Berlin: David Bowie Memorial @ Hauptstraße 155 & Laibach @ Haus der Kulturen der Welt

 

"Look up here, I’m in heaven

I’ve got scars that can’t be seen

I’ve got drama, can’t be stolen

Everybody knows me now"

- David Bowie: Lazarus (2016)

Ensimmäisen vierailuni Saksaan tein nyt alkuvuodesta, pääkohteenani Haus der Kulturen der Weltissä järjestettävän Krieg Singen -tapahtuman avajaisilta. Illan pääesiintyjän, Laibachin, näin yhdennentoista kerran.

Slovenialainen orkesteri on mielenkiintoista nähdä kerta toisensa jälkeen, sillä ensinnäkin se on live-aktina ylittämätön, ja toiseksi sen kiertueet ovat aina erilaisia ja ehkäpä melko yllättäviäkin.

Industrial-pioneerien settilistat ovat ajan saatossa koostuneet esimerkiksi kansallislauluista, Bachista, pop-covereista, Edvard Griegin keskenjääneestä oopperasta, Iron Skysta ja muusta omasta tuotannostaan.

Tällä kertaa pääosassa olivat Sound of Music -elokuvan laulut ja perinteiset pohjois-korealaiset veisut, sillä setti on sama kuin heidän P-Korean keikallaan (Laibachista tuli taannoin ensimmäinen kyseisessä maassa esiintynyt länsimaalainen yhtye.)

Haus der Kulturen der Welt on muuten aivan järisyttävän hieno keikkapaikka, enkä ole koskaan todistanut live-musiikkia paremmalla äänentoistolla. Saksalaisista hienouksista sen verran, että ei riitä ettei mies saa pissata pönttöön seisaaltaan, on myös kaikki nautintoaineet varsin tervetulleita konserttisaleihin, lukuunottamatta punaviini, jota luonnollisesti ostimme juuri tiskiltä ennen keikan alkua.

Suurehkon maljan punkkua ovella kiskottuamme oli myös miellyttävää todeta, että vaikka istuinpaikat oli jo hyvissä ajoin varattu ja lippuihin painettu, niillä ei ole mitään merkitystä Saksassa. Istumapaikat vapaat (peukkuemoji tähän).

Suurta harmia paikallisista tavoista ei onneksi koitunut, itseasiassa päinvastoin. Jos alkuperäiset paikat olisivat pitäneet, takanamme ei olisi ollut korealaista nuorta pariskuntaa, jotka ilahduttivat kappaleiden välissä "Slovenia" huudoillaan, haltioitumisellaan Sound of Musicin kappaleiden soidessa, puhumattakaan heidän intensiivisestä yhteislaulustaan pohjois-korealaisten laulujen aikana.

Toisin kuin Pohjois-Korean yleisö, he toivat tilaisuuteen eläväisyyttä, jota saksalaiset eivät juuri tarjonneet, eivät edes Saksan kansallislaulun aikana. Jähmettynyt yleisö selittyy osittain sillä, että paikalle saapui yleisen kulttuuritapahtuman johdosta paljon katsojia, eikä vain Laibachin.

Itseasiassa myöhemmin Idän hämyisissä, nimettömissä ja olemassaolemattomissa klubeissa (ovia ei erottanut seinästä, eikä niiden luona saanut olla ulkona polizeiden varalta) vieraillessamme tapasimme Laibach-faneja, jotka olivat jo myöhässä kuullessaan keikasta, ja eräs ostikin liput täten kiertueen Ateenan esitykselle. Keikka tosiaan oli jo lähes loppuunmyyty ensimmäisten myyntipäivien aikana, mikä on verrattain harvinaista Laibachille.

Berliinin Muurin rippeiden itäisellä puolella asuva väki ja tienoot tuntuivat äärimmäisen mukavalta, ystävälliseltä ja hauskalta, verrattuna läntiseen puoliskoon. Hieman yllättäenkin myös he olivat samaa mieltä, eivätkä monet astuneet lännen puolelle kuin käytännön pakottavista syistä. Jaottelu on edelleen vahvasti olemassa, eivätkä toispuolelaiset kumminkaan päin osanneet esimerkiksi opastaa missään toiselle puolelle liittyvässä.

Palatakseni vielä sikäläiselle kulttuuritalolle, illan aloitti FM Einheitin, Alexander Hacken (Einstürzenden Neubauten) ja Andreas Ammer industrial ooppera saksalaisista sodista. Ensimmäisellä puoliskolla industrial/syntikkasoundeja yhdisteltiin Kaiser Wilhelm II:n puheisiin, ja jälkimmäisellä Adolf Hitlerin. Teos oli erittäin vaikuttava, mutta olisi kieltämättä osunut niin sanotusti hermoon vielä paremmin jos taustalle olisi heijastettu arkistojen filmimateriaaleja.

Pahaan paikkaan emme sattuneet tässäkään tapauksessa, sillä oman osansa tilanteen surrealistisuuteen antoi edeltävällä penkillä istuva väki, kolme skiniä ja heidän vieressään yksi pöyhkeimmistä näkemistäni afroista. Skineistä vanhin paukutteli henkseleitään ja tuolin selkämystä oikein huolella kun Hitlerin puheet alkoivat, ja tarinallisen alamäen alkaessa antoi merkin nuoremmille kollegoilleen poistumisen merkiksi.

Keikan vastaisena yönä illan kuppilaksi valikoitui Würgeengel, joka oli omistettu Luis Buñuelin elokuvalle El ángel exterminador. Eikä niin, että elokuvaa palvottaisiin kuvin ja keräilyesinein, vaan sen sisällä elettiin elokuvan maailmaa. Henkilökunta ja kuppilassa käyttäytyminen oli elämys itsessään; kommunikointia tuskin tapahtui, tarjoilijat seisoivat lasittunein katsein puunaten tuoppeja, yksi työnsi lasinaluset ja riittävän kiusallisen hetken päästä toinen tuli osoittamaan pöytää. Talon ainoaan pöytään, joka sijaitsi savusta sankan käytävän minimaalisen savuttoman puolen rajalla, tuotiin sitten aikanaan olutta ja sehän tuossa maassa on erityisen hyvää.

Mielenkiintoisia kohteita Berliinissä on ripoteltuna paljon, eikä yhden matkan aikana valtaosaan kerkeä, mutta kauneimmasta Euroopasta se on kaukana. Oma viehätyksensä siinä löytyy, ja mielellään kaupungissa vierailisi uudestaankin.

Harmillisen vähän tiettyjä asioita historiasta muistetaan, eikä ainakaan Berliinissä oltu tuntevinaankaan esimerkiksi Lotte Reinigeria tai Nikke Knattertonia. Reinigerin asunnon muistoplakaatilla kävin pyhiinvaelluksella, mutta edes sen yhteydessä olevalla kirjakaupalla ei ollut materiaalia historian ensimmäisestä pitkän animaation tekijästä.

Muita täkyjä olivat mm. "Huumeasema Zoo" ja surullisen ajankohtainen Bowien Berliinin asuintalo, jonka äärelle ihmiset tulivat herkistymään ja puhaltamaan tähtipölyä kukkain päälle. Bowie oli upea hahmo ja Blackstar on soinut korvakuulokkeissani paljon ja ajatuksella. Ei siitä sen enempää.

En kerennyt koskaan näkemään Bowieta, joka on kieltämättä yksi kohtalaisen tuntuvista missauksista. Berliini "jetlagin" ja tyhjän tilin vuoksi missasin myös Angel Hazen Tavastialla, mutta toivottavasti edes hänet on vielä mahdollista todistaa myöhemminkin.

Loppukaneettina, kuka ikinä tietääkään minkä elokuvan tapahtumapaikka seuraavassa kuvassa on taltioituna, saa pisteen:

We Come In Peace - Laibach @ Nosturi, Helsinki 27.3.2012

Laibach on ollut aktiivinen vierailija Suomen klubeilla jo vuosia. Iron Sky yhteistyö tuonee lisää kuuntelijoita slovenialaiselle industrialpioneerille, eilenkin Nosturi notkui huomattavasti suuremmasta katsojajoukosta kuin vuosi sitten. Loppuunmyyty keikka ei silti ollut, osansa varmasti lähes vuotuisella visiittitahdilla. Kuudennen kerran taisin bändin nyt nähdä, siihen nähden setin ja shown alati elävä muoto on pystynyt yllättämään pitkään, vaikka tällä kertaa setti ei päällisin puolin edellisestä niin paljon poikennutkaan.

Ensimmäinen puolituntinen keikasta koostui alkuaikojen kappaleiden uudelleenvedoksista, todellista herkkua kohtalaisen vaisulla vastaanotolla. Tyylillisesti nuo tulkinnat vedettiin alkuperäisen industrial ilmaisun sijaan hieman pehmennettynä elektroambientina, vahvoilla perkussioilla läpi vietynä. Ti, ki izzivaš ja Smrt za smrt oikeastaan tiivistivät kaiken oleellisen. Täydellistä klubiolosuhteissa koettavaa konemusiikkia.

Across the Universe toimi tällä kertaa siltana ulos tunnelmallisesta Laibachista, ja vaikka pidänkin Let it Be cover-levystä muuten, tuo kappale on yksi yhtyeen heikoimpia ja sitä se oli illan keikallakin. Sitä seurasi osio Iron Sky teemaa, parilla elokuvan kappaleella ja elokuvaan sopivalla klassikolla, otteiden pyöriessä taustakankaalla. Kuunatseja varten sävelletty materiaali on asiaan kuuluen hyvin elokuvamaista, Under the Iron Sky kalskahtaa jopa kelpo bond-tunnarilta! Maan pinnalle palattiin hittikavalkaadilla Tanz Mit Laibachista alkaen, tämän myötä jopa yleisö heräsi.

Laibachin ironisen hulvattomat lainakappaleet tekivät bändistä alunperin tunnetun. Leben heißt Leben on näistä kai legendaarisin ja se on saanut monenlaisia uusia muotoja keikoilla. Tällä kertaa aito kasarituote sai astetta kasarimman soundin tuekseen, jotain mitä sillä ei alunperin ikinä ollut. Taustakangaskin henki tuota tunnelmaa hauskasti. Erittäin positiivisen yllätyksen yhtye järjesti viimeisellä esityksellään, tuoreimmalla coverillaan, The Ballad of a Thin Manilla. Kappale tehtiin viime vuonna vain Sloveniassa julkaistulle Bob Dylan tribuuttilevylle, jonka slovenialaiset artistit esittivät yhteiskeikallakin viime syksynä. Käsittääkseni se kuultiin eilen vasta toista kertaa livenä. Ei paha.

