Tolonen (2014)

Lasse Keso: Tolonen (2014)

Kun Kekkosen siunauksella vahvistettu Tasavallan Presidentti alkoi aikoinaan kierrellä lavoja, kerääntyi kauempaakin ihailijoita seuraamaan nuoren virtuoosin kepitystä. Tolosen ympärille nousi musiikkipiireissä kultti. Ulkomaisissa rokkilehdissä häntä tituleerattiin Eric Claptonia, Jimi Hendrixia ja Jimmy Pagea kovemmaksi muusikoksi, uudeksi Zappaksi, ja artistit Cat Stevensia myöten pyysivät häntä bändiinsä.

Tolosen sittemmin alkanut narkkaaminen, yleinen seppoilu, tyttöystävän puukottaminen viimeisen Pressakeikan jälkeen ja lopulta sormien prakaaminen johtivat hänen nykyiseen vaiheeseensa. Hänen soittaa ja esittää vain hengellistä kuoro- ja pianomusiikkia.

Pressa ja Tolonen on tietenkin parasta mitä suomiprogessa on Haikaran, Pekka Pohjolan, Wigwamin ja Kingston Wallin ohella, eikä voi kieltää etteikö hän olisi tänä päivänä Jimien ja Zappojen veroinen legenda jos olisi syntynyt Briteissä tai Jenkeissä, mutta on myös herkistävää kuulla hänen kauniita istumisen jälkeisiä virsitulkintojaan. Tulkitsijan vikaa todellakin löytyy, vaikka sormet ei kitaran näppäilyyn taivukaan.

Elokuva ei tule kiinnostamaan muita kuin kohdeyleisöään, joka lie tässä tapauksessa kaventunut lähivuosikymmeninä entisestään. Dokumentointi on klassisen suomidokkarin tavoin virikkeetöntä itsessään, eikä tästä syystä innostaisi ulkomaillakaan kuin satunnaisia kepittäjienalkuja, Mikael Åkerfeldtia ja vanhoja partoja, jotka kiersivät katsomassa "bändiä, jonka nimeä ei osaa sanoa, mutta jossa on uskomattoman kova kitaristi."

Tolosesta ja hänen elämänkaarestaan voisi mässäillä hitinkin. Tarina on raflaavampi kuin tämä säyseä dokkari, mutta on sitä vain miellyttävä katsoa ja kuunnella. Vanha Tasavallan Presidentti ei paljoa soi, mutta sillä voi vallan hyvin jatkaa sitten kotiin palattua. Nuoremman sukupolven edustajat esittävät vanhempaa materiaalia Tolosen vieraillessa bändikämpillä, ja tästä riittää elokuvateknisesti hieman turhankin pitkiä jaksoja. Ne ovat tietenkin olennainen osa perinteistä rokkidokkaria.

Entiset vaimot muistelevat lämmöllä, puukotettu tyttöystävä poissaolollaan ja bändikaverit yhdessä ja erikseen käyvät läpi nousut ja laskut. Itse dokkarissa niitä on hyvin vähän. Tasaisen mukava sukellus mielenkiintoiseen ja turhan vähän dokumentaarisesti kartoitettuihin musiikkimaailman syövereihin. Huomattavasti pitempäänkin dokkarin parissa olisi viihtynyt.

8-pallo (2013)

Aku Louhimies: 8-pallo (2013)

Pike on nuori nainen, joka pääsee vapaaksi lusittuaan tuomionsa, jonka ansaitsi nautittuaan liikaa narkkaamisen kiroista. Hänestä on myös tullut äiti, lapselle, joka on saanut alkunsa todellisesta narkkarien liigan kurkosta. Tähän hän ei haluaisi vapauduttuaan heti törmätä, eikä muutenkaan palata edelliseen elämäänsä. 8-pallo kertoo sopeutumisesta.

Aku Louhimies oli ilmeisen pettynyt, kun häntä ei palkittu Jussi-patsaalla viimevuotisella Vuosaarellaan. Hän iskee jo nyt uudella, hyvin samankaltaisella, brutaalilla, suomalaisen laitapuolen väestön kuvauksella.

Alkuun koko paketti vaikuttaa liikaa siltä, kuin se olisi Vuosaaren ylijäämistä koostettu, huomattavissa määrin samoilla teemoilla pelaava kyyninen synkistely. Väkivaltaa ja pahaa oloa.

