Twin Peaks (2017)

David Lynch: Twin Peaks: The Return / Limited Series (2017)

Saattaa sisältää spoilereita.

Muistan hyvin kun katselin pienenä iltaisin putkitelevision hehkuvaa kuvaa, pöydän alla, ruskealla kokolattimatolla. Katsoin tietysti paljon piirrettyjä, mutta väläyksiltä myös kiellettyjä ohjelmia.

Lain nimessä ja sen tunnarina soinut Inner Circlen Bad Boys tekivät vaikutuksen. Se ei ollut mitään verrattuna jaksoihin Twin Peaksistä, puhumattakaan Angelo Badalamentin säveltämästä soundtrackista, jonka nauhoitin vinyyliltä kasetille, kuunnellakseni sitä omassa huoneessani.

Twin Peaks oli suosikkisarjani ennen kuin olin nähnyt sitä edes kokonaan. Se uusittiin muutamien vuosien päästä vain osittain ja kokonaisuudessaan näin sen vasta kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Sarjan tunnelma ja tyyli on ensimmäinen ja tärkein asia mitä se välittää.

Vaikka Twin Peaks oli valtava ilmiö ja siitä tuli kiistatta yksi merkittävimpiä sarjoja television historiassa, se lakkautettiin vain kahden kauden jälkeen 26 vuotta sitten.

Maailmaan on Twin Peaksin jälkeen mahtunut satoja ja tuhansia lynchiläisiä ja twinpeaksmäisiä elokuvia, sarjoja, videopelejä ja musiikkia.

Kukaan ei ole enää katsonut samettiverhoja ja lattiakuviointeja samalla tavalla. Eikä televisiontekijät tehneet televisiota kuten ennen.

Kun muut matkivat, he ovat ehkä orjallisempia ja tarkempia pastisseissaan. David Lynchin palatessa Twin Peaksin ohjaajan penkille, hänellä ei ole tarvetta pitää kiinni tietystä hienostuneesta tyylikkyydestä, hän voi antaa palaa ja tehdä mitä vain.

Aika on tullut; kahdeksantoista uutta jaksoa, kokonaisuus kuin 18 tuntinen elokuva. Neljä ensimmäistä jaksoa nähtävillä HBO:n suoratoistopalvelussa, jossa odotettavissa jättimäinen piikki ilmaisen kuukauden aktivoijia.

Kauden ensimmäiset neljä jaksoa on nyt nähty. Ensimmäiseksi on todettava, että hyvältä vaikuttaa, sen jälkeen onkin vaikea pureutua tarkemmin mihinkään. Paljon on tuttuja elementtejä, iso osa vanhasta näyttelijäkaartista edustaa harmaata osastoa, joiden lisäksi uudet nuorulaisia ovat osuvia valintoja.

Uusi Twin Peaks on ja ei ole sitä samaa kuin ennen. Se on kuitenkin sataprosenttisesti David Lynchin näköistä ja kuuloista. Twin Peaksissa oli aikoinaan juuri oma tunnelmansa, mutta vaikka siinä on osittain juuri samaa tunnelmaa edelleen, muistuttaa osa nähdystä ja kuullusta enemmän Eraserheadia ja Inland Empirea.

Pidän uuden sarjan maltillisuudesta, uhkaavuudesta ja selittämättömyydestä. Maltillisuus on suhteellista, sillä järjetön määrä mieleenpainuvaa sisältöä saadaan esitettyä todella nautiskelevalla tahdilla. Pankkiholvistin rauhaisat askeleet alkuperäisen sarjan päätösjaksossa tulee mieleen kun asioita esitetään.

Taustalla pyörii edellämainittujen elokuvan malliin tuhdin painostavia industrial-äänimattoja, kunnes episodit päättyvät lynchmäiseen mielenmaisemaan sopivien indieartistien konsertoimiseen paikallisessa Bang Bang Barissa.

Kuvat, kohtaukset ja äänet ovat kaikki hyvin nautinnollista tunnelmaa ja tyyliä, vaikka vanhoihin kysymyksiin saadaankin vain murto-osa vastauksia, suhteessa uusiin kysymyksiin.

Iso osa vanhoista näyttelijöistä on tähän asti näkynyt vain vähän aikaa, kunkin funktio hämärääkin hämärämpi. Ympäri Yhdysvaltoja näytetään tarinanlankojen silppua. Ihmisiä kuolee. Asioita tapahtuu. Eräs vanhasta katraasta maalaa metsän keskellä lapioita kultaisiksi. Kyseisen skenaarion syy ja mahdollinen seuraus vaikuttaa toistaiseksi yhtä merkitykselliseltä kuin Bart Simpson kaivamassa kuoppaa 13. kauden jaksossa Homer the Moe.

Dale Cooper on sarjan tähti. Mitä hänelle kuuluu? Cooper saa luvan palata lodgesta 25 vuoden jälkeen. Verhon takaa hän matkaa mm. New Yorkissa sijaitsevan alati kuvattavan lasikuvun ja olemassaolemattomuuden keskellä sijaitsevan avaruusmökin kautta pistorasian läpi Las Vegasissa asuvan doppelgangerinsa ruumiisen prostituoidun lattialle. Kaksoisolento on juuri oksentanut kuolettavan hajuista oksennusta lattialle ja Cooperin kengät eivät mahtuneet pistorasian toisesta päästä sisään.

Lasikuvun tuijottelu on toistaisista tarinanhaaroista hiipivin ja jännittävin. Nuori mies tuijottaa lasikupua, ja nainen tuo hänelle kahvia. Heidän kohtalonsa on kuin kauhuelokuvan kliseistä tai genesiksen syntiinlankeemuksesta. Lynch lukee tunnetusti Raamattua ja on ennenkin turvautunut isoon kirjaan omassa luomistyössään.

Osa yksityiskohdista ja teknisestä toteutuksesta on huvittavaa ja jopa todella typerää. Uskoisin, että syy miksei Lynch halua pitää totaalisesta tyylikkyydestä kiinni, on hänen pakkomielteensä sähkön ohella mielen aitoon pirstaloitumiseen, ja mieleltään pirstaloitunut voi nähdä juuri näin typeriä asioita ilman tyylikkyysfilttereitä. Hän on myös aina ollut absurdin, kömpelön ja epäsopivan huumorin ystävä.

Absurdien tilanteiden naatiskelu vain välillä pääsee lapasesta. Pidän jo liian pitkälle vedettynä kasinolla vietettyjä hetkiä, jonka aikana Cooper kiertää pelikoneita ja voittaa jackpotin.. 30 kertaa. Se on jakso, jossa käytetään tehosteena kohtauksen venyttämistä tarkoituksella vähän liian pitkään. Lopettaminen pykälää aiemmin olisi jo ollut sopivasti liikaa.

Suurempi huolenaihe on ollut Cooperin henkinen olotila. Suomalaisessa, verrattain kelvollisessa sarjassa (Kimmo), Kari Ketosen hahmo esittää lähes koko kolmannen kauden taantunutta autistia vain paljastaakseen sen olleen pelkkää esitystä, ilman mitään syytä, vitsiä tai mitään. Kaksikymmentä vuotta kestänyt vedätys Nuija ja tosinuija 2:ssa on sentään hauska...