Mitä ihmeellisimpiä oheistuotteita on yleensä Laibachin keikoilla myynnissä. Eilenkin tarjolla oli tavaraa ruokalapusta kravattiin, mutta jotenkin vaisummin. Levyjäkin oli jotenkin vähänlaisesti ja Laibach Revisited loisti edelleen poissaolollaan. Kyseessä on siis ehkä vihdoin keväällä ilmestyvä tuplalevy, joka sisältää alkuaikojen kappaleiden uudelleentulkintoja, julkaisu jota lupailtiin ilmestyväksi jo vuosi sitten. Tulee muuten olemaan hyvin rajoitettu ja tilattavissa vain virallisesta verkkokaupasta, joten kannattaa pistää varausta menemään jos levy kiinnostaa.

Sitä ennen, Iron Skyta katsomaan ja soundtrackia odottelemaan, sen sentään luulisi olevan ainakin Suomessa saatavilla jahka ilmestyy!

Laibach & Iron Sky:

Iron Sky is one of the most anticipated films coming out of Europe in 2012. The film was inspired in part by Laibach and especially their 2006 album VOLK (Mute/EMI), therefore from very early on the film’s director Timo Vuorensola wanted to have Laibach create the music for it. When both the band and the filmmakers connected, the vision started to become a reality.

Laibach’s involvement is a match made in heaven. Their music for this film is loaded with references to Wagner (as is the whole film) and was created very carefully with the unique Laibachian style, sense of humor and dark tone, and it works perfectly with the noir/steampunk look of the film. A release of an album with the film score on Mute will follow later this year. - Laibach.org:

Arcturus @ Nosturi, Helsinki 17.3.2012

Kristoffer Rygg, tuttavallisesti Garm kertoi haastattelussa silloin joskus musiikillisen metamorfoosin lähtiessä käsistä vuonna 1997, ettei Arcturusta nähtäisi keikkalavoilla, sillä bändi vaatisi teatterin puitteet showlleen. Juuri silloin julkaistu La Masquerade Infernale oli suuruudenhullu teatterispektaakkeli niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisesti. Konsertin voisi kuvitella samanlaisiin raameihin kuin Pink Floydin The Wallin ja etenkin The Trialin kaltaisen avant-garde osuuden kyseisestä rockoopperasta.

Keikkailua ei koskaan tapahtunut Garmin kanssa ja kolmannen yhteisen Arcturus-albumin jälkeen hän halusi keskittyä Ulveriin. Toisen levyn infernaalisissa naamiaisissa vieraillut ICS Vortex otettiin bändiin solistiksi ja yhtye alkoi esiintymään myös livenä. Tuloksena tuosta parin vuoden rupeamasta oli toistaiseksi viimeisin ja heikoin albumi Sideshow Symphonies ja Shipwrecked in Oslo, live-dvd. Yhtye ilmoitti 2007 lopettavansa kokonaan kiireiden vuoksi.

Kuten norjalaisilla näissä kuvioissa yleensä, bändejä ja projekteja kullakin riittää ja Vortex luuli Dimmu Borgirin pitävän hänet parhaiten leivässä, kunnes monoa yllättäen napsahti. Yhtäkkiä aikaa tuntui riittävän kummasti ja Vortex uhosi herättelevänsä henkiin ainakin pari kolme nukkuvaa projektia. Paluu alkoi kuulostaa jo liian hyvältä kun sekä Hellhammer, että Garm puhuivat keikkojen suorittamisesta alkuperäisellä vokalistilla tai yhteisvoimin. Puheet jäivät puheiksi ja paluu sovittiin ilman unelmakokoonpanoa. Superbändin statusta se ei silti muuta, eikä edes Ulverin läsnöoloa, kaikki Vortexia lukuunottamatta ovat nimittäin antaneet panoksensa myös Ulverin musiikkiin.

Arcturus kokosi siis rivinsä ja tuli esiintymään ensimmäistä kertaa Suomeen. Nosturin täpötäysi sali otti bändin avosylin vastaan, tiedossa ei ollut teatraalinen spektaakkeli, Oslon keikalla nähty sirkusakti loisti poissaolollaan. Oli vain rivistö taitavia muusikkoja esittämässä hyvää musiikkia. Tässä yhteydessä muuta ei jäänyt edes kaipaamaan. Mitä yhtyeellä oli tarjota illan 90 minuuttisellaan, oli itseasiassa aivan naurettavan täydellistä soitantaa ja laulantaa. Vortex lauloi häikäisevän puhtaasti itselleen ominaiset lauluosuudet, mutta myös ensimmäisen levyn epäpuhtaat kohdat. Pääpaino materiaalilla oli toki uudemmassa.

Esityksen show-puoli oli jotakuinkin siinä, että hahmoilta löytyi parit hitsarilasit ja Hellhammerilta maski naamalta. Taustascreenilla pyörinyt maskihiippari jäi hyvin vähälle huomiolle, sillä yhtye nautti silminnähden esiintymisestä ja sitä oli ilo katsella. Vaikka Vortexin venkoilu ja ilveily ei kaikkia miellytä, keikka sai ehdottoman hyvälle tuulelle. Laulajankin suosikeiksi mainitsemat Alone ja Chaos Path olivat vain kokonaisvaltaisia elämyksiä siinä missä muukin tarjonta, jopa uusimman levyn materiaali kuulosti hyvältä.

Lopussa esitetyt Aspera Hiems Symphonian kappaleet saivatkin jo janoamaan keikallisen vanhaa tavaraa päälle. Olisihan se liikaa laulajalta, jolle lauluosuudet ovat etäisempiä, mutta pääsihän mies jo yllättämään parilla kappaleella sitäkin osastoa. Keikka oli kaikin puolin erittäin onnistunut. Tervetuloa takaisin Arcturus. Toivottavasti Vortex ei satuillut kun sanoi, että Tuskassa uusiksi. Se tekisi sitten siitäkin tapahtumasta osallistumisen arvoisen.

Paul McCartney @ Hartwall Areena 12.12.2011

Olipa kerran 60-luku, jolloin nykyisen ilmeen rockille loi piiri ikonisia hahmoja, joita saatiin bongailla eilisen keikan alkuinsertistä. Puolituntisella videolla vieri Paul McCartneyn evoluutio scrapbooking -tyylillä koottuna, joka oli lähinnä läpileikkaus The Beatles ja Wings -aikakauteen. Linda McCartney oli päässyt takaisin arvoiselleen paikalle Maccan historiassa ja jopa vaiettu ensikihlaus Jane Asher vilahti kuvissa. Rockin suuruuksia bongaillessa ajatteli taas, kuinka puolista Paulin kanssa samaan aikaan aloittaneista uranuurtajista on aika jättänyt, suuresta osasta jo hyvin nuorena.

McCartney muisti edesmenneitä ystäviään lämmöllä keikan aikana. Ensimmäisen tribuutin sai Jimi Hendrix, yksi kaikkien aikojen kitarasankareista. Maccan ja bändin Foxy Lady ei ollut niin groovaava kuin alkuperäinen, mutta se esitettiinkin bändin omalla tyylillä. Aivan kuten Hendrix esitti The Beatlesin Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band albumin ilmestymistä seuranneena päivänä tuon levyn nimikkoraidan omassa setissään ulkomuistista ja omalla tyylillään. Sitä illan esiintyjämme piti suurimpana kunnianosoituksena kollegaltaan.

69-vuotias Sir Paul ei siis ole mikään kitaravirtuoosi, tarkemmin ottaenhan hän on basisti ja tunnistettava viulubasso hänen tavaramerkkinsä. Soitin kuin soitin tosin soi tarvittaessa tämän vasurin käsissä sujuvasti. Mies tunnetaan koskettavista balladeista, kokeellisista sävellyksistä ja tiukasta rokista. Viime keikkaan nähden siitä balladipuolestakin oli tingitty ja yleistunnelma oli sitä vahvaa rokkaamista, studioalbumeihin verrattuna raskaampana ja taustapumppua myöten energiaa tihkuen. Live and Let Dien rymistely ja tulishow toimi jopa paremmin sisätiloissa, kuin viime kerran yöttömässä yössä nähty ilotulitus.

Tämä artisti onkin siitä mielenkiintoinen esiintyjänä, että jo pelkkiä hittejä löytyisi satoja ja jokaiselta vuosikymmeneltä tasapuolisesti. Keikan alkupuolisko (noin vajaa ensimmäinen viidennes) menee ääripäistä toiseen ilman yhdistävää juonta, psykedeelisen kauden Beatles-hokemasta, Wings poppailuun, alkuaikojen Beatles-villitsijään ja The Fireman yllättäjään. Omalta osaltani keikka alkoi luistaa sulavasti siinä seitsemännen rallin, The Night Beforen kohdalla.

Paul spiikkasi lapusta luntaten suomen kielellä lyhyitä lauseita kuten tämä on Wingsin faneille... tätä ei ole ennen esitetty Suomessa ja kiitos, kiitos ja kiitos. Itse valitsemani settilista olisi luultavasti melko erilainen, mutta eipä voi valittaa. Wingsin tuotannosta oli valittu ne kovimmat hitit, Beatlesilta sopivasti vaihtoehtoista, sopivasti taattua kamaa. Hienoa on se, että biisivalinnat kuitenkin poikkeavat jonkin verran viime kertaiseen keikkaan Suomessa. The Word ensimmäisenä encorena oli esimerkiksi täydellinen valinta setinjatkeeksi.

Harva seitsemänkymppisiään lähentelevä artisti vetää yli kolmea tuntia rockia sellaisella energialla kuin tämä mies. Harva tarjoaa yli kolmea tuntia sellaisia hittejä kuin tämä mies. Ja harvalta jää soittamatta niin paljon hittejä vielä kolmen tunnin jälkeenkin kuin tältä mieheltä. And I Love Herin ja Michellen kaltaiset hempeilyt olisi vielä mielellään kuullut ja viime keikalla niin suuren vaikutuksen tehneen We Can Work It Out tulkinnan, mutta meininki oli nyt vauhdikkaampi. Eikä edes hengähdystaukoa kahta encoren taitetta lukuunottamatta. Taustaorkesteri tuki omalla veikeällä tyylillään ja rumpalikin alkaa saada aina enemmän show aikaa.

Suurimpia liikkuttajia taisi tälläkin kertaa olla edesmenneille Beatle-veljille Johnille ja Georgelle omistetut kappaleet. Paulin Johnille tämän kuoleman jälkeen sävelletty riipaiseva tunnustus, Here Today, käy läpi maailman tunnetuimman säveltäjäkaksikon kumppanuutta ja kappaleen päätteeksi Paul muistuttaakin kaikkia sanomaan sanottavansa tänään, sillä se voi olla huomenna liian myöhäistä. George saa osansa rakastamallaan soittimella, ukulelella, alustetun kappaleensa Somethingin muodossa, joka voimistuu loppua kohden varsin vaikuttavaksi tulkinnaksi. Juuri ennen Somethingiin siirtymistä Paul toteutti sponttaanisti yleisöstä kuuluneen ylläritoiveen Ram On, joka oli hellyyttävä hetki sekin.

