Poulet aux Prunes (2011)

Marjane Satrapi & Vincent Paronnaud: Poulet aux prunes (2011)

Poulet aux Prunes, eli Luumukanaa on yksi parhaita lukemiani sarjakuvaromaaneja. Se kertoo iranilaisesta miehestä, jonka vaimo pistää säleiksi tämän tarin, jonka soittaminen oli hänelle tärkeintä maailmassa. Korvaavaa soitinta ei löydy ja mies päättää kuolla.

Tämä on sarjakuvataiteilija Marjane Satrapin uusi yritys muodostaa sarjakuvaansa elokuvan muottiin. Tunnetuksi hän tuli viimeistään Persepolisin animaatioversiosta viisi vuotta sitten. Persepolis oli tyyliltään uskollinen sarjakuvalle, Poulet aux Prunes sen sijaan ei ole edellisen tapaan animaatio. Tarkkaan sommiteltu, useita tyylejä kokeileva, värikäs karkki se on. Tyyliä lukuunottamatta se mukailee hyvin tarkasti alkuperäisteosta, tosin tari on vaihtunut matkan varrella viuluksi.

Sarjakuvan mustavalkoinen ja pelkistetty taide riittää kertomaan upean tarinan, joka jää vahvasti mieleen. Ikävä kyllä elokuvan tyylillä ei kaapata mukaansa. Sarjakuvaa lukiessa voi itse vaikuttaa tahtiin jolla haluaa edetä, ajatella tapahtumia, henkilöiden tunnetiloja, nauttia, kärsiä ennen jatkamista ja pysähtyä katsomaan kuvia, tutkailla piirrosten yksityiskohtia. Tarina vaatii sen kaiken toimiakseen oikein, sellaisenaan se onkin virheetön.

Elokuvan räikeä väritys on toki mukavaa katsottavaa, mutta se vesittää välillä hieman tunnelmaa. Muutamissa yksittäisissä ratkaisuissa onnistutaan, esimerkiksi episodi pojan tulevaisuudesta amerikkalaisen unelman sisäistäneenä perheen isänä on täysosuma. Sitcom-henkinen kuvaus voittaa kerrankin alkuperäisen.

Näyttelijät näyttävät rooleihinsa sopivilta, joskin suorituksista uupuu se jokin. Satrapi aisaparinsa Vincent Paronnaudin kanssa operoivat täydellisesti piirroksia, mutta eivät onnistu ihmisten ohjaamisessa aivan yhtä hyvin. Maria de Medeirosia ja Isabella Rossellinia on kuitenkin aina mukava nähdä elokuvissa ja jälleen kerran he täyttävät roolinsa oikein hyvin.

Sinänsä karuun aiheeseensa nähden elokuva on lämmin, hauska ja romanttinen. Ehdottomasti katsomisen arvoinen, kaunis ja tarinaltaan edelleen hieno, vaikkei sovituksena olekaan niin onnistunut. Rakkautta & Anarkiaa festivaaleilla taas tarjolla.

À moi seule (2012)

 Frédéric Videau: À moi seule (2012)

Tätä kirjoittaessani viereisessä huoneessa alkoi varoituksistani huolimatta Ulli Lommelin anti-klassikon, Tyttö kellarissa, katsominen (lue kärsiminen). Elokuva jota ei yksinkertaisesti kykene kukaan tuskitta katsomaan, ala-arvoista elokuvaa jokaisella osa-alueella. Soveltaen Natascha Kampuschin tapausta, elokuva ei edes jaa kovinkaan paljoa yhtymäkohtia sen kanssa. Tyttö itse käsitteli tapahtumia kirjassaan 3096 päivää, joka sen sijaan oli hyvinkin mielenkiintoisesti kirjoitettua luettavaa.

Ranskalainen À moi seule ei kerro perustuvansa tositapahtumiin, mutta muistuttaa Kampuschin kokemuksista enemmän kuin em. elokuva. Jos elokuva olisi rehellisesti tositapahtumiin perustuva sen olemassaolo olisi jotenkin perustellumpaa. Löysin sille tällaisenaan välillä hyvin vähän varsinaista tarvetta. Aiheensa puolesta se ei tietenkään ole mukavaa katsottavaa, mutta siihen nähden se päästää ehkä kuitenkin jopa hieman helpolla. Se ei syvenny käsittelemään sieppaajan sielunmaisemaa sen enempää kuin syitä teolle. Se ei myöskään tutkaile siepatun henkistä helvettiä tai tapahtumien prosessointia kuin tietyllä tasolla.