Elokuvan olohuoneetkin täyttyvät aivan samasta ihmiset sairaannuttavasta tosi-tv:stä. Paria ideaa tosiaan kierrätetään edellisistä elokuvista, mutta luultavasti tällä haetaan tiettyä yhtenäisyyttä louhimieheläisen elokuvan maailmaan.

8-Pallo on toteutettu teknisesti korkeatasoisesti ja tunnelmaltaan tehokkaasti. Kohtaukset todella näyttävät joltain, ja ennenkaikkea tuntuvat joltain. Mässäilyä riittää hyväksi havaittuun epämiellyttävyyteen saakka, eikä mitään liiemmin peitellä. Se on toiminut Louhimiehellä aina.

"Koskaan ei ole liian myöhäistä"

Elokuvassa on keskeinen tarina ja muutamia sivuraiteita. Piken taistelu menneisyyden mörköjä vastaan on kautta linjan täysipainoinen tarinanrunko, mutta esimerkiksi Mikko Leppilammen esittämän nuoremman kytän rooli ei kanna mihinkään. Se jää parin muun hahmon lailla täysin ilmaan roikkumaan. Yksikään pienempi, välikappaleeksi sijoitettu hahmo ei sen sijaan petä millään tavalla.

Pikeä esittävälle Jessica Grabowskylle on annettava erityismaininta. Erittäin vaikuttava suoritus. Tällaisia rohkeita ja heittäytyviä rooleja on nähty suomalaisittain lähivuosina nimenomaan naisilta. Naisille jakaisinkin eniten tunnustusta rooleista 2010-luvun kotimaisissa elokuvissa.

8-pallo on hieno kotimainen, tasoltaan samaa luokkaa kuin Jussien parhaan elokuvan ehdokkaat tänä vuonna (voittajaa lukuunottamatta.) Toivottavasti saamme vielä parempaakin vuoden mittaan, mutta ei 8-pallokaan aivan huono Jussin viejä olisi.

Yhdessä asiassa olen kuitenkin täysin eri mieltä, sillä valitettavan usein on liian myöhäistä.

Juoppohullun päiväkirja (2012)

Lauri Maijala: Juoppohullun päiväkirja (2012)

Muistan kyllä nauraneeni ääneen, kun luin Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaa. Tein silloin olemattomalla palkalla yövuoroa toistaiseksi paskimmassa työpaikassani. Lukuhetket sijoittuivat kahteen kymmenminuuttiseen taukoon. Lukutuokio tapahtui kirjaimellisesti liukuhihnalla.

Oli liiankin ilmeistä, ettei kirjaa saisi toimimaan elokuvamuodossa, sillä sinänsä ala-arvoisen sisällön ainoa arvo oli Vuorisen käyttämä kieli. Päiväkirjateksti ei käänny sujuvaksi dialogiksi ja täten elokuvaversio on hyvin hataralla pohjalla. Toisin kuin esimerkiksi yllättävän hyvin onnistunut Pussikaljaelokuva.

Elokuvana Juoppohullun päiväkirja on onneton, kirjaan verrattaessa surkea, mutta lähtökohdat huomioon ottaen hyvä yritys. Elokuva ei saa huvittumaan, eikä sen enempää säälimään. Tarkoituksellisen mauttomat kohtaukset ovat suurimmalta osalta typeriä, joskin osaa katsojista ne saattavat jopa kuvottaa.

Kuten kirja, tapahtumat ovat juoppohullun todellista arkea ja kuvitelmaa sekoittava sotku. Yliampuva, todellisuuden rajapyykkejä erittelemätön, eritteiden ja ryystämisen sinfonia on siis ilman muuta oikeilla jäljillä toteutuksensa kanssa.

Nimikkohahmona ryystää Joonas Saartamo, joka on habitukseltaan vähän sinnepäin. Pitkän pöhöttymisprosessin läpikäynyt näyttelijä vie roolin läpi turhan teatraalisesti, huutaen ja mesoten, eikä hahmoon saa mitenkään muodostettua kaivattua viha-rakkaussuhdetta.

Krista Kosonen esittää AA-kerhon vetäjää, rumentavat tekarit suussa paasaavaa Tiinaa. Tämä rooli tekee entistä vakuuttuneemmaksi siitä, ettei Kristasta oikein ole vuoden sketsihahmoksi. Vakavissa rooleissahan Kosonen on vakuuttanut senkin edestä.