Cooper ei siis ole vielä itsensä. Olisin tyytyväisempi jos olisi. Muuten kaikki sarjan esittämä on ollut erittäin tyydyttävää, etenkin vanhojen näyttelijöiden elossaolostatus huomioiden. Edelleen hengissä, mutta henkisesti fyysistä olemustaan alemmalle tasolle vajonnutta legendaarista kääpiötä emme uudessa kaudessa näe. Hänet on korvattu puunrungolla, jolla on puhuva lihankimpale päänään. Toistaiseksi ainoa kohta, jossa olen nauranut ääneen, on kun puu esittelee itsensä.

Life's Too Short (2011)

"Life's too short on Ricky Gervaisin uusi sarja joka vilisee tähtiä. Nyt vain Yle Areenassa." - Yle

Ricky Gervais & Stephen Merchant tuotantoduon (The Office, Extras) uusi sarja Life's Too Short debytoi yksinomaan Yle Areenalla muutama päivä takaperin. Täytyy nyt ensiksi sanoa, että hieman ärsyttää Ylen tapa tuupata sarja nettipalveluun, vaikka ymmärrän sen olevan fiksu veto juuri tämän ohjelman kohdalla. Sen kerran kun kuitenkin katson televisiota, haluaisin katsoa sitä televisiosta.

Uudelle sarjalle kasaantuu paineita, sillä The Office ja Extras olivat sarjoista parhaita. Kotimaassaan uutuus oli kuitenkin floppi, joka ei kantanut yhtä kautta pidemmälle. Extrasin jälkeen Gervaisilta on saatu myös sellainen oksennuspallo elokuvaksi kuin The Invention of Lying (2009). Hämmentävän huono teos tosiaan, elokuva kun viihteen muotona ei ole Gervaisille väärä. Sen todistaa varsin mainio roolisuoritus Ghost Townissa (2008).

Life's Too Short on konspeptina lähempänä Extrasia. Nauretaan viihdebisneksen hylkiöille ja irroitetaan muka viikoittain jonkin vierailevan tähden elokuvamaski naamalta. Sarjan suomalainen traileri oikein huutaa, että meillä on luvassa Liam Neesonia, Johnny Deppia, Helena Bonhan Carteria, Steve Carellia ja Stingia.

Vaikuttaa lupaavalta. Entä mistä sarja sitten kertoo? Life's too Short on mukadokumentti näyttelijä Warwick Davisin hankaluuksista saada uusia rooleja. Ai kuka oli? Warwick Davis, näytellyt mm. kahdessa Star Wars -elokuvassa, Harry Pottereissa, Willow'ssa ja Labyrintissa. Jos ei vieläkään soita kelloja, niin tarkennetaan hänen esittäneen esimerkiksi ewokia ja Leprechaun -elokuvien the leprechaunia. Hän on siis, sanottaisiinko, lyhytkasvuinen.

Ensimmäisen jakson perusteella on sanottava tv-Warwickin jääneen yhden-kahden vitsin hahmoksi. Hän on lyhyt eikä yletä ovikelloon, haha, hän kuvittelee saaneensa huippuroolit vain näyttelijänkyvyillään, haha. Kuvio ex-vaimon kanssa ei jaksa kiinnostaa lainkaan. Onneksi sarja ei (pyöristettynä) yhden miehen varaan jääkään. Enää en ihmettele lainkaan miksi vaisusti mainostettua sarjaa yritetään tähdillä myydäkin.

Gervais ja Merchant esittävät omia itsejään. He pyörittelevät viihdebisnestä pöydän takana, jonka eteen astuu enemmän ja vähemmän toivottuja vieraita. Warwickin lisäksi siellä käy ensimmäisessä jaksossa puheilla Liam Neeson. Turha se on väittää, etteikö kohtaus vierailevan tähden kanssa olisi jakson ainoa oikeasti hyvä. Kokonaisuutena siis. Jos sama tahti jatkuu, jaksoissa tulee olemaan parikymmentä minuuttia ihan katsottavaa viihdettä ja kolme-neljä minuuttia oikeasti katsomisen arvoista tavaraa.

Warwickin sihteerinä jokajaksoiseen kokoonpanoon tulee kuulumaan myös Rosamund Hanson (This is Englandin Smell), jonka ruutuaika on todella mukava yllätys. Yritin jo This is Englandia seuratessa miettiä miksi tämä erikoisen näköinen ja -oloinen ihminen on niin oudon kiehtova, mutta en kyllä vieläkään ole ihan varma. Oli mielenkiintoista lukea hänen pitävän Juliette Lewisia esikuvanaan, sillä nuori Juliette hänestä mieleen välillä tuleekin. Myönnetään että minulla on ollut jonkinasteinen fiksaatio myös Lewisiin.

Extrasin jälkeen komediarintamalla on tullut monia hyviä sarjoja. Kovin järjestelmällisesti kun en alaa seuraa, tunnen niistä lähinnä peruskanavilla esitetyt jenkki- ja brittisarjat. Moni pieksee yhden jakson perusteella Life's Too Shortin mennen tullen, mutta tulen uskollisesti katsomaan jokaisen jakson ja lupaan vielä odottaa niistä jokaista. Jos ei koe olevansa velvoitettu katsomaan Gervaisia keskivertoisenakin, voi sarjan jättää syssymmälle ja tsekata komedian nälkäänsä oikeasti hyviä sarjoja, kuten Bored to Death, Becky & Steve (Him & Her), Modern family ja ennenkaikkea Episodes, omasta mielestäni vuosikymmenen toistaiseksi paras komediasarja.

Yle Areena: Life's Too Short 1/7, 28 min

Parhaat Simpsonit #46-42

46. There's Something About Marrying
Kausi 16, jakso 10

Simpsoneissa on käsitelty homoseksuaalisuutta alusta asti, sivuhahmojen kautta tai yksittäisten vitsien ja viittausten muodossa. Kokonaisen jakson aiheena se on ollut muutamiakin kertoja, tässä jaksossa se yhdistyy ajankohtaiseen, samansukupuolisten avio-oikeuteen. Homer käy pari kysymystä käsittävän pikakurssin netissä, tulostaa liperin kaulaan ja alkaa siunaamaan helpon rahan toivossa.

Kun jakso esitettiin ensikerran, muistan ajatelleeni ensimmäisten minuuttien aikana tämän olleen taas niitä jaksoja, jotka osoittavat sarjan nykytason olevan todella pohjamudissa. Pari kolme minuuttia alussa tuntuvat väkisin väännetyltä, mutta yhtäkkiä otetaan tiukka käännös ylöspäin.

Jakso ottaa kantaa ajankohtaiseen ja tulenarkaan aiheeseen. Siinä revitään hyvät naurut Homerin heppoisesta suhtautumisesta asiaan, ja toisaalta, kärjistetään tilannetta Margen ennakkoluuloisella ja tekopyhällä asenteella siskonsa suuntautumista kohtaan, jonka tämä on selvistä merkeistä huolimatta aina sivuuttanut. Historiallisessa mittakaavassa jakso on merkittävä Pattyn tullessa ulos kaapista.