Sattuneesta syystä en ollut katsomassa Paulin ensivisiittiä Suomeen Wingsin riveissä 1972. Tuolloin matkassa oli mukana myöhemmin syöpään menehtynyt Linda vaimo. Seuraavalla kerralla pahamaineinen vosu, onnenonkija ja Englannin vihatuin nainen, Heather Mills. Tällä kertaa tuore rakas Nancy Shevell. Naissuhteistaan Paul kai elinvoimansa ammentaa, oli ne sitten oikeita tai vääriä valintoja, mutta onnea hänelle niissä toivotan. Jos Macca ei malta jättää lavoja ja kisakunto vielä kestää, olisi upeaa kokea show vielä kerran, mutta luultavasti jää haaveeksi. Legenda on jo aloittanut loivan laskun kohti vuosien päässä siintäviä eläkepäiviään ja suotakoon ne toki hänelle. Paljon mies on kerennyt antamaan ja olen äärimmäisen iloinen että on ollut mahdollisuus nähdä herra livenä ja vieläpä kahdesti.

The Wall Live 27.4.

Kuva: rogerwaterstours.com

The Wall on Pink Floydin mahdollisesti tunnetuin albumi, ainekin Dark Side of the Moonin ohella. Kyseessä on konseptilevy joka kertoo tarinaa eristäytyneestä muusikosta, jonka ympärille kasvaa kuvitteellinen muuri. Teos on poliittinen ja symbolinen, se on ennen kaikkea huikean audiovisuaalinen kokonaisuus, juurikaan liioittelematta tietynlainen synonyymi käsitteelle rock ooppera.

Teos on nyt hieman yli kolmekymmentä vuotta vanha, sitä esitettiin kokonaisuudessaan ilmestymisen jälkeisellä kiertueella alkuperäiskokoonpanolla, Berliinin muurin murtuessa yksittäisenä keikkana ja nyt Roger Watersin toimesta nyt pitkän kiertueen merkeissä. Pari vuotta albumin ilmestymisen jälkeen siitä sovitettiin elokuvaversio, joka on säilynyt näihin päiviin asti mahdollisesti parhaana rock-elokuvana mitä on koskaan tehty. Elokuvan animaatiosta vastannut Gerald Scarfe on luonut kiertuetta varten uudet kuvitukset show’hun, jotka ovat sitten tämän päivän tasalla.

Lopputulos ei ole piiruakaan vaille spektaakkeli. Lavalle pikkuhiljaa muodostuva muuri kummastuttaa tekniikallaan, yksittäiset tiiliskivet ja koko muuri näyttävät kuvaa tavalla, jota ei kerrassaan kykene edes ymmärtämään. Sitä ei heijasteta niille, mutta ne eivät myöskään voi olla mitään monitoreja, kyseessä on siis oltava taikuutta. Muuritekniikan lisäksi lavalla nähdään jättimäisiä sätkynukkeja, suomalainen lapsikuoro ja paljon muuta tarinaan kuuluvaa rekvisiittaa, sekä tietysti Roger. Roger Waters on show’n Pink ja kun ei alkuperäisen yhtyeen kanssa tarvitse tehdä kompromisseja, loppu bändi saa jäädä vaikka taustalle muuratuksi.

Kun ajattelee The Wallia albumina, pelkästään kappaleiden jatkumona, se ei sinänsä ole niin häävi kuin osiensa summa. Musiikillisesti se on mahdollisesti Pink Floydin tuotannosta jopa yksi vähiten suosikkejani. Kappaleista ainoastaan In the Flesh ja The Trial nousevat selkeästi muiden yläpuolelle, toisaalta ne ovatkin jo melkoisen erinomaisia kappaleenjärkäleitä. Tupla albumien tarpeellisuus on muutenkin yleensä vähintään kyseenalaista. Kappaleiden puolesta esimerkiksi Beatlesin valkoinen tupla on kuitenkin mestariteos The Wallin verrattuna, vaan kun vertaa kokonaisuutta pirstaleisiin fab four teokseen, ollaan täysin eri kaliiberia.

Miljoonia ja taas miljoonia maksaneesta esityksestä pääsee kieltämättä nauttimaan hyvin vaihtelevalla menestyksellä nimenomaan paikkasijoituksestaan riippuen. Takalaidalta katsottuna sen massiivinen voima ei tietenkään pääse päälle asti, mutta näkipähän setin ainekin kokonaisuudessaan. Kyseessä on loppujen lopuksi niin vahvasti kuvan ja äänen liitto, että kumpikin ruokkii toista tasavertaisesti. Muurista muodostui itse asiassa levein näkemäni elokuvakangas, joka toisti viimeisen päälle suunniteltua kuvaa. Muurilla nähdyistä iskulauseista sai arvatenkin suurimman suosion suomenkielinen lause ”Ei vitussa luoteta”, joka kohdistettiin hallituksen suuntaan.

Väliajalla varustettu esitys taisi kestää lähemmäs kaksi ja puoli tuntia. Pahaa sanaa siitä ei äkkiseltään keksi, Watersin näki vain pikku ukkona niin kaukaa, mutta siinähän se ihmisen pienuus parhaiten esille tuleekin. 67-vuotias mies on hyvässä kunnossa ja naureskelee kuinka sekaisin oli kolmekymmentä vuotta vanhassa videopätkässä, jota hänestä näytetään taustalla keikan aikana. Psykedeeliset huumeet avittivat miestä aikoinaan luomaan näitä legendaarisia äänimaailmoja, mutta bändikaveri Syd Barretin kohtalo ei osunut kohdalle, eikä aineiden käyttö ainekaan äkkiseltään näy päällepäin. Laulukin luistaa aivan yhtä hyvin tai keskivertoisesti kuin ennenkin.

Stadionrock tai tässä tapauksessa areenarock kuulostaa yleensä lähinnä luotaan työntävältä, vain harvat kun osaavat täyttää niin ison tilan oikeasti kokonaan. The Wall taas on tapaus jota ei voisi juuri pienemmässä tilassa esittääkään. Jo pelkkä show on näyttävyydeltään vähintään Cirque du Soleilia, jota olen kuitenkin todistanut hyvältä paikalta. Musiikki ja merkitys päälle niin kyseessä on yksi suurimpia areenaelämyksiä mitä on nähty.

Ulver: Wars of the Roses (2011)

Wars of the Roses on Ulverin seitsemäs virallinen pitkäsoitto. Diskografiaan kuuluu toki myös bm-piireissä klassikoksi noussut demo, liuta bändin musiikillista reviiriä entisestään laajentaneita ep-levyjä ja lähes pitkien albumien veroisia soundtrackeja. Musiikillisia ja ulkomusiikillisia käännekohtia on tapahtunut parinkymmenen vuoden aikana luultavasti enemmän kuin millään muulla yhtyeellä. Viimeisin suuri mullistus oli Shadows of the Sunin jälkeinen esiin astuminen myyttisen vähäsanaisesta ulkokuorestaan keikkailevaksi aktiksi. Julkaisutahdilla ja lavoille nousulla on ilman muuta omat korrelaationsa, mutta vaikka perheetkin kaipailevat kodeissaan, Ulver pitää näppärän balanssin laadukkaan musiikin tuottamisessa, oheistoiminnassa ja keikkailussa.

Uusin levy koki monia eri vaiheita, alunperin siitä piti tulla tribuutti kuusikymmentä luvun happopopille, alustavana nimenään Psyche. Levitykseen kerettiin saada jo yksi maistiainenkin ja Norjan keikalla toinen, mutta myöhemmin projektista ei enää lohkaistu sanaakaan. Uuden levyn kerrottiin myöhemmin kantavan nimeä Critical Geography, joka komeilee vielä kiertuejulisteessakin, mutta sekin ehdittiin viime tingassa vaihtaa nykyiseen.

Suuruudenhulluus, itsensä ja ympäröivän maailman tutkiskelu, sekä jatkuva uusien urien kulkeminen vie susilaumaa määrätietoisesti eteenpäin. Äkkiseltään uusi levy voi kuulostaa edellisen levyn jatkumolta Blood Inside elementein, mutta perehtyminen paljastaa enemmän. Wars of the Roses on aivan oma uusi kokonaisuutensa, johon vasta pestattu Daniel O'Sullivan on tuonut oman osansa. Vähäeleinen himmeily ja multi-instrumentaalinen, tarkkaan harkittu sovitus ei jätä pienellekään epäkohdalle varaa koko levyn aikana.

Kuten aina, ensimmäisellä kerralla musiikista on vaikeampi saada otetta ja se alkaa avautua vasta syvien keskittyneiden kuuntelusessioiden aikana. Virallinen julkaisu tapahtuu vasta tänään, kun kiertue on nätisti paketissa, mutta kun levyä on myyty kuukauden pituisen kiertueen aikana keikoilla, se on ollut saman tien kuunneltavissa netin moninaisilta kanavilta. Uteliaisuus vie helposti voiton ja en voi kieltää käyneeni kuuntelemassa levyä etukäteen. Siitä on sanottava kuitenkin sen verran, että tietokoneeni kaiuttimilla levystä ei saa juuri mitään irti. Tämä levy on ehdottomasti kuunneltava tarpeeksi kovaa hyvän äänentoiston omaavalla laitteistolla, muuten se on hyvin pitkälti yhtä tyhjän kanssa.



Eilen yhtye esiintyi Nosturissa ja esitti albumin kokonaisuudessaan ja aivan kuten oletin, se avasi merkittävästi reittejä sisällön kuulemiseen. Itselläni oli kyseessä jo neljäs kerta kun näen bändin livenä, ratkaisu miellytti sen takia erittäin paljon. Ensikertalainen ja vanhojen raitojen perään haikailija sai tyytyä vain encorena esitettävää Perdition Cityn sinänsä mestarilliseen Hallways of Alwaysiin. Keikalta tuli nyt sitten vihdoin lunastettua levy kotitoistoonkin, vinyylinä, jonka kansitaiteet noudattavat Trine + Kim design studion tunnistettavaa käsialaa. Vähäeleinen, mustavalkoinen, paksulle paperille toteutettu kotelo on arvokkaan tuntuinen keräilyesine muun bändirekvisiitin joukossa, joka sai nyt sitten täydennystä myös Lyckantropen Themes vinyylin muodossa. Wars of the Rosesin älppärin keskiaukeamalta löytyy sanoitukset muihin kappaleisiin perinteisessä muodossa ja viimeisen kappaleen runo on painettu kokonaisuudessaan aivan omaan pikku lehtiseensä.

Sanoitusten tutkiskelu musiikista nauttimisen aikana tuo oman ulottuvuutensa elämykseen. Tulkinnanvaraisuus ei ole tällä kertaa niin paljon läsnä kuin monissa aiemmista tuotoksista. Pari raitaa on jopa täydellisen yksiselitteisiä. Avaukseksi on valittu hyvin puunattu helppo musiikkipala, joka on toteutettu rungoltaan perinteisen pop-kappaleen tavoin, mutta taustalta avautuu kuitenkin se elimellinen kokeilunhalu, joka elää Ulverissa edelleen vahvasti. Aloitus on nimeltään February MMX ja sen sanoitukset kertovat suureksi hämmästykseksi livesetin kulusta, jonka bändi esitti alettuaan keikkailemaan. Se on laulaja Garmin ilmeinen kommentti hänen esiintymiskammostaan, joka oli nähtävissä Lillehammerin debyytissä, vaikkei se viimeisteltyä audiovisuaalista kokemusta häirinnytkään.

