Näytetään tekstit, joissa on tunniste nestalgia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nestalgia. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Nestalgia #6: Kirby's Adventure (1993)

Kirby on pyöreä, vaaleanpunainen ja ylisöpö japanilaisen suunnittelutyön helmi. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on naurettavan onnistunut hahmo. Se pystyy lentämään keräämällä ilmaa palloonsa ja puhkumaan ilmat vastustajien naamalle. Se pystyy imaisemaan perusvihulaisista sisäänsä ja muuntautumaan näiksi tarvittaessa. Vihollisten ominaisuudet ovat paitsi etenemistä tuhovoimaisuudellaan edistäviä, myös salaisuuksien ja bonusratojen kannalta välttämättömiä.

Tämän sympaattisen, Nintendon oman pikku maskotin lisäksi myös pahikset ovat äärimmäisen hellyyttäviä. Kaiken kehystänä toimiva hattaramaailma vasta omaa luokkaansa onkin. Mielettömän hienosti suunnitellut ja väritetyt maailmat kiskovat nessin tehot viimeistä bittiä myöten. Karkkivärein maalatun ja pelattavuudeltaan loistavan pelin runko, salareitit, lisäpelit ja loppurit toimivat täydellisenä kokonaisuutena ja uudelleenpelattavuuskin on korkealla. Tarkoitus oli pelin kolahdettu luukusta vain kokeilla nopeasti toimivuus, mutta paria tuntia myöhemmin sitä huomasi tahkonneen pelin läpi yhdeltä istumalta.

Harmillisesti Kirby's Adventure jäi yhdeksi viimeisistä kasibittisen hiteistä, kun uudet tehomyllyt korvasivat tämän kaikkien aikojen pelikonsolin, juuri kun sen ominaisuuksia alettiin hyödyntämään kunnolla. Täytyy sanoa, että vaikka odotinkin pelin olevan keskivertoa parempaa tasohyppelylaatua, se onnistui silti yllättämään positiivisesti. Super Mario Bros 3:n ominaisuuksia kummittelee hieman tässäkin pelissä, mutta omaa meriittiä löytyy todella paljon. Ehdottomasti paras aikuisiän nessilöytöni sitten DuckTales 2:n, jonka löysin puolitoista vuotta takaperin sattumalta. Sekin ilmestyi alunperin samana vuonna kuin Kirby, must-have kamaa kumpikin..




Mitä jos Kirby olisi keksitty viittä tai kymmentä vuotta aikaisemmin, jopa ennen Super Mariota, olisiko hahmosta ollut ainesta Nintendon päämaskotiksi? Super Marion pelattavuudelle ei tosin monikaan peli vedä vertoja ja Kirbyn astetta haastavampi kynnys ei olisi toiminut niin hyvänä ponnahduslautana miljoonille uusille pelaajille. Ulkoasun puolesta rahkeet olisivat riittäneet, mutta haastajalla Segalla ja Sonicilla olisi ollut Kirbysta Super Mariotakin pahempi käänteinen myyntivaltti, Kirby sentään on... vaaleanpunainen imevä pallo.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Nestalgia #5: King's Quest V (1991)

Hyllyni ja laitteeni sisältävät valehtelematta satoja pelejä, jotka odottavat pelaamista, hyvin erilaisia, hyvin erilaisilta aikakausilta ja lukuisille eri alustoille. Olen erityisen iloinen saadessani uusimman hankintani alta pois vielä samana päivänä kun sen pariin ryhdyin. Kaikkien aikojen suosikkisaagaani, King's Questia kokeiltiin 1990-luvun alussa siirtää Nintendon muottiin, mutta vain kertaluontoisesti viidennen osan merkeissä. PC versio otti jättiharppauksen grafiikan laadussa ja käyttiksessä, jokainen ruutu oli laadukasta piirrosjälkeä ja eteneminen tapahtui point 'n click menetelmällä. Pystyykö nessiversio lainkaan tarjoamaan samaa pelinautintoa? 