Lisa: Well, what about the people of opposite sex who want to get married?
Homer: Opposite, yuch!
Lisa: I mean a man and a woman.
Homer: Hmm, maybe marriage isn't just for gays... What's that thing called when a guy is gay for a girl.
Marge: Straight.
Homer: Hahaha Ooh look at me, I'm as straight as a one dollar bill, la dee dah!

45. The Computer Wore Menace Shoes
Kausi 12, jakso 6

Vuosituhannen taitteessa internet oli vielä kohtalaisen uusi ja ihmeellinen asia tavalliselle kansalle. Simpsoneissa aihetta käsiteltiin laajimmin tässä vuoden 2000 jaksossa, jossa Homer ostaa tietokoneen, pistää kotisivun kasaan, ja paljastaa kaupungin likaisimmat juorut mystisenä Mr. X:nä.

Kaikki alkaa normaalisti, Homer hakkaa ydinvoimalan portteja, kun ei ole saanut sähköpostia vapaapäivästä. Tuohon aikaan päiväntasalla olevasta tietokoneesta sai maksaa aika paljon siihen nähden, että se vanheni vuodessa parissa. Aiheesta riitti revittävää satiirille, eikä jaksossa jätetä sitä hyödyntämättä. Seuraavana kohteena toisten gif-animaatioista koostuvat kotisivut, jonka irralliset outoudet ovat lähellä jälkipuoliskon erikoisuuksia.

Jakso repii helpot naurut aiheesta yli puolen välin, jonka jälkeinen kolmannes on omistettu yksinomaan tribuutiksi psykologisen mindfuck-vakoiluscifin merkkiteokselle, The Prisonerille. Tarjolla myös paljon 1960-70 luvun happopäistä kalustedesignia, ja Homerin saksalainen kaksoisolento! Toisin kuin edellinen "uusi" jakso, tämä on kauttaaltaan virheetön, joskin terävyys yleisesti ei ole ihan kultakauden tasoa.

Skinner: Our mayor’s corrupted. Mr. X has done this town a great service, despite his poor grammar and spelling.
Agnes: Seymour, are you looking at naked ladies?
Skinner: No, mother.
Agnes: You sissy.

44. Lost Our Lisa
Kausi 9, jakso 24

Homer, Simpsoneiden perheenpää on laiska ja tyhmä yhteiskunnan elätti, virranmukana kulkeva mukavuudenhaluinen loinen. Silti pohjimmiltaan hyväntahtoinen ja samaistuttava idiootti. Lisa on isänsä vastakohta, ja näiden kahden hahmon väliset kohtaamiset ovat aina olleet hauskoja ja koskettavia.

Bartin liimattua naamaansa pilailupuodin kamaa, ei Lisa pääsekään luvatulle reissulle museoon. Tarina kertoo Lisan epäonnistuneesta bussimatkasta näyttelyyn. Ottaessa [bussin oikea numero]A:n, hän päätyy monen mutkan kautta ojasta allikkoon, ja löytää mm. Area 51...A:n.

Lisan seikkailu oudossa ja pelottavassa kaupunginlaitamassa tarjoaa monikulttuurisesti mielenkiintoisia tilanteita, samalla kun Homerin etsinnät pitävät myös jakson pikahuumorin balanssissa. Lisa-jaksot eivät taida olla kovassa huudossa, kun niitä on niin harvoin tarjolla, mutta niistä on ajan mittaan kasvanut olennainen osa Simpsoneiden parhaimmistoa.

Jakson lopetus on kaunis, hauska ja hellyyttävä. Homer ja Lisa murtautuvat museoon, rikkovat antiikkisen patsaan joka paljastuu musiikkilaatikoksi. Seikkailun odd couple kuulee sävelmän, jota kukaan heidän aikalaisistaan ei ole kuullut, ja vaalivat sitä pitkälle toista sekuntia, kunnes se sekoittuu jo mielissä Old Spice mainosmusaksi.

Lisa: Oh! It's the last day of the Isis exhibit!
Bart: Well you should have thought of that before I glued all this stuff to my face!

43. Lisa's Substitute
Kausi 2, jakso 19

Ensimmäisten kahden kauden aikana Simpsoneissa käsiteltiin asioita paljon useammin ja enemmän tunteella, kieli poskessa, mutta aidosti koskettavasti. Tämä oli ennen kuin Conan O'Brien tuli talliin äkkiväärine ideoineen. Homer ja Lisa ovat ottaneet yhteen vuosien mittaan useamminkin, mutteivat koskaan näin rajusti.

Dustin Hoffman vierailee jaksossa sijaisopettajana, johon Lisa ihastuu. Jaksossa lainaillaan jonkin verran elokuvaa Miehuuskoe, jonka pääosaa Hoffman esitti. Miehen älykkyys ja charmi saa aikaan katkeransuloisen vihan isänsä antamaa huonoa roolimallia kohtaan. Tunteikkaan jakson kohokohta on lopussa nähtävä, Homerin isä-tytär-suhteen kömpelö paikkailu.

Miss Hoover: He didn't touch my lesson plan. What did he teach you?
Lisa: That life is worth living.

42. Life on the Fast Lane
Kausi 1, jakso 9

Homerilla on ongelmia pitää suhteensa lapsiin kunnossa, mutta eipä vaimonkaan kanssa aina hurrata. Margessa on paljon hyviä puolia, mutta on pakko sanoa että Marge-jaksot olen aina kokenut sarjan heikommiksi. Ensimmäisen kauden ikimuistoisimpiin kuuluva Life on the Fast Lane on ensimmäinen ja edelleen suurin poikkeus.

Homer antaa syntymäpäivälahjaksi vaimolleen keilapallon, jota ei ollut alunperinkään tarkoitettu kuin omaan käyttöön. Marge ottaa kuulan kainaloon ja painuu radalle. Siellä raivoaan tyynnyttelevä vaimo tapaa yltiöromanttisen Jacquesin, jonka kanssa hän jakaa salaisen salamasuhteen.

Esimerkki ensimmäisen kauden jaksosta, jossa käsitellään vakavia tosielämän aiheita, joita ei missään vaiheessa vedetä läskiksi. Loppukohtaus on sentään elämässä ja rakkaudessa kannustava. Ensimmäinen Emmy-palkittu jakso ja sarjan essentiaaleja.

Ensimmäisestä kaudesta on vaikea nostaa esiin kohokohtia, koska kyseessä on niin erilainen ohjelma. Jokainen jakso on kuitenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen. Tämä on ensimmäisten joukossa.

Marge: You bought that bowling ball for you, not for me.
Homer: What? No!
Marge: The holes were drilled for your fingers.
Homer: Well, I wanted to surprise you. I couldn't very well chop your hand off and bring it to the store, could I?
Marge: You never intended for me to use that ball.
Homer: Well, if that's how you feel, I'll take it back.
Marge: You can't take it back! You had your name engraved on it!
Homer: So you'd know it was from me!
Marge: Homer, I'm keeping the ball...for myself!
Homer: What? But you don't know how to bowl. Whoops!

