Näytetään tekstit, joissa on tunniste animaatiot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste animaatiot. Näytä kaikki tekstit

perjantai 22. tammikuuta 2016

Berlin: David Bowie Memorial @ Hauptstraße 155 & Laibach @ Haus der Kulturen der Welt

 




"Look up here, I’m in heaven
I’ve got scars that can’t be seen
I’ve got drama, can’t be stolen
Everybody knows me now"

- David Bowie: Lazarus (2016)




Ensimmäisen vierailuni Saksaan tein nyt alkuvuodesta, pääkohteenani Haus der Kulturen der Weltissä järjestettävän Krieg Singen -tapahtuman avajaisilta. Illan pääesiintyjän, Laibachin, näin yhdennentoista kerran.

Slovenialainen orkesteri on mielenkiintoista nähdä kerta toisensa jälkeen, sillä ensinnäkin se on live-aktina ylittämätön, ja toiseksi sen kiertueet ovat aina erilaisia ja ehkäpä melko yllättäviäkin.

Industrial-pioneerien settilistat ovat ajan saatossa koostuneet esimerkiksi kansallislauluista, Bachista, pop-covereista, Edvard Griegin keskenjääneestä oopperasta, Iron Skysta ja muusta omasta tuotannostaan.

Tällä kertaa pääosassa olivat Sound of Music -elokuvan laulut ja perinteiset pohjois-korealaiset veisut, sillä setti on sama kuin heidän P-Korean keikallaan (Laibachista tuli taannoin ensimmäinen kyseisessä maassa esiintynyt länsimaalainen yhtye.)

Haus der Kulturen der Welt on muuten aivan järisyttävän hieno keikkapaikka, enkä ole koskaan todistanut live-musiikkia paremmalla äänentoistolla. Saksalaisista hienouksista sen verran, että ei riitä ettei mies saa pissata pönttöön seisaaltaan, on myös kaikki nautintoaineet varsin tervetulleita konserttisaleihin, lukuunottamatta punaviini, jota luonnollisesti ostimme juuri tiskiltä ennen keikan alkua.

Suurehkon maljan punkkua ovella kiskottuamme oli myös miellyttävää todeta, että vaikka istuinpaikat oli jo hyvissä ajoin varattu ja lippuihin painettu, niillä ei ole mitään merkitystä Saksassa. Istumapaikat vapaat (peukkuemoji tähän).

Suurta harmia paikallisista tavoista ei onneksi koitunut, itseasiassa päinvastoin. Jos alkuperäiset paikat olisivat pitäneet, takanamme ei olisi ollut korealaista nuorta pariskuntaa, jotka ilahduttivat kappaleiden välissä "Slovenia" huudoillaan, haltioitumisellaan Sound of Musicin kappaleiden soidessa, puhumattakaan heidän intensiivisestä yhteislaulustaan pohjois-korealaisten laulujen aikana.

Toisin kuin Pohjois-Korean yleisö, he toivat tilaisuuteen eläväisyyttä, jota saksalaiset eivät juuri tarjonneet, eivät edes Saksan kansallislaulun aikana. Jähmettynyt yleisö selittyy osittain sillä, että paikalle saapui yleisen kulttuuritapahtuman johdosta paljon katsojia, eikä vain Laibachin.

Itseasiassa myöhemmin Idän hämyisissä, nimettömissä ja olemassaolemattomissa klubeissa (ovia ei erottanut seinästä, eikä niiden luona saanut olla ulkona polizeiden varalta) vieraillessamme tapasimme Laibach-faneja, jotka olivat jo myöhässä kuullessaan keikasta, ja eräs ostikin liput täten kiertueen Ateenan esitykselle. Keikka tosiaan oli jo lähes loppuunmyyty ensimmäisten myyntipäivien aikana, mikä on verrattain harvinaista Laibachille.

Berliinin Muurin rippeiden itäisellä puolella asuva väki ja tienoot tuntuivat äärimmäisen mukavalta, ystävälliseltä ja hauskalta, verrattuna läntiseen puoliskoon. Hieman yllättäenkin myös he olivat samaa mieltä, eivätkä monet astuneet lännen puolelle kuin käytännön pakottavista syistä. Jaottelu on edelleen vahvasti olemassa, eivätkä toispuolelaiset kumminkaan päin osanneet esimerkiksi opastaa missään toiselle puolelle liittyvässä.

Palatakseni vielä sikäläiselle kulttuuritalolle, illan aloitti FM Einheitin, Alexander Hacken (Einstürzenden Neubauten) ja Andreas Ammer industrial ooppera saksalaisista sodista. Ensimmäisellä puoliskolla industrial/syntikkasoundeja yhdisteltiin Kaiser Wilhelm II:n puheisiin, ja jälkimmäisellä Adolf Hitlerin. Teos oli erittäin vaikuttava, mutta olisi kieltämättä osunut niin sanotusti hermoon vielä paremmin jos taustalle olisi heijastettu arkistojen filmimateriaaleja.

Pahaan paikkaan emme sattuneet tässäkään tapauksessa, sillä oman osansa tilanteen surrealistisuuteen antoi edeltävällä penkillä istuva väki, kolme skiniä ja heidän vieressään yksi pöyhkeimmistä näkemistäni afroista. Skineistä vanhin paukutteli henkseleitään ja tuolin selkämystä oikein huolella kun Hitlerin puheet alkoivat, ja tarinallisen alamäen alkaessa antoi merkin nuoremmille kollegoilleen poistumisen merkiksi.

Keikan vastaisena yönä illan kuppilaksi valikoitui Würgeengel, joka oli omistettu Luis Buñuelin elokuvalle El ángel exterminador. Eikä niin, että elokuvaa palvottaisiin kuvin ja keräilyesinein, vaan sen sisällä elettiin elokuvan maailmaa. Henkilökunta ja kuppilassa käyttäytyminen oli elämys itsessään; kommunikointia tuskin tapahtui, tarjoilijat seisoivat lasittunein katsein puunaten tuoppeja, yksi työnsi lasinaluset ja riittävän kiusallisen hetken päästä toinen tuli osoittamaan pöytää. Talon ainoaan pöytään, joka sijaitsi savusta sankan käytävän minimaalisen savuttoman puolen rajalla, tuotiin sitten aikanaan olutta ja sehän tuossa maassa on erityisen hyvää.

Mielenkiintoisia kohteita Berliinissä on ripoteltuna paljon, eikä yhden matkan aikana valtaosaan kerkeä, mutta kauneimmasta Euroopasta se on kaukana. Oma viehätyksensä siinä löytyy, ja mielellään kaupungissa vierailisi uudestaankin.

Harmillisen vähän tiettyjä asioita historiasta muistetaan, eikä ainakaan Berliinissä oltu tuntevinaankaan esimerkiksi Lotte Reinigeria tai Nikke Knattertonia. Reinigerin asunnon muistoplakaatilla kävin pyhiinvaelluksella, mutta edes sen yhteydessä olevalla kirjakaupalla ei ollut materiaalia historian ensimmäisestä pitkän animaation tekijästä.

Muita täkyjä olivat mm. "Huumeasema Zoo" ja surullisen ajankohtainen Bowien Berliinin asuintalo, jonka äärelle ihmiset tulivat herkistymään ja puhaltamaan tähtipölyä kukkain päälle. Bowie oli upea hahmo ja Blackstar on soinut korvakuulokkeissani paljon ja ajatuksella. Ei siitä sen enempää.

En kerennyt koskaan näkemään Bowieta, joka on kieltämättä yksi kohtalaisen tuntuvista missauksista. Berliini "jetlagin" ja tyhjän tilin vuoksi missasin myös Angel Hazen Tavastialla, mutta toivottavasti edes hänet on vielä mahdollista todistaa myöhemminkin.