À moi seule, eli suom. Kotiinpaluu alkaa kun sieppaaja päästää kahdeksaksi vuodeksi maakellariin vangitun nuoren tytön eräänä päivänä vapaaksi. Vapauduttuaan tyttö on tietenkin median, virkavallan, perheen, nykymaailman ja menneisyyden puristuksissa. Kun on joutunut elämään suurimman osan elämästään kaappaajan armoilla, on joutunut hyväksymään asian ja sulautumaan olosuhteisiin. Sen takia suhtautuminen itse hirviöön on ristiriitainen, eikä lainkaan niin yksipuolinen kuin muulla maailmalla. Pakotettuna rutiineihin ja rajoituksiin ei ole helppoa myöskään omaksua lapsuuden kotiaan uudestaan, edes perhettä. Asiaa ei helpota myöskään erinäiset tahot, jotka pallottelevat hämillään olevaa ihmisrauniota mielisairaalan ja tuntemattomaksi muovautuneen perheen välillä.

Vaikka elokuvalta uupuu se tietty pohjaava tarkoitusperä, ei kerronnan laadusta voi moneltakaan kantilta valittaa. Muutamissa voimallisissa kohtauksissa onnistutaan lujaakin. Muutamia tunteisiin vetoavia hetkiä koetaan. Elokuvassa mukaillaan hieman Alfred Hitchcockin välimallinklassikkoa Köysi: sieppaaja kestitsee vierasta salaisuus ns. lankkujen alla. Kohtaus joka virittää jännitettä ja kuvaa ihmisen ja maailman arvaamattomuutta. Et voi koskaan tietää. Kenellä tahansa saattaa olla luurankoja kaapissa.

Nykyelokuvissa tulee liian usein petyttyä tiettyihin osa-alueisiin. Yksi näistä on hyvin harmillisesti musiikki. Yllättäen juuri tämän elokuvan musiikki teki suuren vaikutuksen. Pääteema ja sen variaatiot, sekä muutama muu sävellysnumero aiheuttivat kylmiä väreitä teatterin penkillä istuessa. Florent Marchetin säveltämä soundtrack on helposti vuoden vaikuttavimpia soundtrackeja tähän mennessä ja se tulee varmasti hankittua vielä itsellekin jossain muodossa. Ei häviä tämän hetken elektronisen unipoppailun suurillekaan nimille. Kannattaa tsekata.

Die Wand (2012)

Julian Roman Pölsler: Die Wand (2012)

Die Wandilla on tarjota hieman erilainen mökkireissu. Ei mikään kauhupätkä, jossa teinit jäävät jumiin kauheuksien keskelle. Elokuvan nimessä ei myöskään toivota yhdellekään sauvalle mitään kuoloniskuja. Itävaltalaiselokuvan otsake on saksaa ja kääntyy suomalaisittain seinä, tahi muuri.

Nainen ajaa mökille, aivan uskomattoman kauniin itävaltalaismaiseman keskelle, seuranaan pian katoavien tuttavien lisäksi vain koira, Lynx. Pian nainen huomaa olevansa suljettuna näkymättömän seinämän sisäpuolelle. Hän ei saa mitään kontaktia ulkopuolelle, aika tuntuu jopa pysähtyneen rajojen ulkopuolella.

Martina Gedeck esiintyy siis lähes soolona, kuvaten eristäytyneen ihmisen päivittäistä elämää ja tuntemuksia. Kun dialogia ei koiran käskemistä lukuunottamatta käydä, etenee kertomus päiväkirjamerkintöinä. Ajatukset käyvät filosofisiksi, naisen pohtien elämää, ihmisyyttä, maailmaa ja luontoa.

Gedeckin suoritus on kiitettävä ja tunnelma juuri sopivan painostava. Vaikka piinatun naisen maailma on suljettu, se on perverssillä tavalla kuitenkin hyvin avara. Tila ei luo välittömiä klaustrofobian tuntemuksia, vaan piinaa erikoisilla rajoituksillaan huomattavasti psykologisemmalla tasolla.

