian samasta tuutista puserretulta, voi kokeilla toista. Tähän käyttöön sopii erinomaisesti keväällä 2020 julkaistu opas Peilin takana – Elokuvan historia(a) 1874–2020 (toim. Mikko Lamberg). Suomalaisten leffadiggareiden tekemä tuhannen elokuvan esittely tarjoaa vaihtoehtoisen kaanonin.

Kirjan suositusten joukossa on paljon 1001-kirjasta tuttuja elokuvia, mutta vielä enemmän tuntemattomia ja uteliaisuutta herättäviä teoksia, kuten dokumentti Aulis Sallinen nylkee ahvenen vuodelta 1984.

Toivottavasti loppuelämäni riittää näidenkin tärppien katseluun."

Filmihullu (4/2020) Mia Öhman:

"Suurin osa elokuvista on muunkielisiä ja vain alle puolet edustaa angloamerikkalaisissa maissa tuotettua englanninkielistä elokuvaa. Tämän perusteella voisi olettaa, että mukana on ainoastaan elokuvia, jotka eivät edusta hyvää makua tai joita ei tunneta. Onhan niitä: suttuisimpia, väkivaltaisimpia ja oudoimpia esityksiä eri puolilta maailmaa."

"Parhaimmillaan puolen sivun mittaisissa arvioissa oivalletaan syviä totuuksia. Enimmäkseen erityisesti maailman todennäköisesti huonoimmistakin elokuvista on kirjoitettu ilolla, ylpeänä ja viihdyttävästi - - Lähestymistapa on raikkaan röyhkeä, ja ajatukset liikkeelle haastavia tekstejä on tarpeeksi nostamaan kokonaisuus yli keskivertoriman."

Tämä slide show esittelee elokuvat, joista kirjoitin. Sitä seuraa listaus tekstimuodossa. Kaikki kahdeksan kirjoittajan +1000 elokuvavalintaa näkee aakkosellisesta hakemistosta, joka löytyy ladattavan näytetekstin lopussa. Lataa pdf-tiedosto tästä.

Näemmä videosta on jäänyt uupumaan: Moana (1926), Café de Flore (2011), Last Belle (2011), Clip (2012) ja Elisa (2014).

TEKSTIT KIRJOITTAJALTA JOUNI HEINONEN:

1890-1899

• PAUVRE PIERROT (OHJAUS CHARLES-ÉMILE REYNAUD. RANSKA: 1892)
• THE EXECUTION OF MARY STUART (OHJAUS ALFRED CLARK. YHDYSVALLAT: 1895)

1900-1909

• BLUEBEARD (“BARBE-BLEUE”. OHJAUS GEORGES MÉLIÈS. RANSKA: 1901)
• MATKA KUUHUN (“LE VOYAGE DANS LA LUNE”. OHJAUS GEORGES MÉLIÈS. RANSKA: 1902)
• THE WATERMELON PATCH (OHJAUS EDWIN S. PORTER & WALLACE MCCUTCHEON. YHDYSVALLAT: 1905)
• UN DRAME CHEZ LES FANTOCHES (OHJAUS ÉMILE COHL. RANSKA: 1908)
• UNE EXCURSION INCOHÈRENTE (OHJAUS SEGUNDO DE CHOMÓN. RANSKA: 1909)
• A TRIP TO JUPITER (“LE VOYAGE SUR JUPITER”. OHJAUS SEGUNDO DE CHOMÓN. RANSKA: 1909)

1910-1919

• THE CARROT CATERPILLAR (“LA CHENILLE DE LA CAROTTE”. OHJAUS PATHÉ FRÈRES. RANSKA: 1911)
• KAMERAMIEHEN KOSTO (“MEST KINEMATOGRAFICHESKOGO OPERATORA”. OHJAUS WŁADYSŁAW STAREWICZ. VENÄJÄ: 1912)
• FANTÔMAS (OHJAUS LOUIS FEUILLADE. RANSKA: 1913)
• A FREE RIDE (OHJAUS A. WISE GUY. YHDYSVALLAT: 1915)
• KUOLEVA JOUTSEN (“UMIRAYUSHCHII LEBED”. OHJAUS JEVGENI BAUER. VENÄJÄ: 1916)
• NAMAKURA GATANA (OHJAUS JUN'ICHI KÔUCHI. JAPANI: 1917)
• THE BLUE BIRD (OHJAUS MAURICE TOURNEUR. YHDYSVALLAT: 1918)
• THE SINKING OF LUSITANIA (OHJAUS WINSOR MCCAY. YHDYSVALLAT: 1918)
• THE FALL OF BABYLON (OHJAUS D. W. GRIFFITH. YHDYSVALLAT: 1919)
• HOW ANIMATED CARTOONS ARE MADE (OHJAUS WALLACE CARLSON. YHDYSVALLAT: 1919)

1920-1929

• CAPTAIN GROGG AMONG OTHER STRANGE CREATURES (“KAPTEN GROGG BLAND ANDRA KONSTIGA KROPPAR”. OHJAUS VICTOR BERGDAHL. RUOTSI: 1920)
• GENUINE (“GENUINE, DIE TRAGÖDIE EINES SELTSAMEN HAUSES”. OHJAUS ROBERT WIENE. SAKSA: 1920)
• CHAPLININ POIKA (“THE KID”. OHJAUS CHARLES CHAPLIN. YHDYSVALLAT: 1921)
• LICHTSPIEL OPUS 1. (OHJAUS WALTER RUTTMANN. SAKSA: 1921)
• SALOMÉ (OHJAUS CHARLES BRYANT & ALLA NAZIMOVA. YHDYSVALLAT: 1923)
• ALICE'S WILD WEST SHOW (OHJAUS WALT DISNEY. YHDYSVALLAT: 1924)
• BAGDADIN VARAS (“THE THIEF OF BAGHDAD”. OHJAUS RAOUL WALSH. YHDYSVALLAT: 1924)
• LA FESSÉE Á L'ÉCOLES (OHJAUS ANONYYMI. RANSKA: 1925)
• VARIETEE (“VARIETÉ”. OHJAUS EWALD ANDRÉ DUPONT. SAKSA: 1925)
• ALPPIEN SALAISUUS (“DER HEILIGE BERG”. OHJAUS ARNOLD FANCK. SAKSA: 1926)
• MOANA (OHJAUS ROBERT J. FLAHERTY & FRANCES H. FLAHERTY. YHDYSVALLAT: 1926)
• CHANG: A DRAMA OF THE WILDERNESS (OHJAUS MERIAN C. COOPER & ERNEST B. SCHOEDSACK. YHDYSVALLAT: 1927)
• KENRAALI (“THE GENERAL”. OHJAUS BUSTER KEATON. YHDYSVALLAT: 1927)
• DAYS OF YOUTH ("GAKUSEI ROMANSU: WAKAKI HI". OHJAUS YASUJIRÔ OZU. JAPANI: 1929)
• PUHTAUDEN LUNNAAT (“BLACKMAIL”. OHJAUS ALFRED HITCHCOCK. ISO-BRITANNIA: 1929)

1930-1939

• IHMISIÄ SUNNUNTAINA (“MENSCHEN AM SONNTAG”. OHJAUS ROBERT SIODMAK & EDGAR G. ULMER. SAKSA: 1930)
• RUNOILIJAN VERI (“LE SANG D'UN POÈTE”. OHJAUS JEAN COCTEAU. RANSKA: 1930)
• BOOP-OOP-A-DOOP (OHJAUS DAVE FLEISCHER. YHDYSVALLAT: 1932)
• FREAKS – KUMMAJAISET (“FREAKS”. OHJAUS TOD BROWNING. YHDYSVALLAT: 1932)
• L'IDÉE (OHJAUS BERTHOLD BARTOSCH. RANSKA: 1932)
• UNE NUIT SUR LE MONT CHAUVE (OHJAUS ALEXANDER ALEXEÏEFF & CLAIRE PARKER. RANSKA: 1933)
• THE GODDESS (“SHEN NU”. OHJAUS WU YONGGANG. KIINA: 1934)
• LA JOIE DE VIVRE (OHJAUS ANTHONY GROSS & HECTOR HOPPIN. RANSKA: 1934)
• KALEIDOSCOPE (OHJAUS LEN LYE. ISO-BRITANNIA: 1935)
• THE ADVENTURES OF A UBIQUITOUS FELLOW (“VŠUDYBYLOVO DOBRODRUŽSTVÍ”. OHJAUS KAREL DODAL & IRENA DODALOVÁ. TŠEKKOSLOVAKIA: 1936)
• POPEYE THE SAILOR MEETS SINDBAD THE SAILOR (OHJAUS DAVE FLEISCHER. YHDYSVALLAT: 1936)
• THE SEVEN RAVENS (“DIE SIEBEN RABEN”. OHJAUS FERDINAND DIEHL. SAKSA: 1937)
• SININEN KUU (“THE LOST HORIZON”. OHJAUS FRANK CAPRA. YHDYSVALLAT: 1937)
• IHMEMAA OZ (“THE WIZARD OF OZ”. OHJAUS VICTOR FLEMING. YHDYSVALLAT: 1939)