Loppukaneettina, kuka ikinä tietääkään minkä elokuvan tapahtumapaikka seuraavassa kuvassa on taltioituna, saa pisteen:



maanantai 26. tammikuuta 2015

The Complete Little Nemo (1905-1927, 2014)

Alexander Braun: Winsor McCay. The Complete Little Nemo. TASCHEN

Vannoutuneita faneja lukuunottamatta sarjakuva on ajettu ahtaalle nykymaailmassa. Nippu valikoituja, hyvin tarkasti määriteltyyn muottiin uppoavia sarjiksia pääsee suuren yleisön eteen sanomalehtien peräpäässä, jossa ne on sumputettu kolmeen pieneen ruutuun, vieri vieren. Koska formaatti on pitkälti ajautettu siihen standardiin, myös uudet tekijät joutuvat valitsemaan samat ehdot sarjakuvalleen.

Moni sarjakuva toimii siinä muodossa hienosti, mutta se on suuremmassa mittakaavassa taiteellinen kompromissi ja pienoinen tragedia. Vielä yli sata vuotta sitten, Winsor McCayn luoma, nykyaikaisen sarjakuvataiteen suurimpiin esikuviin lukeutuva, Little Nemo in Slumberland, kattoi yhdysvaltalaisesta sanomalehdestä kokonaisen sivun, joka oli yli puoli metriä korkea ja lähes puoli metriä leveä. Tämä antaa kunniaa sarjakuvalle ja inspiroi näyttävän designin luomiseen.

McCayn graafinen tyyli on mukaansatempaava ja koukuttava. Hänen sarjakuviaan ympäröi parhaimmillaan art nouveau -kehystöä muistuttavat raamit, joiden sisältä löytyy yksityiskohtaisia ja värikkäitä, tarkoin sommiteltuja kuvia. Tarinan runko koostuu yleensä unen alkamisesta, hengenvaaralliseen umpikujaan päättyvästä seikkailusta ja heräämisestä.

Pitkään Nemo herätetään unen päätteeksi nuhdellen, kuinka ennen nukkumaanmenoa ei saisi syödä mitä milloinkin. Sardiineista, rusinakakkuihin, Nemolle tuntuu kelpaavan kaikki, ja mitä ilmeisimmin jokainen ruoka boostaa omanlaiseensa maailmaan. Ainakaan painajaiset eivät poikaa häiritse, kun viitsii toistuvasti mättää itsensä houreuniin hikoilemaan. Ruokalajit läpikäytyään, pojalle huudeltiin sittemmin vain, että pitää herätä kouluun.

The New York Herald, Sunday, June 12, 1910

Nemon seikkailut alkavat valveunen ja tietoisuuden rajamailta, sängystä. Sänky saattaa vajota maan rakoon, lähteä lentoon, peittyä lumesta tai vedestä, tai koko talo päätyä jättimäisen linnuun suuhun. Sänky vie Nemon seikkailuihin, joissa hän tapaa mielikuvituksellisia hahmoja ja joutuu outojen tapahtumien keskelle.

Sarjakuvan tarinoista osa vaatii kontekstin ymmärtämistä, sillä niissä sentään eletään 1900-luvun alun Yhdysvalloissa, jossa luonnollisesti vallitsi erilaiset arvot ja elämänmeno. Mukana on esimerkiksi orjuuteen ja intiaaneihin liittyviä tarinoita, vaikkakin lieviä. Mukana myös historiaa ja kansallista myytistöä, kuten sarjakuvassa, jossa Nemo auttaa George Washingtonia hakkaamaan isänsä kirsikkapuun, joka liittyy tarinaan presidentin lapsuudesta.

Winsor McCayn tyyli ja saavutukset ovat toimineet vaikuttimena lukemattomille hänen jälkeensä aloittaneille taiteilijoille. Esimerkiksi, epäilen vahvasti ettei olisi olemassakaan Maurice Sendakin luomia kuvakirjojen ikoneja, Where the Wild things Are (Hassut hurjat hirviöt) ja In the night kitchen (Mikko Maitomies), jos ei olisi ollut McCayta ennen häntä.

Sarjakuvien lisäksi Winsor McCay oli yhdysvaltalaisen animaation merkittävin pioneeri. Little Nemosta hän teki edistyksellisen animaatioelokuvan jo vuonna 1911, jonka jälkeisestä tuotannosta etenkin Gertie the Dinosaur kuuluu yhdysvaltalaisen animaatiohistorian merkittävimpiin lukuihin. Siinä hän esitteli myös sittemmin tärkeän innovaation animaatioteollisuudelle, välikuvien piirtäjän.

Winsor McCay, Gertie the Dinosaur, 1914 (C) Alexander Braun Collection / German Academy of Comic Art


Animaatioelokuvien tekeminen yksin tai välikuvissa auttavan työkaverin kanssa oli erittäin työlästä. Tuhansia ja kymmeniä tuhansia paperiarkkeja piti piirtää yksi kerrallaan. Täten McCayn varhaisissa elokuvissa ei pääse samalla tavalla nauttimaan taustataiteesta tai miljöistä, jotka ovat sarjakuvan designissa vähintään yhtä merkittävää kuin niiden hahmot. Elokuvatuotanto ei vaikuttanut sarjakuvien yksityiskohtaisuuteen ja piirroslaatuun, mutta yleisestä laadusta voidaan olla eri mieltä.

Kymmenluvun taitteessa sarjaelokuviin lanseerattiin cliffhangerit, eli elokuvan päättäminen uhkaavaan tilanteeseen, jonka ratkaisun näkee vasta seuraavassa osassa. Little Nemon maailma perustui siihen, että pojan pelastaa aina unen päättyminen. Yksittäiset tarinat muuttuivat kuitenkin vuosien jälkeen jatkuvajuonisemmiksi ja vähemmän satumaisiksi. Ehkä vakavammiksikin. Nemo alkaa matkustaa ympäri Yhdysvaltoja ilmalaivalla, eikä sarjakuvissa ole enää samanlaisia kliimakseja.

Joka sunnuntai vuosikausia jatkuneen sarjan graafinen ulkoasu koki hetkellisen romahduksen vuonna 1911, kun sarjakuvaa ei enää painettu monivärisenä ja mustia ääriviivoja komppasi enää yhden värin sävyt. McCay vaihtoi julkaisijaa, jonka myötä joutui muutamaksi vuodeksi vaihtamaan sarjakuvan nimeä, muotoon Little Nemo in the Land of Wonderful Dreams. Myöhemmin McKay kävi parin vuoden ajan vanhalla julkaisijallan ja sai oikeudet oman luomuksensa nimeen.

Taschenin julkaisema Complete Little Nemo kattaa ensinnäkin jokaisen julkaistun Nemo-sarjakuvan vuodesta 1905-1927, ja toiseksi erittäin kattavan laitoksen itse McCaysta, hänen muista sarjakuvistaan ja elokuvistaan. Kirja on tyylitelty sen aikaisten sanomalehtien mukaiseksi ulkoasultaan, ja komeasti jäsennelty yhdenmukaisuus toimii moitteettomasti. Kirjasta löytyy paljon muiden McCayn sarjakuvien parhaimmistoa täysikokoisena, psykoanalyysia McCaysta ja unien maailmasta, kappaleita surrealismista, likaisia yksityiskohtia yksityiselämästä, hänen elokuvistaan, sekä animaatiotekniikan ja elokuvan historiasta.

Winsor McCay, Dream of the Rarebit Fiend, Los Angeles Sunday Times, March 16, 1913
(C) Alexander Braun Collection / German Academy of Comic Art

Kaikki sarjakuvat eivät saaneet kokosivun kohtelua, ja mukana on esimerkki siitä, miltä Dream of the Rarebit Fiend näytti sivuviidenneksen kokoisena mainosten, uutisten ja muiden piirrosten keskellä. Alexander Braun on tehnyt kaikkensa viedäkseen lukijan mahdollisimman lähelle Nemon ajan Amerikkaa, keskelle sarjakuvien alkuperäistä julkaisualustaa, sanomalehtiä. Kaikkiaan tietokirjaosuus on erinomaisen syventävää tekstiä taidekäsitteistä käsitetaiteeseen, ja olisi jo sellaisenaan mainio julkaisu, monella tapaa jopa mielenkiintoisempi kuin itse sarjakuvat.