Aloitusraita antaa sinänsä vähän väärän kuvan siitä mitä tuleman pitää. Syvemmille vesille päästään kuitenkin hyvin pian. Elektroninen ambient ja progressiivinen syntikkarock saa sävyjä hyvin miellyttävillä elementeillä, joihin kuuluu esimerkiksi todella upeasti soiva klarinetti, sekä viulut ja ääni-instrumentalismi. Viimeisin on viittaus erääseen hienoimmista äänitaiteilijoista joita musiikkimaailmalla on ilo tuntea, Attila Csihariin. Ensimmäisillä kerroilla olin autuaan tietämätön tästä vierailusta, enkä edes tiennyt osuuden olevan ihmisääntä, efektien ja muun erikoislaatuisen soitannan keskellä tämä ei ole mikään ihme. Mayhemin ja Sunn O))):n vokalistina toiminut unkarilainen tuo kuitenkin monien kuunteluiden jälkeen mainion lisän narinallaan Providencen loppuun. Kappaleessa kuullaan myös naisääntä Siri Strangerin taholta, kyseessä on laulaja jonka kanssa bändi on aikaisemminkin työskennellyt Prince -coverin Thieves merkeissä.

Uusi brittijäsen on otettu kaikin puolen melko avosylin vastaan, siitä kielii ehkäpä myös se, että levyltä löytyy niin Norjalle kuin Englannille omistetut kappaleet, joista jälkimmäinen sai ensiesityksensä Suomessa jo viime vuoden Flow'ssa. Vielä enemmän kokonaisvaltaisesta jäsenyydestä kertoo ratkaisu antaa tämän tulkita levyn lopettava vartin mittainen runonlausunta kokonaisuudessaan. Kyseessä on verrattain tuore amerikkalainen teos Keith Waldropilta, joka kantaa nimeä Stone Angels. Aluksi siihen on vaikea olla suhtautumatta ristiriitaisin tuntein, O'Sullivanin ääni ei ole perinteisimmässä mielessä mikään syvän puhutteleva runonlausujan ja tulkintaan jää helposti kaipaamaan vahvempaa artikulointia ja tunnetta. Teos sinänsä on hieno ja sen äänimaailmasta tulee väistämättä mieleen ahdistavia riipaisuja lapsuuden varokaa heikkoa jäätä -pätkästä. Haastattelussa O'Sullivan ja Sværen kertoivat, että heiltä on kysytty josko tällä vartin pituisella lopetuksella onkin haettu pelkästään pituutta levyn loppuun viemiseksi. Siinä mielessä erikoinen kysymys, sillä jo Ulverin tupla Themes from William Blake's The Marriage of Heaven and Hell perustui runon lausunnalle, eikä kyseessä ole muutenkaan yhtyeen pisimpiä kappaleita. Se on kuitenkin suurin koetin levyllä ainekin aluksi.

Kuvat: Kscope

Keikkakunto bändillä on ihan kohdillaan, se esitti levyn erittäin onnistunein sovituksin äityen improvisoimaan ja jammailemaankin. Se kuulostaa ajatuksena hassulta bändin tuntien, mutta yllättävän hyvinhän tuo toimi. Keikka alkoi Ylwizakerin saapuessa lavalle esittämään pienimuotoisen syntikkaintron Final Countdownin merkeissä ja pian sen jälkeen homma lähtikin jo rullaamaan. Suurimpana miinuksena on kuitenkin mainittava, että ennen niin mainioiden videoiden sijaan screenillä nähtiin melko puolivillaisia pätkiä, lukuunottamatta Norwegian Gothicin aikana esitettyä vertatihkuvaa tönöä, joka sopikin sanoituksiin vallan mainiosti.

Kuten edellisen levyn kanssa, ensikuunteluilla löytää ne pari helpoiten lähestyttävää kappaletta ja vasta pitkän aikajanan sisällä loput alkavat tulla todella esiin. Vaikka levy alkaa pikkuhiljaa avautumaan virheettömänä kokonaisuutena, yksi kappale saa lähes itkun partaalla. September IV kertoo sinänsä sanoinkuvaamattomasta aiheesta todella vavahduttavalla tunteella. Siinä suku kokoontuu muistamaan nuorta poikaa, joka on viety heiltä pois väkivaltaisesti. Se on lohduton, loputtoman surullinen ja kaunis, pieni pala täydellisyyttä. Synkkää ja kaunista on Ulver, nyt ja toivottavasti aina.

John Lennon -konsertti 11.2.2011 @ Sibeliustalo, Lahti

Mark McGann varalennonina. Kuva: Liverpool Echo

Beatlesin musiikkia on versioitu todennäköisesti enemmän kuin mitään muuta musiikkia. Itseltänikin löytyy jokunen epämääräinen tribuuttilevy, mutta harvemmat ovat kuitenkaan kovin tarpeellisia. Ainoa oikeasti toimiva cover-levy on Laibachin Let it Be, joka versioi oman bändin tyylin mukaisesti Beatlesin levyn kokonaisuudessaan nimikkobiisiä lukuunottamatta. Laibachin konsepti tekee varioinnille kunniaa, sillä se ei tee pelkästään uudelleen kappaleita, vaan esittää ne omalla erityisellä tyylillään. Joskus kuulee myös toimivia cover-vetoja liveympäristössä, kuten Paloma Faithin keikalla viime kesänä.

Lahden Sibeliustalossa oli perjantaina tarjolla Lennonin tulkintaa britteinsaarilta yhdistettynä Lahden sinfoniaorkesteriin. Kapellimestari John Wilson heilutti tahtipuikkoa virne naamalla ja kolmen laulajan kopla koostui vanhemmasta ja nuoremmasta miessolistista, sekä yhdestä naisäänestä. Lennonia esittävän ja lausuvan Mark McGannin ulkonäkö huvitti aluksi, sillä kaveri näytti melkoisesti John Lennonilta, tai sanotaanko siltä minkä näköinen illan juhlittu sankari olisi ollut ehkä kymmenen vuotta vanhempana, jos joulukuun kahdeksas 1980 ei olisi käynyt kuten kävi. McGann osasi toki asiaan kuuluvat maneerit ja murrekin onnistuu autenttisesti. Joe Stilgoe esitti valloittavalla tyylillään kappaleita ehdottomasti parhaiten ja vain Claire Martinin osuus jäi kyseenalaiseksi.

Tulkinta ja sovitus oli kaikkiaan kelvollista. Konsertti kattoi musiikillista versiointia loungejazz tunnelmoinnista big band-paukutukseen ja sinfoniaorkesteri on tietenkin omiaan etenkin A Day in the Lifen kaltaisille sävellyksille. Stilgoen tulkinnat olivat mukavan savunkatkuisia ja kokonaisuus paria epäkohtaa lukuunottamatta hallittua. Kunnollisen rumpusetin puutos aiheuttaa toki hankaluuksia tällaisen rytmimusiikin viemisessä ison orkesterin esitettävksi, mutta biisivalinnat olivatkin tarkoin valittu juuri näitä asioita mielessä pitäen. Tästä syystä myös Lennonin sooloura jäi hyvin vähäiselle tulkinnalle ja pääpaino oli Beatles-tuotannolla. Lennon teki paljon rytmi- ja sanomapainotteista musiikkia, melodioiden olleassa enempi taka-alalla.

Eipä ne kappalevalinnat juuri yllättäneet, varmoja valintoja kaikki. Itse pidän muutenkin juuri niistä Beatle-levyjen varjoon jääneistä kappaleista, en niistä iänikuisessa radiotoistossa kuluneista raidoista, joita konsertissakin kuultiin. Kuitenkin toimiva paketti kahdessa osassa, yhdellä tauolla. McGann esitti Lennonin elämän tuttuna ja turvallisena lyhennelmänä pilke silmäkulmassa ja huulet piukkana. Poppoo taputettiin keikan loputtua takaisin lavalle esittämään All you Need is Loven toiseen kertaan, encoreksi kun ei jostain syystä oltu harjoiteltu mitään ylimääräistä biisiä. Yleisöä kosiskeltiin tässä vaiheessa mukaan laulamaan, mutta yritykseksi jäi. Taputtaa katsojat kuitenkin osasivat isolla kädellä.

Illan kohokohdat: Strawberry Fields, Girl, Norwegian Wood, Free as A Bird, A Day in the Life

Flow 2010.

Viimeisen kolmen vuoden ajan on tullut osallistuttua Flow-festareille, kulloinkin kahden päivän lipuilla. Tällä kertaa lippuyhdistelmä oli niinkin ovela kun pe+su, siitä syystä että lauantaina ei juuri itselle kiinnostavia artisteja alueella riittänyt ja näin saattoikin lähteä levähtämään Suomenlinnaan välipäiväksi. Odotetuimmat keikat olivat ehdottomat viikonlopun kohokohdat - ylläri sinänsä, mutta aiempina vuosina on siis tullut nimenomaan aiemmin tuntemattomiakin yllättäjiä.

Parhaan saldon keräsi toissavuotinen setti kohokohtinaan Múm, CSS, Huoratron ja Le Corps Mince de Francoise. Kahta ensimmäistä lähdettiin katsomaan ja kaksi jälkimmäistä tuli kovasti potkivina yllättäjinä. Silloin alue ja meininki oli vielä sopivammassa mittasuhteessa, tapahtuma paisui jo viime vuonna hieman liikaa alueen labyrinttimaiseen rakenteeseen nähden.

Lähtökohta festareiden alkuun oli mielenkiintoinen, heti ensimmäiseksi oli aloitettava omalla pääesiintyjällä Ulverilla. Keikka oli järjestetty sisätiloihin Voimala-nimiselle keikkapisteelle joka veti vain rajoitetusti väkeä sisään.

Ulverin keikat ovat kuin keräilytavaroita, niitä on ollut nyt käytännössä ensimmäistä kertaa tarjolla rajoitettuina spesiaalitapahtumina, lukuunottamatta helmikuista minikiertuetta. Kunkin keikan vivahde-erot ovat omiaan innostamaan keräilijöitä raahaamaan itsensä keikalle kaukaakin. Tapasin alueella fanin joka on kierrellyt keikkoja ja kävi vasta Oslon Oopperatalon keikallakin. Oli kuulemma hetken miettinyt onko järkeä ravata taas Norjassa katsomassa jotain samaa bändiä kun viime vuonna, mutta miksikäs ei. Jo pelkän reissun takia olisin varmasti lähtenyt itsekin taas jos se ei olisi niin paljoa rahasta kiinni.