+ Mr. Plow commercial (1992)
jaksosta Mr. Plow (kausi 4 jakso 9)

Life on the Fast Lane sisältää mainion unikohtauksen, jossa Marge tanssii Jacquesin kanssa taiteellisessa mustavalkokuvassa. Se jää kuitenkin auttamatta kakkoseksi Mr. Plow'n mustavalko-taidelokuvapastissi-mainokselle, joka irvailee tyylisuunnalle vakuuttavasti. Yksi parhaista film-within-filmeistä.

Lisa: Dad, was that your commercial?
Homer: I... don't know.

Parhaat Simpsonit, osa 2

49. Bart the Murderer

Kausi 3, jakso 4

Mafia ja rikollisuus suuressa skaalassa on aina kiinnostanut jollain aivan erityisellä tasolla. Onkin harmi että aina 1930-luvulta asti ikonisia gangsteriklassikoita tehtaillut Hollywood-koneisto alkoi prakaamaan vuosituhannen vaihteessa. Sopranosia lukuunottamatta on saatu vain hyviä yrityksiä ja kohtalaisia elokuvia.

Se ei välttämättä ole suoranaista ihailua, kadehtimista tai pelkoa. Siinä vain on sitä jotain selittämättömällä tavalla kiehtovaa. Bart the Murderer ilmestyi aikana jolloin nuo elokuvat elivät viimeisiä menestyksen vuosiaan. Vuotta aiemmin ilmestyi esimerkiksi sellaisia elokuvia kuten Mafiaveljet, Miller's Crossing, Mafiakokelas ja Kummisetä III.

Bart laskee laudallaan tapaturmaisesti hämärän kapakan eteen, joka paljastuu alamaailman herrasmiesten kerhotiloiksi, Legitimate Businessman's Social Clubiksi. Bartista tulee pian mafiosojen juoksupoika ja varsin tyylikäs sellainen.

Sanonta "It's funny because it's true" saa aivan uuden merkityksen kun Fat Tony sanoo sen teurastuksenhurmeista Itchy & Scratchy jakson päätteeksi. Jaksossa on vain vähän varsinaisia kohokohtia tai ikimuistoisia vitsejä, jakson toimiessa enemmän eheänä kokonaisuutena gangsteripelistä, houkuttelevasta korkealuokkaisesta elämästä jossa ihmishenki on halpa. Parodia perustuu-tositapahtumiin-tv-elokuvista on toki mainio.

Bart myöhästyy elintärkeästä cocktailin sekoittamisesta Skinnerin antaman jälki-istunnon vuoksi, ja rehtori on seuraavana päivänä kadonnut. Bart taistelee omantunnontuskia vastaan ja kokee kertaheitolla sen pimeän puolen, jolta on halunnut sulkea silmänsä. Pysäyttävin hetki jaksossa on viimeinen, joka summaa koko ristiriitaiseen suhtautumisen mafiaan.

48. Treehouse of Horror VII
Kausi 8, jakso 1

Treehouse of Horror -jaksot on hankalia käsitellä kokonaisuuksina. Ne koostuvat pääsääntöisesti kolmesta lyhyestä episodista, joita sitoo yhteen jokin kehyskertomus tai alkuintro. Lähes jokaisessa Simpsoneiden Halloween-spesiaalissa on perinteisesti se yksi kiintiöhuono episodi, yksi ikimuistoinen klassikko ja monissa yksi kokeellinen erikoisuus.

Seitsemäs kauhun ja science fictionin liitto pitää sisällään kaksi hyvin mieleenpainuvaa episodia. Ensimmäisessä paljastuu perheen ullakolla piilottelema Hugo, Bartin ex-siamilainen kaksonen. Toisessa seurataan Lisan tiedeprojektia, jossa kolassa liukenevan hampaan ympärille alkaa kasvaa nopeasti kehittyvä yhdyskunta.

Simpsonit on aina tehnyt tieteestä hauskaa. Sarjasta on ammentanut vuosien mittaan lukemattomia ajatusleikkejä ja se on rikastanut aivan varmasti monen katsojan ajatusmaailmaa todella paljon. Samalla tapaa kuin esimerkiksi Aku Ankka.

Nämä kaksi elämää suurempaa tuotemerkkiä ovat myös yleissivistävintä viihdettä mitä voi löytää. Yhteyksiä toisiinsa niillä on enemmänkin ja monissa Treehouse of Horror -jaksoissa se korostuu entisestään.

Niin se kolmas episodi. Bill Clintonin ja Bob Dolen väliset presidentinvaalit ovat pelkkää kangastusta. Todellisuudessa kauhujaksojen vakiovieraat ulkoavaruudesta, Kang ja Kodos, ovat päättäneet orjuuttaa ihmiskunnan. Ei niin hyvä.

47. Treehouse of Horror VI
Kausi 7, jakso 6

Episodien lyhyt kesto mahdollistaa erilaiset kokeilut ja radikaalein löytyy Treehouse of Horror numero kuudesta. Siihen aikaan tietokonegeneroitu kuvasto oli jopa peloittavan näköistä. Homer³ oli kokeilu 3D:n maailmaan. Niin riippuvainen kuin Simpsonit kaksiulotteisesta ilmaisustaan onkin, se ei ole estänyt työryhmää onnistumasta kokeilussa monellakin tasolla.

Ei pelkästään teknisesti, vaan myös käsikirjoituksensa puolesta jakso on todellinen helmi. Homer pakenee Pattya, Selmaa ja heidän lomakuviaan johonkin seinän väliin, huomatakseen löytävänsä itsensä jostain todella merkillisestä, Tronia muistuttavasta ympäristöstä.

"I'm somewhere I don't know where I am!"

Ensimmäisellä kertaa Bartin piikikäs tukka näytti huvittavalta ja Homer oikeiden ihmisten keskellä yksinkertaisesti typerältä. Vieläkin typerämmältä mielestäni on aina näyttänyt Simpsons-figuurit, jollaisesta Bartin ulkomuoto episodiin mallinnettiin.

Vaikka episodin viimeinen osa on vähän rujo, se on myös jollain tapaa haikea ja aavemainen. Homer ottaa uudet hoodit melkoisen hyvin vastaan ja lähtee tutkimusmatkalle meidän maailmamme kaupungin kaduille. Päätös on kieltämättä loistavan epämääräinen. Homer kiinnittää huomiota Erotic Cakes myymälään ja astelee sisään. Vau.

Parhaat Simpsonit, osa 1

50. Last Exit to Springfield
Kausi 4, Jakso 17

Järjestystä laatiessa on yritetty ottaa monia asioita huomioon, hieman kattavuuttakin, mutta yhtään jaksoa ei ole millään muotoa otettu mukaan väkisin. Ei edes monesti parhaaksi äänestettyä (jonka kuitenkin hoidan nyt äkkiä alta pois.) Järjestys on tottakai kaikkiaan melko viitteellinen.

Ei ole ihan yhtä vaikeaa vertailla keskenään varhaisia Simpsoneita uudempiin, kuin esimerkiksi elokuvia, mutta on siinäkin haasteensa. Simpsonit vaikuttavat monella tasolla, ja vaikka kaikkiaan valtaosa perustuu älykkääseen huumoriin ja satiiriin, osa jaksoista on oikeasti ajatuksia herättäviä, koskettavia ja hellyyttäviäkin.