Kumpi tahansa osuus kokonaisuudesta onkaan mielenkiintoisempi, oli jo aikakin julkaista Nemot ansaitsemassaan muodossa. McCayn luomusta ei toki ole missään vaiheessa unohdettukaan... maailmalla. Esimerkiksi japanilaisten kanssa yhteistyönä tehty animaatioelokuva Little Nemo: Adventures in Slumberland (1989) sai tekijätiimiinsä Yhdysvaltain päädyssä sellaisia nimiä, kuten Chris Columbus, Mœbius ja Ray Bradbury.

Elokuva pelasi varman päälle jättäen vuosisadan alun art nouveau -designin sikseen, ja esitteli konspetin uusille sukupolville tavanomaisempana, eli peruslaadukkaana amerikkalais-japanilaisena tuotantona. Mœbiuksen mukanaolo näkyy lopputuloksessa sentään positiivisesti.

Nemo sai elokuvan jälkeen myös mainion Nintendo-sovituksensa, Little Nemo: The Dream Master (1990), joka lie Suomessa aivan yhtä tunnettu tai tuntematon kuin mikään elokuvista tai sarjakuva, sillä sarjakuva julkaistiin suomeksi ensikertaa kokoelmakirjoina vasta vuonna 1990, nimellä Pikku Nemo Höyhensaarilla, ja niihin aikoihin ilmestynyt elokuvakin sai video- ja televisiolevitystä vasta kymmenen vuoden päästä julkaisustaan.

Jos, kuten varmasti monelle suomalaiselle, tämä merkittävä pala viime vuosisadan kulttuurihistoriaa ei ole lainkaan tuttu, ei paremmalla setillä voisi siihen tutustuakaan kuin tällä. Hinta-laatusuhde on hyvä, mutta laadun hinta on varmasti monelle liikaa. Tämänkin takia Nemo tulee pitäytymään tämänkin jälkeen Suomessa vain kulttisuosiossa ja harrastajien tietoisuudessa. Heille tämä on kulttuuriteko.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Top 20: Animaatioelokuvat 2014

Mielenkiintoisia animaatioelokuvia tehtiin viime vuonnakin, kaikkialla maailmaa, lyhyttä ja pitkää, erilaisilla tyyleillä, erilaisilla aihepiireillä. Elokuvat ovat aakkosjärjestyksessä, rajoitus ensi-illan ajankohdasta häilyvä. Kaikki olen viime vuoden aikana nähnyt uutena. Joitain käsitellyt aiemminkin.


The Congress
( כנס העתידנים )
dir. Ari Folman 

Siitä on seitsemän vuotta kun israelilainen Ari Folman puki sotakokemuksensa väkeviin animaatiokuviin dokumentaarisessa elokuvassaan Waltz with Bashir. Hän ei palannut madaltaakseen kunnianhimonsa rimaa, vaan lähti todella tavoittelamaan tähtiä taivaalta. Stanisław Lemin tieteisklassikkoon pohjautuva utopia on pelottavan tarkasti rakentumassa tämän päivän Hollywoodissa. Häiritsevä tulevaisuuden visio on kuvattu puoliksi näyteltynä ja puoliksi animaationa (ei siis taida täyttää erinäisten palkintogaalojen luokkakriteerejä animaatioelokuvaksi.)

Elokuvassa käsitellään keinotekoisuutta loukkaavalla hyökkäävyydellä ja koomisella pop-kuvastolla. Ikääntyvien näyttelijöiden suostuessa tietokonemallinnukseen, he luopuvat tarpeestaan ja oikeudestaan näytellä enää itse lainkaan. Skannatut näyttelijät heitetään sätkynukkeina esittämään aivan mitä ja miten elokuvantekijät haluavat. Skenaario lähtee rankasti käsistä ja loppua kohden The Congress on hieman holtitonta jojoilua, mutta kaikkiaan hyvin kunnioitettava ja mielenkiintoinen filmatisointi aiheestaan.


The Fake
(사이비)
dir. Yeon Sang-ho

Väkivaltainen odysseia Koreasta kertoo yhden miehen sodasta uskontoa vastaan. Pakkomielteisen vihan motiivi syntyy, kun ateistisen Etelä-Korean kyläpahaseen saapuu kristinusko. Se esittää kuinka ihmiset haluavat sokeasti uskoa ja toivoa hädän sattuessa, kuinka huijaripapit levittävät hätää kärsivän kansan eteen pelastusta lupaavan kirkon kuin sirkusteltan, ja kuinka yksin jäävät kaikki ne, jotka eivät kiihkoissaan lahjoita koko omaisuuttaan sovitusta vastaan.

Näytelmäelokuvaa imitoiva ulkoasu on harvinaisen toimiva ratkaisu, sillä se näyttää hyvältä, uskottavalta ja paikkaa tarvittaessa dramaturgisia puutteita. Taidokkaasti toteutettuna The Fake ei ota lopullista kantaa tai tuo esiin omia mielipiteitään. Se esittää, analysoi, kritisoi ja heittää ilmoille teemoja uskoon liittyvistä asioista, piesten siinä välissä puoli tienoota viattomia ja viallisia. Väkivallan ja kiroamisen määrä olisi länsimaiseksi elokuvaksi suhteetonta, mutta korealaiseen kuvaan se sopii mainiosti kaiken kyynisyyden ja tyylittelyn lomaan.


Giovanni's Island
(ジョバンニの島)
dir. Mizuho Nishikubo

Kun venäläisjoukot miehittävät Venäjän ja Japanin välissä sijaitsevan saaren, japanilaiset menettävät kotinsa ja luokkahuoneensa flyygeleineen. Syrjäytettynä koululaiset ovat tuomittuina kuuntelemaan jylhiä venäläisveisuja rinnakkaisluokasta, samalla kun heidän oma opettajansa yrittää tapailla kitaralla japanilaisia standardeja. Vastakkainasettelu ja kulttuurilliset ominaispiirteet ovat todella väkevällä tavalla visualisoitu, vaikka äkkiseltään hahmot eivät eroaisikaan paljon toisistaan. Sodasta elokuva ei sinänsä kerro, vaan sen aiheuttamista ristiriidoista sota-alueilla.

Vaikka Tulikärpästen Hauta hieman kummitteleekin, Giovanni's Island keskittyy erilaisiin teemoihin ja arvoihin. Elokuva luo nahkansa läpi sodan jälkeisten vuosien, kurjuuden, rakkauden ja kaipuun monet kerrat. Lempein värein maalattu elokuva koostuu paljolti ilta-auringon lämpimistä väreistä, mutta tarvittaessa myös kolkon harmaista ja kylmistä hetkistä. Elokuvassa leikitään varjoilla ja psykedeelis-galaktisilla pikajunilla, eikä jäädä animen standardeista jälkeen yhdelläkään osa-alueella.


Her Lover
(Boles)
dir. Špela Čadež

Špela Čadež'n uusi perinnetietoinen stop-motion lyhäri perustuu Maksim Gorkin novelliin. Se kertoo tekaistuista ihmissuhteista ja valepersoonista. Ajankohtainen aihe sosiaalisen median ja muiden internetin foorumeiden aikakaudella. Elokuva on oikeastaan suoraa jatkumoa ohjaajan edellisien elokuvien teemoihin - yksinäisyyteen, mielikuvitettuihin identiteetteihin ja eristäytyneiden ihmisten surulliseen romantiikan nälkään.

Hahmojen tajuntaankin päästään sukeltamaan, sillä surrealistiset unet ja kuvitelmat ovat suuri osa Sloveniassa elokuvaavan Čadež'n tuotannossa. Pääosan writer's blockista kärsivä nuori kirjailija on samaistuttava, ja naapurin Tereza yhtä varauksella lähestyttävä kuin Gorkin tekstissä. Onttojen ja valheellisten profiilien välillä käytävä kirjeenvaihto ja yksinäinen sosiaalisuus on nyt arkipäivää ja siitä tehdään viihdettä Catfishin tapaisilla tv-ohjelmilla.