King's Questin tarina alkoi 1984 ja se onkin merkittävä etappi seikkailupelien historiassa. Ei niinkään poikkeuksellisten tarinoiden, vaan tarinan kerronnan vuoksi. Kaikessa lyhykäisyydessään tapahtumat ovat tähän asti seuraavanlaisia: nuoren pojanklopin oli pelastettava Daventryn ihmemaa, etsimällä tarunhohtoisia aarteita, jonka seurauksena tämä kruunattiin kuninkaaksi. Kuninkaana tämä lähti pelastamaan kaukaisella saarella torniin teljettyä emäntää, niinsanotusti oma lehmä ojassa, eli aikeena ottaa tästä morsian itselleen. Lapsia pari pyöräyttikin ja hyvä niin, sillä ilman tytärtään kuningas ei olisi selviytyny tähän viidenteen osaan asti. Viides, eli kyseessä oleva seikkailu lähtee liikkeelle, kun kuningas huomaa päiväkävelyllään linnansa ja perheensä kadonneen kuin taikaiskusta. Tapahtumien takana on vanha kauna joka ulottuu pelisarjan kolmanteen ja mielestäni ehdottomasti parhaaseen osaan. Kuningas lähtee siis vanhoilla päivillään jälleen kerran palauttamaan järjestystä Daventryyn, jonkun random Cedric-apupöllön kanssa, joka ei auta hankaluuksissa, mutta pitää pelastaa sen joutuessa itse satimeen.

Arvausleikki: kummat kuvat on nintendoversiosta...





Olin melko skeptinen version suhteen, sillä pelkäsin käyttiksen olevan mahdoton ilman hiirtä, grafiikan olevan niin hirveää ettei siitä saisi selvää, puhumattakaan musiikista. Kaikista suurin pelko liittyi kuitenkin pelin tallentamiseen, Sierraa harrastaneet tietävät kuinka suuri merkitys sillä on kaiken suhteen. Peli nirhaa armotta aina tilaisuuden tullen ja tulematta. Eteneminen vaatii usein paluuta aikaisempaan asetelmaan jos jotain jäi tekemättä. PC versiossa tallennat pelin parilla hiiren napautuksella ja lataat sen sitäkin nopeammin. Siitä ei arvatenkaan ole kyse tässä versiossa. Tallentaaksesi pääset kirjoittamaan ylös viisitoistamerkkisen koodin ja lataaksesi kirjoittamaan sen mitä dynaamisimmalla tavalla, nessiohjaimen navigointinäppäimillä, kursoria ohjaten, ruudulla näkyvän näppiksen päällä. Olisi voinut edes kehittää jonkun pikalatauksen tässä tapauksessa! Kohtauksissa, joissa vaaditaan pikaista toimimista, joka on mahdottomuus tönkön ohjauksen takia, on kohtalaisen rasittavaa naputella samaa koodia moneen otteeseen peräjälkeen. Kirjoitin tallennuskoodin ylös pelin aikana lähemmäs kolmekymmentä kertaa.




Olin varma etten tule pelaamaan peliä tällä kertaa ilman ohjeita, olenhan läpäissyt tunnollisesti nämä kaikki jo aikoinaan aivan omin avuin. Alkujärkytyksen jälkeen huomasin pelin vetäneen mukaansa ja ratkaisujen olevan riittävän hyvässä muistissa (yli kymmenen vuoden takaa!) Erityisen hyvin muistan muutamat harmia aiheuttaneet kohdat, kuten kristallipalan nappaaminen mukaan tietyssä kohdassa, odottaminen eräässä kohdassa jossa se tuntuu täysin järjenvastaiselta, sekä eräisen juustopalan käyttötarkoituksen. Loppujen lopuksi ainoa oikeasti rasittava kohta pelissä oli loppusuoralla läpäistävä sokkelo, vaikkei siinä henkensä edestä tarvinnutkaan pelätä.