1940-1949

• DUMBO (OHJAUS BEN SHARPSTEEN. YHDYSVALLAT: 1941)
• THE DUCKTATORS (OHJAUS NORMAN MCCABE. YHDYSVALLAT: 1942)
• BESÆTTELSE (OHJAUS BODIL IPSEN. TANSKA: 1944)
• KISSAIHMISTEN KIROUS (“THE CURSE OF THE CAT PEOPLE”. OHJAUS ROBERT WISE & GUNTHER VON FRITSCH. YHDYSVALLAT: 1944)
• HITLER LIVES (OHJAUS DON SIEGEL. YHDYSVALLAT: 1945)
• MINUN ON KOSTO (“LEAVE HER TO HEAVEN”. OHJAUS JOHN M. STAHL. YHDYSVALLAT: 1945)
• HOUKUTUSLINTU (OHJAUS ROLAND AF HÄLLSTRÖM. SUOMI: 1946)
• THE REVOLT OF TOYS (“VZPOURA HRAČEK”. OHJAUS HERMÍNA TÝRLOVÁ & FRANTISEK SÁDEK. TŠEKKOSLOVAKIA: 1946)
• THEY RAIDED THE JOINT (OHJAUS WILLIAM FOREST CROUCH. YHDYSVALLAT: 1946)
• VIETERIMIES JA SS (“PÉRÁK A SS”. OHJAUS JIŘÍ TRNKA. TŠEKKOSLOVAKIA: 1946)
• KEISARIN SATAKIELI (“CÍSAŘŮV SLAVÍK”. OHJAUS JIŘÍ TRNKA. TŠEKKOSLOVAKIA: 1949)
• ON MYÖHÄISTÄ ITKEÄ (“TOO LATE FOR TEARS”. OHJAUS BYRON HASKIN. YHDYSVALLAT: 1949)
• PACIFIC 231 (OHJAUS JEAN MITRY. RANSKA: 1949)

1950-1959

• SUPERMAN AND THE MOLE MEN (OHJAUS LEE SHOLEM. YHDYSVALLAT: 1951)
• UHKAVAATIMUS MAALLE (“THE DAY THE EARTH STOOD STILL”. OHJAUS ROBERT WISE. YHDYSVALLAT: 1951)
• KIELLETYT LEIKIT (“JEUX INTERDITS”. OHJAUS RENÉ CLÉMENT. RANSKA: 1952)
• THUMBELINA (“DÄUMLIENCHEN”. OHJAUS: LOTTE REINIGER. ISO-BRITANNIA: 1954)
• KESÄLESKI (“THE SEVEN YEAR ITCH”. OHJAUS BILLY WILDER. YHDYSVALLAT: 1955)
• TAPPAVA SUUDELMA (“KILLER'S KISS”. OHJAUS STANLEY KUBRICK. YHDYSVALLAT: 1955)
• KOHTI AVARUUTTA ("DOROGA K ZVJOZDAM". OHJAUS PAVEL KLUSHANTSEV. NEUVOSTOLIITTO: 1957)
• LAHTI (OHJAUS SUOMI-FILMI OY. SUOMI: 1957)
• OSVETNIK (OHJAUS DUŠAN VUKOTIĆ. JUGOSLAVIA: 1958)
• SEITSEMÄN TAIDETTA ("SAPTE ARTE". OHJAUS ION-POPESCU-GOPO. ROMANIA: 1958)
• SINBADIN UUDET SEIKKAILUT (“THE 7TH VOYAGE OF SINBAD”. OHJAUS NATHAN JURAN. ISO-BRITANNIA & YHDYSVALLAT: 1958)
• A TELHETETLEN MÉHECSKE (OHJAUS GYULA MACSKÁSSY. UNKARI: 1958) 
• TYTTÖJÄ MURROSIÄSSÄ (“MÄDCHEN IN UNIFORM”. OHJAUS GÉZA VON RADVÁNYI. LÄNSI-SAKSA & RANSKA: 1958)
• VALKEA POHJOLA (“WHITE WILDERNESS”. OHJAUS JAMES ALGAR. YHDYSVALLAT & KANADA: 1958)
• YÖ JOLLOIN TAIVAS PUTOSI (“LES BIJOUTIERS DU CLAIRE DE LUNE”. OHJAUS ROGER VADIM. RANSKA & ITALIA: 1958)
• ANNE FRANKIN PÄIVÄKIRJA (“THE DIARY OF ANNE FRANK”. OHJAUS GEORGE STEVENS. YHDYSVALLAT: 1959)

1960-1969

• LES DENTS DU SINGE (OHJAUS RENÉ LALOUX. RANSKA: 1960)
• BOYS BEWARE (OHJAUS SID DAVIS. YHDYSVALLAT: 1961)
• LINE (OHJAUS NILS-REINHARDT CHRISTENSEN. NORJA: 1961)
• LOMA PARATIISISSA (“NAKED AS NATURE INTENDED”. OHJAUS GEORGE HARRISON MARKS. ISO-BRITANNIA: 1961)
• KYBERMUMMO (“KYBERNETICKÁ BABIČKA”. OHJAUS JIŘÍ TRNKA. TŠEKKOSLOVAKIA: 1962)
• MI AMIGO ÁNGEL (OHJAUS SAMI KAFATI. HONDURAS: 1962)
• MATANGO (OHJAUS ISHIRÔ HONDA. JAPANI: 1963)
• CHERBOURGIN SATEENVARJOT (“LES PARAPLUIES DE CHERBOURG”. OHJAUS JACQUES DEMY. RANSKA: 1964)
• MERMAID (“NINGYO”. OHJAUS OSAMU TEZUKA. JAPANI: 1964)
• GIULIETTA JA VIETTELYKSET (“GIULIETTA DEGLI SPIRITI”. OHJAUS FEDERICO FELLINI. ITALIA & RANSKA: 1965)
• INHO (“REPULSION”. OHJAUS ROMAN POLAŃSKI. ISO-BRITANNIA: 1965)
• RHINOCEROS (OHJAUS JAN LENICA. LÄNSI-SAKSA: 1965)
• ROSALIE (OHJAUS WALERIAN BOROWCZYK. RANSKA: 1966)
• TUHATKAUNOKIT (“SEDMIKRÁSKY”. OHJAUS VĚRA CHYTILOVÁ. TŠEKKOSLOVAKIA: 1966)
• VARASTETTU ILMALAIVA (“UKRADENÁ VZDUCHOLOD”. OHJAUS KAREL ZEMAN. TŠEKKOSLOVAKIA: 1966)
• KINOAUTOMAT ("ČLOVĚK A JEHO DŮM". OHJAUS RADÚZ, CINCERA, JÁN ROHÁC & VLADIMÍR SVITÁCEK. TŠEKKOSLOVAKIA: 1967)
• BABY LOVE (OHJAUS ALASTAIR REID. ISO-BRITANNIA: 1968)
• BINT EL-HARES (OHJAUS HENRY BAKARAT. LIBANON: 1968)
• CANDY (OHJAUS CHRISTIAN MARQUAND. ITALIA, RANSKA & YHDYSVALLAT: 1968)
• CURIOUS ALICE (OHJAUS DAVE DIXON. YHDYSVALLAT: 1968)
• KELTAINEN SUKELLUSVENE (“YELLOW SUBMARINE”. OHJAUS GEORGE DUNNING. ISO-BRITANNIA & YHDYSVALLAT: 1968)
• SIRENE (OHJAUS RAOUL SERVAIS. BELGIA: 1968)
• VIHREÄ LESKI (OHJAUS JAAKKO PAKKASVIRTA. SUOMI: 1968)
• BIRDS, ORPHANS AND FOOLS (“VTÁCKOVIA, SIROTY A BLÁZNI”. OHJAUS JURAJ JAKUBISKO. TŠEKKOSLOVAKIA: 1969)
• EGO (OHJAUS BRUNO BOZZETTO. ITALIA: 1969)
• KROKOTIILI KEIJO YSTÄVINEEN (“KROKODIL GENA”. OHJAUS ROMAN KATŠANOV. NEUVOSTOLIITTO: 1969)
• MY NAME IS OONA (OHJAUS GUNVOR NELSON. YHDYSVALLAT: 1969)