Hippos
(Hipopotamy)
dir. Piotr Dumała

Hotellihuoneessa nähty luontodokumentti antoi animaatiomestari Piotr Dumałalle ajatuksen uuteen elokuvaan. Alastomat veistokselliset ihmiset ovat ryhmittyneet pienen lammen keskelle. Mukana on miehiä, naisia ja lapsia. Hierarkiaa ja väkivaltaa. Hahmot ovat virtahepoja ihmisten muodossa. Virtahepojen meno on raakaa itsessään, mutta tässä muodossa esitettynä Dumała saa jälleen kerran ilmaistua jotain paljon suurempaa. Jokainen isku ja tapa on erittäin voimakkaasti esitetty, täysin ilman mässäilyä. Jotain samaa irvokkuutta ja ehkä juuri epäinhimillisyyttä tässä löytyykin kun Haneken tai von Trierin elokuvissa.

Piotr Dumała on ollut jo vuosikymmenien ajan mielenkiintoisimpia puolalaisia animaatiotaiteilijoita, vaikka kovatasoisia tekijöitä paljon löytyykin. Hänellä on pääosin ollut tapana käyttää omaleimaista tuhoamistekniikkaa töissään, jossa tuhotaan edellinen kuva kipsilevyltä maalaamalla, pyyhkimällä ja raaputtamalla päälle. Hipopotamy esittelee oikeastaan ensikertaa Dumałan näinkin tavanomaisen tyylin parissa, mutta toisaalta kaivelee ehkä veistosmenneisyydestään hyvin paljon hahmojen ja asetelmien tajua kuviin.


Hummeri nimeltä Frank
dir. Mika Purola

Muutama lyhärisuosikeista on kotimaisiakin. Melankoliassa rypevä, kaihoisa ja mainion irvokas tarina Frankista, hummerista jota ei meinata koskaan valita sopaksi on suosikkini. Mainion mustaa suomalaista mielenmaisemaa yhdistettynä niin yhdysvaltain kulta-aikojen animaatioihin kuin eurooppalaisiinkin perinteisiin.
Frank ja koko hummeriravintolan särmikäs hahmokavalkadi ovat tyylikästä hahmosuunnittelua ja -toteutusta kaikilla osa-alueillaan.

Tällaista animaatiolaatua toivoisi televisioonkin tilattavan. Paavo Pesusienen ja Gumballin ihmeellisen maailman väliin tämä sopisi erinomaisesti. Yhtä sulavaa, universaalia, mutta maltillisempaa ja harkitsevampaa cartoonia. Televisiossa erottuvat nykyään yliampuva absurdius ja ylihellyyttävyys. Frankissa on tyylikkyyden rajoissa hieman molempia, sen ollen silti trendejä kosiskelematonta ja ajatonta . Lisää tätä, Suomi!


Is The Man Who is Tall Happy?
dir. Michel Gondry

Ihmismielen syvyyksiin omilla elokuvillaa sukeltanut Michel Gondry haastattelee Noam Chomskya, joka on hyvin arvostettu ajattelija ja kielitieteen professori. Elokuvan rakenne koostuu Chomskyn filosofioista animoituna. Hypnotisoivasti fraseeraava, elämän pulmallisia yksityiskohtia puiva Chomsky sekoittaa toisinaan vain enemmän elokuvantekijän päätä, joka joutuu väilillä esittämään omatkin ajatuksensa liikkuvien piirrosten keinoin. Ei mikään uusi keksintö, mutta ihmiskäsitteiden ja maailman rakenteiden pukeminen simppelin havannoiviksi animaatioiksi on koukuttavaa seurattavaa.


Jack and the Cuckoo-Clock Heart
(Jack et la mécanique du coeur)
dir. Mathias Malzieu, Stéphane Berla

Ranskalaisyhtye Dionysos'n teema-albumiin ja sarjakuvaromaaniin pohjautuva kylmänviileä steampunk-satu tarjoaa täylaidallisen toimivaa goottiromantiikkaa. Yhtyeen keulahahmo Mathias Malzieu on vastannut ohjauksesta Stéphane Berlan kanssa ja Luc Besson on raahannut rahamassinsa 3D CGI -projektiin.

Kun tarina on näinkin vahvasti henkilökohtainen ja monelti kantilta rakenneltu, ei tehdä itään imelää nyyhkytystä kassoja kilistelemään, vaan ohitetaan ne tavanomaiset kompastuskivet. Malzieun maailma on vahvasti inspiroitunut Burtonista, mutta lie onni ettei goottikuvaston ex-omaleimainen, tapetoitunut popularisoija saanut hanketta käsiinsä. Elokuva olisi tosin suorastaan huutanut tulla toteutetuksi stop-motion-tekniikalla, mutta hyvä näinkin.


Kenkähullu
dir. CHRZU

CHRZU ei ole ennenkään aiheikseen mitään arvattavaa valinnut, mutta Kenkähullu pystyi siitä huolimatta yllättämään. Oikeastaan jo ennen viimevuotta ensi-esityksensä saanut, hyvin lennokkaasti kuvitettu dokumentti on mieleenpainuva ylistys kenkähulluudelle. Vetävästi spiikattu ja näyttävästi paketoitu kokonaisuus kaikenlaisia kenkiä ei tarvitse kenkähullua nauttiakseen näkemästään ja kuulemastaan.

Animoitu dokumentti on kasvava genre, jota etenkin pohjoismaissa ja briteissä on viime vuosikymmeninä hyödynnetty paljon. Havannoiva animaatio on tietenkin omiaan elementiksi dokumenttiin, mutta kuten Kenkähullu osoittaa, sen rajoitukset eivät todellakaan ole suppeita.



The Lego Movie
dir. Phil Lord & Christopher Miller

Vuoden positiivisin yllättäjä. Odotin hauskaa viihdettä, räimettä ja sivalluksia pop-kulttuurista ja -hahmoista. Elokuva ylitti odotukset palikkafilmien tärkeimmillä tasoilla, eli animaatiollaan, gageillaan ja dialogillaan. Dialogi ja rytmitys on suoraan hyperaktiivisen YouTube-aikakauden maailmasta. Valtavirta-animaation ei ole tavatonta olla päätöntä hölmöilyä, mutta tämän elokuvan yllätyksellisyys ja kimpoileva surrealistisuus on jo ihailtavaa.

Animaatiotyyli on äärimmäisen nautittava ja toimiva. Vuosikymmeniä vanha palikkafilmien perinne huipentuu tähän LEGO-teokseen, vaikka jokaista miljoonista palikoista ei oikeasti napsautettukiin kiinni toisiinsa tai liikuteltu kahtakymmentäneljää kertaa sekunnissa. On jopa nostettava tämä yhdeksi vaikuttavimmista 3D-CGI-elokuvista, koska se miimikoi niin uskottavasti stop-motion-tekniikkaa. Sen sijaan, että muutama käsipari olisi liikutellut pikku luolassaan palikoita autenttisen liikkeen saavuttamiseksi, ties kuinka monta sataa teknikkoa on luonut keinotekoisen illuusion siitä että niin olisi muka tehty. Perverssiä.


Mickey Mouse
dir. Paul Rudish

Vanhan koulukunnan Disney-lyhäreihin lukeutuu monia studion parhaista animaatioista. Vuosikymmeniin ei luotettu samaan laatuun ja tyyliin, mikä joskus teki Walt Disneyn aikaisista animaatioista niin ajattomia. Paul Rudishin lanseeraama uusmoderni fiftarityyli on tehnyt lyhäreistä jälleen mielenkiintoisia. Kohtalainenkin tarina menee täysin pilalle jos tyyli ja tekniikka luottaa halpaan ja mauttomaan, ja vastavuoroisesti välttävämpikin tarina on nautinnollinen graafisten puitteiden ollessa kunnossa. Uusissa seikkailuissa kierretään ympäri maailman erilaisilla kokoonpanoilla ja teemoilla. Tervetuloa takaisin.