Last Exit to Springfieldista muodostui virallisesti sarjan paras jakso kymmenisen vuotta sitten. Siitä vastasi peräjälkeen Entertainment Weeklyn listaus, fanien äänestys, ja Simpsons-tietokirjailija Chris Turner.

Kyseessä on jakso sarjan kultakaudelta, ja mielestäni se on lähinnä yhtä hyvä kuin sarja tuolloin keskimäärin. Ilmeisesti sarjan sisältämästä paljosta hyvästä tämä on kuitenkin onnistunut kiteyttämään kaiken olennaisen amerikkalaiselle medialle ja faneille kaikista parhaiten. Satunnaisempi katsoja ei varmasti jaksoa parhaaksi valitsisi.

Vaikuttimena on jo historiallinen vaikutus sarjaan. Ensimmäisten kausien ajan sarja kuvasi jokseenkiin realistisesti satirisoiden amerikkalaista elämää. Tämä jakso muovasi sarjaa tulevaan suuntaansa, lisääntyvällä surrealismillaan ja kulttuuriviittausten sijoittelulla järkevästi kantaa ottavaan kokonaisuuteen.

Jakso on otettu oppimateriaaliksi Kalifornian yliopistossa, jossa siihen tutustutaan peilinä amerikkalaiseen yhteiskuntaan, kulttuuriin, satiirin ymmärtämiseen ja viitteiden vastaanottamiseen.

Kriteerinä ykkössijalle on siis ainakin osittain ollut ennemmänkin jakson kompakti muoto edustaa koko sarjaa, sen paikka sarjan historiassa ja mahdollisesti sen alitajuinen vaikutus vielä vuosien päästä. Hyvä ja muistettava se onkin, paras ei missään nimessä.

Homer tyhmentyi vuosien ja iskujen myötä kausi kaudelta. Tähän asti hahmo oli ollut vielä jossain määrin tolkuissaan, mutta hahmon ylitsevuotavaa typeryyttä korostava absurdien tapahtumien yllätyksellisyys oli tästedes parhaat naurut kirvoittava elementti monia vuosia. Myöhemmin siitä ikävä kyllä kasvoi pahimmillaan itsetarkoituksellinen, helppo ja epähauska täyteaine kun ei parempaan pystytty.

Tässä jaksossa on yksi parhaista esimerkeistä: Bart vaihtaa herkullisen ovikiilan Homerin viineriin. Kohtaus joka ei ole paperilla minkään arvoinen, muuttuu taitavan animaation ja ääninäyttelyn vuoksi yhdeksi jakson huippuhetkistä. Se edustaa sarjan selittämättömällä tavalla toimivaa, järjettömän komiikan osa-aluetta, vastapainona sen poikkeuksellisen hyvin kirjoitetulle huumorille.

Kaiken muun lisäksi Simpsonit on vastuussa monista epämääräisistä korvamadoista. Stonecutters Song ja See my Vest ovat itselleni yleisimpien joukossa, mutta myös lukuisat lausahdukset soivat päässä aika ajoin. Eikä pelkästään vakioituneet hokemat, vaan syvempääkin syvemmälle porautunut Dental Plan! Lisa needs braces. Dental Plan! Lisa needs braces. Ja sehän löytyy juuri tästä jaksosta.

Lisa tarvitsee siis kalliit hammasraudat ja Homerin töissä ehdotetaan hammashoitosopimuksesta luopumista kaljakoria vastaan. Alkaa kädenvääntö hammashoidon puolesta, jonka aikana Homerissa nähdään niin idioottia kuin sankariakin.

Saadakseen kaiken irti ja käsitelläkseen sarjan aiheita, tulee tietää ja ymmärtää Amerikan Yhdysvaltoja edes välttävästi. Toisaalta, pitkäaikaisesti nautittuna sarja on mitä parhaimpia oppaita tuohon kulttuuriin jos sitä osaa lukea. Ei aihetta mitenkään erityisen radikaalisti käsitellä, loppujen lopuksi painava sana jää päähän parhaiten hokeman varassa, mutta silläpä vasta tehokkuus taataankin.

Visuaalisesti loisteliain kohtaus nähdään Lisan saatua ilokaasua. The Beatles elokuvaa Yellow Submarine mukaileva hallusinaatiojakso on sisällytetty jakson lomaan nimenomaan näyttäväksi välijaksoksi. Tarinan kannalta se on tarpeeton, mutta asiayhteyteensä nähden hauska oivallus ensiluokkaisella toteutuksella.

+ Deep Deep Trouble (1990)

Simpsoneita tuotteistettiin järkyttävällä volyymillä alusta lähtien. Suomessa ei nähty Butterfingerin ja kasibittisen Nintendon mainoksia, mutta ne voi tsekata nykyään dvd-bokseista tai Youtubesta. Erinäisiä mainoksia on tehty näihin päiviin asti ja Butterfinger mainoskampanja itseasiassa potkaistaan uudestaan käyntiin tänä vuonna. Mainokset eivät ole itsessään kaksisia, lähinnä ihan kivoja.

Michael Jackson oli Simpsoneiden suuri fani. Hän vieraili toki sarjassakin, mutta teki myös klassikkokappaleen Do the Bartman, joka on se tunnetuin Simpsonit-musavideo. Aivan ehdottomasti parempana pidän silti DJ Jazzy Jeffin käsialaa olevasta Deep Deep Troublesta, joka parodioi silloin valkenemaankin päin olevaa ysärinalun rap-musiikkia, kerrottuna gangstaräppärien tapaan dramaattisia käänteitä vilisevänä tarinana kovasta jokapäiväisestä elämästä.

Viisikymmentä televisiosarjaa #1: The Simpsons (1989-)

1. The Simpsons (1989-)
Simpsonit, 24 kautta, 523 jaksoa

Simpsonit debytoivat Suomessa jaksolla Lapsenvahti syksyllä 1991. Olin esikouluikäinen. Sarja oli oikeastaan alusta asti ylivertainen muihin tv-sarjoihin nähden, enkä pidä sitä kovinkaan todennäköisenä että mikään sarja tulisi sitä ylittämäänkään.

Talouteemme oli juuri hankittu ensimmäinen videonauhuri, jolla kaikki jaksot nauhoitettiin. Ensimmäisen kauden jälkeisellä tauolla saatoin katsella koko kauden yhden päivän aikana. Tavasta on tullut monelle muullekin traditio, kiitos ysärin lopulla alkaneiden maikkari-maratonien, TVTV-uusintojen, lauantai-sunnuntai-putkien ja dvd-julkaisujen myötä.

Nauhoitin paria unohdusta lukuunottamatta kaikki jaksot, dvd-julkaisuihin ja digiaikaan asti. Kasettien lukumäärä lähenteli kuuttakymmentä, noin puolien ollessa nauhoitettuna puolinopeudella. Jaksoja katseltiin kasettitolkulla läpi yön niin kaveriporukassa, kuin öisiltä riennoilta saavuttua, jaksojen pyöriessä vielä aamulla kun heräsi maksalaatikot tai muut öiset eväät naamalla.