1970-1979

• AVARUUSMATKA (“NA KOMETĚ”. OHJAUS KAREL ZEMAN. TŠEKKOSLOVAKIA: 1970)
• CLEOPATRA ("KUREOPATORA". OHJAUS OSAMU TEZUKA & EIICHI YAMAMOTO. JAPANI: 1970)
• HYVÄILYSI KOSKETUS (“DEEP END”. OHJAUS JERZY SKOLIMOWSKI. ISO-BRITANNIA & LÄNSI-SAKSA: 1970)
• RAKKAUDEN KIELI 2. OSA (“MERA UR KÄRLEKENS SPRÅK”. OHJAUS TORGNY WICKMAN. RUOTSI & TANSKA: 1970)
• KELLOPELIAPPELSIINI ("A CLOCKWORK ORANGE". OHJAUS STANLEY KUBRICK. ISO-BRITANNIA & YHDYSVALLAT: 1971)
• TIPU, TIPU, TULEPPAS! (“PRETTY MAIDS ALL IN A ROW”. OHJAUS ROGER VADIM. YHDYSVALLAT: 1971)
• THE FLOWER GIRL (“KOTPANUM CHONIO”. OHJAUS IK-GYU CHOE & HAK PAK. POHJOIS-KOREA: 1972)
• FRITZ – KOVA KOLLI (“FRITZ THE CAT”. OHJAUS RALPH BAKSHI. YHDYSVALLAT: 1972)
• NALLE PUH JA HUOLEN PÄIVÄ (“VINNI-PUH I DEN ZABOT”. OHJAUS FJODOR HITRUK. NEUVOSTOLIITTO: 1972)
• LEPTIRICA (OHJAUS DJORDJE KADIJEVIC. JUGOSLAVIA: 1973)
• MAAILMA VUONNA 2022 (“SOYLENT GREEN”. OHJAUS RICHARD FLEISCHER. YHDYSVALLAT: 1973)
• SENSUELA (OHJAUS TEUVO TULIO. SUOMI: 1973)
• UHRIJUHLA (“THE WICKER MAN”. OHJAUS ROBIN HARDY. ISO-BRITANNIA: 1973)
• YKSISILMÄINEN ("THRILLER - EN GRYM FILM". OHJAUS BO ARNE VIBENIUS. RUOTSI: 1973)
• HUNGER (“LA FAIM”. OHJAUS PETER FOLDES. KANADA: 1974)
• SINBAD MERENKULKIJA (“POHÁDKY TISÍCE A JEDNÉ NOCI”. OHJAUS KAREL ZEMAN. TŠEKKOSLOVAKIA: 1974)
• TUHAT JA YKSI YÖTÄ (“IL FIORE DELLE MILLE E UNA NOTTE”. OHJAUS PIER PAOLO PASOLINI. ITALIA & RANSKA: 1974)
• BARRY LYNDON (OHJAUS STANLEY KUBRICK. ISO-BRITANNIA: 1975)
• SIILI SUMUSSA (“YOZHIK V TUMANE”. OHJAUS JURI NORSTEIN. NEUVOSTOLIITTO: 1975)
• STEPFORDIN NAISET (“THE STEPFORD WIVES”. OHJAUS BRYAN FORBES. YHDYSVALLAT: 1975)
• ALLEGRO NON TROPPO (OHJAUS BRUNO BOZZETTO. ITALIA: 1976)
• ERASERHEAD (OHJAUS DAVID LYNCH. YHDYSVALLAT: 1977)
• COLLEGE GIRL (OHJAUS SHANTILAL SONI. INTIA: 1978)
• PRELUDE (OHJAUS PROIKO PROIKOV. BULGARIA: 1978)
• STAR WARS HOLIDAY SPECIAL (OHJAUS STEVE BINDER. YHDYSVALLAT: 1978)
• VELHON OPPIPOIKA (“ČARODĚJŮV UČEŇ”. OHJAUS KAREL ZEMAN. TSEKKOSLOVAKIA & LÄNSI-SAKSA: 1978)

1980-1989

• KALANSILMÄ (“RIBLJE OKO”. OHJAUS JOŠKO MARUŠIĆ. JUGOSLAVIA: 1980)
• KANNIBAALIEN POLTTOUHRIT (“CANNIBAL HOLOCAUST”. OHJAUS RUGGERO DEODATO. ITALIA: 1980)
• ERÄMAAN KUTSU (“ARANO NO SAKEBI KOE: HOWL, BUCK”. OHJAUS KŌZŌ MORISHITA. JAPANI: 1981)
• HEAVY METAL (OHJAUS GERALD POTTERTON. KANADA & YHDYSVALLAT: 1981)
• SON OF THE WHITE MARE (“FEHÉRLÓFIA”. OHJAUS MARCELL JANKOVICS. UNKARI: 1981)
• 66 SCENES FROM AMERICA ("66 SCENER FRA AMERIKA". OHJAUS JØRGEN LETH. TANSKA: 1982)
• JANE FONDA'S WORKOUT (OHJAUS SIDNEY GALANTY. YHDYSVALLAT: 1982)
• LE RAVISSEMENT DE FRANK N. STEIN (OHJAUS GEORGES SCHWIZGEBEL. SVEITSI: 1982)
• THE HOLE (“I TRYPA”. OHJAUS JORDAN ANANIADIS. KREIKKA: 1983)
• MYYRÄ JA UNI (“KRTEK VE SNU”. OHJAUS ZDENĚK MILER. TŠEKKOSLOVAKIA: 1984)
• SIMSON & SALLI (“SAMSON OG SALLY”. OHJAUS JANNIK HASTRUP. TANSKA & RUOTSI: 1984)
• SUDET TULEVAT (“THE COMPANY OF WOLVES”. OHJAUS NEIL JORDAN. ISO-BRITANNIA: 1984)
• ANGEL'S EGG (“TENSHI NO TAMAGO”. OHJAUS MAMORU OSHII. JAPANI: 1985)
• ILLASTA AAMUUN (“AFTER HOURS”. OHJAUS MARTIN SCORSESE. YHDYSVALLAT: 1985)
• OZ - IHMEIDEN MAAILMA (“RETURN TO OZ”. OHJAUS WALTER MURCH. YHDYSVALLAT: 1985)
• LUMIKUNINGATAR (OHJAUS PÄIVI HARTZELL. SUOMI: 1986)
• MINNE TUULI KULJETTAA (“WHEN THE WIND BLOWS”. OHJAUS JIMMY T. MURAKAMI. ISO-BRITANNIA: 1986)
• PILLIPIIPARI (“KRYSAR”. OHJAUS JIRÍ BARTA. TŠEKKOSLOVAKIA: 1986)
• ALI AND THE SORCERER (“ALI UND DER HEXENMEISTER”. OHJAUS MANFRED HENKE. ITÄ-SAKSA: 1987)
• KOVAA PELIÄ HAVAIJILLA (“HARD TICKET TO HAWAII”. OHJAUS ANDY SIDARIS. YHDYSVALLAT: 1987)
• MARRIAGE (“BRAK”. OHJAUS GARRY BARDIN. NEUVOSTOLIITTO: 1987)
• LINN (OHJAUS REIN RAAMAT. NEUVOSTOLIITTO: 1988)
• THE UNIVERSE OF DERMOT FINN (OHJAUS PHILIP RIDLEY. ISO-BRITANNIA: 1988)
• FLORA (OHJAUS JAN ŠVANKMAJER. YHDYSVALLAT: 1989)
• MAGIC PORTAL (OHJAUS LINDSAY FLEAY. AUSTRALIA: 1989)