Minuscule Valley Of The Lost Ants
dir. Hélène Giraud, Thomas Szabo

Valtava määrä televisiossa menestyneitä lastensarjoja on saanut, ja tulee saamaan, lähivuosina pitkän elokuvansa. Se on jo trendi jolla rahastetaan, vain osan onnistuessa aidosti tarjoamaan enemmän. Minuscule ei ole käänteentekevä mullistus Ruohonjuuritasolla-sarjan historiassa, mutta vaikka sitä pitäisi pidennettynä- tai yhdistelmäjaksona, se toimii, eikä aliarvioi katsojaa.

Jos tämä elokuva olisi ilmestynyt teattereihin ilman tv-sarjan pohjustusta, olisi se varmasti kiinnostanut vähemmän yleisöä katsomaan sitä, mutta olisi kenties tarjonnut enemmän. Hahmot ovat jo tuttuja ja pitkä tarina sisältää väkisinkin hahmojen repertuaarin kertausta ja greatest hitsejä. Hienointa elokuvasovituksessa on sen tarjoaman luontokuvauksen skaala. Pitkän elokuvan aikana huolella valittuihin metsämaisemiin, jokiin ja hiekkavalleihin kerkeää uppoutumaankin.


Muumit Rivieralla
dir. Xavier Picard

Ennen kuin Muumit Rivieralla oli ilmestynytkään, Suomen keltainen lehdistö innostui mustamaalaamaan uutta elokuvaa sopimattomaksi; uhkapelejä, juomista ja kaksintaistelua. Nämä lehdet, kuten ehkä iso osa kohdeyleisön vanhemmistakin ovat aikaa sitten muodostaneet Muumeista kuvan lähinnä 1990-luvun alun pastelli-animen perusteella. Siksi tämä on erittäin tärkeä elokuva Muumi-franchisen kannalta, muistuttaakseen minkälaisiksi heidät alunperin luotiin.

Elokuva on hyvin uskollinen Tove Janssonin alkuperäisen sarjakuvan tyylille ja tarinalle. Muutamia yksityiskohtia on lisäilty muista tarinoista ja järjestysty on aavistuksen verran sovellettu. Pastellisävyt ovat väistyneet uuden paletin tieltä ja kullanhohtoiset sävyt täyttävät sarjakuvan aikaista animaatiotyyliä. Elokuva kunnioittaa hyvin vahvasti 1950-60-luvun modernia piirroselokuvaa, jota suosi niin Zagreb, Soyuzmultfilm kuin Disneykin siihen aikaan.

Elokuvan upea design tulee toivottavasti jatkumaan myös televisiosarjan myötä, josta on jo ollut keskustelua perikunnan kanssa. Vielä jos sarjaankin saadaan samanlaista yhteiskuntakritiikkiä ja satiiria, kuten elokuvassa taidekäsitteitä ja sosiaalisia maskeja kohtaan, kelpaisi siitäkin tulla kansainvälinen menestys. Muumit Rivieralla on kiistämättä parhaita suomalaisia animaatioelokuvia koskaan. Tästä on hyvä jatkaa.


(365) One Year, One Film, One Second a Day
dir. Bros. McLeod

Hyvin aktiivista ja ääriviivaista 2D-tietokoneanimaatiota suosiva skotti-duo, McLeodin veljekset, ovat keränneet huomiota vimeo-kanavansa ja kickstarterin kautta lähivuosina. Heidän 365-projektinsa kattoi sekuntin per päivä animaatiota vuoden ajan, joka päivä, ilman yhtenäistä juonta. Konsepti on optimaali innokkaalle animaattorille, jolla on paljon ideoita, muttei kärsivällisyyttä toteuttaa kaikkea.

Tammikuun aikana ei vielä päästä vauhtiin, mutta sen jälkeen ote löytyy. Sekunti on mielenkiintoinen aika kokonaiselle skenaariolle. Siinä kerkeää melkein luoda tunnelman ja tapahtuman, kun jo seuraava onkin käynnissä, syklin jatkuessa samana koko vuoden läpi. Siinä onkin suhteellisuusteorialle käyttöä, kun pätkät aivan varmasti tuntuvat eri pituisilta.


Prinsessa Kaguyan taru
(かぐや姫の物語)
dir. Isao Takahata

Prinsessa Kaguyan taru on yli tuhat vuotta vanha japanilainen kansantarina, joka Isao Takahatan piti filmatisoida yli puoli vuosisataa ja jota hän lopulta valmistikin toista vuosikymmentä. Jokseenkin eeppinen lastensatu siitä tulikin. Se on lähes kaksi ja puolituntinen hennoin vesivärein maalattu, uskomattomia ihmiseleiden nyansseja ja kauniita kuvia pulppuava tarina tytöstä joka löytyy bambunlehdestä. Tytön kasvutarina käydään läpi iloineen ja suruineen pikakelauksella. Seuraavaa kasvupyrähdystä ja etappia ei aina toivoisi, mutta se on välttämätöntä.

Ghiblille tyypillistä anime-jälkeä on turha odottaa. Etenkin pienemmille katsojille tämä voi tuntua aluksi pettymykseltä, mutta uppouduttuaan kuvien sekaan on vain ihailtava kuinka hienosti käsinmaalatut liikkeet ja eleet ovatkaan animoitu. Mahdollisesti Takahatan viimeinen elokuva tulee varmasti kestämään aikaa ja katselukertoja, eikä siihen todennäköisesti suhtaudu kahta kertaa samoin. Tarina on melko yksioikoinen, mutta sen vaivihkaa esittämät teemat ovat monimuotoisia ja ikiaikaisia.


Sebastian
dir. Vlad Marsavin

Sebastian on mielenkiintoinen yhteistyö itä-eurooppalaisten ja amerikkalaisten välillä. Itää ja länttä kuviinsakin sekoittava elokuva on juoneltaan hieman ohut ja toimii ennenkaikkea (mieli)kuvituksellisena trippinä, unelmointina harmaasta arjesta kirjaviin seikkailuihin. Ihmemaa Oz kohtaa Miyazakin Totorot ja muut lapsuuden tylsiä kohtia täyttävät unelmoinnit ja seikkailut.

Mustavalkokuvista värikylläisyyteen, elokuvassa on koko ajan miellyttävä unenomainen tunnelmansa ja selkeydestään huolimatta omaperäinen tyylinsä. Lapset tahtovat uskoa ja kokea värikylläisen, ihmeellisen maailman, eivätkä tahdo uskoa tulevansa samanlaisiksi kuin historia on todennut ihmisen aina vanhemmiten tulevan. Sebastian ei tee lupauksia paremmasta tai vala toivoa, mutta se joko palauttaa katsojan lapsuuden mielikuvitusmaailmaan tai esittelee sen niille jotka eivät siellä ikinä käyneet.


The Settling
dir. Emma McCann

Pieni talvinen jännitystarina, jonka sietäisi toimia inspiraation lähteenä animaation harrastajille. Harrastajan into ja ammattimainen laatu kohtaavat, kun mm. Illusionistin värimäärittelijänä työskennellyt Emma McCann pystytti olohuoneeseensa pop-up studion, jossa kuvasi tämän elokuvan yksin. Ilman tietokoneita luotu valon, varjon ja niiden kontrastin käyttö, joka muistuttaa maalaustaiteen chiaroscuroa, on selvästi Emman erikoisalaa.

Hahmojen ilmeilykin onnistuu erittäin vakuuttavasti, lähes esi-kuvansa Gromitin hengessä. Digitaalinen jälkityö on ihailtavan vähäistä ja kauneusvirheet on korjattu digityökalujen sijaan kohinalla, joka säilyttää kuvan autenttisempana. Nimenomaan käsityötaidon merkkiteoksia viime vuodelta.


The Simpsons (couch gags)
dir. Sylvain Chomet, Don Hertzfeldt, Michal Socha

Koreassa animoitu klassikkosarja on ollut tämän vuosituhannen ajan tuuliajolla, eikä välillä kokonaisia kausiakaan voi hyvällä mielellä suositella. Toissavuotinen kausi sisälsi tarkalleen 2 ⅓ mielestäni suositeltavaa jaksoa ja loput täysin yhdentekevää mainostusta ja tyhjiä pop-viittauksia. Sarja vetää kuitenkin laadusta riippumatta lukemattomia katsojia äärelleen vuodesta toiseen ja viime vuonna tämä ohjelmapaikka avautui estradiksi monelle todelliselle animaatiotaiteilijoille.