Taustalla siintävä Itävalta tosiaan näyttää aivan uskomattoman kauniilta. Sen rajattuun aihioon teljettynä järki säilyy päiväkirjamerkintöjä tekemällä, patikoimalla ja eläimiltä turvaa hakien.

Elokuva on toki vaikuttava sellaisenaan, mutta uskoisin sen olleen vielä täyteläisempi jos päiväkirjamerkintöjä olisi leikattu huomattavissa määrin. Päivitysten laadussa ei ole mitään vikaa, päinvastoin, elokuvahan pohjautuu Marlen Haushoferin pohdiskelevaan bestselleriin 60-luvulta. Nyt on kuitenkin kyse elokuvasta ja meillä voisi olla mitä parhain vastapaino kirjalle, sille kunniaa tekemisen sijasta.

Die Wandin skenaario on mielestäni yksi kiehtovimmista ja pelottavimmista ajatusleikeistä. Olen pyöritellyt samanlaista tilannetta mielessäni aikoinaan. Se ei ole sci-fiä, vaikka skenaario on tuttu myös tieteis(pseudo)filosofisista tv-sarjoista, kuten Äärirajoilla ja Hämärän rajamailla. Se on tila ihmisen ajatuksille ja käyttäytymiselle, psykologinen koettelemus. BB-talo ilman ihmiskanssaeläjiä, kameroilla joista teljetty ei ole tietoinen.

Ohjaaja Julian Roman Pölsler on tehnyt kaksikymmentä vuotta tv-elokuvia ja muutamaa sarjaa ennen tätä debyyttiä teatterielokuvan kanssa. Pölslerillä on ehdottomasti otetta myös tällä saralla, mutta ehkä juuri televisiomenneisyys on omalta osaltaan vaikuttanut arkuuteen välttää puhetta.

Lähestymistavan olisi toivonut olevan vielä lähempänä Stanley Kubrickin käännöstä Arthur C. Clarken 2001: Avaruusseikkailusta, nimenomaan vapaan elokuvallista tulkintaa aiheesta. Välillä karataan hieman liikaa Havukka-Ahon ajattelijan (elokuva) suuntaan.

Kerronnallisen tyylin pienoisesta säröstä huolimatta Die Wandilla on ehdottomasti tarjota mielenkiintoinen kokemus vaikuttavan ja kunnianhimoisen elokuvan parissa. Se sai myös hieman yllättäenkin osan Espoo Cinén yleisöstä repeämään vuolaisiin kyyneliin.

Le petit poucet (2010)

Marina De Van: Le petit poucet (2010)

Klassikkosatuja on aina käännetty elokuviksi ympäri maailmaa. Lähiaikoina tuotantojen mittasuhteet ja etenkin teinifantasiatrendi Hollywoodissa on tehnyt siitä hetkellisesti isomman numeron. Ranskalainen tv-elokuva Le Petit Poucet ei kosiskele samoja katsojia.

Le Petit Poucet, eli Peukaloinen koottiin ensikertaa yli neljäsataa vuotta sitten julkaistuun Charles Perraultin Hanhiemon satuihin, erääseen tärkeimmistä lastenkirjallisuuden teoksista.

Peukaloisesta, Peukalo-Liisasta tai muista peukalohenkilöisistä en ole nähnyt oikeasti päteviä elokuvia tehtävän. Toivoin tämän olevan sellainen. Ohjaaja Marina De Vanin meriittilistalta löytyy kuitenkin niinkin uskottava huomio, kuin osallistuminen François Ozonin elokuvan 8 naista käsikirjoittamiseen.

Ikävä kyllä elokuva alittaa kaikki odotukset. Espoo Cinén kalkkuna josta mainitsin aiemmin - se on tämä. Uskomattoman huonoa elokuvaa lähes joka tasolla. Loppua kohden alkaa paistaa vain enemmän ja enemmän kuinka järjettömän heikkoa tasoa yritetään pelastaa vetämällä koko touhu täysin läskiksi. Päädytään koulunäytelmätasolle.

Täydellinen epäuskottavuus- ja loogisuus pystyy huvittamaan vain hieman. Loppupuolelta löytyy sentään yksi riittävän älytön kohtaus, joka pystyy vielä yllättämään kaiken aiemmin nähdyn jälkeen. Kohtaus on jotain elokuvantekijän kaiken itsekunnioituksen ulkopuolelta. Tämän lisäksi vain muutama luonto-otos tarinan välimaastosta ei ole totaalista ajanhukkaa.