1990-1999

• THE SWAN (“ŁABĘDŹ”. OHJAUS ALEKSANDRA KOREJWO. PUOLA: 1990)
• WHY, CHARLIE BROWN, WHY? (OHJAUS SAM JAINES. YHDYSVALLAT: 1990)
• GAYNIGGERS FROM OUTER SPACE (OHJAUS MORTEN LINDBERG. TANSKA: 1992)
• MUUMIPEIKKO JA PYRSTÖTÄHTI (“TANOSHII MOOMIN IKKA: MOOMIN TANI NO SUSEI”. OHJAUS HIROSHI SAITO. SUOMI, JAPANI & HOLLANTI: 1992)
• SÓDÓMA REYKJAVIK (OHJAUS ÓSKAR JÓNASSON. ISLANTI: 1992)
• 9½ MINUTES (OHJAUS SERGEI KUSHNEROV. UKRAINA: 1993)
• REVOLVER (OHJAUS JONAS ODELL, STIG BERGGVIST, MARTTI EKSTRAND & LARS OHLSON. RUOTSI: 1993)
• FELIDAE (OHJAUS MICHAEL SCHAACK. SAKSA: 1994)
• KNALLI JA SATEENVARJO (OHJAUS LARS SVEDBERG. SUOMI: 1994)
• LEON (“LÉON”. OHJAUS LUC BESSON. RANSKA: 1994)
• TAIVAALLISET OLENNOT (“HEAVENLY CREATURES”. OHJAUS PETER JACKSON. UUSI-SEELANTI & SAKSA: 1994)
• LA BLUE GIRL: REVENGE OF THE SEX DEMON KING (“INJÛ GAKUEN: SHIKIMA-KAI NO GYAKUSHÛ”. OHJAUS YÔ KOBAYASHI. JAPANI: 1995)
• UNOHDETUT KUVAT (“FORGOTTEN SILVER”. OHJAUS PETER JACKSON & COSTA BOTES. UUSI-SEELANTI: 1995)
• LE DERNIER CHAPERON ROUGE (OHJAUS JAN KOUNEN. RANSKA: 1996)
• JAI DHAKSHINESHWAR KALI MAA (OHJAUS SHANTILAL SONI. INTIA: 1996)
• KAMA SUTRA (OHJAUS MIRA NAIR. INTIA, YHDYSVALLAT, ISO-BRITANNIA, JAPANI & SAKSA: 1996)
• STENDHAL SYNDROME (OHJAUS DARIO ARGENTO. ITALIA: 1996)
• STRINGS (“NITI”. OHJAUS IVAN MAXIMOV. VENÄJÄ: 1996)
• ONNEA MERKKIPÄIVÄN JOHDOSTA (“MANY HAPPY RETURNS”. OHJAUS MARJUT RIMMINEN. ISO-BRITANNIA: 1997)
• KIRIKOU JA PAHA NOITA (“KIRIKOU ET LA SORCIÈRE”. OHJAUS MICHEL OCELOT. RANSKA: 1998)
• SATAN RIDES THE MEDIA (“SATAN RIR MEDIA”. OHJAUS TORSTEIN GRUDE. NORJA: 1998)
• AUDITION (“ÔDISHON”. OHJAUS TAKASHI MIIKE. JAPANI: 1999)

2000-2009

• CKY2K (OHJAUS BAM MARGERA. YHDYSVALLAT: 2000)
• DANCER IN THE DARK (OHJAUS LARS VON TRIER. TANSKA: 2000)
• LITTLE OTIK (“OTESÁNEK”. OHJAUS JAN ŠVANKMAJER. TŠEKKI & ISO-BRITANNIA: 2000)
• NEULICH 2 (OHJAUS JOCHEN KUHN. SAKSA: 2000)
• A BELATED PREMIERE (OHJAUS VICTOR BOCHAROV. VENÄJÄ: 2004)
• RIOT ON! (OHJAUS KIM FINN. SUOMI: 2004)
• _GRAU (OHJAUS  ROBERT SEIDEL. SAKSA: 2004)
• THE MEANING OF LIFE (OHJAUS DON HERTZFELDT.  YHDYSVALLAT: 2005)
• VIIKSET (“LA MOUSTACHE”. OHJAUS EMMANUEL CARRÈRE. RANSKA: 2005)
• THE AROMA OF TEA (OHJAUS MICHAËL DUDOK DE WIT. ALANKOMAAT: 2006)
• INLAND EMPIRE (OHJAUS DAVID LYNCH. YHDYSVALLAT, RANSKA & PUOLA: 2006)
• THE LAST KING OF SCOTLAND (OHJAUS KEVIN MACDONALD. ISO-BRITANNIA & YHDYSVALLAT: 2006)
• PRINCESS (OHJAUS ANDERS MORGENTHALER. TANSKA & SAKSA: 2006)
• NUORALLAKÄVELIJÄ (“MAN ON WIRE”. OHJAUS JAMES MARSH. ISO-BRITANNIA & YHDYSVALLAT: 2008)
• XXX SFW (OHJAUS KEITH SCHOFIELD. YHDYSVALLAT: 2008)
• KILLER BEAN FOREVER (OHJAUS JEFF LEW. YHDYSVALLAT & URUGUAY: 2009)
• SECRET OF KELLS (OHJAUS TOMM MOORE & NORA TWOMEY. IRLANTI, RANSKA & BELGIA: 2009)

2010-2020

• DIMENSION (OHJAUS LARS VON TRIER. TANSKA: 2010)
• MISINFORMATION (OHJAUS MORDANT MUSIC & CENTRAL OFFICE OF INFORMATION. ISO-BRITANNIA: 2010)
• CAFÉ DE FLORE (OHJAUS JEAN-MARC VALLÉE. KANADA & RASNKA: 2011)
• THE LAST BELLE (OHJAUS NEIL BOYLE. ISO-BRITANNIA: 2011)
• BELUGA (OHJAUS SHIN HASHIMOTO. JAPANI: 2012)
• CLIP (“KLIP”. OHJAUS MAJA MILOŠ. SERBIA: 2012)
• HELTER SKELTER (“HERUT  SUKERUT ”. OHJAUS MIKA NINAGAWA. JAPANI: 2012)
• IT'S SUCH A BEAUTIFUL DAY (OHJAUS DON HERTZFELDT. YHDYSVALLAT: 2012)
• REVENGE OF THE EARTHQUAKE, THE (OHJAUS VILLE LÄHDE & TOMMI SALAMA. SUOMI: 2012)
• WADJDA (OHJAUS HAIFAA AL MANSOUR. SAUDI-ARABIA: 2012)
• CANIS (OHJAUS ANNA SOLANAS & MARC RIBA. ESPANJA: 2013)
• MYSTERIES OF THE UNSEEN WORLD (OHJAUS LOUIE SCHWARTZBERG. YHDYSVALLAT: 2013)
• SADEMETSÄN TARINA (“IL ÉTAIT UNE FORÊT”. OHJAUS LUC JACQUET. RANSKA: 2013)
• TUULI NOUSEE (“KAZE TACHINU”. OHJAUS HAYAO MIYAZAKI. JAPANI: 2013)
• UNTEN JA HULLUUDEN VALTAKUNTA (“YUME TO KYÔKI NO ÔKOKU”. OHJAUS MAMI SUNADA. JAPANI: 2013)
• BATH HOUSE (“SIMHALL”. OHJAUS NIKI LINDROTH VON BAHR. RUOTSI: 2014)
• ELISA (OHJAUS VERONICA AMARA NNACHI. NIGERIA: 2014)
• GONE GIRL (OHJAUS DAVID FINCHER. YHDYSVALLAT: 2014)
• HIPOPOTAMY  (OHJAUS PIOTR DUMAŁA. PUOLA: 2014)
• ANOMALISA (OHJAUS DUKE JOHNSON & CHARLIE KAUFMAN. YHDYSVALLAT: 2015)
• THE CONTRACT (OHJAUS CHRISTER LINDSTRÖM. SUOMI: 2015)
• THE FORBIDDEN ROOM (OHJAUS GUY MADDIN & EVAN JOHNSON. KANADA: 2015)
• PAREMPI HUOMINEN (“SOMETHING BETTER TO COME”. OHJAUS HANNA POLAK. TANSKA, PUOLA, JAPANI, ALANKOMAAT & YHDYSVALLAT: 2015)
• SAMAN AURINGON ALLA (“V PAPRSCÍCH SLUNCE”. OHJAUS VITALI MANSKI. TŠEKKI, VENÄJÄ, SAKSA, LATVIA & POHJOIS-KOREA: 2015)
• SONITA (OHJAUS ROKHSAREH GHAEMMAGHAMI. SAKSA & IRAN: 2015)
• WEIRD SIMPSONS VHS (OHJAUS YOANN HERVO. RANSKA: 2015)
• THE LAST BASTION (OHJAUS BEN DAI & JEFF CHAMBERLAIN. YHDYSVALLAT: 2016)
• DILILI À PARIS (OHJAUS MICHEL OCELOT. RANSKA, BELGIA & SAKSA: 2018)
• THE RIVER (“ÓZEN”. OHJAUS EMIR BAIGAZIN. KAZAKSTAN: 2018)
• THEY SHALL NOT GROW OLD (OHJAUS PETER JACKSON. UUSI-SEELANTI & ISO-BRITANNIA: 2018)
• HUKKASIN KEHONI ("J'AI PERDU MON CORPS". OHJAUS JÉRÉMY CLAPIN. RANSKA: 2019)
• THE TURNING POINT (OHJAUS STEVE CUTTS. ISO-BRITANNIA: 2020)

PS. Luonnollisesti joitain tekstejä tippui matkan varrella lopullisesta versiosta pois. Saatan julkaista ne jossain vaiheessa tässä blogissa.