Simpsoneissa alusta asti esiintynyt sohvakohtaus on muodostunut välttämättömäksi pahaksi tekijätiimille ja he ovat vihdoin tajunneet delegoida jobin siitä aidosti kiinnostuneille. Illusionistin ohjannut Sylvain Chomet teki mainion ranskalaista perheidylliä stereotypisoivan gagin ja It's Such a Beautiful Dayn ohjannut Don Hertzfeldt Simpsoneiden rutinoitunutta joutokäyntiä satirisoivan tieteiskuvitelman. Tunnetumpien nimien lisäksi myös lupaava puolalainen kyky, Michal Socha, sai tehdä vaikuttavan opinnäytetyönsä (Laska) tyylisen aloitusjakson sarjaan.



Tuuli nousee
(風立ちぬ)
dir. Hayao Miyazaki

Hayao Miyazakin jäähyväiselokuva ei ole länsimaita sen enempää kuin lapsiakaan ajatellen tehty. Se on kompromissiton, filosofinen ja rehellisen japanilainen teos. Tuuli nousee muistuttaa ihmisiä siitä, että pitää elää, unelmoida, nauttia, tehdä ja rakastaa kun vielä voi. Kun tuuli nousee, on elettävä. Nautittava luonnon antamasta kauneudesta, taiteista, luomisen ilosta ja nautintoaineista. Silmiinpistävää on tupakoinnin ihannoiminen. Tupakoimisesta nauttiminen. Tupakoitsijat, jotka ovat demonisoitu länsimaissa, on Japanissa vielä ihmisiä!

Vastassa ovat myös ei-ensimmäistä-kertaa teollisuus ja luonto, sekä hyvän tarkoituksen peräinen paha. Ihminen haluaa luoda hyvää ja kaunista, tiedostaen, että sitä tullaan käyttämään vääriin tarkoitusperiin. Se on väistämätön paha mikä koskee kaikkea teknologiaa. Tässä tapauksessa teknologia käsittelee lähinnä Miyazakin suosikkiaihetta, lentokoneita, ja tarkemmin ottaen mallia, jota tultiin käyttämään Pearl Harborissa. Elokuva kertookin fiktiivisesti lentokoneiden intohimoisesta suunnittelijasta, Jiro Horikoshista, joka varmasti jää valtaosalle katsojia sivuseikaksi.

Itse animaation osaltava on ihailtava massakohtausten toteutusta. Valtavien väkijoukkojen kävellessä kaduilla vastakkain, jokainen on yksilö, eleineen, askeltoineen ja ulkomuotoineen. Näiden ja muutaman katastrofikohtausten lisäksi visuaalisesti parasta antia ovat herkät ja pelkistetyt, tuulenvireen ohuet, (maalais)romanttiset kohtaukset. Miyazaki seniorin aiemmasta tuotannosta poiketen, tärkeintä eivät siis ole hauskat ja mielikuvitukselliset olennot. Päinvastoin, niitä ei ole. Ainoa humoristinen hahmo on pääosan inssiopiskelijan sikamaisen näköinen opettaja. Elokuva esiintynee siis monelle tosikkomaisena, mutta vain odotusten tähden. Oikein asennoitunut ja sujuvasti lukeva katsoja saa tehdä tilaa merkittävien elokuviensa joukkoon.



Virtuos Virtuell
dir. Thomas Stellmach & Maja Oschmann

Thomas Stellmachilla on jo yli kolmenkymmenen vuoden animaatioura takana ja silti hän on nimenä korkeintaan tunnettu osallisuudestaan Oscar-palkitun Questin (1996) tekemiseen. Taitoa ei ehkä ole niinkään puuttunut, mutta ideat ovat olleet epäkiinnostavia. Kuvataiteilija Maja Oschmannin kanssa tehty yhteistyö kantaa kaikkien näiden vuosien edestä hedelmää. Heidän tapansa visualisoida musiikkia musteella valkoiselle paperille on jotain todella hienoa. Se kuvailee ja rytmittää uskomattoman kauniisti ja vetävästi kuultua musiikkia, Louis Spohrin Alkemistia, jonka kaltaiset teokset huutavatkin tällaista käsittelyä.

Musiikin visualisoinnilla animaation keinoin on pitkä perinne Saksassa, joskin lukuisien pioneerien elokuvia kutsutaankin yksinkertaisesti abstrakteiksi. Abstraktit animaatiot olivat aluksi mykkiä, säestettyinä livenä teatterissa kuten muutkin elokuvat. Lähes sata vuotta myöhemmin Stellmach-Oschmann duo pitää huolen että ala elää edelleen Saksasta. Virtuos Virtuell ei ole yhtä filosofinen tai koskettava kuin Michaël Dudok de Witin teellä pensselöity The Aroma of Tea, mutta sen viihteellisellä tasolla kunnianhimoisempi serkkunsa.

Kts. myös Hokkus Pokkus Mikko Mallikas ja Lisa Limone ja Maroc Orange


Bonus:


The Kingdom of Madness and Dreams
(夢と狂気の王国)
dir. Mami Sunada

Sisäpiiriläinen pääsee kuvaamaan Studio Ghiblin elämää ja työskentelyä studion klassisen kauden päätepisteen jo näkyessä. Pääosassa ketjussa polttava Hayao Miyazaki, viivästelyn mestari Isao Takahata ja studiolla loikoileva kissa. Dokumentin aikana Miyazaki ja Takahata kilpailivat päätöselokuviensa, Tuuli nousee ja Prinsessa Kaguyan taru valmistumisesta.

The Kingdom of Madness and Dreams ei ole ammattimaisesti kuvattu tai leikattu, mutta hengailu Ghiblin studiolla, hyöriminen Hayao Miyazakin ja hänen hassujen lausahduksiensa parissa jää vuoden miellyttävimpinä mieleen. Itse elokuvaaminen on toissijaista näiden hahmojen ja heidän työskentelynsä äärellä. Miyazaki ja muut maailmalla suurena ikonina pidetyt hahmot ovat äärimmäisen jokapäiväisiä, nöyriä ja vaatimattomia. Dokumentin sävy on haikea ja lopullinen.

torstai 30. lokakuuta 2014

Tunnelmallista Halloweenia!

Quay brothers: Street of Crocodiles (1986)

Lyhyet kauhutarinat sopivat juhlintaan kuin kirves naamaan, joten olen koonnut tähän soittolistallinen kauhuanimaation suosikkejani. Elokuvat vaativat tubestakin katsottuna täyden huomion ja keskittymisen toimiakseen, joten himmentäkää valot, vetäkää kuvaa isoksi, kääntäkää ääntä tulemaan ja pistäkää riittävästi kuulokkeita korville.

Varsinkaan osa näistä elokuvista ei kuuluu missään nimessä lasten katseltavaksi, joskin myös aikuisille suositellaan lähestymistä varauksella.

Lue näitä elokuvia ja yleisesti kauhuanimaatiota käsittelevä artikkelini TÄÄLTÄ.


tiistai 16. syyskuuta 2014

Animoitua Rakkautta & Anarkiaa 2014

Isao Takahata: Prinsessa Kaguyan Taru (2013)

Isao Takahatan eeppinen, toistatuhatta vuotta vanhaan tarinaan pohjautuva, pienen iäsyyden valmisteilla ollut Prinsessa Kaguyan taru, sekä Studio Ghiblin toimintaa ainutlaatuisesti seuraava dokumentti, The Kingdom of Dreams and Madness ovat varmasti odotetuimmat animaatio-aiheiset näytökset tulevilla R&A -festareilla.

Prinsessa Kaguyan taru on saanut maailmalla vuolaan kunnioittavan vastaanoton kollegoilta, kriitikoilta ja yleisöltä. Se on pärjännyt lippukassoilla kuitenkin kaikkeen siihen upotettuun rahaan ja vaivaan nähden heikosti, joka ei yllättä, mutta on tietysti surullista ja valitettavaa.