Ulver.

Voimala oli kuin tehty Ulverin esiintymislavaksi. Paikalla oli istumapaikat, jotka täyttyivät aika sukkelaan ovien avauduttua. Täytyy sanoa että juurikin kyseistä keikkaa tulee todistaa istumapaikalta, kuten on ollut jo aiemminkin tapana. Nosturissa fiilis kärsi jo hieman siitäkin. Johan on jos fiilis kärsii, kun pitää seistä keikalla! Mutta kyllä se tämän tapauksen kohdalla vain niin on. Äänentoisto oli aika mielettömän muhkea ja äänivalli jyrisi välillä niin että todella tuntui.

Esiintymisjännityksestä kärsivä Kristoffer Rygg on jo vähän alkanut voittaa ongelmaansa, mutta kyllä hän vieläkin selkeästi jännittää keikoillaan, etenkin niiden alkupuolella. Keikkasetti on jokatapauksessa hioutunut pikkuhiljaa melko täydelliseksi. Uusimmalta levyltä, Shadows of the Sunilta kuultiin enää kaksi kappaletta ja Let the Children Gon puuttuminen oli setin pahin puutos. Theremin oli myös tippunut pois soitinkalustosta ja näinollen Funebrekaan ei äitynyt niin pitkitetyksi kuin aiemmin. Myös finaalina toiminut Not Saved kuultiin puolitettuna ja toimi tällä tavalla huomattavasti paremmin.

Settilista oli rakennettu nyt jotenkin erityisen järkevän oloiseksi ja alkuintrona toimineen Eosin jälkeen taisi pärähtää jopa neljä kappaletta Blood Insidelta, jonka jälkeen tuli Little Blue Bird/Rock Massifia ja Perdition Citya.. Bändi esitti myös uuden ennenkuulemattoman kappaleen. Luulisi sen olevan tulevalta Psyche-levyltä jonka on määrä koostua covereista, mutta tiedä nyt sitten kun ei levystä kuulu ja biisi ei sanonut mitään. Erittäin hyvältä se jokatapauksessa kuulosti ja screenillä vilisi hevosia. Upeaa.




Viikonloppuna luontokin piti omia festareitaan.

Jos nyt vielä siitä perjantain jatkosta lyhyesti.. Ulverin jälkeen teltalla esiintyi Circle. Tällä kertaa se ei antanut niin paljoa kun Ilosaaressa, setti ei ollut niin vangitsevan yhtenäinen, vaan rikkonaisempi. Ihan hyvältähän tuo taas kuulosti, mutta viimenäkemisestäkin on turhan vähän aikaa. Puolen välin aikoihin joutuikin jo lähtemään Airia katsomaan.

Täytyypä sanoa ettei ranskalaisduo täyttänyt ihan päälavaa, mutta pikkuhiljaa livetulkinnoissa alkoi olla jo omanlaistaan voimaakin. Sain bändin soitannosta paremmin kiinni viimeksi kun näin, mutta sopi se taustalle tälläkin kertaa. Muutama iskevämpi tulkinta tuli esiin siellä täällä.

Seuraavaksi päälavan täytti Big Boi, joka esitti pitkän liudan Outkast-klassikoita. Kappaleiden rakenteet jäivät ikävä kyllä vähän liika räppien taakse, eikä niistä ottanut kovinkaan hyvin selvää. Harmillista, sikäli kun niistä kyseisen yhtyeen kohdalla jonkinverran kuitenkiin pidän.



Pedot vaani juhlijoita.

Sunnuntaina oli aika kohdata yksi odotetuimpia artisteja vähään aikaan, nimittäin Marina & the Diamonds, jonka debyyttialbumi nousi suosikki pop-levyjeni joukkoon kertaheitolla aiemmin tänä vuonna. En varsinaisesti asettanut mitään odotuksia keikalle, tahdoin vain nähdä. Tuloksena olikin aika täydelllinen poppi-elämys. Levyn tutut kappaleet soivat todella upealla äänellä telttalavalla ja lavalla heiluvaa Marinaa nyt vain oli ilo seurata. Ei oikeastaan mitää pahaa sanottavaa.

Paitsi. Sinänsä ulkomusiikillinen seikka, mutta Marina lupasi fb:ssä kaikille keikoille saapuville OhNo!-henkiset pahviset silmälasit, mutta eipä näkynyt. En tiedä miten se olisi saatu tällaisessa yhteydessä toimimaankaan, mutta silti. Ehkei se nyt kumminkaan jäänyt kaihertamaan..



Marina.

Pahin takaisku festareilla oli Jónsin peruminen. Tästä syystä illan aikataulut muuttuivat hiukan ja tuskin tästäkään kaikki oli tietoa saanut perille. Harmillinen juttu, mutta Flow on luvannut hyvittää sunnuntailippulaisille asian jotenkin, järjestämällä jonkinlaisen syysyllätyksen, johon pääsee tuon päivän rannekkeella, lipulla tms. Mitä lie.

Tässä nyt tällainen omakohtainen pintaraapaisu, en nyt kirjoita alueen oheishärpäkkeistä sen kummemmin. Jos jotain pientähän siellä toki oli. Vähän liikaa vaan sitä porukkaa nykyään ja mestoille on tunkua. Pääosin kuitenkin kaikkiaan onnistunut viikonloppu.

Ilosaari 2010.

Tämä oli toinen Ilosaareni ja päihitti kyllä viimevuotisen setin. 2009 potin vei Dizzee Rascal, lieviä pettymyksiä olivat Isis ja Röyksopp, liian kovien odotusten takia kai. Huoratronkaan ei vedonnut silloin parhaiten. Pmmp esitti takuulaatuaan ja ihan kelvollisen esityksen tarjosi Maria Menakin.

Tänä vuonna pettymyksiä ei oikeastaan ollut ja ilmatkin oli saastaisen lämpimät.

Top 6 keikat:

Faith No More. Paluukiertueensa kolmas Suomen keikka, päätti yhtyeen Second Comingin toistaiseksi. Ilosaareen luvattiin extrapitkä keikka, mutta se tarkoittikin "vain" n. 1,5h esitystä. Sekin puolitoistatuntinen oli toki upeaa seurattavaa, Mike Pattonilla riitti virtaa yleisössä kahlaamisen, lipunryöstöön ja kameramiehenäkin toimimiseen. Esiintymisasuina toimi sopivan tylyt pastellisävyiset puvut.

Settilista oli Digging the Gravea vaille täydellinen, etenkin mielettömän Michael Jackson vm. 1972 -coverin, Benin ansiosta. Soolo- ja muihinkin projekteihinsa hukkuva Patton sai puhalletua tunnetuimpaan bändiinsä kivasti uutta voimaa ja FNM oli ilmanmuuta festareiden yksi näkemisen arvoisimmista akteista.

Pelkän Pattonin takia menisi kyllä katsomaan melkeimpä mitä tahansa kyseisen äänitaiteilijan kollektiivia, mutta kai se on ihan kiva alottaa rehellisesti siitä emäbändistä. Patton tosin alkaa vuosi vuodelta muistuttamaan enemmän jotain Gary Oldmanin ja Sylvester Stallonen ristisiitosta, mutta ehkäpä selviän siitä.

UNKLE. Lontoon elektrokeisarit vetikin sitten itselleni tämän vuoden hypnoottisimman keikan. Trip hopahtava downtemporokki ja upeat efektit riittivät linkasemaan toiseen maailmaan tunnin ajaksi. Keikan loputtua, herättyäni valveunelta tuntuneesta kokemuksesta, ei olisi juurikaan kiinnostanut mennä enää katsomaan mitään. Tunnelmaltaan ja mukaansatempaavuudeltaan viikonlopun paras esitys. Vaikea sanoa enempää, paitsi kliseisen oksettavasti: se pitää itse nähdä. Menkää ja nähkää jos mahdollista.

Dj Shadow. Läppärishowt ei välttämättä aina ihan toimi, Huoratron isompana ja Luke Vibert sekä Laibachkunstderfuge pienoisina poikkeuksina. Edellämainitun UNKLEn mestarillisen Psyence Fictionin (1998) aikaan kokoonpanossa olleen DJ:n oma kohokohta urallaan on ollut debyytti Endtroducting.... (1996), jolta sai keikallakin palasia kuulla.

Oheistoiminta, etenkin screeniltä tulvivine kuvineen teki setistä erittäin toimivan. Kappaleversiot oli saatu myös oikein miellyttäviksi livetilanteisiin ja esiintymisteltta senkun välkehti valoista ja euforiassa tanssivista kuuntelijoista. Shadowlle oli luvattu mahdollisuus heittää joko 60min tai 75min keikka. Yhden biisin yli tunnin mies raaski jatkaa, kunnes oli pakko varmaan hänenkin päästä katsomaan Faith No More alusta asti.

Katatonia. Täytynee myöntää itsekin, ettei Katatonia taida olla varsinainen livebändi. Kelpo biisejä tuli toki kuultua, mutta esiintymisestä ei jäänyt juuri mitään mieleen. Jonas Renksen lauluäänikin tuntui olevan hakusessa ensimmäisten biisien aikana. Taso nousi onneksi pikku hiljaa ja July keikan loppupäässä kuulosti jo varsin upealta.

Itse bändi soitti kautta linjan ihan kelvollisesti, vaikkakin yllätyksettömästi. Vaikka olisin koonnut melkoisesti erilaisen settilistan ja toivonut jonkun potkivan tyyppeihin edes vähän showta, niin olihan keikka ehdottomasti kuulemisen arvoinen ja voipahan nyt sanoa nähneensä.

Circle. Tähän esitykseen olikin täysin päinvastaiset odotukset kuin Katatoniaan, johon odotukset olikin aika ylimaalliset. Siksi varmaan yllätys olikin niin positiivinen. Circlen pojat saapui huumorikuteissa lavalle esittämään musiikkia, jossa ei tuntunut olevan mitään rajoja.

Ulkopuolisen on vaikea arvioida kuultiinki tunnin aikana kolme vai kolmetoista kappaletta. Mitään perinteisiä rakenteita biiseissä ei löytynyt ja milloin tahansa musiikissa ja esityksessä saattoi tapahtua mitä tahansa. Psykedeelistä settiä oli vaikea katsoa vakavalla naamalla ja yhtä vaikea siitä oli olla myöskään pitämättä.

Bad Religion. Vanhat papat saapui lavalle esittämään vanhoja renkutuksiaan. Penskana tuli kuunneltua aika paljonkin ja vaikka kuuntelu onkin jäänyt lähes olemattomiin liki kymmeneksi vuodeksi, oli vanhoja ralleja ilo kuunnella. Miellyttäviä, lyhyitä punkrock-helmiä oli siinä vaiheessa jo ihan kivakin fiilistellä, UNKLEn jälkeen kun ei olisi mitään monimutkaista voinut kuunnellakaan.