Tuntematon Redux (2017)

Rukiver toverit!

Kolmannen Tuntemattoman olemassaolo on, hands down, uusista versioista oikeutetuin. Tuntematon Redux on muodollisesti korkeatasoinen konseptielokuva; jatkosota retrofuturistisena lyhärinä, jossa neuvostosotilaat ovat androideja, kyborgeja, tai anyway jotain hassuja ihmismasiinoita.

Elokuva on symbolisena kokonaisuutena melkein yhtä mielenkiintoinen kuin #mustamannerheimgate, mutta toteutukseltaan kunnollista maailman elokuvaa, eikä afrikkalaisessa ladossa ilman ammattitaitoa kuvattua saissea.

Edvin Laineen versio Tuntemattomasta oli männä vuosituhannen kotimainen pyhä lehmä. Jäärät olivat Mollbergin kasariversiolle armottomia, ja samoin kolmannen filmatisoinnin tarpeellisuus on rutiininomaisesti kyseenalaistettu.

Ihan mukavasti ainakin tämä kolmannen eteen kiilannut Tuntematon ottaa pesäeroa aiempiin näkemyksiin genre-elokuvana, joten indie-lyhärien ja varjotulkintojen arvostajana oli mukava aloittaa lauantai katsomalla kotimainen sellainen.

Ulkoasun lisäksi cyberdystopisen käsittelyn läpikäynyt Sibeliuksen Finlandia soi neuvostodronen leijaillessa viimeisiä hetkiään aavan aromaan päällä. Sovitus on kunnioittava, mutta samalla elokuvan painostavaan maailmaan sopivampi versio.

Pihla Viitala ja Mimosa Willamo edustavat ulkoisesti tyylikkäiden post-apokalyptisten saagojen sutturomantiikkaa, ja ropaavat rööki poskella neukkuandroidin sisäisiä letkuja ronskilla otteella ilman manuaaleja — itsevarmoja ja kovia taistelijoita, jonkalaisina suomalaiset ehkä haluaisivat isänmaansa toivot edelleen nähdä.

Vaikka elokuva on laadukkaan näköinen ja -kuuloinen pieni pala uudelleensuodatettua vuosisataista suomalaista historiaa, lyhärin suurin arvo piilee sen ylipäätäisessä olemassaolossaan. Toivon kotimaiselle lyhäriskenelle kaikkea hyvää, ja ennen kaikkea että näytteenomainen Tuntematon Redux inspiroisi sakkia.

Somen aikakautena tällaisilla pikku projekteilla on mahdollisuus tavoittaa yleisöä, ja toki itsekin boostaan ennemmin omaehtoista viihdettä ja taidetta kuin sellaista, joka huomiota saa joka tapauksessa. Tsekedaut - TUNTEMATON REDUX

Tuntematon Redux, Anssi Määttä & Antti Tuominen 2017

Twin Peaks (2017)

David Lynch: Twin Peaks: The Return / Limited Series (2017)

Saattaa sisältää spoilereita.

Muistan hyvin kun katselin pienenä iltaisin putkitelevision hehkuvaa kuvaa, pöydän alla, ruskealla kokolattimatolla. Katsoin tietysti paljon piirrettyjä, mutta väläyksiltä myös kiellettyjä ohjelmia.

Lain nimessä ja sen tunnarina soinut Inner Circlen Bad Boys tekivät vaikutuksen. Se ei ollut mitään verrattuna jaksoihin Twin Peaksistä, puhumattakaan Angelo Badalamentin säveltämästä soundtrackista, jonka nauhoitin vinyyliltä kasetille, kuunnellakseni sitä omassa huoneessani.

Twin Peaks oli suosikkisarjani ennen kuin olin nähnyt sitä edes kokonaan. Se uusittiin muutamien vuosien päästä vain osittain ja kokonaisuudessaan näin sen vasta kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Sarjan tunnelma ja tyyli on ensimmäinen ja tärkein asia mitä se välittää.

Vaikka Twin Peaks oli valtava ilmiö ja siitä tuli kiistatta yksi merkittävimpiä sarjoja television historiassa, se lakkautettiin vain kahden kauden jälkeen 26 vuotta sitten.

Maailmaan on Twin Peaksin jälkeen mahtunut satoja ja tuhansia lynchiläisiä ja twinpeaksmäisiä elokuvia, sarjoja, videopelejä ja musiikkia.

Kukaan ei ole enää katsonut samettiverhoja ja lattiakuviointeja samalla tavalla. Eikä televisiontekijät tehneet televisiota kuten ennen.

Kun muut matkivat, he ovat ehkä orjallisempia ja tarkempia pastisseissaan. David Lynchin palatessa Twin Peaksin ohjaajan penkille, hänellä ei ole tarvetta pitää kiinni tietystä hienostuneesta tyylikkyydestä, hän voi antaa palaa ja tehdä mitä vain.

Aika on tullut; kahdeksantoista uutta jaksoa, kokonaisuus kuin 18 tuntinen elokuva. Neljä ensimmäistä jaksoa nähtävillä HBO:n suoratoistopalvelussa, jossa odotettavissa jättimäinen piikki ilmaisen kuukauden aktivoijia.

Kauden ensimmäiset neljä jaksoa on nyt nähty. Ensimmäiseksi on todettava, että hyvältä vaikuttaa, sen jälkeen onkin vaikea pureutua tarkemmin mihinkään. Paljon on tuttuja elementtejä, iso osa vanhasta näyttelijäkaartista edustaa harmaata osastoa, joiden lisäksi uudet nuorulaisia ovat osuvia valintoja.

Uusi Twin Peaks on ja ei ole sitä samaa kuin ennen. Se on kuitenkin sataprosenttisesti David Lynchin näköistä ja kuuloista. Twin Peaksissa oli aikoinaan juuri oma tunnelmansa, mutta vaikka siinä on osittain juuri samaa tunnelmaa edelleen, muistuttaa osa nähdystä ja kuullusta enemmän Eraserheadia ja Inland Empirea.

Pidän uuden sarjan maltillisuudesta, uhkaavuudesta ja selittämättömyydestä. Maltillisuus on suhteellista, sillä järjetön määrä mieleenpainuvaa sisältöä saadaan esitettyä todella nautiskelevalla tahdilla. Pankkiholvistin rauhaisat askeleet alkuperäisen sarjan päätösjaksossa tulee mieleen kun asioita esitetään.

Taustalla pyörii edellämainittujen elokuvan malliin tuhdin painostavia industrial-äänimattoja, kunnes episodit päättyvät lynchmäiseen mielenmaisemaan sopivien indieartistien konsertoimiseen paikallisessa Bang Bang Barissa.

Kuvat, kohtaukset ja äänet ovat kaikki hyvin nautinnollista tunnelmaa ja tyyliä, vaikka vanhoihin kysymyksiin saadaankin vain murto-osa vastauksia, suhteessa uusiin kysymyksiin.

Iso osa vanhoista näyttelijöistä on tähän asti näkynyt vain vähän aikaa, kunkin funktio hämärääkin hämärämpi. Ympäri Yhdysvaltoja näytetään tarinanlankojen silppua. Ihmisiä kuolee. Asioita tapahtuu. Eräs vanhasta katraasta maalaa metsän keskellä lapioita kultaisiksi. Kyseisen skenaarion syy ja mahdollinen seuraus vaikuttaa toistaiseksi yhtä merkitykselliseltä kuin Bart Simpson kaivamassa kuoppaa 13. kauden jaksossa Homer the Moe.

Dale Cooper on sarjan tähti. Mitä hänelle kuuluu? Cooper saa luvan palata lodgesta 25 vuoden jälkeen. Verhon takaa hän matkaa mm. New Yorkissa sijaitsevan alati kuvattavan lasikuvun ja olemassaolemattomuuden keskellä sijaitsevan avaruusmökin kautta pistorasian läpi Las Vegasissa asuvan doppelgangerinsa ruumiisen prostituoidun lattialle. Kaksoisolento on juuri oksentanut kuolettavan hajuista oksennusta lattialle ja Cooperin kengät eivät mahtuneet pistorasian toisesta päästä sisään.