Takahatan tahdilla ja iällä ei voi taata jatkoa edes tulevan. Miyazaki jätti omat jäähyväisensä jo aiemmin tänä vuonna Suomen ensi-iltansa saaneella elokuvallaan Tuuli nousee.

Vaikka Studio Ghibli jatkaisikin elokuvien tuottamista, se ei tule ikinä olemaan entisensä. Dokumentin teolle on annettu vihreää valoa todellakin aivan viimeisillä hetkillä. Hayao Miyazaki on hassu, kissoihin ja lentokoneisiin hurahtanut mies, joka ei ole ylpistymään päässyt. Takahata on keulakuvan takainen, vieläkin vaitonaisempi osapuoli.

Festareilla on tarjolla tietysti kaikkea muutakin kuin Ghibliä. Seuraavassa kolme animaatiotäkyä tarjonnasta, johon mahtuu eurooppalaisen ja kotimaisen lyhytanimaation sarjat ja muutamia pitkiä elokuvia idästä.

Ensiksi väkivahvaa korealaista yhteiskuntakritiikkiä, sitten japanilaista sodan ajan selviytymistä lasten näkökulmasta ja lopulta venäläistä kirjallisuutta itä-blokkilaisena nukkeanimaationa.


Yeon Sang-ho: The Fake (2013)
The Fake (2013)

Yhteiskuntakriittisen, mielipahaa ja väkivaltaa pursuavan odysseian saaminen Koreasta on yhtä yllättävää kuin supersankarielokuvan Hollywoodista. Yeon Sang-hon twisti on kertoa kerettiläinen yhdenmiehen taisto animaation keinoin, rotoskoopatulla ja tietokoneavusteisella, mutta piirrosmaisella tyylillä.

Samalla tekniikalla ja tunnelmalla hän debytoi vuoden 2011, The King of Pigsillä, jossa vaimonsa hetken mielijohteesta surmannut mies etsii käsiinsä kouluaikaisen ystävänsä. Näytelmäelokuvaa imitoiva ulkoasu on harvinaisen toimiva ratkaisu, sillä se näyttää hyvältä, uskottavalta ja paikkaa tarvittaessa dramaturgisia puutteita.

Pakkomielteisen vihatoiminnan motiivi on usko. Se konkretisoituu laajalti ateistisen Etelä-Korean suosituimman uskonnon, kristinuskon, saavuttaessa ahdingossa olevan kyläpahasen. Se esittää kuinka ihmiset haluavat sokeasti uskoa ja toivoa hädän sattuessa, kuinka huijaripapit levittävät hätää kärsivän kansan eteen pelastusta lupaavan kirkon kuin sirkusteltan, ja kuinka yksin jäävät kaikki ne, jotka eivät kiihkoissaan lahjoita kaikkea maallista omaisuuttaan sovitusta vastaan ensimmäiselle lupaajalle.

Kaikki tuo on alkusoittoa. Taidokkaasti toteutettuna The Fake ei ota lopullista kantaa tai luo omia mielipiteitään. Se esittää, analysoi, kritisoi ja heittää ilmoille teemoja uskoon liittyvistä asioista, piesten puoli tienoota viattomia ja viallisia siinä välissä. Väkivallan ja kiroamisen määrä olisi aiheeseensa nähden ehkä länsimaiseksi elokuvaksi suhteetonta, mutta korealaiseen kuvaan se kuuluu yhtä olennaisena osana, kuin otosten huikean viimeistelty asettelu ja niissä tapahtuva loputon kyynisyys.

The Fake ehkä hieman mässäilee, mutta on ainakin näyttävä, ajatuksia kirvoittava, armoton isku vasten kasvoja.

Mizuho Nishikubo: Giovanni's Island (2014)

Giovanni's Island (2014)

Kun Japanin historian synkimmät hetket Toisen Maailmansodan loppupuolelta liitetään lasten näkökulmaan ja anime-elokuvaan, tulee väistämättä mieleen eräs Ghiblin varhainen tuotanto. Vaikka Tulikärpästen Hauta hieman kummitteleekin, Giovanni's Island keskittyy erilaisiin teemoihin ja arvoihin. Elokuva luo nahkansa läpi sodan jälkeisten vuosien, kurjuuden, rakkauden ja kaipuun monet kerrat.

Lempein värein maalattu elokuva koostuu paljolti ilta-auringon lämpimistä väreistä, mutta tarvittaessa myös kolkon harmaista ja kylmistä hetkistä. Elokuvassa leikitään varjoilla ja psykedeelis-galaktisilla pikajunilla, eikä jäädä animen standardeista jälkeen yhdelläkään osa-alueella.

Tapahtumat sijoittuvat edelleen kiistanalaisille Kuriilien saarille, jotka sijaitsevat Venäjän ja Japanin välimaastossa. Venäläiset miehittävät saaren ja japanilaiset menettävät kotinsa ja luokkahuoneensa flyygeleineen.

Syrjäytettynä koululaiset ovat tuomittuina kuuntelemaan jylhiä venäläisveisuja rinnakkaisluokasta, samalla kun heidän oma opettajansa yrittää tapailla kitaralla japanilaisia standardeja. Vastakkainasettelu ja kulttuurilliset ominaispiirteet ovat todella väkevällä tavalla visualisoitu, vaikka äkkiseltään hahmot eivät eroaisikaan paljon toisistaan.

Sodasta elokuva ei sinänsä kerro, vaan sen aiheuttamista ristiriidoista sota-alueilla. Vanhempi pääosan veljeksistä törmää välitunnilla venäläiseen Tanyaan, johon ihastuu. Giovanni's Island kertoo täten ensisijaisesti klassisen tarinan rakastavaisista, jotka yksinkertaisesti ovat väärällä puolella.

Aluksi elokuva on hyvinkin voimakas ja rohkea, mutta loppua kohden sovittelee hieman paikkaansa. Toiveikkaammat tunnelmat elokuvasta jää kuin Tulikärpästen Haudasta, mutta ahtaimmillaan ollaan aivan yhtä rankoissa tunnelmissa. Välillä kuljetaan pitkällä haaveunissa, johtoajatuksenaan Kenji Miyazawan Night on the Galactic Railroad, joka on itsessään sovitettu animeksi vuonna 1985.

Tuotantoyhtiö, Production I.G. on kenties tunnetuimpia tuntemattomia anime-tuottajia nykypäivänä. Ghost in the Shell -elokuvat ja Blood: The Last Vampire ovat suosittuja ja monelle tuttuja, mutta studio ei välttämättä niinkään. Pitäisi alkaa olemaan.


Špela Čadež: Boles (2013)

Boles (2013)

Viimeisenä täkynä ainakin tällä erää, nosto Animoitu Eurooppa 2 -lyhärisarjasta; Špela Čadež'n uusi perinnetietoinen stop-motion lyhäri, joka perustuu Maksim Gorkin klassiseen novelliin, Her Lover. Se kertoo tekaistuista ihmissuhteista ja valepersoonista. Erittäin ajankohtainen aihe sosiaalisen median ja muiden internetin foorumeiden aikakaudella.

Elokuva on oikeastaan suoraa jatkumoa ohjaajan edellisien elokuvien teemoihin - yksinäisyyteen, mielikuvitettuihin identiteetteihin ja eristäytyneiden ihmisten surulliseen romantiikan nälkään. Edellinen elokuva oli morbidi leikkaussali/odotushuonedraama, Lovesick, jossa särkyneenä poistettu sydän alkaakin sykkimään toiselle potilaalle. Sitä edeltävässä elokuvassa vaatturi haluaisi mitata ihastuksensa tarkemmin, tunteiden olematta molemminpuolisia. Nuket ovat jo niissä oudon omaleimaisia ollakseen niin täydellistä eurooppalaisen nukke-elokuvan perimää.

Hahmojen tajuntaankin päästään sukeltamaan, sillä surrealistiset unet ja kuvitelmat ovat suuri osa Sloveniassa elokuvaavan Čadež'n tuotannossa. Mate to Measuressa oli vielä hieman graafista karheutta, Lovesick oli melko naiivi, mutta Bolesista ei löydy moitteen sijaa. Erittäin onnistunut ja laadukkaasti toteutettu stop-motion lyhäri, joka vain kiihdyttää Jugoslaviassa nuoruutensa viettäneen ja Saksassa kouliintuneen animaation ammattilaisen noususuhdannetta.