Pikaisesti muistakin:

Jukka Poika & Sound Explotion Band. Kepeää tsillailua rannalla Rentolavalla. Kepeää oli tulkintakin, ei siis mikään paras Jukka Pojan keikka, mutta kelpasi taustalle.

Pariisin Kevät. Trendibändin ensimmäinen esiintyminen. En voi väittää etteivätkö olisi vetänyt sen verran hyvin, että jos bändin musiikista pitää niin sai rahoillensa vastinetta.

Imogen Heap. Melkosta vedätystä. Joinain hetkinä keikasta sai hetkellisesti jotain irtikin, mutta ei siinä kyllä suurimman osan ajasta mitään meinannut tapahtua. Eipä kai silti voi ihan huonoksikaan sanoa, ihan katsottavaksi silti korkeintaan.

Polar Soul & Kaverit LIVE. Kokeellinen puoliksi live ja puoliksi ei -tyyppinen ratkaisu toimi hyvin. Fiilistelyä kuultiin aina Wu-Tang Clanista Van Haleniin ja Asankin visiitti oli ihan onnistunut.

Eppu Normaali. Kiva oli näitäkin ralleja sitten ihan livenäkin kuulla.

The Micragirlsin ja Vuokko Hovatan tsekkasin vain pikaisesti, joten eipä niistä muuta kun ihan näppäriä tuntuivat olevan. Muutamia bändejä joutui skippaamaan logistisista syistä ja tällaisia nyt kattelin tällä kertaa, valintoihini olen eritytäin tyytyväinen. Ilosaari taisi olla järjestyksessään kesäni viides festari ja näillä näkymin kai toisiksi viimeinen. Flow'ta odotellessa..

Marianne Faithfull @ Kulttuuritalo 30.6

"Ennen kiertuemanagerini pelkäsi, että ryven lavalla huumetokkurassa, nykyään hän pelkää että kaatuilen vanhuuttani" - Marianne Faithfull, 63

Viimeksi kun näin Mariannen livenä, häneltä oli juuri ilmestynyt nuorten kollien kanssa tehty Kissing Time, joka oli kaukana matalaprofiilisesta tunnelmoinnista, jossa daami on parhaimmillaan. Levyn äänimaailma koostui raskaista kitaroista, rummuista, syntikoista ja koneista. Iso livebändi rämisteli puolet keikasta uuden levyn matskua ja puolet niitä helmiä jota kaikki tuli katsomaan. Silloisen keikan kohokohtiin lukeutui mm. John Lennon-cover Working Class Hero.

Marianne Faithfull on nimenomaan tulkitsija, jonka rosoinen ääni ei tarvitse kummoisia taustatukia. Sanoisin että ehdottomasti paras tulos syntyy pianon kanssa kahden. Tällä kertaa säestäjänä oli joku kantrirock-henkinen akustista kitaraa rämpyttävä jannu. Painotan sanaa rämpyttävä. Jäpikkä tuntui uskovan ettei työvälineestä lähde sointua ilman hakkaamista ja näinollen tulos oli välillä varsin rasittavan kuuloista. Pelkkään akustiseen ulosantiin ei täysin tyydytty, vaan silloin tällöin biisin lopuksi pistettiin efektivaihde päälle ja parit vinguttelut. Yhteistyö illan emännän kanssa ei näyttänyt toimivan, Marianne jäi välillä tuijottamaankin heebon toimia epäuskoisena. Suurimmalta osalta keikkaa sain aktivoitua itselleni suodattimen joka keskittyi vain laulajattareen.

Kulttuuritalo on juuri oikea paikka tälle esiintyjälle ja tunnelma oli mukavan intiimi. Marianne on kova jutustelemaan kivoja yleisön kanssa ja tällaisessa paikassa se on erityisen hyvin toteutettavissa. Viinilasi oli vaihtunut näköjään vesipulloon ja tukkakaan tuskin oli oma, mutta Faithfullin ääni paranee vuosi vuodelta vaikka olisi katon uskonut tulevan vastaan jo monasti.

Tällä kertaa kappaleista puolet oli tietenki uudelta loistavalta coverlevyltä Easy Come, Easy Go ja loput puolet edelleen niitä toivottuja hittejä. Working Class Hero jäi kuulematta tällä kertaa, mutta uusi anti korvasi puutteet. Itselleni uuden levyn odotetusti upein veto oli Neko Casen Hold on, Hold on, mielettömän upea tulkinta. Vanhoista tutuista parhaiten toimi jälleen Broken English ja Mariannen uran startannut 46 vuotta vanha As Tears Go By. Kappale johon hän sanojensa mukaan ei ole ikinä kertaakaan kyllästynyt. Reilun tunnin esiinnyttyä tuli ilmoitus, että yksi kappale enää ja se lupaus piti. Encorena kuultiin uusimman albumin ensimmäisen levyn päättävä Sing Me Back Home, jonka Marianne sovitti Keith Richardsin kanssa uusiksi Merle Haggardin alkuperäisteoksesta. Heilutukset vielä, valot päälle ja Johnny Cashin Hurt-tulkinta soimaan.

Hyvä mieli keikasta jäi vaikka pituudeltaan olikin lyhyt ja säestäjä huonommanpuoleinen. Mariannen keikan jokainen hetki on kuulemisen arvoinen. Tällä kertaa sitä tuli todistamaan puoli kulttuuritalollista ja luulen että todistajat lähtivät salista pääosin tyytyväisenä. Olisi todella sääli jättää väliin jos Marinne vielä Suomeen palaa, sillä loputtomiin sekään ei ikävä kyllä enää ole mahdollista. Vointeja.

Provinssirock 2010.

Perjantai

Paloma Faith. Festareiden aloittaja ja ilman muuta yksi parhaista esityksistä kaikkiaan. Palomalla oli mukanaa aivan loistava bändi ja biisit kuulostivat vielä upeammilta kuin levyllä. Tuttujen You want the truth or something beautiful? -levyn biisien lisäksi kuultiin covereita. Sexy Minxin (versio Akonin Sexy Bitchista) laulajatar esitti, jahka ensin haukkui Akonin ja hänen biisinsä paskaksi. Mielenkiintoinen ja äärimmäisen toimiva veto oli myös Beatles-cover You Never Give me your Money. Bändi uskalsi keikan jälkeen lähteä vielä tavan tallaajien keskelle alueelle ja kalja-aitioon joraamaan. En pistäisi pahitteeksi jos näkisin bändin mahdollisimman pian uudestaan. Esim. Lahden Jazztori toimisi erinomaisena esiintymispaikkana, että tänne vaan.

Mew. Tylsä keikka. Bändi ei täyttänyt millään tavoin Rammsteinin tarpeet täyttävää päälavaa ja esitys ei siis antanut juuri mitään tässä yhteydessä.

Pendulum. Prodigy perui tulonsa Helsinki Liveen, mutta Pendulum sentään esitti Voodoo Peoplen telttaolosuhteissa. Erittäin hyvänkuuloista keikkaa en ikävä kyllä nähnyt kovinkaan paljoa.

30 Seconds to Mars. Jared Leto kerrankin siedettävän näköisenä. Punainen keesi ja arskat naamalla näyttelijänäkin keskinkertanen ilmestys laukoi käsittämätöntä läppää koko keikan ajan. Juuri yksikään biisi ei kuulunut loppuun kun tuli jo uusi keskeytys ja uudet huonot jutut. Leto iski uudet säännöt yleisölle ja sanoi ettei tarvitse välittää kielloista, "kiivetkää olkapäille ja astukaa reipas askel eteenpäin". Jossain vaiheessa huono vitsi kääntyi jo niin huonoksi, että sitä oli jo ihan hauska katsoa. Keikka loppui sitten siihen, että pari-kolmekymmentä tyyppiä otettiin lavalle, jotta saivat sitten kiljua puhelimen kaikki numerot läpi siinä vieressä, kun muut yritti päästä teltalleen takaisin.


Lauantai


Petri Nygård. Petrin paluu jeejee. Näin tämän samaisen setin jo aiemmin tänä vuonna ja mitä siitä nyt voi sanoa. Petri uhoaa, vieressä on paljaita tissejä ja screenillä näkyy rivoa videokuvaa. Keikka alkaa eeppisellä alkusepotuksella ja välissä on kevennyksiä ihan riittämiin. Biisit koostuu lähes pelkästään uuden levyn materiaalista, paitsi pikainen Kanava nolla-Setit Kuntoon-Vitun Suomirokkia-potpuri.

PMMP. Aina loistava. Päivän viimeinen jota oli kiva katsoa, koska sääolosuhteet vielä tässä vaiheessa suosivat. Paula oli kyllä elämänsä fiiliksissä ja läpät oli hyviä, vaikka tukka olikin kyllä saksittu ja värjätty haaleaksi ja lyhyeksi. Piparia jaettiin kuninkaallishäiden kunniaksi jne. Kyseessä on ilmanmuuta paras suomalainen "kevyen musiikin" livebändi ja se on kaiken lisäksi tehnyt myös useahkon parhaista suomenkielisistä rock/pop-kappaleista. Myös niitä hilpatihippan bilebiisejäkin on ja nehän sopii festareille. Keikassa ei niinsanotusti mitään moitittavaa.


Paula ja Mira.

Chisu. Tämän hetken ylitsevuotavalle suomalaisten naistulkitsijoiden tarjonnalle ei näy loppua ja tämä kyseinen naikkonen on yksi muotivillitykset suurimpia nimiä. Viime- tai toissavuonna radiosta tuli joku ehkä neljän biisin liveveto jostain Helsingin päiväkonsertista ja tämä ylitulkitsija ulisi niin venyttäen ja laahaten, ettei sitä pystynyt kuunnella kokonaan. Lähemmäs hirveintä kuraa mitä olen kuullut. Tällä kertaa tulkinta pysyi aisoissa ja keikkaa sieti katsoa, ainekin parin kolmen biisin ajan. Kerrasta poikki oli jopa hyvä biisi, eritoten siitä syystä että se kulkee eteenpäin eikä laulu kuulostaa laahaavalta vaikerrukselta. Monet muutkin Chisun biisit olisi hyviä ilman laulua, musiikki siis toimii muttei laulu.

Villa Nah. Kaksi häiskää saapuu koneiden ääreen ja sitten alkaa iloisehko syntikkapoppi. Mitään lavalla ei tapahdu. Biisit ehkä vaihtuu toisinaan, ehkä ei.

Disco Ensemble. Riehakkaalla bändillä on yleensä erityisen riehakas yleisökin. Nyt satoi ja kellään ei ollut kivaa. Kappaleet oli tuttuja, keikka oli ja meni.