Vaikka jokaisen jakson oli nähnyt kymmeniä kertoja, niitä jaksoi katsoa vaikka päivittäin uusiksi. Futurama tarjosi vaihtelua väliin, muttei sen jaksoja katso niin moneen kertaan uudestaan. Simpsonit on pyörinyt yli kaksikymmentä vuotta ja sen voi lohkoa selkeisiin, laadullisiin ajanjaksoihin. Ensimmäinen kausi on hyvin erilainen kuin vaikkapa kahdeskymmenesensimmäinen.

Suuri osa viidenkymmenen televisiosarjan valinnoista löytyy myös simpsoneittain.

Aluksi sarja kuvasi jokseenkin realistisesti, amerikkalaisen keskikastin arkea, ihmissuhteita, duunari-isiä, kotiäitejä, kouluelämää, yhteiskuntaa, politiikkaa, uskontoa, erilaisuutta, kiusaamista. Tyyli ei ollut vielä räikeän satirisoivaa, hahmot ja huumori ei sisältänyt sen nykyisin suurinta antia - aivottomia ja yllättäviä gageja. Viittaukset pop-kulttuurin ovat myös lähteneet käsistä.

Kaikista terävin kärki löytyy noin tuotantokausiväliltä 3 - 8, mutta voi sanoa ensimmäisen vuosikymmenen olevan kaikkiaan laadukasta, ja sitä seuraavat vuodetkin parhaimmillaan yhtä korkeatasoista. Ensimmäinen suuri notkahdus tapahtui vuosituhannen taitteessa, jota seurasi monet esteettiset muutokset, kuvasuhteen vaihto, tietokonegrafiikat ja teräväpiirto.

Alkuperäinen, ysärinalun karkea ja tummempi pastelli-Springfield on säilynyt rakkaimpana aihiona sarjalle. Modernisoitu, imelän pehmeä, pikkutarkka tyyli vaati paljon totuttelua. Parhaimmillaan Simpsonit on aina ollut simppelisti esitetty, painavaa kritiikkiä ja tulkintaa sisältävä älykäs ja hauska pop-kulttuuripastissi.

Suurin ongelma nykytasossa on ensinnäkin joka kuvan ja kohtauksen turboahtaminen sisällöllä, vitsiä vitsin sisällä. Toinen suuri ongelma on tietenkin se, etteivät vitsit ole enää niin hyviä. Se ei tee jutusta hyvää, että Simpsonit lainaa jotain ohjelmaa tai elokuvaa. Siinä pitäisi olla jotain ideaakin, niin kuin ennen oli. Oli hauska huomata yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Heavenly Creatures (1994), uudehkon jakson pohjana. Lisa the Drama Queen (20. kausi, 9. jakso) ei kuitenkaan saanut aiheesta mitään irti, tuoreeltaan olisi varmasti saanut.

Kaksi suosikkiani elokuvaviittauksista, tunnistatko?

Tottuneena pitkiin putkiin ja sarjan heikonneeseen tasoon, turhauduin uusien jaksojen katseluun jakso kerrallaan. Lopetin sarjan uusien jaksojen katselun noin viisi vuotta sitten kokonaan. Ideana oli ottaa menetetty aika sitten kiinni kerralla. Aloitin sen vähän aikaa sitten. Laiton boksin tallentamaan uudet jaksot automaattisesti ja katselin kaksi uusinta kautta, sekä dvd-boksina etuajassa julkaistun 20. kauden.

Yleistaso on edelleen viihdyttävä, paikoin jopa erinomainen, joskaan ei järin fiksuina kokonaisuuksina. Sivuhuomiona mainittakoon, että Angry Birdsiin on viitattu jo ainakin kolmasti. Se kuvastaa lähinnä sitä, kuinka pakonomainen tarve tekijöillä on veistellä vitsejä jokaisesta uudesta ilmiöstä, iTuotteista Lady Gagaan.

Angry Nerds, Angry Burns ja Furious Fliers.

Pakottava tarve suomia jokaista Suomen bongausta maailmalla on surullinen piirre pienessä maassamme, mutta kaikki bongailu Simpsoneissa on kivaa ja Suomihan on saanut osansa aiemminkin. Kohteita ovat olleet ainakin Paavo Nurmi, Nokia Tune ja koulukongressin lappilaishahmo. Suominippelinä mainittakoon myös casting director/tuottaja Bonita Pietilan olevan suomensukuinen ja Yhdysvaltain suomalaisalueella kasvanut.

Suomi edustettuna.

Kuten kaikki Simpsoneita aktiivisesti seuranneet tietävät, viittaukset etenkin elokuviin, ovat sarjan tärkeimpiä elementtejä. Täten niitä tietämättömät saattavat missata koko jakson idean. Elokuvalainojen lisäksi pitkäaikaisia vakioaiheita ovat olleet mm. The Beatles ja pössyttelykulttuuri, etenkin sarjan keskivaiheen aikoihin.

Ringo Starrin vierailu sarjassa on omia suosikkejani. Jaksossa Brush with Greatness (2.18) Beatlesin vanha partamaskotti kirjoittaa vielä tänäkin päivänä vastauksia 60-luvun faniposteihinsa, mm. Margelle. Myös George Harrison ja Paul & Linda ovat vierailleet sarjassa. Legendaarisin Beatles-aiheinen jakso on Homer's Barbershop Quartet (5.1.) jossa koko bändin elinkaari käydään läpi springfieldiläisittäin.

Ringo, Paul ja Linda

Moni vakioaihekin on ajan mittaan kadonnut kokonaan. Sarja seuraa tiukasti aikaansa, mutta toisaalta lähteet ovat yhä useammin kauempaa historiasta, jaksot ovat pirstaleisempia ja esimerkiksi klassisen musiikin käyttö on lisääntynyt huomattavasti.

Sohvagagit, saksofonisoolot, lopputekstien teema-vieraat paisuvat paisumistaan. Mikä alkoi hauskana lisänä alkutunnariin, on nyt lyhyt elokuva alkutekstien lomassa. Alkutunnareita on suunnitellut myös vierailevat artistit. Banksyn, Bill Plymtonin ja John Kricfalusin teokset ovat itseasiassa ikimuistoisempia kuin itse jaksot.

Banksy.

Bill Plympton.

John Kricfalus.

Film within film -pätkät ovat muutenkin olleet hyvin yleisiä Simpsoneissa. Itchy & Scratchy -piirretyt, Troy McCluren opetusvideot, Rainier Wolfcastlen elokuvat, Flandersin raamattuelokuva, mainokset, visailut, unijaksot jne. Sarjan ulkopuolisetkin lyhytelokuvat ovat säilyneet Tracey Ullman Show -pätkien jälkeen, ennen kaikkea mainoksina ja musiikkivideoina. Uutuutena myös viimevuotinen Oscar-ehdokas, The Longest Daycare (2012).

Tracey Ullman Showssa nähdyt, reilun minuutin pituiset pätkät ovat viikossa kyhättyjä vastineita sarjakuvastripeille. Hyviä väliaikaviihteenä, ei niinkään erillisinä teoksina. Moni vitseistä on kierrätetty sittemmin omassa ohjelmassa.

Simpsoneiden perhe Tracey Ullman Shown aikaan, vuosina 1987-1989.