Jos tätä tai Sierran seikkailupeliä yleensäkään pelaa ensikertaa nintsikalla, voi olla aika varmaa, ettei käy kova suksee. Tuskin olisin keltanokkana jaksanut äyskäröidä kaikkien hankaluuksien läpi hitaalla tallennusmenetelmällä, mutta ennestään tuttuna versio tarjoaa mielenkiintoisen vaihtoehdon. Grafiikat kieltämättä järkyttävät aluksi. Maalauksen kauniit maisemat ovat taantuneet todella tökeröiksi, mutta arvostusta sille, joka on ottanut käännöstyön haasteen vastaan. Musiikkikaan ei jostain syystä kuulosta lainkaan sympaattiselta tai nostalgiselta, vain hirveältä.





Oikeastaan suurin osa siitä, mikä teki PC version niin vaikuttavaksi, puuttuu tyystin. Monet välianimaatioista ja lähikuvista on suosiolla skipattu, vaikka tarinasta onkin yllättävän vähän oikaistu. Tässä tulee esille se King's Quest V:n alkuperäinen onttous. Se ei ikinä ollut tarinallisesti niin hyvä kuin pari edellistä osaa, sen puzzlet eivät olleet ihan samaa tasoa, epäloogisuuksia ja turhia dead endejä oli enemmän, hahmotkin olivat siinä rajoilla. Erittäin nautinnollista seikkailupelaamista siis kunhan grafiikat ovat kunnossa. Tällä kertaa oli painettava nostalgian ja grafiikkaan kohdistuvan epäuskon voimin. Silti yllättävän antoisa rypistys, onnistumisen riemu ja vaaran tunne ovat astetta korkeammalla tallennuskynnyksen vuoksi.

Jos hermot kestää, niin reissua voi suositella antoisana kuriositeettina. Peli on tosin julkaistu vain jenkkikoneille, joten harvinainen peli vaatii myös modatun kasibittisen.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Nestalgia #4: Asterix (1993)



Nintendo-pelien ruotiminen alunperin tarkoitetussa järjestyksessä ei ota onnistuakseen, joten jatkan nestalgiaa mielivaltaisesti uusimmalla tulokkaallani. Valintaperusteeni juurikin tämän kyseisen pelin huutamiseen huutonetistä olivat halpa hinta, pikaisen youtube tsekkauksen perustelema siedettävän oloinen gameplay ja tuttu aihe. Tasohyppelyt ovat tietenkin pääosin aika kivuttomasti miellettäviä ja mukavia, joten erityisen suurta riskiä moisen valinnassa harvemmin onkaan.

Aikoinaan, ehkä 15 vuotta sitten pelailin ensimmäistä kertaa PC:llä jotain Asterixia, joka mahtoi oli tuolloiselle koneelle (286:sta ehkä jo silloin 386:ksi modattu) vaativinta matskua. Sen jälkeen en aihetta koskevaan peliin ole törmännytkään, ennen kun nyt kun ostin lyhyen ajan sisällä tämän ja kirpparilta pleikkarille toisen, 50 snt.

Tämä nessituotanto on niinkin myöhäiseltä ajalta kuin vuodelta 1993. Vaikkei se suorastaan loista teknisyydellään, se on sulavasti pelailtava ja ulkoasultaankin ihan riittävän näyttävä. Asterix liitää ja lyö niin smoothisti, ettei paljoa tarvitse pysähdellä matkan varrella. Vihulaiset lentelee tieltä kuin sarjakuvissa konsanaan ja mikään ei ole liikaa tiellä, joka tekee tästä hyvinkin ideaalin pelin speed runeja ajatellen.

Peli ei ole kovinkaan haastava, enkä näe mitään eroa easy, normal, hard tasojen välillä. Ainut merkittävämpi toistuvasti etenemistä hankaloittava asia oli ainekin itselleni kuilut. Jostain syystä kyseisenlaisia turhia kuolemia tulee edelleen usein, lähinnä ehkä sen takia että haluaa edetä mahdollisimman nopeasti. Maltillisemman sopii kokeilla keräillä kaikki irti liikenevä materia miniradoista, jotka aukeavat avaimilla joita löytää matkan varrella. Materia tässä tapauksessa tarkoittaa lähinnä niitä pisteitä, elämiä ja siipiä = energiaa. Tuli nekin kahlattua läpi, mutta sikäli kun elämiä kertyy muutenkin matkan varrella ihan riittämiin, niiden tarpeellisuus näkyy paremmin vasta-alkajilla. Maiden välissä on myös pieni elämien kartuttelu rata, jossa apina potkii tynnyreitä Asterixia päin pahat mielessä, muttei taida ihan tajutakaan että vain edesauttaa toimellaan sankaria. Tyypillistä.