Tarinan ensimmäinen puolisko on köyhän puunhakkaajan lasten lukumäärää ja sukupuolia lukuunottama sama kuin Hannussa ja Kertussa. Köyhiä kun ovat, vanhemmat haluavat eroon isosta nälkäisestä pesueestaan ja eksyttävät nämä metsään, mutta välkky kuopus osaa jättää niitä pirun valkoisia kiviä jälkeensä osatakseen takaisin kotiin. Piparkakkutalon ja noidan sijasta veljekset päätyvät lihanhimoisen peikon huusholliin.

Elokuvassa on yritetty saada esteettinen puoli kuntoon, eikä siinä ihan täysin olla epäonnistuttu. Le Petit Poucet jakaa amerikkalaisen nykyfantasiatuotannon tummasävyisen ilmeen kuvissaan. Luonto kokonaisuudessaan ja köyhän perheen tönö näyttävätkin erittäin hyviltä.

Tarina etenee laahaavasti toistaen. Jokainen elokuvan roolisuoritus on näyttelemisen irvikuvaa. Yksikään lapsi ei vaikuta millään tasolla oikeasti nälkäiseltä tai vanhemmat epätoivoisilta. Peikon ilveily on huonolla tavalla hirveintä aikoihin (vaikka roolissa Pont Neufin rakastavaisissa loistanut Denis Lavant) ja kaiken huippu on peikon tyttäret, vaikka heidän vähämielisyys onkin varsin perusteltua ottaen huomioon mistä ovat saaneet alkunsa.

Vapaudet sadusta jäävät vähiin. Puunhakkaajan ensimmäinen ajatus kotona kun lapsista on päästy eroon on ainoa aikuisille suunnattu. Sekään ei päädy mihinkään. Peikko valmistaa juhlallisin seremonioin tyttärensä rupea syödäkseen ja uneksii lapsipateesta. Niiden on tarkoitus olla sekoitus huumoria ja shokeerausta. Sitä ne eivät ole. Rumaa, venytettyä mässäilyä.

Elokuvan punaisena lankana tuntuisi olevan lihansyönti laajemmassakin mittakaavassa. Sitä käsitellään huomattavan paljon vertauskuvallisesti ja kritisoivasti. Kaikki sanottava menee kuitenkin täysin hukkaan. Kaikki tähän elokuvaan käytetyt resurssit menevät. Kohtaus peikon mahassa on kaikessa naurettavuudessaan näkemisen arvoinen, mikään muu ei ole.

Espoo Ciné 2012 (R.I.P. Tony Scott)

Livide

Espoo Ciné on yksi vuoden suurimpia elokuvatapahtumia Suomessa. Oli elokuvat sitten parempia tai huonompia kuin paikallisessa Finnkinossa keskimäärin, ne ovat ainakin mielenkiintoisempia ja monipuolisempia.

Ensimmäinen viikonloppu on takana, katselukokemuksia perjantain avajaiselokuvan ja sunnuntain iltakymmenen väliin mahtui joka lähtöön. Valintoja maailmalta laajahkolla skaalalla, tarjontaa essentiaaleista elokuvaelämyksistä aina täysiin kalkkunoihin.

Festivaalilla on tänä vuonna tarjota huikeat määrät houkuttelevaa ranskalaista. Psykologisen draaman ja epookkien lisäksi maasta tulee nykyään paljon lupaavia genrehelmiä ja etenkin animaatiota, mutta kyseisellä osastolla ollaan tänä vuonna harmillisen hiljaisia.

Ensi viikonloppuna ranskalaisen elokuvan suuriin lupauksiin kuuluvan, sarjakuvataiteilija Marjane Satrapin (Persepolis) uutuus, Poulet aux prunes pitänee kuitenkin tyytyväisenä, vaikkei toteutus tällä kertaa animaatiota olekaan.

Vincent Paronnaud, Marjane Satrapi: Poulet aux prunes (2011)

Lars von Trier: Europa (1991)

Saksalainen sarja jää omalta osaltani koskemattomaksi alueeksi, tanskalaiset helmet eivät ole edes vaihtoehto ajankohtiensa vuoksi. Von Trierin Europan olen onneksi nähnyt kankaalta ennenkin ja sen verran vaikuttava kokemus se oli, että suosittelen jos tiistai klo 11.30, Espoon Kino Tapiolassa sopii kalenteriin. Danske favoritterin tarjontaa voi tietysti muutenkin suositella, mutta erityismaininta kankaan voimasta juuri em. elokuvan kohdalla. Ilmaisnäytöskin vielä.