Simpsonit on satiirinen kuvaus amerikkalaisesta unelmasta. Käsikirjoitukset olivat timanttia kunnes rutiini alkoi paistaa läpi. Pitkään sarjan aiheet, skenaariot ja yksityiskohdat olivat viimeiseen asti hiottuja, älykkäitä kokonaisuuksia. Kierrätysjaksoja lukuunottamatta huono jakso tuntui kaukaiselta ajatukselta.

Nerokkaat hahmot ovat varmasti tehneet käsikirjoittamisesta helppoa. Yhteiskunnan kaikki edustajat, enemmistöt ja vähemmistöt on huomioitu. Näin suuressa pelikentässä kuin Springfield, on oltava kliseiset kiintiöhahmonsa. Yksittäisten hahmojen sijaan hahmojen pelaaminen toistensa kanssa, sekä poikkeuksellisen loistavat ääninäyttelijät ovat avainasemassa.

Kuka on oma suosikkisi?

Vain aniharva hahmo nousee oikeasti ylitse muiden. Homer on ilman muuta tärkein kaikista, mutta samalla koko perhe on tärkeä elementti tekemään Homerista niin toimivan hahmon. Lisa on sarjan myötä kasvanut porukasta eniten. Simpsonien perheen ulkopuolelta omia suosikkeja ovat mm. Monty Burns, Chief Wiggum, Ralph Wiggum, Sarjishemmo, Groundskeeper Willie, Skinner ja Apu Nahasapeemapetilon. Eniten kaipaamani hahmot ovat Phil Hartmanin (kuoli vuonna 1998) esittämät Troy McClure ja Lionel Hutz.

Matt Groeningin Elämä on helvettiä -sarjakuvat ja Simpsonit tv-sarjaa edeltävät Tracy Ullman Show -lyhärit edustavat samaa huumorin lajia, mutta ovat hyvin minimalistisia Springfieldin rikkaaseen maailmaan ja henkilökatraaseen nähden.

Maalaustaide on muiden taiteiden tavoin hyvin edustettuna sarjassa.

Simpsoneiden vaikutus animoituihin tv-sarjoihin on mittaamattoman suuri. Simpsoneiden syntyessä amerikkalainen animaatio eli vaikeita aikoja, ja se muistetaan myös Disneyn synkkänä kautena.

1980-luvun lopulla tapahtui radikaali muutos parempaan; Disneyn renesanssi, alkaen Pienestä merenneidosta, palautti yleisön ja kriitikoiden uskon studioon. Samoihin aikoihin myös Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? oli menestys.

Simpsonit saivat nosteen vuoksi mahdollisuuden omaan sarjaansa, ja huikean suosion myötä ilmaantui lukemattomia kopioita, joista vain harvasta oli mihinkään. Mainitsemisen arvoisia lähinnä South Park, Kukkulan kuningas ja Family Guy.

Ristiriitaisuus, kiistanalaisuus ja moniselitteisyys (tai selittämättömyys) tekee laadukkaan taiteen helposti iättömäksi. Vrt. Quentin Tarantinon Reservoir Dogs - mistä on lähtöisin yksi ylimääräinen laukaus elokuvan lopussa? Eniten päätä vaivannut kohtaus Simpsoneista löytyy yhdestä ehdottomista suosikkijaksoistani.

"El Viaje Misterioso de Nuestro Jomer" (The Mysterious Voyage of Homer) Kausi 8, jakso 9

Homer ottaa osaa chili-kilpailuun, kaivaa esiin isommasta lusikasta veistetyn chili-lusikkansa, ja antautuu Quetzlzacatenangon armottoman chilin armoille, jota on kasvattanut Guatemalan viidakon alkukantaiset mielisairaalapotilaat. Homer näkee halluja, puhuu Johnny Cashin esittämälle kojootille ja haluaa löytää sielunkumppaninsa.

Jakson loppuratkaisu on vähän niin ja näin, mutta muuten se pitää sisällään montakin suosikkikohtausta ja -quotea. Kuriositeettina kaikkien aikojen häiritsevin kohtaus. Bart kertoo Lisalle tarinaa ruokapöydän äärellä: "So then I says to Mabel, I says...", juttu keskeytyy ja Bart jatkaa "so anyway I says to Mabel I says..."

Kohtaus ei ehkä häiritse montaa katsojaa, mutta Simpsoneissa asioilla on ollut tapana olla tarkoitus. Juttua ei viedä loppuun, eikä se tarkoita mitään. Onko se kannanotto englanninkielen käyttöön? Tyhjänpäiväistä länkytystä, mitä suurin osa ihmisten dialogista todellisuudessa onkin? Tietoinen ratkaisu saada aikaan ongelma ilman ratkaisua, ajattomaksi sarjaa muovaava insideri, jota pähkäillään vuosien päästä?

Päätön Vadermies, yläoikealla oma vastaavani.

Tämän kaiken jälkeenkin on käyty läpi vain ns. jäävuoren huippu. Lukuvinkkeinä voisin suositella Jouni Paakkisen kirjaa Simpsonit - Keltaisen perheen kaksi vuosikymmentä (2008) ja Nancy Cartwrightin (Bartin ääninäyttelijätär) omaelämänkerrallinen My Life as a 10-year-old boy (2000).

Simpsoneista jää helposti mieleen vain yksittäiset vitsit, viittaukset ja vierailut. Itse jaksot eivät välttämättä niinkään. Jotta tämän julkaisun pituus kuitenkin pysyisi aisoissa, jatkan aiheen tiimoilta vielä parhailla Simpsonit jaksoilla ja -lyhäreillä tulevan viikon aikana. Tähän päättyy viidenkymmenen tv-sarjan listaus, toivottavasti siitä on saatu jotain irtikin. Vastaavia on luvassa uusin aihepiirein.

Junalla Trondheimistä Bodöhön

Saattaa sisältää juonipaljastuksia.

Norjan televisiossa esitettiin toissakesänä suora lähetys viisi vuorokautisesta laivamatkasta, joka lähti Bergenistä ja matkasi Kirkenesiin. Ohjelma keräsi kolme miljoonaa katsojaa. Yle Teema esitti siitä pian lyhennetyn puolipäiväisen version, vain että suomalaiset pääsivät valittamaan veromarkkojensa käytöstä.

Tänään Teemalla on esitetty Junalla Trondheimistä Bodöhön, eli lähes kymmenen tuntinen matka junan keulilla. Mikäs sen parempaa pitkäperjantain ohjelmaa. Pitäähän television erikoisuuksiakin näyttää.

Junassa matkustaminenhan voi olla oma maailmansa, jopa terapeuttinen ja rauhoittava kokemus. Lahden ja Helsingin väliä tulee yleensä suhattua ja kyllä sen tietyn suomaiseman haluaa joka kerta nähdä. Mitään muuta nähtävää siinä ei sitten olekaan. Mutta jos reittiä ei kulje säännöllisesti niin sitten..

Paitsi jos ajaa koko ajan pitkiä tunneleita ja korvat lukkiutuu niin ettei säryltä voi enää nauttiakaan. Jos ei kuitenkaan ole pitkiä tunneleita, maisemiin nauliintuu helposti... ellei matkaa Tukholma-Göteborg väliä, jolla juna keikkuu puolelta toiselle ja tulee paha olo.