Lasikuvun tuijottelu on toistaisista tarinanhaaroista hiipivin ja jännittävin. Nuori mies tuijottaa lasikupua, ja nainen tuo hänelle kahvia. Heidän kohtalonsa on kuin kauhuelokuvan kliseistä tai genesiksen syntiinlankeemuksesta. Lynch lukee tunnetusti Raamattua ja on ennenkin turvautunut isoon kirjaan omassa luomistyössään.

Osa yksityiskohdista ja teknisestä toteutuksesta on huvittavaa ja jopa todella typerää. Uskoisin, että syy miksei Lynch halua pitää totaalisesta tyylikkyydestä kiinni, on hänen pakkomielteensä sähkön ohella mielen aitoon pirstaloitumiseen, ja mieleltään pirstaloitunut voi nähdä juuri näin typeriä asioita ilman tyylikkyysfilttereitä. Hän on myös aina ollut absurdin, kömpelön ja epäsopivan huumorin ystävä.

Absurdien tilanteiden naatiskelu vain välillä pääsee lapasesta. Pidän jo liian pitkälle vedettynä kasinolla vietettyjä hetkiä, jonka aikana Cooper kiertää pelikoneita ja voittaa jackpotin.. 30 kertaa. Se on jakso, jossa käytetään tehosteena kohtauksen venyttämistä tarkoituksella vähän liian pitkään. Lopettaminen pykälää aiemmin olisi jo ollut sopivasti liikaa.

Suurempi huolenaihe on ollut Cooperin henkinen olotila. Suomalaisessa, verrattain kelvollisessa sarjassa (Kimmo), Kari Ketosen hahmo esittää lähes koko kolmannen kauden taantunutta autistia vain paljastaakseen sen olleen pelkkää esitystä, ilman mitään syytä, vitsiä tai mitään. Kaksikymmentä vuotta kestänyt vedätys Nuija ja tosinuija 2:ssa on sentään hauska...

Cooper ei siis ole vielä itsensä. Olisin tyytyväisempi jos olisi. Muuten kaikki sarjan esittämä on ollut erittäin tyydyttävää, etenkin vanhojen näyttelijöiden elossaolostatus huomioiden. Edelleen hengissä, mutta henkisesti fyysistä olemustaan alemmalle tasolle vajonnutta legendaarista kääpiötä emme uudessa kaudessa näe. Hänet on korvattu puunrungolla, jolla on puhuva lihankimpale päänään. Toistaiseksi ainoa kohta, jossa olen nauranut ääneen, on kun puu esittelee itsensä.

The Forbidden Room (2015)

Guy Maddin & Evan Johnson: The Forbidden Room (2015)

The Forbidden Room on kollaasi lyhyitä tarinoita, joita olisimme saattaneet nähdä filmin aikakautena, jolloin lukemattomia elokuvia tuhoutui ikuisiksi ajoiksi.

Tarinoita ja alitarinoita on limitetty yli kaksituntiseen useita kymmeniä, ja tässä tiivistelmä eräästä episodista: mies joutuu antiikkikaupan ikkunassa näkemänsä jainismijumala-patsaan pauloihin, vie sen hysteeristä intoansa puhkuen kotiin ja julistaa vaimollensa kuinka merkittävä ja välttämätön tuo esine heille on. Vaimo on kauhuissaan ja jättää miehen välittömästi. Miehen into esinettä kohtaan ei laannu, vaan hän kirjoittaa euforian vallassa aiheesta ylistävän kirjan, tajuten kuitenkin lopulta olevansa vain impulssiostoksen uhri.

Kanadalainen Guy Maddin on vannoutunein menneiden aikojen elokuvien tekijä nykypäivänä. Hän ymmärtää ettei tekninen edistys ja teräväpiirto tarkoita parempaa. Monet elokuvan keinoista, tyyleistä ja jopa visuaalisista ilmeistä on aikojen saatossa hylätty uuden tieltä, vain koska ne ovat ns. vanhentunutta teknologiaa.

Forbidden Room on saatu näyttämään kuin se olisi kuvattu 1920-1980- luvuilla, filmille jota on riepoteltu, leikelty, poltettu ja manipuloitu, ja se on paremman näköistä ja tunnelmallisempaa elokuvaa kuin teatterilevityksessä on yleensä mahdollista nähdä.

Pääpaino on synkintä 1920-luvun mykkäelokuvaa ja 1970-luvun eksploitaatiota, leikattuna yhtä johdonmukaisesti kuin Maddinin maanmiehen, Venetian Snaren, breakcore-musiikki, jota elokuvan loppupuolella muutenkin upean soundtrackin ja äänityöskentelyn keskeltä löytyy.

Vaikka The Forbidden Room näyttääkin yleisesti mitä elokuva on ollut ja minkälaisia elokuvia meiltä on voinut jäädä ikuisesti näkemättä, toisintoja löytyy myös kaanonin Dreyristä ja Hitchcockista.

Jälkikäsittelyn on toteuttanut Maddinin nuori suojatti, Evan Johnson, joka on saanut aikaiseksi digitaaliseen muotoon kuvatusta materiaalista upean, psykedeelisen ja räiskähtelevästi downgradetun pseudofilmin.

Mitä enemmän nykyelokuva kulkee kohti kliinisen teräväpiirtoista kiiltokuvaa, sitä enemmän menneistä ajoista vieraantumattomat elokuvan ystävät tarvitsevat Maddinia hieromassa vaseliinia kameransa linssiin ja Johnsonia räjäyttämässä sen vaseliininkin päreiksi.

Nykyaikana digitaalisen kuvan ylirealismi paljastaa kaikki elokuvallisten rakennuspalikoiden kädenjäljet (ellei koko kuvaa ole koottu tietokoneella), joita peittelemään joudutaan jälkikäsittelemään kuvaa digitaalisesti, tai tarkoituksellisesti alavireyttämään kuvan laatua lisäämällä siihen kohinaa tai filttereitä. Tyylikkäämpää alavireytystä kuin The Forbidden Roomissa saa hakea, joskin päätyy silloinkin todennäköisesti Maddiniin.

Maddin on kuvannut pääosin mustavalkoisia filmejä, ja onkin erittäin piristävää nähdä näin väriloistoista elokuvaa häneltä. Väripaletista löytyy muinaisten elokuvien värifilttereitä, seepiaa, jälkivärittelyä, Andres Serranon kusiallas -fiilistelyä ja lopulta jopa 1980-luvun lopun visailuohjelma-campia.

Jos kuvittelee Tarantinon roiskivan ylimitoitetusti genreintoiluaan, Von Trierin kokeellisuuttaan tai David Lynchin tarkoituksellista kryptisyyttään, sietää tarkistaa kuinka Maddin ylittää parhaina päivinään kaikki edellämainitut mainstream-mestarit.

Maddin ei ehkä tee yhtä suuria tai edes yhtä hyviä elokuvia kuin he tekevät, mutta vähintäänkin yhtä inspiroivia.

Forbidden Room saattaa jopa olla uusi suosikkini ohjaajan rekisteristä. Elokuvan maailma on valloittava ja koukuttava. Jokaista hetkeä seuraa herkeämättä, eikä koskaan voi aavistaa minne seuraavaksi matkataan. Elokuva on osittain tajunnanvirtaa, osittain summittaisten alitarinoiden yllättävänkin saumattomia leikkauksia.

Koko kokemuksen ylin taso löytyy kylpyammeesta. Katsojalle kerrotaan kylpemisen historiasta, jonka jälkeen siirrytään tuon ikiaikaisen pesuriitin pariin.

Elokuva ei näytä tai selitä tarinansa siltoja, mutta lähtökohdasta siirrytään verrattain johdonmukaisesti: kylpyammeesta leikataan sukellusvenemiehistön viimeisten hapenrippeiden äärelle. Kylpijän mielen heijastuksissa amme muuttuu mereksi, jossa kylpylelumaisen suurpiirteisesti rakennettu sukellusvene kantaa seuraavia tarinan kertojiaan.

Elokuvaan on lyöty kuriositeettielokuvan laatuleiman, eli Udo Kierin, lisäksi esimerkiksi tuntemattomampi Clara Furey, jonka kasvot sopivat täydellisesti menneiden aikojen esteettisen tyylin filmitähdettäreksi, sekä Pulp Fictionin mainio mustikkapannarimuija Maria de Medeiros. Pienessä roolissa myös Geraldine Chaplin heiluttamassa peräänsä.