Cypress Hill. Lauantain pääesiintyjä ei suorastaan vetänyt kenttää täyteen, suurimmaksi osaksi kai sääolosuhteiden takia. Sen Dog ja B-(Stony Soprano) Real vetivät kumminkin tunteella setin joka koostui pääosin alkuaikojen tuotannosta, yllättäen eniten lähes 20 vuotta sitten ilmestyneeltä debyytiltään. Muutenkin vanhat kappaleet rokkasi, mitä nyt välissä esiteltiin uusi sinkku Rise Up ja koko komeuden lopetti räppi/rokki-tuplan Skull & Bonesin suuri hitti (Rock) Superstar. Mitään ihan liiallista showta funkahtavan latinoräpin mestarit eivät antaneet, mitä nyt se jointti toki paloi lavalla. Pilvenpoltosta kaverit ei jaksa lopettaa paasaamista, sitä se on edelleen uuden kappaleenkin sanoma. Ehdottomalta suosikkilevyltänii III: Temples of Boom esitettiin kaksi kappaletta, Illusions ja Throw your Set in the Air, ne olivatkin itselleni keikan parhaat hetket.

Shining (NOR). Pääesiintyjän jälkeen pienellä lavapahasella esiintynyt norjan jazzmetalli-ilmestys veti kiitettävän setin kohtuu pienelle yleisölle yhdeltä yöllä. Ensimmäistä kertaa suomessa keikkaa tekevä bändi soi aika kivasti ja oli hyvä lopetus päivälle. Örisevän laulajan siviiliääni oli yllättävän neitimäinen, muttei se vie herra Saksofonin suorituksesta yhtään pisteitä. Hyvä keikka.


Sunnuntai

Kari Tapio. Kartsan juna kulki taas. Ihan hyvä alku sunnuntaille, vaikkei ihan yhtä hyvä kuin viimevuotinen Vesa-Matti Loiri.

Stam1na. Hyvä bändi, keikan hyvyys nyt vaan sattuu aina riippumaan omista fiiliksistä. Viisi laukausta päähän riitti tälläkin kertaa.

Oranssi Pazuzu. Odotetuimpia keikkoja. Suomenkielisen psykedeelisen bm:n sulosoinnut pauhasi festarin rupisimmalla lavalla aika kivasti. Vähäinen yleisö otti kuulemansa hyvin vastaan ja tuntuu että keikka oli rennoimpia koko viikonloppuna ja porukka vain nautti nurmikolla istuen. Onneksi ilmoille kajahti ihan hyvät soundit ja biiseistä sai riittävästi selvää. Korppi ja Dub Kuolleen Porton Muistolle olivat odotetusti kohokohdat ja setistä tuli hyvä mieli. Toivon näkeväni bändin vielä useasti ja muutenkin yhtyeelle kaikkea hyvää, ennenkaikkea uutta yhtä hyvää levyä kuin debyytti. Ja rauhaa.

Jenni Vartiainen. Joku laitto Jenni nettiin. Keikka jäi encoretta kun Rammsteinin poikien generaattorit vaati lisävoimia.


Ei päässyt tulemaan liian kylmä.

Rammstein. Neljäs kerta kun bändin nään livenä. Ikimuistoisin ja ihan suosikkikeikkojani ikinä oli tuo ensimmäinen 2001 nähty, mutta kyllä täytyy sanoa ettei tämänkertainenkaan juuri ainekaan huonompi ollut. Aiemmin tänävuonna näin samaisen setin jo Areenalla, mutta siellä se ei vain päässyt oikeuksiinsa. Toisin kuin 2002 Provinssiuusinta, 2010 Provinssiuusinta petrasi ja toimi täydellisesti.



Jäsenet alkaa keikka keikalta näyttämään itsenäisemmiltä yksilöiltä. Eikä tuo haittaa, vaikka se syö Rammsteinin alkuperäistä ideaa saksalaisen konemaisen yhtenäisenä ulosantina. Se oli kumminkin silloin kun musiikkikin oli yksioikoisempaa ja konevoittoista. Nyt on kyseessä uudet ajat, muut bändin korstot senkun komistuu ja kosketinsoittaja näyttää aina vaan enemään joltain himopervo itsensäpaljastelijalta.



Mielenkiintoista on myös se, että äänentoisto ei olisi voinut olla sitä kuuloisaa piiruakaan parempi. Esitys nähtiin kumminkin festareiden päälavalla. Toisaalta lava oli Rammsteinin standardien mukaan tehty, enkä tiedä yhtäkään bändiä joka täyttää ison lavan niin täydellisesti.


You have a pussy, I have a dick.

Ramukkaan olikin hyvä lopettaa, siitä jäi erittäin hyvä mieli eikä olisi enää mitään halunnut sen jälkeen nähdäkään. Ilman muuta maailman paras livebändi.

Että semmosia fiiliksiä jäi Provinssista.

Helsinki Live 2010 5.6.

Tapahtuma

Ensimmäiseen ja ilmeisen viimeseenkin Helsinki Live -tapahtumaan kerättiin outo kokoonpano esiintyjiä, joista ilman muuta ylitse muiden mainostettiin Guns n' Rosesia. Kesän kallein esiintyjä ei vetänyt niin paljoa porukkaa katsomaan, että tapahtuma olisi kannattanut järjestäjille. Prodigyn peruuntuminen oli itselleni ilman muuta tapahtuman pahin takaisku.

Alueelle pääsi jo siinä puolenpäivän aikoihin, mutta mennessäni alueelle niin metrilakupuljut, benji-hyppypaikka kuin rodeopistekin ammotti tyhjyyttään. Ainoat tyypit oli vain samantien lavan eteen rynnänneet teinit jotka eivät hievahtaneetkaan paikalta seuraavan yli kymmenen tunnin aikana. Vesipiste pistettiin pystyyn vasta monen tunnin päästä. Ideaa siihen en ihan ymmärrä ja jono oli aika monumentaalinen kun se sitten paikalleen ilmestyi.

"Lämppärit"

Michael Monroe aloitti meiningit ja tyylikkäästihän ne hänen akrobaattiset kykynsä lavalla näkyi. Musiikillinen puoli oli sitä perus rokkiosastoa. White Lies astui seuraavaksi lavalle ja oli kuin ensimmäisen bändin vastakohta. Värikäs ja riehakas lavaesiintyminen vaihtui mustavalkoiseen ja eleettömään ulosantiin. Äänentoiston laatu aaltoili koko ajan ja kusahti sitten täysin bändin suurimman hittibiisin aikana. Hetken kuluttua homma saatiin taas pyörimään. Danko Jones toimi päivän stand-up koomikkona ja laukoi lavalla yhtä paljon tarinaa kuin rokkiaan. Tarinat toimi ihan hyvin, mutta bändin musiikki nyt vaan tuppaa olemaan aika tyhjänpäiväistä. Skunk Ananansien Skin saapui sitten seuraavana lavalle. Tuo ysärin jälkeen unohduksiin jäänyt kalju tumma nainen oli päivän tyylikkäin pukeutuja. Lavalle hän saapui kultainen haarniskan näköinen jättibolero harteilla ja huppu silmillä. Ja kohta taas pompittiin ja huudettiin.


Guns N' Roses

Ennen illan tähteä kaikki esiintyivät ajallaan jämptisti. Mutta kuinka ollakkaan, ei herra Roselle käynyt ajoissa esiintyminen, vaan paikalle saavuttiin 45min myöhässä kun oli jo kylmä ja jalat tohjona jäpityksestä. Lämppärit siis lämmittivät ja niiden katsomiseen Käpylässä oli hyvät olosuhteet, pääartisti taasen esiintyi ärsyyntyneelle kylmissään odottavalle yleisölle. Alkuintron jälkeenkin ensimmäiset kolme-neljä biisiä meni aika instrumentaalina yleisölle, kun äänentoisto ei taaskaan ollut sitä toimivaa sorttia. Tähän kuului mm. suurimpiin hitteihin kuuluva Welcome to the Jungle, jonka sai sitten kuulla vähän puolittaisena. Ääni alkoi kuulua kunnolla uuden levyn herkistelybiisin, Sorryn aikana, jonka myötä tunnelma alkoi nousta alun sotkun jälkeen. Alun sokkiin vaikutti myös Axlin ulkonäkö. Ei tosin se, että kaveri on parikymmentä vuotta totuttua vanhempi ja hieman pöhöttynt, se vasta olisi outoa jos näin ei olisi. Lähinnä kaverin pukukoodi hämmensi, ikälisät pukeutumisen päälle sai hänet näyttämään elähtäneeltä sutenööriltä. Muutamien asuvaihdosten jälkeen saatiin jo se elähtäneen Axlin näköinen kaveri kuorestaan ja flanellipaidassa ja huivi päässä eroa ei juuri enää huomannutkaan, jos ei kovin tarkkaan katsonut.

Axlin oktetti yllätti musiikillisesti ihan positiivisesti. Kolme kitaristia olivat ihan päteviä nuoria kolleja, jotka eivät ikinä tule saamaan mitään arvostusta ikuisista Slash-vertauksista johtuen, mutta ihan sujuvasti kukin hoiteli alueensa, etenkin uusi kiinnitys DJ Ashba. Jäsenet saivat myös omat soolo-osuudet kun Axl kävi imemässä happipulloja lavan takana. Sooloissa kuultiin mm. Bond-tunnaria (ennen Live and Let Dieta tietysti) ja Pink Pantheria. Axl käytti oman soolonsa, esittämällä pianolla Pink Floydin Another Brick in the Wallin. Kimi Räikkönen on jostain syystä joku uusi innoittaja ja formulat vilisi screenillä You Could Be Minen aikana ja lopussa seppoiltiin jo formulakypärä päässä. November Rain on varmasti kappale, jonka olen halunnut kuulla livenä jo pienestä pitäen ja nyt sai senkin kokea (en ole onnistunut kuluttamaan biisiä liikaa). Eikä se pettänyt, päinvastoin. Axlin laulutaidoissa ei ole mitään valitettavaa, bändi soitti oikein hyvin ja tehosteita oli riittämiin. Tosin ajoittain pamahtaneet räjähdykset olivat totaalisen turhia. Aivan liian kovia ja huonoja pommeja jotka vain ärsytti keskittymistä, etenkin kun ääni kuului epätahtiin musiikin kanssa. Oli syy sitten tuulessa tai missä lie.

Varsinainen setti loppui 23.00 kun olisi pitänyt alkaa jo ns. hiljaisuus Käpylässä, mutta myöhästelystä johtuen esitystä jatkettiin vielä vajaa puolituntia sakkorajoilla. Kolme encorea kuunteli vielä ihan hyvin, mutta kauempaa ei olisi enää jaksanut. Asia olisi ollut toisin jos bändi olisi aloittanut ajoissa. Yli kaksi tuntinen esitys oli jokatapauksessa positiivinen yllätys itselleni, kun ei oikein edes tiennyt mitä odottaa. On siinä keski-ikäisessä ongelmatapauksessakin vielä kaikesta huolimatta karismaa. Saa nähdä miten on Slashin laita heinäkuun puolivälin aikoihin Turussa.