Pääosan writer's blockista kärsivä nuori kirjailija on samaistuttava, ja naapurin Tereza yhtä varauksella lähestyttävä kuin Gorkin tekstissä. Kirjoituskone meinaa upottaa miehen synkkyyteen aina kun pitäisi alkaa tekstiä kirjoittaa, mutta kyllähän se lyyti alkaa sitten laulaa, kun nainen sanelee siirappisia rakkaudentunnustuksiaan. Alkuperäistekstistä ollaan terveen etäisyyden päässä soveltamassa ja tarina vain vahvistuu siitä.

Ei välttämättä yllättä, että juuri Špela Čadež valitsi aiheen filmattavaksi, mutta hän teki sen kieltämättä myös otolliseen aikaan. Lähes sata vuotta sitten kirjoitettu lyhyt tarina heijastuu nykyaikaan pelottavan hyvin. Onttojen ja valheellisten profiilien välillä käytävä kirjeenvaihto ja yksinäinen sosiaalisuus on nyt arkipäivää ja siitä tehdään viihdettä Catfishin tapaisilla tv-ohjelmilla. On hienoa nyt nähdä, että aihetta sivutaan taiteessakin.

perjantai 15. elokuuta 2014

Hokkus Pokkus Mikko Mallikas (2013)

Torill Kove: Hokkus Pokkus Mikko Mallikas (Hokus pokus Albert Åberg, 2013)

Mikko Mallikas on tahtonut olla iso poika jo yli 40 vuotta. Aina hän on liian pieni kaikkeen kivaan, mutta tarpeeksi iso joutuakseen tekemään kaikkea tyhmää.

Gunilla Bergström lastenkirjat ja niiden pohjalta tehdyt piirretyt kuuluu lähes kaikkien 1970 -luvulla ja sen jälkeen syntyneiden pohjoismaisten lapsuuteen. Mikko Mallikas on yksi harvoista klassisen kiireettömistä ja opettavaisista lastenohjelmista, joka on edelleen suosittu.

Norjassa käydessäni huomasin sen olevan kaikista suosituimpia piirroshahmoja. Siilitukkainen poika oli kirjakaupoissa edustettuna valtavalla volyymillä. Lisenssituotanto jatkuu edelleen televisiossa ja ensikertaa elokuvissa. 

Mikon yksinhuoltajaisä istui vuosikymmeniä nojatuolilla lehteä lukien ja piippua tuprutellen, mutta nykyään hänen paikkansa on tiskialtaan äärellä. Mikon serkkupojat tulivat kyläilemään ennen Tarzan-sarjiksen kainalossa, nykyään älypuhelin.

Pienestä tarinallisesta modernisoinnistaan huolimatta hahmot, teemat ja tyyli on pidetty orjallisesti alkuperäisilleen uskollisena. Kuori on muuttunut digitaalisen kuvan, kuvasuhderemontin ja värimaailman muotivirtausten mukana hieman tylsemmäksi ja helpommin sulatettavaksi.

Kun vanhan koulukunnan värisävyt, ääriviivat ja animointi putkitelkkarista katsotuissa Mikko Mallikas -filmeissä heijasti omaa aikaansa, tarkka, sulava ja lempeä kuva heijastaa nykyistä. Se syö Mikko Mallikkaan tuntua vanhalta katsojalta, mutta tuskin ainakaan haittaa uusia.




Suomalaisittain vanhojen katsojien voi olla vaikeaa myös kuvitella Mikko Mallikas ilman legendaarista kertojaääntä, monista piirretyistä mieleen jäänyttä Heikki Määttästä (Tohtori Sykerö, Matka maailman ympäri 80 päivässä, Nalle Luppakorvan.) Mikolla on nyt oma lapsen äänensä, kuten kaikilla muilla.

Ristiriitaisia ajatuksia herätti ennakkoon myös elokuvasovituksen ohjaajaksi valittu kanadalaistunut norjalaisohjaaja, Torill Kove, jonka aiempi tuontanto on ollut mielenkiintoista tarinankerrontaa aikuisempaan makuun.

Molemmat hänen lyhytanimaatioistaan olivat saaneet Oscar-ehdokkuuden ja toinen jopa nappasi pystin. Hänen lapsekkaan graafinen tyylinsä osuu toki hyvin yhteen Mikko Mallikkaan kanssa, mutta jo Koven urakehityksen kannalta projekti alkoi arveluttamaan.

Huoli siitä, että Kove jättäisi lupaavan uransa lyhäreiden parissa osoittautui sentään turhaksi, kun hänen uusi lyhärinsä, Me and My Moulton, sai ensi-iltansa Annecyn animaatiofestivaaleilla pari kuukautta sitten. Trailerin perusteella samaa laatua kuin Mikko Mallikasta edeltävinä aikoina.




Kove oli toteuttanut aiemmat elokuvansa pienellä tiimillä, itse animoiden ja johtaen pientä, lähinnä tanskalaista avustajatiimiä. Nyt hallinnassa oli iso joukko hongkongilais-animaattoreita ja pitkä elokuva aiheesta, johon on totuttu vain pieninä annoksina.

Mikko Mallikkaan sovittaminen pitkään elokuvaan, vaikka kyseessä onkin ainoastaan reilu tunti, on haaste. Tarinassa on paljon tuttua. Tarinaan on saatu opettavaiset, moraalia käsittelevät peruselementit ja näennäistä lapsen uhmakkuutta.

Tämä ei ole Torill Koven elokuva, tämä on Mikko Mallikkaan elokuva. Vanhoja lastenkirjoja ja piirrettyjä mukaillaan tyylillisesti ja lapset ovat edelleen sen ainoa kohderyhmä. Mikko Mallikkaissa lasta ei olla ikinä halveerattu tai aliarvioitu, eikä aikuiskatsojia kosiskeltu.

Koven tarinankerrontakyvyistä on tietysti paljon apua pitkälle tarinalle, eikä elokuvassa täten ole lainkaan jaksottamisen tai venyttämisen tuntua.

Elokuvassa pyöritellää vanhoja teemoja uusilla näkökulmilla. Mikko haluaa koiranpennun, jonka hoitamiseen hän on isänsä mielestä liian pieni. Johtoajatuksina vastuu ja rehellisyys, joiden lisäksi taikatemppujen ihmeellinen maailma teettää päänvaivaa Mikolle ja kavereille.




Mikko Mallikkaasta alkoi uusin televisiosarja vuonna 2012. Se on saman Maipo Filmsin tuotantoa kuin elokuvakin. Elokuva ottaa erivapauksia yllättävän vähän sarjaan nähden. Joitain lisättyjä ulkokuvia ja graafisia yksityiskohtia lukuunottamatta samoilla linjoilla mennään.

Musiikkinumeroita on laitettu muutamia väliin. Niiden mielekkyys on ehkä kyseenalaista, mutta imeliä ne ei sentään ole. Vanha kunnon tunnusmusiikkihan on nostalgista herkkua, eikä ole unohtunut elokuvastakaan. Variointia kuullaan läpi elokuvan, myös musiikkinumeron muodossa.

Mikko Mallikas lataa sitä kaivattua, maltillista ja fiksua lastenohjelmaa tarjolle. Eihän se kaikkia kiinnosta, mutta katsojakunta tietänee mitä tilaa. Aikuisellekin katsojalle elokuva on sliipatusta ulkokuoresta huolimatta vähintäänkin helppoa ja kivaa, hyvänmielistä viihdettä. Sitä jaksaa yli tunnin ongelmitta.

Uudessa sarjassa on hieman vähemmän tarjottavaa muille kuin lapsille. Toki siinä vaiheessa, kun Mikko alkaa pohtimaan jakson verran onko hän olemassa, miksi ja miten niin, alkaa muillekin kuin lapsille löytymään viihteellisiä käyttötarkoituksia siitäkin.