Näyttelijäsuoritukset ovat uskomattomia, eikä voi kuin ihmetellä kuinka vakuuttavia suorituksia näinkin absurdeissa skenaarioissa voi saada aikaan. Kuten kadonneiden elokuvien, myös hahmojen muistin ja unohduksen välimaastoja sahataan.

Kadonneen elokuvan perintö on olemassa vain sen nähneiden muistissa, ja sen rekonstruktio heidän kertomustensa varassa, aivan kuten ihmiselämien tarinat (olivat aikana ennen kaiken taltioivia someverkostoja.) Todistajien puuttuessa on mahdollista enää mukailla aikalaisteoksia ja arvailla. Lopulta ei kuitenkaan ole edes väliä mitä The Forbidden Room itsessään on, sillä se on mistä tahansa kulmasta katsottuna hienoa elokuvaa.

The Forbidden Room esitettiin Season Film Festivalilla.

Lue lisää: Guy Maddinin Dracula: Pages from the Virgin’s Diary.

Berlin: David Bowie Memorial @ Hauptstraße 155 & Laibach @ Haus der Kulturen der Welt

 

"Look up here, I’m in heaven

I’ve got scars that can’t be seen

I’ve got drama, can’t be stolen

Everybody knows me now"

- David Bowie: Lazarus (2016)

Ensimmäisen vierailuni Saksaan tein nyt alkuvuodesta, pääkohteenani Haus der Kulturen der Weltissä järjestettävän Krieg Singen -tapahtuman avajaisilta. Illan pääesiintyjän, Laibachin, näin yhdennentoista kerran.

Slovenialainen orkesteri on mielenkiintoista nähdä kerta toisensa jälkeen, sillä ensinnäkin se on live-aktina ylittämätön, ja toiseksi sen kiertueet ovat aina erilaisia ja ehkäpä melko yllättäviäkin.

Industrial-pioneerien settilistat ovat ajan saatossa koostuneet esimerkiksi kansallislauluista, Bachista, pop-covereista, Edvard Griegin keskenjääneestä oopperasta, Iron Skysta ja muusta omasta tuotannostaan.

Tällä kertaa pääosassa olivat Sound of Music -elokuvan laulut ja perinteiset pohjois-korealaiset veisut, sillä setti on sama kuin heidän P-Korean keikallaan (Laibachista tuli taannoin ensimmäinen kyseisessä maassa esiintynyt länsimaalainen yhtye.)

Haus der Kulturen der Welt on muuten aivan järisyttävän hieno keikkapaikka, enkä ole koskaan todistanut live-musiikkia paremmalla äänentoistolla. Saksalaisista hienouksista sen verran, että ei riitä ettei mies saa pissata pönttöön seisaaltaan, on myös kaikki nautintoaineet varsin tervetulleita konserttisaleihin, lukuunottamatta punaviini, jota luonnollisesti ostimme juuri tiskiltä ennen keikan alkua.

Suurehkon maljan punkkua ovella kiskottuamme oli myös miellyttävää todeta, että vaikka istuinpaikat oli jo hyvissä ajoin varattu ja lippuihin painettu, niillä ei ole mitään merkitystä Saksassa. Istumapaikat vapaat (peukkuemoji tähän).

Suurta harmia paikallisista tavoista ei onneksi koitunut, itseasiassa päinvastoin. Jos alkuperäiset paikat olisivat pitäneet, takanamme ei olisi ollut korealaista nuorta pariskuntaa, jotka ilahduttivat kappaleiden välissä "Slovenia" huudoillaan, haltioitumisellaan Sound of Musicin kappaleiden soidessa, puhumattakaan heidän intensiivisestä yhteislaulustaan pohjois-korealaisten laulujen aikana.

Toisin kuin Pohjois-Korean yleisö, he toivat tilaisuuteen eläväisyyttä, jota saksalaiset eivät juuri tarjonneet, eivät edes Saksan kansallislaulun aikana. Jähmettynyt yleisö selittyy osittain sillä, että paikalle saapui yleisen kulttuuritapahtuman johdosta paljon katsojia, eikä vain Laibachin.

Itseasiassa myöhemmin Idän hämyisissä, nimettömissä ja olemassaolemattomissa klubeissa (ovia ei erottanut seinästä, eikä niiden luona saanut olla ulkona polizeiden varalta) vieraillessamme tapasimme Laibach-faneja, jotka olivat jo myöhässä kuullessaan keikasta, ja eräs ostikin liput täten kiertueen Ateenan esitykselle. Keikka tosiaan oli jo lähes loppuunmyyty ensimmäisten myyntipäivien aikana, mikä on verrattain harvinaista Laibachille.

Berliinin Muurin rippeiden itäisellä puolella asuva väki ja tienoot tuntuivat äärimmäisen mukavalta, ystävälliseltä ja hauskalta, verrattuna läntiseen puoliskoon. Hieman yllättäenkin myös he olivat samaa mieltä, eivätkä monet astuneet lännen puolelle kuin käytännön pakottavista syistä. Jaottelu on edelleen vahvasti olemassa, eivätkä toispuolelaiset kumminkaan päin osanneet esimerkiksi opastaa missään toiselle puolelle liittyvässä.

Palatakseni vielä sikäläiselle kulttuuritalolle, illan aloitti FM Einheitin, Alexander Hacken (Einstürzenden Neubauten) ja Andreas Ammer industrial ooppera saksalaisista sodista. Ensimmäisellä puoliskolla industrial/syntikkasoundeja yhdisteltiin Kaiser Wilhelm II:n puheisiin, ja jälkimmäisellä Adolf Hitlerin. Teos oli erittäin vaikuttava, mutta olisi kieltämättä osunut niin sanotusti hermoon vielä paremmin jos taustalle olisi heijastettu arkistojen filmimateriaaleja.

Pahaan paikkaan emme sattuneet tässäkään tapauksessa, sillä oman osansa tilanteen surrealistisuuteen antoi edeltävällä penkillä istuva väki, kolme skiniä ja heidän vieressään yksi pöyhkeimmistä näkemistäni afroista. Skineistä vanhin paukutteli henkseleitään ja tuolin selkämystä oikein huolella kun Hitlerin puheet alkoivat, ja tarinallisen alamäen alkaessa antoi merkin nuoremmille kollegoilleen poistumisen merkiksi.

Keikan vastaisena yönä illan kuppilaksi valikoitui Würgeengel, joka oli omistettu Luis Buñuelin elokuvalle El ángel exterminador. Eikä niin, että elokuvaa palvottaisiin kuvin ja keräilyesinein, vaan sen sisällä elettiin elokuvan maailmaa. Henkilökunta ja kuppilassa käyttäytyminen oli elämys itsessään; kommunikointia tuskin tapahtui, tarjoilijat seisoivat lasittunein katsein puunaten tuoppeja, yksi työnsi lasinaluset ja riittävän kiusallisen hetken päästä toinen tuli osoittamaan pöytää. Talon ainoaan pöytään, joka sijaitsi savusta sankan käytävän minimaalisen savuttoman puolen rajalla, tuotiin sitten aikanaan olutta ja sehän tuossa maassa on erityisen hyvää.

Mielenkiintoisia kohteita Berliinissä on ripoteltuna paljon, eikä yhden matkan aikana valtaosaan kerkeä, mutta kauneimmasta Euroopasta se on kaukana. Oma viehätyksensä siinä löytyy, ja mielellään kaupungissa vierailisi uudestaankin.

Harmillisen vähän tiettyjä asioita historiasta muistetaan, eikä ainakaan Berliinissä oltu tuntevinaankaan esimerkiksi Lotte Reinigeria tai Nikke Knattertonia. Reinigerin asunnon muistoplakaatilla kävin pyhiinvaelluksella, mutta edes sen yhteydessä olevalla kirjakaupalla ei ollut materiaalia historian ensimmäisestä pitkän animaation tekijästä.

Muita täkyjä olivat mm. "Huumeasema Zoo" ja surullisen ajankohtainen Bowien Berliinin asuintalo, jonka äärelle ihmiset tulivat herkistymään ja puhaltamaan tähtipölyä kukkain päälle. Bowie oli upea hahmo ja Blackstar on soinut korvakuulokkeissani paljon ja ajatuksella. Ei siitä sen enempää.

En kerennyt koskaan näkemään Bowieta, joka on kieltämättä yksi kohtalaisen tuntuvista missauksista. Berliini "jetlagin" ja tyhjän tilin vuoksi missasin myös Angel Hazen Tavastialla, mutta toivottavasti edes hänet on vielä mahdollista todistaa myöhemminkin.