Peli koostuu neljästä maasta, Galliasta edetään lumikenttien kautta Espanjan lämpöön ja Egyptin pyramideille, joista päädytään lopulta Roomaan. Pelin huikea juoni on niinkin jännittävä ja omaperäinen kuin: pelasta Obelix, mikä on sinänsä aika harmi, sillä se sulkee suosikkihahmoni pois pelistä. Olisi ollut iso plussa päästä välillä tahkomaan Obelixillakin, mutta tällä kertaa näin. Loppuvastus on totaalinen floppi, johon en ole onnistunut kertaakaan kuluttamaan yhtään elämää. Hidas ja ominaisuuksiltaan melkoisen nolo pikkujätti lähinnä ärsyttää tiellä hidastamassa.

Ensimmäisellä kerrallakin pelin läpäisyyn kului reilusti alle tunti, eli kyseessä on ehkä hädin tuskin Chip & Dalea vaativampi laitos. Pari kolme kertaa pelattua sen taittaa jo parissakymmenessä minuutissa. Ottaen huomioon, että turhiin kuiluturmiin kuluu edelleen viitisen minuuttia ja yksinkertaisesta suoraviivaistamisesta ja kulkuratojen hiomisesta lähtisi toinen vitonen, pelin läpäissee alle kymmenessä minuutissa.

Musiikki on hyvää keskitasoa. Ensimmäisen tason rallatus senkun kalvaa aivolohkossa pitkään kun odottelee unta yöllä. Egyptitasojen musiikki on itseasiassa erittäinkin hyvää, harmi vaan että parhaat kohdat tulee biisin jo soitua sen verran kauan, että usein on kerennyt nappailla jotain spesiaalia matkan varrella, joka aktivoi uuden fanfaarin, jonka jälkeen varsinainen kappale aloittaa alusta. Rooman musat tuo mieleeni hieman Duck Talesin viimoisen radan, muttei liikaa.

Mainio platformeri muiden joukossa, joka ei ehkä omaa mitään varsinaiseen klassikkostatukseen riittävää, mutta kelpaa kyllä harrastajille kepeää viihdettä haettaessa.


lauantai 31. heinäkuuta 2010

Nestalgia #3: Super Mario Bros 2 (1988)



Aikaa on kulunut edellisestä nessipelin ruotimisesta ja sehän olikin ehkä tunnetuimman konsolipelisarjan aloittava julkaisu, Super Mario Bros 1. Tähän meillä tunnettuun seuraavaan osaan on helpompi suhtautua subjektiivisesti, kun kyseessä on sarjan outo lintu, jopa epämario. Alunperin Japanissa julkaistiin täysin erilainen peli, joka muistuttaa ensimmäistä osaa grafiikallisesti ja pelillisesti täysin, mutta radat ovat erilaisia ja huomattavasti vaikeampia. Peli todettiin niinkin vaikeaksi, että muualla maailmassa ei otettu peliä ollenkaan levitykseen, sen sijaan toisesta japanijulkaisusta modattiin sopivampi peli jatkoksi.

Peli on siis alunperin sama kuin jo julkaistu Yume Kōjō: Doki Doki Panik, jota on vain muokattu sen verran, että se menee läpi Super Mariona. Sarjan luoja Shigeru Miyamoto on tosin vaikuttanut enemmän tämän pelin tekemiseen, kuin ns. oikean Super Mario Bros. 2:n. Meilläpäin oikeaa versiota on mahdollista pelata vain myöhempien pelien lisukkeena. Nessijulkaisua se ei ikinä saanut, enkä ole sitä itsekään päässyt koskaan kokeilemaan.