Tai jos kotiutuu festareilta täyteen ahdetussa junassa ilman istumapaikkaa. Tai kun rauhallisen maalaismaiseman fiilistely loppuu kun viereen istahtaa vanhalta viinalta lehahtava rehaaja, joka sanoo kuinka kaikki on nykyään vain kännykän ääressä ja pyytää naapuripenkin tyttöjä soittamaan Metallicaa luureistaan.

Sitäpaitsi epämääräiset huonosti ilmoitetut vaihdot tuottivat pienenä traumoja.

Toisin sanoen, NRK kanavan tuotanto on junamatka josta voi oikeasti nauttia, ja television äärestä joutaa huoletta vessaan, joka toimii kuin...

Tai voisi nauttia, mutta kun televisiolähetys päättää matkan liukumista ja feidauksista. Reitti on kuvattu jokaisena vuodenaikana ja niiden välillä liu'utaan. Turhankin tiuhaan. Ajoittainen kuvakulman vaihtelu sivunäkymään on myös rasittava.

Itse voi olla vuodenajan ja kameran herra (eli pitäytyä siinä menosuunnassa), NRK:n sivuilla.

Pieksee ainakin takkatuli- ja akvaario dvd:t.

Viisikymmentä televisiosarjaa #2: Twin Peaks (1990-1991)

2. Twin Peaks (1990-1991)
2 kautta, 30 jaksoa

Pitkään kestäneiden sarjojen päättäminen on ilmeisen hankalaa. Oli kyse televisiosarjasta tai sellaisten listauksesta, niin kuin tämä projekti nyt tässä.

Onneksi viime viikolla esitetty Pasilan päätösjaksokaan ei ollut järin onnistunut, joten antaa olla jo. Oli muuten onneton, halpa, venytetty täytejakso, niin kuin turhan monessa tv-sarjassa.

Todella harvoin tv-sarja pystyy tarjoamaan tyydyttävän lopun. Eikä ole mitään hirveämpää kuin päättää sarja yhteislauluun (oli se ironista tai ei!)

Parhaat lopetukset ovat harvoin loppuja lainkaan, ennemminkin entistä kovempia cliffhangereita. Sopranos päätettiin todella mieleenpainuvasti kesken. Tarinan lankoja ei siis kannatakaan yhdistää aina, ja siitä on myös Twin Peaks loistava esimerkki.

"The owls are not what they seem."

Sarjan päätösjakso nähdään tänään Kutosella. Hienoimpia yksittäisiä tv-sarjan jaksoja, ja osittain vahingossa niin ikimuistoinen. Jakson ei pitänyt päättää kuin kyseinen kausi, mutta sarjaa ei ikinä jatkettukaan.

Jääköön tarkemmat yksityiskohdat sikseen, mutta ajan ja tahdin käyttö jakson aikana on silkkaa taidetta. Kaikessa minimalistisuudessaan, jaksossa esiintynyt pankkivastaava jää elävästi mieleen suorituksena ja hahmona, joka ei ole tippaakaan vaille timanttinen.

Kun kyseisestä sarjasta napatulla nimellä varustettu blogi listaa suosikkisarjojaan, ei pitäisi korkean sijoituksen tulla yllätyksenä.

Sarjasta ei ole kuitenkaan tullut kirjoitettua ihmeemmin ja olisin halunnut tehdä sen kunnolla tämän listauksen yhteydessä. Ikävä kyllä nyt ei ole sen aika, ja palaan siihen ehkä hamassa tulevaisuudessa.

"Damn Good Coffee. And hot!"

Rakkaus sarjaan alkoi pienestä pitäen, ennen kuin olin kokonaista jaksoakaan nähnyt. Ensiesityksen aikaan olin alle kouluikäinen, joten näin siitä tuolloin vain satunnaisia pätkiä.

Angelo Badalamentin musiikit sarjaan löytyi vinyylillä ja vinyyliltä nauhoitetulla kasetilla. Se oli kovassa kulutuksessa ilmestymisestään lähtien ja kuuluu edelleen suosikkilevyihin. Soundtrackina se on ehdottomasti viiden kaikista tärkeimmän joukossa.

Käsitykseni sarjasta oli pitkään mielikuvien, kuulopuheiden, nähtyjen pätkien ja musiikin varassa. Yhtä jaksoa lukuunottamatta sarjaa ei ollut nauhoitettuna, eikä sarjoja silloin katseltu mistä vain, milloin vain, niin kuin nykyään.

Sarjan ensimmäinen uusintakierroskin muutamia vuosia myöhemmin lopetettiin kesken, joten näin sen kokonaisuudessaan vasta kymmenen vuotta ensiesityksen jälkeen.

"That gum you like, is going to come back into style."

Eikä se ollut mikään ajan, muistojen ja mielikuvien kultaama kokemus. Twin Peaks yksinkertaisesti on aikamme suurimpia mestariteoksia, kuten myös David Lynchin uran.

Sarjan tunnelma ja maailma on omaa luokkaansa, hahmoista puhumattakaan. Kyle MacLachlanin esittämä Agentti Cooper on loputtoman kiehtova hahmo, eikä häneen kuitenkaan pääse kovinkaan syvälle sisään.

Hahmogalleriasta löytyy niin yksittäisiä helmiä, kuin kokonaisuuteen saumattomasti sopivia erikoisuuksia. Tottakai mukana on myös yksi henkilökohtaisista suosikkinäyttelijöistäni, Jack Nance.

Eraserheadista parhaiten tunnettu näyttelijä kuoli vain muutamaa vuotta myöhemmin, jokseenkin ironisesti, donitsikaupan edessä puhjenneen tappelun seurauksena.

"- How do you like yours?

- Black as midnight on a moonless night

- Pre-tty black."

Twin Peaks muistetaan erikoisuuksiensa lisäksi maanläheisistä kahvilakeskusteluista, donitseista, kirsikkaleivoksista ja hiton hyvistä kahveistaan. Tämä kaikki muutamaa vuotta ennen Pulp Fictionin hampurilaisdialogeja.

Sarjan vaikutus pop-kulttuuriin on kieltämättä järjettömän suuri. Onhan siitä helppo parodiaa vääntääkin, et tarvitse kuin hieman hämyjatsia, sahalaitakuvioisen lattian ja punaiset samettiverhot, tai takaperin puhuvan kääpiön ja jättiläisen. Eikä haittaa jos juttua höystää kirsikkaleivoksilla ja varaa mukaan ihan hittona kahvia.

Mikään yksittäinen elementti ei tee sarjaa, vaan mielentila, jonka erilliset palaset yhdessä luovat. Tunnelma, musiikki, Agentti Cooper, dialogit, surrealistisuus ja yllätyksellisyys.

Twin Peaks alkaa Laura Palmerin murhasta, mutta ensimmäisten jaksojen ajan jutun juoni tuntuu olevan teinidraamaa amerikkalaisen idyllin keskellä. Murhamysteeri se on välillä jopa toissijaisesti. Vaikka murhaaja aina kiinnostaa, jo parin jakson kuluttua kuljetaan paljon syvemmillä vesillä. Kierros joka kannattaa kokea.