Bohren & der Club of Gore 23.4. Nosturi

Nosturissa oli eilen ainutlaatuinen tilaisuus nauttia doomjazzista, jota tarjoili saksalainen Bohren & der Club of Gore. Kvartetti joka soittaa unenomaista musiikkiaan, jostain Angelo Badalamentin ja Sunn O))):n välistä omasta sopestaan, soittiminaan saksofoni, basso, sähköpiano ja rummut. Musiikki on pääosin hiiidastempoista ja rummuniskun senkun antavat odottaa. Levyt on yön pimeitä tunteja varten sävellettyjä kauniita ja eeppisiä järkäleitä, osa jyleän voimakkaita, osa kuin kevyt henkäys, mutta silti aina hidasta ja hiljaista.

Nosturi 22:00. Paikalla on ehkä kolmisenkymmentä ihmistä kun lämppäri Heroin And Your Veins aloittaa. Kourallinen siirtyy anniskelualueelta lähemmäs kuuntelemaan. Tamperelaisen yhdenmiehenorkesterin jatkeeksi on saapunut taustalle livekokoonpano, johon ei juuri kiinnitä huomiota keikan aikana. Pääjehu muistuttaa ulkomuodoltaan kuin tyyliltään, hieman Nick Cavea, kunnes hämärä väistyy tämän kasvoilta. Musiikki on hyvin perinteiseen Film Noir -henkeen tehtyä tunnelmointia, joka ottaa vaikutteensa niin illan pääesiintyjältä, kuin Tom Waitsilta. Suomalainen rautalankaperinnekin on hieman puskevinaan musiikkiin. Instrumentaalia synkkien kapakoiden ja öisten maanteiden tuntua kuullaan kolmen vartin ajan, kunnes Perttulan Janne nokkamiehen roolissaan kiskaisee kitaransa olan yli kohti rumpusettiä, yllättäen kesken viimeisen ties kuin monetta kertaa toistuvan riffin. Hyvä keikka ja erinomainen lämppärivalinta.

"We are Bohren & der Club of Gore, and we come from West Germany"

Nosturi 23:00. Tunnin aikana sali alkoi olla jo aina täynnä ja yläkertaakin raotettiin sen verran että muutama rivi pääsi katsomaan ritsin yli lavalle. Valot sammuivat ja edestä huudettiin, että jos halutaan kunnon keikka, ei yhtäkään valon tai salaman välähdystä saa kohdistua lavalle. Hartaasti odottava yleisö oli täydellisen hiljaa ja tuntui kun kännykkäkin olisi pitänyt pistää äänettömälle. Esirippu väistyi ja lavalla näkyi pienenä, alle metri kertaa metri kokoinen bändin logo ja kolme spottivaloa niin himmeällä, että jos olisi hipaissutkaan lampun volyyminappia, olisi valo sammunut.

"The next song is about a bone collector. Who collects bones. In a cemetary. During nighttime"

Tietysti tässä vaiheessa, kun bändi juuri kerkesi aloittaa, ihmisten kiusaksi sinne oli pakko tulla kaksi humalaista paskoja juttuja kovaan ääneen laukovaa lorttoa. "hei tän biisin kans sopis punaviini", "hei miks porukka vaa seisoo jähmeenä", "hei mennääks juomaa punaviinii". Hetkeksi anniskelualueelle siirtyneet daamit palasivat kovaan ääneen kailottaen hetken kuluttua. Kuulijat loivat duoon sellaisia katseita, että siinä toivotettiin tytöille jo tervemenoa väkivaltaisen persehäiväistyken luo. Muutaman turpakiin jälkeenkään akat eivät meinanneet vieläkään tajuta vaan lohkasivat muutaman ikivihreän "aika törkeesti sanottu naiselle" ja "noi on just tollasia jauhokyrpiä, ei oo varmaa ikinä saanu". Että jos ne eivät olleet Teräspallien itsemurhakandidaatteja, niin en tosiaan tiedä mitä ne siellä teki.

"This is for all the people like us, who like to sit, and drink, and wonder if we are strong enough to paint this black wall gray."*

*(en ota mitään vastuuta äskeisen välispiikin todenmukaisuudesta. Noin minä sen kuulin ja spiikki jatkuikin, mutta lopusta en ainekaan saanut saksalaisen aksentin takaa mitään selvää)

Tätä alun pientä häiriötä lukuunottamatta keikka sujui virheettömästi. Spottivalot antoivat juuri sen verran, että saksofonistin kasvonpiirteita saattoi nähdä hieman ja uljas soitin kimalteli kauniisti. Basisti ja pianisti saivat myös spottivalokohtelun, mutta rumpali kyyhötti täydellisessä pimeydessä. Selvähän se on, että Nosturi on isohko esiintymispaikka tämäntyyliselle musiikille, mutta siihen nähden se täytti tilan hyvin. Kappaleet sinänsä soivat täydellisen puhtaasti ja konemaisen saksalaisella tavalla jokainen sointu soi kuin levyllä, ilman sooloilun varaa. Saksofonimelodiat, hetkelliset bassopitoiset äänivallit ja rumpujen sihahdukset olivat juuri mitä paikalle saavuttiin kuulemaan ja orkesteri ei pettänyt millään osa-alueella.

"Thank you all for coming here to listen our music. The next song will be the last. Then we decided to play you two encores"

Nämä muutamat välilohkaisut täydensivät aika mukavasti keikan kokonaisuutta. Puolitoistatuntinen setti antoi varmasti melko ikimuistoisen elämyksen niille, jotka saapuivat paikalle. Muutamat omat suosikitkin soi ja vaikka pari hittiä jäi soittamattakin, ei parane valittaa, sillä tuskin voi sanoa minkään yksittäisen biisin olevan huonokaan. Tunnelma keikassa oli avainasemassa ja kyllä bändille roolin johonkin lynchiläiseen elokuvaan lupaisin, jos saisin päättää.

Suppean genren muista nimikkeistä osaisin suositella myös hollantilaista The Kilimanjaro Darkjazz Ensembleä, joka on omistautunut tekemään musiikkia, jonka inspiraationa toimii vanhat saksalaiset mykkäelokuvat ja tsekkiläiset animaatiot. Uran bändi aloitti säveltämällä Nosferatuun ja Metropolisiin omat soundtrackinsa. Toinen projekti samalta bändiltä kantaa nimeä The Mount Fuji Doomjazz Corporation ja se on improvisoidumpaa doomjazzahtavaa dronea. Toivottavasti saisimme joskus nauttia myös näistä bändeistä täällä Suomessa..

ulver @ nosturi 26.2

1. Eos
2. Let The Children Go
3. Little Blue Bird
4. Rock Massif
5. For the Love of God
6. In The Red
7. Operator
8. Funebre
9. Silence Teaches You How To Sing
10. Plates 16-17
11. Hallways Of Always
12. Porn Piece Or The Scars Of Cold Kisses
13. Like Music
14. Not Saved

Ulverin keikkaan oli vähän vaikea suhtautua kun viimevuonna matkusti kumminkin Lillehammeriin asti katsomaan samaisen bändin esityksen, ensimmäisen laatuaan 15 vuoteen. Silloin laulaja Garm oli silminnähden jäykkänä, mutta niin oli ympäri maailmaa paikalle saapunut yleisökin, joka ei voinut yhtään tietää mitä odottaa. Pikkuiseen Maihaugsalenin auditorioon istutettu yleisö sai todellisen elämyksen, tosin tuolloin vain noin tunnin mittaisen.

Nosturi oli tälle tapahtumalla aivan väärä paikka. Ulver tulisi nähdä juuri tuollaisessa auditorio tms. -tyyppisessä ratkaisussa, eli vaikkapa Kulttuuritalolla. Siellä esitys tulisi kaikkiaan arvoonsa. Taustalla keikan aikana oli mainio screeni, josta tulvii tarkoin valittua kappaleita erinomaisesti täydentävää kuvaa. Garm on saanut pienimuotoisen helmikuun kestävän kiertueensa myötä aika paljon itsevarmuutta. Hän laulaa biisit paria poikkeusta lukuunottamatta todella hienosti. Parta ja massa hänellä senkun kasvaa, ilmeisesti toisin kuin hiukset, sillä päälaki on kyllä ollut visusti piilossa varmaan viimeiset viisi vuotta.

Setti ei onneksi ollut ihan sama kuin Norjassa ja tällä kertaa kuultiin neljä kappaletta enemmän. Nämä olivat Eos, For the Love of God, Operator ja Hallways of Always. Norjassa sensijaan kuultiin Byrds-cover Everybody's Been Burned. Sinänsä mielestäni oli hämmästyttävää ettei bändi voinut esittää yhtään tulevan psykedelia-coverlevyn tuotantoa vaikka I had too much to Dream Last Nightkin on ollut myspacessa kuultavana jo ties kuin kauan.

Kokonaisuus ei ehkä ollut ihan niin toimiva tällä kertaa. Keikan ensimmäinen puolisko aina Funebreen asti toimi oikeastaan todella hyvin. Funebre venyi liialliseksi viivyttelyksi ja mukafiilistelyksi, ajanpeluuksi. Täytyy myöntää että siihen fiilis vähän katkesi. Kyllähän biisit hyviä oli siitä eteenpäinkin ja etenkin keikan loppupuolella tulleet vedot Perdition Cityltä olivat erittäin tervetulleita. Siinä vaiheessa kun Not Savedin ensitahdit kuului, tiesi että se oli siinä. Norjassa tuo oli aika hämmentävä kokemus, tunnin mittaisen setin päättää vartin pituinen kappale ja screeni näyttää liikkuvaa pojan silmää. Nyt siihen osasi jo valmistautua ja sen otti paremmin vastaankin, kun sai vähän pidemmän setinkin.

Keikan yksi kohokohtia oli niin Norjassa kuin tälläkin kertaa Little Blue Birdin vaihtuminen Rock Massifiksi. Se on livenä niin järkyttävän hieno ja vaikuttava. Se on sitä etenkin screenillä pyörivien natsi-kuvien kanssa. Let the Children Go ja In the Red olivat jälleen keikan toiset huipentumat.

Viime keikalta mukaan tarttui Svidd Neger-vinyyli sekä ainoastaan kyseiselle keikalle painettu paita. Tällä kertaa paidat oli kiertuetta varten myspacen kautta faneilta pyydettyä taidetta, jotka eivät oikeastaan kovinkaan hienoja ollut. Yksi olisi ollut ihan hyvä, mutta eipä sitä enää tässä vaiheessa kiertueen viimeisille keikoille säästynyt. Puhumattakaan 200 kappaleen Shadows of the Sun spessupainoksesta.. Sain sentään Perdition Cityn, Blood insiden ja SotSin (paremmalla kansitaiteella kuin cd) LP-muodossa, joita olenkin haaveillut jo pitkään. Ensimmäisenä mainittu ensikertaa myynnissä vinyylimuodossa juuri kiertueella myytävänä ja SotSiakin painettiin tätä ennen vain hyvin rajattu painos osana alta aikayksikön loppuunmyytyä pakettia.