Peli on ymmärrettävästi monella tapaa poikkeava muihin osiin verrattuna, muttei pelkästään huonolla tavalla. Laatikoita tai tiilenpätkiä ei pusketa säleiksi, ei näy Koopaa, eikä montaa muutakaan tuttua. Pelaajalla nostetaan maasta kaiken maailman turnipseja ja sipuleita, joilla voi linttasta vihulaiset tieltä. Pahisten päälle hypätessäkään ne ei litisty, vaan niiden päällä voi matkustaa tai ne voi nostaa päälleen. Kun maasta nostelee niitä naatteja, saattaa joskus kiskaistakin taikajuoman joka avaa oven rinnakkaismaailmaan. Maailma on pimeä peilikuva sen hetkisestä ruudusta ja sieltä voi löytää sienen ja kolikoita, joilla voi pelata ratojen lopuksi elämänkeruupottia.

Pelata voi vaikka Sienipäällä.

Ratojen alussa voi valita hahmon jolla pelata, Mario, Luigi, Sienipää tai Prinsessa. Jokaisella on omat erikoisominaisuutensa, mutta voinen todeta että Luigi on
jättiloikkineen hahmoista ehdottomasti paras. Sienipään vikkelyydellekin on tosin omat hetkensä. Mario on keskiketterä pullistelija ja prinsessa leijailee hetken ilmassa.

Ratojen rakenne on aika paljon monipuolisempi kuin ensimmäisessä osassa, kenttä liukuu edelleen vaakatasossa, mutta ylös- ja alaspäin kivutaan ruutu kerrallaan. Uintijaksoja ei luojan kiitos ole. Warpeja ja muutamia muitakin oikoreittejä löytyy, eikä niiden keksiminen ole tälläkään kertaa mitään järkyttävän vaikeaa. Lopparit on mielikuvituksellisempia ja muutaman kerran on havaittavissa jopa jotain ongelmanratkaisua muistuttavaa. Jostain syystä läpihakkaus ei tunnu kumminkaan niin sulavalta että tekisi mieli tehdä nopeusennätyksiä kuten edellisessä ja seuraavassa osassa. Sanoisinko että alle parissakymmenessä minuutissa pelaan läpi, empä ole sekkarin kanssa kattonut aikaa. Kymmenisen kertaa piti pelata että pääsi viimeseen, eli seiskamaahan asti ja kokonaan läpäisyyn meni melkeempä ne toiset kymmenen.

Tavoistaan poiketen prinsessa ei ole kaapattuna, vaan toiminnassa mukana.

Super Mario Bros. 2 on yleisesti se tuntemattomampi osa, eikä täysin syyttä. Siihen ei saa sitä samaa läpihyppelyn tuntua kuin muissa osissa ja täten se päätyy ennemminkin kertaluontoiseksi läpipeluuksi, eikä pitkäikäiseksi ränkkäykseksi. Silloin tällöin sen saattaa ottaa esiin ja mennä läpi. Ajankuluksi valitsisin kumminkin ensimmäisen tai kolmannen osan. Saagasta irrotettuna, yksittäisenä teoksena rankkaisin sen hivenen keskivertopeliä paremmaksi, kokeilemisen arvoiseksi julkaisuksi.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Nestalgia #2: Super Mario Bros.



Vai että Super Mario Bros. Voi olla vähän hankala suhtautua subjektiivisesti peliin jolla on tämän tason status. Peliä on pakkosyötetty Nintendon hankkijalle ja siltä on muutenkin ollut hankala välttyä etenkin kasarilapsena, ainekin muutamalla kaverilla on varmasti ollut se. Täytyy silti sanoa, että vaikka kuinka haluaisikin vihata peliä, se on silkka mahdottomuus vaikka käpy joskus palaisikin. Ilman tätä nimenomaista peliä tasohyppelipelit tuskin olisivat sitä, mitä ne nyt ovat.

Pelin juonikuvioista sen verran, että ei arvatenkaan ole kovinkaan kiemurat kuviot. Prinsessa on pelastettava linnasta. Kukas muukaan kun putkenrassaaja Mario pistetään asialle. Tai pahimmassa tapauksessa myös velipoika Luigi jos sattuu olemaan kaksi ohjainta sekä pelaajaa. Matkanvarrella mutustetaan sieniä siinä määrin että venytään ja paukutaan, tähtiä nähdessä leikitään sitten hetkittäin kuolematontakin. Ensin haalarisankaria jallitetaan seitsemään linnan voimin, joissa pelastuksen saa suotua vain arvottomille sienipäille. Lopulta koittaa prinsessan pelastaminen..