Loppukaneettina, kuka ikinä tietääkään minkä elokuvan tapahtumapaikka seuraavassa kuvassa on taltioituna, saa pisteen:

Star Wars: The Force Awakens (2015)

J.J. Abrams: Star Wars: The Force Awakens (2015)

Star Wars on fanituote josta jaksaa taas innostua. Viimeksi näin oli Episodi I:n ensi-yönäytökseen asti. Toisin kuin esiosien kohdalla, Force Awakensin nähtyä innostus vain kasvoi. George Lucas on nyt virallisesti ohjannut top 3 suosikkiepisodeistani nolla (0) kpl.

Suosikkius, parhaus ja merkityksellisyys ovat kaukana toisistaan, ja kaikki mikä liittyy Star Warsiin, pohjautuu elokuvaan Star Wars (1977), joka on välttämättömyys, itsestäänselvyys ja hyvä elokuva, mutta suosikkini se ei ole. Näitä kahta elokuvaa ei ole järkeä verrata toisiinsa, mutta suosin yön yli nukuttuanikin ja Cantina themen uhalla Force Awakensia.

The Force Awakens sai aikaan voimakkaita tuntemuksia. Ne olivat lähinnä jonkinlaista iloa siitä, kuinka vihdoin, ensikertaa sai itse kokea alkuperäisen trilogian tuntua ja uusia juonenkäänteitä tuoreeltaan elokuvateatterissa. Tuntu on luotu toivottuna fan servicenä nykyaikaisemman fantasiaseikkailun liitteeksi.

Alkuperäisen trilogian fanit tuskin voivat tähän pettyä. Tietysti Lucasin kiistatta alisuorittaneet esiosat petailivat helpompaa jobia, sillä rimaa oli alkuperäisestä selkeästi laskettu. Ohjaaja J.J. Abramsilla on ollut hyvä draivi päällä jo Star Trekien uudelleenlämmittelystä, ja vaikka erilaisia avaruusseikkailuja ovatkin, niille löytyy paljon samaa yleisöä.

Force Awakens siirtyy Jedin paluusta pari vuosikymmentä eteenpäin, jonka aikana imperiumin kukistus, jedit ja voima ovat joillain tapaa kerenneet muodostua myytiksi (joka on kieltämättä hieman epäuskottavaa.)

Hyvän ja pahan uudet sukupolvet esitellään soljuvan tarinankerronnan ja viihteellisen toimintaseikkailun ohessa, eikä vanhan hahmogallerian entréitä muista odottaakaan. Vaikka olisi voinut näin kolmenkymmenen vuoden jälkeen pelätä, elokuvan flow ei tyssää "pause for applause" tyylisiin hetkiin kun nämä avaruuden al bundyt astuvat sisään. Sekunti pari hengenhaukkomista ja endorfiinin kehitystä per vanha konkari riittää.

Dark side kiehtoo väkisinkin. Pahikset ovat läpi Star Wars saagan olleet erittäin tyylikkäitä; kolmas valtakunta -henkinen Dark Vader stormtrooppereineen on jotain valtavaa, Boba Fett jopa monien suurimpia suosikkeja (vaikka elokuvissa tyytyykin vain näyttämään hyvältä, sanoo noin viisi lainia ja kokee äärimmäisen antikliimaksisen lopun.) Miksei Darth Maulillekin pientä krediittiä voisi antaa.

Pahuuden aaltopituudella Sithejä ja Imperiumia seuraa uudessa elokuvassa First Order. Disney nimen alla työskentely ei rajoita - paha on paha.

Esiosiin pahikselle oli saatava uutta kulmaa vanhaan kalustoon, joten Darth Maulin valomiekkaan iskettiin kaksi päätä. Force Awakensin pääpahiksella valomiekka on ristimäinen. Se on yksi hyvin harvoista elokuvan turhista kosmeettisista lisistä. Pääosin kaikki toimii ja kovaa.

Itse pahishahmo, Kylo Ren, on onnistunut. Wannabe-Vaderin epävarmuus tekee hahmosta arvaamattoman ja täten jopa jollain tavalla odotettua pelottavamman. Kaikki Star Wars -palikat osuvat kohdilleen ja osa paremmin kuin koskaan. Seuraavaa osaa tuskin malttaa odottaa..

Star Warsin yleistä historiaa

Star Wars, Tähtien sota, ilmestyi vuonna 1977. Kokeellisilla elokuvilla aloittanut George Lucas sai jo pelkästään lelumyynnillä jättivoitot, sillä aavisti tehdä sopparin joka takasi prosentuaalisen osan merchandisen tuotoista. Ja niitä figuureja, oheismateriaaleja ja spin-offeja todellakin tuli ja meni.

The Star Wars Holiday Special (1978), What do you get a wookie for christmas ( When he already owns a comb), Caravan of Courage: An Ewok Adventure (1984), Ewoks: The Battle for Endor (1985) Mecon eeppinen galaktinen funk Star Warsin musiikin pohjalta, tarpeettoman vaikea NES-peli ja mitä vielä. Mainioon 1000 Star Wars Collectibles -kirjaankin mahtuu tuskin häviävän pieni murto-osa kaikesta siitä käsittämättömästä tavarasta mitä Star Warsin nimeen on vuosikymmenten aikana painettu. The Star Wars on keräilykrääsän The Beatles.

Alunperin Lucas kuului valtavirtaa kritisoivaan yhdysvaltalaisten elokuvakoulukasvattien allianssiin. Pian hän kriittisine kollegoineen loi kuitenkin nykyisten kassamagneettien pohjan hiteillään. Star Wars sai kaksi jatko-osaa, Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun, joita Lucas ei itse ohjannut. Nämä elokuvat tultiin myöhemmin tuntemaan Star Warsin Episodeina 4-6, ja ensimmäinen Star Wars sai liikanimen Uusi toivo.

Nykyään nähtävät versiot alkuperäisen trilogian elokuvista on 1990-2010 -luvun remixejä alkuperäisistä, joita ei saa enää esittää sellaisena kuin ne luotiin. Saatavilla alkuperäisessä muodossaan vain kasari-vhs-nauhoina.

Noin kasarifantasiaksi vanha trilogia on genrensä eliittiä ja alkuunpanija lukuisille peesaajille. Etenkin hahmot, tekniikka, maailma, design, äänet ja musiikki tekivät westerneihin, samuraielokuviin ja Kolmanteen valtakuntaan pohjaavasta avaruussaippuaoopperasta ikimuistoisen.

Kokonaisuutta ei voi ikonisuutensa takia järkevästi arvioida, ja vaikka aikalaisiinsa verrattuna, sekä elokuva- ja kulttuurihostoriallisen merkityksensä valossa ensimmäinen Tähtien sota olisi täysien pisteiden elokuva, ei se koskaan ollut mielestäni likimainkaan niin hyvä kuin sitä seuraavat kaksi.

2000-luvun molemmin puolin ilmestyi ns. uusi trilogia, jonka tapahtumat edelsivät vanhaa trilogiaa. Episodi 1 oli yksi suuri hypetys, joka näkyi aivan kaikkialla etenkin Englannissa, jossa sain onnekseni vierailla juuri ennen ensi-iltaa.

Ylikierroksilla odotettu uuden saagan aloittaja sai ilmestyttyään paljon anteeksi ja Joonas Hytönen antoi sille heittämällä vuolaat viisi tähteä. Sanotaanko, että se on kiva tasalaatuisehko lastenelokuva, jossa Natalie Portman on puettu äärimmäisen nätisti kuningatar Amidalaksi ja pahis Darth Maul oli hetkellisesti kova jätkä.

Episodi 1 ei kuitenkaan ollut erityisen hyvä elokuva, ja kaiken huipuksi siinä esiteltiin kaikkien aikojen hahmokammotus Jar Jar Binks. Episodi 2 saapui huomattavasti matalaprofiilisemmin ja on mielestäni edelleen yksi huonoimmista elokuvista mitä olen koskaan nähnyt. Kolmannen loppujakso pelastaa oikeastaan koko uuden trilogian edes jollain tasolla.

Episodi 3:n ilmestymisen jälkeen on tapahtunut paljon. On youtubet, meemit ja kaikki. Markettien dvd-hyllyissä on seinällinen Star Wars- ja Lego Star Wars -animaatiosarjoja jne jne. (mielenkiintoisin ja miellyttävin, Genndy Tartakovskyn Star Wars Clone Wars vuodelta 2003, ei käsittääkseni ole kuitenkaan löytänyt tietään Suomeen?) Suhtautuminen ja kulttuurillinen arvo muuttui ensimmäisen trilogian ja seuraavan välillä, ja se on muovautunut myös uusimpien trilogioiden välillä.