Michael Haneken Amour toimi Cinén avajaiselokuvana. Valinta ei olisi juuri parempi voinut olla. Haneke on tämän hetken tärkeimpiä elokuvaohjaajia ja hänen elokuvansa tinkimättömyydessään vaikuttavimpia. Katsojaa ei päästetä tälläkään kertaa helpolla, mutta kerrankin Haneke säälii katsojiaan perustelemalla kaiken esittämänsä mielipahan ja shokeerauksen, verhoten sen omanlaisellaan kauneudella ja rakkaudella.. No hyvä on, katsojia ei säälitä todellisuudessa tippaakaan. Hyvin voimakas ja vaikuttava elokuva, jää mieleen pyörimään.

Michael Haneke: Amour (2011)

Varsinaisista elokuvaelämyksistä suurin järjestettiin Méliès-erikoisnäytöksessä. Tuore dokumentti Le Voyage extraordinaire käsittelee Mélièsin historiaa, elokuvan historiaa, sekä ohjaajan legendaarisimman elokuvan, Matka kuuhun (Le Voyage dans la Lune, 1902) väriversion restaurointia. Mahdottomalta tuntunut tehtävä aloitettiin 1993 ja se valmistui vasta viime vuonna, esitettäväksi Cannesiin. Dokumentin jälkeen esitettiin tuo restauroitu versio elokuvasta Cleaning Womenin säestämänä.

Jos 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -kirjan tunnetumpi elokuvasisar, 1001 Movies... hyödyntäisi samaa konseptia, eli luettelisi esitettävän version joka on teoksestaan paras, elokuvaraamatun aloittavalla sivulla tulisi lukea, Matka Kuuhun (Cleaning Womenin säestämänä). Harmi vaan että tilaisuus mahtoi olla ainutkertainen. Soitanta todella teki kunniaa elokuvalle ja sai Airin virallisen soundtrackin tuntumaan lähinnä ihan ok suoritukselta (versio Airin musiikilla esitetään tapahtumassa 25.8).

Méliès-erikoisnäytös kokonaisuudessaan, tai vaikka erikseen oli viikonlopun kohokohta. Eikä haitannut että Cleaning Women jatkoi soittamistaan pitemmän setin kera Ciné-teltalla. Irtiotto uuden elokuvan maailmasta 110 vuoden taakse oli myös niitä harvoja hyvän mielen elämyksiä tällä erää.

Georges Méliès: Matka kuuhun (Le Voyage dans la Lune, 1902)

Vaikka ohjelmisto pursuaakin kuolemaa, sairautta, väärinkäyttöä ja inhorealismia, rankankin rypistyksen jälkeen tarjonta tuo vain voimia uuteen työviikkoon ja seuraavaan rupeamaan.

Juuri kun elokuvien lumoissa jaksoi vielä leijua, iski surullinen uutinen elokuvien maailmasta, kankaiden tältä puolen. Tony Scott päätti päivänsä hypätessään sillalta. Tony on aina jäänyt ohjaajaveljensä Ridleyn varjoon ja muistetaan lähinnä menevistä ja viihdyttävistä toimintatuotannoistaan (Top Gun, Beverly Hills kyttä II, Viimeinen partiopoika, True Romance, Kaappaus metrossa - Pelham 1 2 3), mutta vaikutus ei taida jäädä niihin.

 Alexandre Bustillo, Julien Maury: Livide (2011)

Jopa Espoo Cinén tarjonnasta löytyi viikonloppuna ranskalainen fantasiakauhuelokuva, Livide, joka on aivan varmasti velkaa Tony Scottin varhaiselle työlle Verenjano (The Hunger, 1983). Jopa vampyyriteemaansa nähden se on poikkeuksellisen esteettinen ja tunnelmallinen elokuva. Itselleni se on teos, josta olen Tony Scottille eniten kiitollinen.

Rauhaa.

Festivaalin elokuvista sitten yksityiskohtaisemmin viikon mittaan.