Aloittaessani pelin pelaamisen nyt, kun se pari viikkoa sitten osoitteeseni saapui, aloitin periaatteessa nollapisteestä. En nimittäin muistanut muka mitään radoista. Hetken hakattuani huomasin tosin, että jotkin alitajuntaiset voimat sanoivat missä palikoissa sienet luuraa ja warp roomien sijainti oli jotakuinkin itsestäänselvyys. Warp Roomit on piilotettu tiettyihin ratoihin ja niissä voi siis skippailla ratoja aina muutaman kerralla eteenpäin. Päätin nyt olla käyttämättä oikoreittejä, ennen kun olen mennyt pelin kunnialla kerran läpi. Noin kolme iltaa hypin ja pompin ainekin pari tuntia kerralla ennen läpi menoa. Viikko siihen päälle ja menen pelin läpi kuolematta kertaakaan alle kahdeksassa minuutissa. Peli sopii myös kaikenikäisille sukupuolesta riippumatta. Tuo avovaimonikin on nimittäin tahkonut peliä jo seiskan loppukahinoihin asti.



Luulisi, että Marion pää on kipiä kun pitää alvariinsi sitä tiileen kopsauttaa.


Warp Roomit ajaa Save pointien aseman (tai toimii laiskan pelaajan henkireikänä).

Peliä sietää kyllä pelailla läpäisynkin jälkeen. Kun kerran on päässyt läpi, taso on sen jälkeen olevinaan hieman vaikeampi. No okei, niillä pahuksen kalkkunoilla on useammin koppalakki päässä, lankut ovat hivenen lyhyempiä tai puuttuvampia ja pahikset kirmaa vähä vikkellämmin. Ei todellisuudessa suurta eroa. Bonarina saa valita suoraan mistä maasta aloittaa.


Yksinkertaisuudessaan likimain täydellinen peli. Jatko-osissa on ehkä kymmenenkertainen määrä kaikkea, ominaisuuksia, maailmaa, hahmoja ja kaikkea muuta bonusta, mutta Super Mario Bros. 1 on juuri se pieni pala täydellisyyttä ilman sen kummempia rehvasteluja. En ole ikinä ihmeemmin pelaillut kakkososaa, hädin tuskin kokeillut, mutta aikanaanhan senkin varmasti hankin ja pistän mielipidettä. Kolmonen tuotti paljon ristiriitaisia tunteita alkuunsa, vihasin muutamia maita ja ominaisuuksia puhumattakaan viimeisen maan vaikeista radoista, joitten läpäisy on tietysti silkkaa harjoituksen puutetta. Kun sain kerran mentyä pelin läpi, pelaamista voi harrastaa täysin uusin mielin ja vapautuneesti. Kyseessä saattaa sittenkin olla se nintendopelien suurin helmi. Vaikkei sen maailmat ja taikaesineiden keräily siitä ehkä ihan roolipeliä tee, niin kyllä se aika paljon syvyyttä luo tähän originelliin nähden. Vieläkään en pidä viimeisestä maasta, mutta näistä asioista enemmän sitten SMB3:n arvostelussa.

-----------Lautapeliadaptaatio



Tietokonepeleistä tehdyt lautapeliversiot ovat aina olleet menestystarinoita Super Mario Bros.:sta Doomiin. Not. Mutta keräilyperäisenä iteminä tämäkin on tietysti aarre. Mutta kuka haluaa pelata Super Mariota lautapelinä? Ostin ihan koristeeksi alakerran kirpparista. Mukana ei tullut ohjeita, muttei pelilauta ja nappulat jätä paljoa arvailujen varaan.


Piruksee marioita, luigeja ja konnia. Ja ei tosiaan mitään muuta!


Siinähän sitte kivutaan prinsessaa kohti.

Siinä oli sitten tarpeellisine lautapelilisineen aikamme ehkä tunnetuimman konsolipelin arvosteluntyylinen kirjoitus. Kaikki toimii ja sillä hyvä. Todennäköisesti tiedätte pelin. Jos jostain syystä ette, niin pelatkaa mikäli mahdollista. Pelistä on netissä pelattavissa ties mitä versioita, mutta parhaan tuloksen saa ilman muuta oikealla konsolilla. Javarävellykset ehkä vain tuhoavat tunnelman, mutta harrastajille kertaluontoista hupia tuonee versio, jossa peliä voi pelata muilla nessipelien hahmoilla, kuten Mega Manilla tai Linkilla ---> pelaa


PS. 2.6.2010 21:18

Ylempänä mainitsin että uudelleenpelailu on pitkäikäistä. Syy siihen ei siis ole tasonnousu kun peli on läpäisty, vaan pointti on se, että SMB1 nyt sattuu olemaan maailman optimaalein peli speenrunien kannalta. On kiva kokeilla rajojaan, kuinka nopeasti pelin voikaan mennä läpi ja millä tavoin voi viilata aina sekunnin tai pari juoksustaan. Testasin nyt ensikertaa sekkarin kanssa kauan pelin läpimeneminen minulta vie. Warpien kautta 7 minuuttia ja 9 sekuntia, kaikki radat järjestelmällisesti läpikäyden kesti aika tarkalleen puoli tuntia. Mutta otetaan huomioon, etten ole harjoitellut kaikkien ratojen läpipeluuta nopeusmielessä yhtään ja muutama rata iski aika puskista kun eteen tuli. Kutosradan loppariin tipahdin sitten kaksi kertaa ja seiskan laavarataa sompailin aika toivottomana kun en oikeen muistanu miten siellä labyrintissa nyt sitten piti kirmata.

Virallinen pelin bugeja hyväksikäyttämätön maailmanennätysaika on 5:08, eli en ole kuin 2 minuuttia ja sekunnin jäljessä. Aika varma olen, että saisin kohtuu helposti ainekin minuutin vielä reenattua tuota kiinni. Ehkä otan tavoitteekseni alittaa kuusi minuuttia, tuskin on kumminkaan mielenterveyden kannalta hyvä idea alkaa tavoittelemaan maailmanennätystä. Super Mario Brosin pelaamisessa! Jees, näihin loppusanoihin lopetan jälkikirjoitukseni.

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Nestalgia #1: DuckTales (1989)



DuckTales perustuu siis lastenpiirrettyyn jota esitettiin Suomessa nimellä Ankronikka. Pelin pääosassa on Roope-setä, jolla on pääsääntöisesti edettävä hyppykepiksi taittuvan kävelykepin avulla. Sillä pääsee esteiden yli, piikkiköynnysten päältä, avataan kirstut ja tapetaan vastustajat. Pelin temmellyksessä tavataan myös tuttuja hahmoja kuten Tupu, Hupu ja Lupu, Milla Magia, Karhukopla, Kulta Into-Pii ja henkilökohtaisesti vihaamani Heimo Huima joka tulee tielle molottamaan vähän väliä että mitä jos tämä heittäisikin meitin takaisin Ankkalinnaan. Eipä kiitos, mutta auttaahan tuo suhari sentään kerran liian korkean hypyn yli.

Peli koostuu viidestä erityyppisestä maasta, joista olisi tarkoitus löytää aarre jota suojelee kaikenmaailman hörhöt. Ei niillä helyillä ja koruilla niinkään, mutta se vihreä juustoköntsä jonka saa hiireltä, joka pitää majaa kuussa sijaitsevalla ufolla! Se on sitä jotakin. Viiden pakollisen aarteen lisäksi löydettävissä on myös kaksi extra-aarretta. Eivät nekään liian piilossa ole, mutta eipä niitä välttämättä ekalla kerralla huomaisi. Jokainen rata on myös täynnä salareittejä, joista saa sitä kahisevaa niin että kilisee. Jos pelin loputtua on saanut kerättyä yli kymmenen miljoonaa, saa spessulopun.


Amazonin eläinkuntaa.

Maat ovat siis Amazon, Transylvania, Kaivos, Himalaja ja Kuu. Jollain tavalla suosikkini ovat ehkä Amazon ja Himalaja. Amazon on mukavan Indiana Jones -henkistä seikkailua liaaneineen ja jättimäisene vyöryvine kivineen. Transylvania olisi pärjännyt ilman niin montaa teleporttipeiliäkin, ihan muutamakin olisi riittänyt. Transylvaniassa vietetään myös useamminkin aikaa, sillä Kaivokselta käännytetään heti takaisin etsimään avainta, jota ei voi löytää ennen kun käy kääntymässä Kaivoksella. Loppukahinat tapahtuvat myös siellä. Kaivoksessakaan ei mitään vikaa ole. Eräässä kohtauksessa tosin Akun veljenpojat nököttävät yhtäkkiä kärrissä joka lentää suoraan kuiluun. Miksi?! Käsittämätön kohta. Himalajassa on oma tunnelma koska hyppykeppi uppoaakin lumeen ja sillä voi pomppia vain jäällä, joka tietysti luistaa kävellessä. Himalajalla kannattaa sinänsä alottaakin, kun sieltä saa ylimääräisen energiapalluran. Kuu taas on ihan menettelevä rata, vaikkei suosikkejani. Se siitä.


Kaivoksilla. Tahtoisin vain selityksen ankanpoikien karulle kohtalolle.


Tupu, Hupu tai Lupuhan sen sanoi.

Kun aloittaa pelin pelaamisen, on siis ensimmäisenä opetaltava hyppykepin käyttö. Ilman sen sujuvaa hallintaa ei pelistä tule mitään. Liian helpoksi sitä ei ole tehty, esimerkiksi pelkkä B napin painaminen ei missään nimessä riitä. B:n lisäksi on painettava pohjaan myös alaspäin nuoli. Joskus on tasapainoteltava myös siten, että ilmassa ottaa kepin pois hetkeksi, ettei osu ylläoleviin piikkeihin, mutta alasmentäessä keppi on oltava taas tanassa. Kun kepin käyttö on täysin hallinnassa ei pitäisi olla enää suurempia ongelmia etenemisessä. Kepillä voi ja pitää myös huiskia sivulta tiellä olevia kiviä tms. Lopparitkin taittuu muutamalla pogoiskulla päähän.

Vaikeustasoja on kolme. Normaalin pitäisi olla sopiva taso aloittaa, jos kyseessä on keskivertopelaaja. Pelejä haltsaamattomat voi alottaa sitten sillä helpolla. Normaalitasolla läpimenon jälkeen voi aika sujuvasti siirtyä suoraan vaikeimpaan tasoon. Tasoerot ei ole liian suuria ja vaikeimmalla saa juuri sopivasti haastetta, pelin menemättä mauttoman vaikeaksi. Pelissä on aika reilusti energiat palauttavia kakkuja ja mitälie pehmiksiä ne jotkut ovatkaan. Uusia elämiäkin saa ihan sopivin väliajoin.


Transylvaaneilla on tapana piilottaa täytekakkuja haarniskoihin. Eivät tainneet arvata että juurikin täytekakut ovat Roope-Sedän pitkän iän salaisuus.

Tämä kaikin puolin tyylikkäästi toteuttu peli on siis omia suosikkejani. Jokainen maa on erittäin onnistuneesti toteutettu ja pahikset ovat oikein hyviä myös. Parasta pelissä on siis sen mukava pelattavuus, hienot miljööt ja loistavat musiikit. Unohtamatta tietenkään sitä että harvinaista kyllä - pelissä ei ole yhtäkään kohtaa jota ärsyttäisi mennä läpi. Hyvän mielen peli jos joku. Suositella voin etenkin tasohyppelyn ystäville, vaikka lyhyen kestonsa lisäksi tosin miinuksena myös kaksinpelin puute.

Voisin tietysti myös pisteyttää näitä pelejä, mutta onko se todella välttämätöntä. Etenkin kun hankin tietoisesti lähinnä vain niitä hyviä. Sanottakoon silti, että kyllä tämä tosiaan ne täydet pisteet tämä olisi saanut.