Ainoa, joka tässä elokuvassa oikeasti vaikuttaa roolisuorituksellaan, on Johannes Holopainen, juoppohullun parhaan kaverin uutena parhaana kaverina, aidosti kuvottavana friikkinä.

Positiivisia puolia hakiessa, on mainittava kuvakerronnan toimivan paikoitellen jopa onnistuneesti. Pitkän ryyppyputken välistä pilkistävät, dia-esityksen lailla vaihtuvat elävät muistikuvat ovat hallujen ohella elokuvan parasta antia.

Mustien aukkojen väliltä löytyvät unijakson ovat itsetarkoituksellisia David Lynch -kopioita. Onhan ne jo aika nähty, mutta sopivathan ne nyt sinne tässä tapauksessa.

Vaikka Juoppohullun päiväkirja on niin monella tasolla epäonnistunut elokuva, en pysty täysin vihaamaankaan sitä. Menisin varmaan katsomaan jatko-osatkin, jos sellaisia ikinä tehdään. Katsojia elokuvalla on riittänyt, joten suosion puolesta niitä voisi saadakin.

Tavarataivas (2012)

Petri Luukkainen: Tavarataivas (2012)

Ihmistä ympäröivä tavara vaikuttaa ihmismieleen melkoisen paljon. Kuvittele olevasi yksin tyhjässä kerrostaloasunnossa, talviyössä, seurana ikkunasta loistavat kaupungin valot. Se on melankolinen tila. Kaunis, vaikuttava ja hieman pelottava. Kuvittele nyt suurimman osan todellisuus; on laitteet ja viritelmät, joille ei liikene tarpeeksi aikaa, kirjat ja muu media joita ei ehdi lukea tai kuluttaa.

Löytäessään itselleen sopivan keskitien näiden kahden välillä, ihmisen on parempi olla. Tavarataivas on elokuva, jossa nollataan tilanne ja lähdetään kartoittamaan prioriteetteja alusta asti uudestaan.

Mun nimi on Petri, mä oon 26 vuotias sinkku, tavaran rakastaja Helsingistä. Nyt mä oon alottanu tämmösen kokeen, koska mä haluun löytää sen asian mikä tekee mut onnelliseksi. - Petri

Petrin manifesti pitää sisällään materiasta pidättäytymistä yhden vuoden ajan. Mies lastaa koko omaisuutensa konttiin, josta hakee yhden tavaran päivässä, nähdäkseen mikä elämässä on tärkeää. Lähtöpiste on alaston Petri, joka ei saa myöskään ostaa mitään uutta vuoden aikana.

Kulutuksen määrä nykymaailmassa on ajettu äärimmilleen, eikä loppua näy. Sadan tavaran säännöstä on puhuttu jo vuosia - luovu kaikesta mitä et tarvitse ja arkinen taakkasi kevenee jne.

Ensikertaa omilleen muuttaessa monella tuskin sataa tavaraa enempää onkaan, mutta vuosia visan vinguttua on vaikeampi tehdä totaalista puhdistusta. Petri erosi tyttöystävästään kolme vuotta ennen projektia, joka ajoi hänet hakemaan lohtua peleistä ja vempeleistä.

Turhautuneen nuoren kapina voi purkautua monella eri tavoin. Petrin tapa on siihen nähden varsin terve, vaikka lähipiiri sitä ihmetteleekin. Välillä käy äiti taivastelemassa pojan touhuja, välillä kaverit, joihin yhteydenpito projektin takia on katkolla. Vastakkainasettelua haetaan rupatteluhetkistä mummon kanssa ja totuuksia sukulaispojalta.

Tavarataivas ei käsittele ongelmaa yleisellä tasolla. Se ei syyttele, eikä tuomitse ketään, vaan kertoo yksilön tarinan jaloilleen nousemisesta. Annetun perusteella on tosin vaikea lähteä punnitsemaan kuinka syvällä sitä on oltu. Selviytymistarina on romantisoitu ja huumorintäyteinen. Paljon jätetään näyttämättä. Projektin tarkoitus on olla henkinen koettelemus, dokumentin tarkoituksena silkka viihde.

Kaupungin valojen sävyttämä öinen tunnetila on elokuvan lähtökohta. Taustalla soiva sulava jazz voisi tuntua liiankin kliseiseltä, ellei se yksinkertaisesti sopisi siihen. Se asettaa ja määrittelee tunnelmaa. Eikä vähäisimpänä, kuulostaa hyvälle.

Petri on oman docu noirinsa antisankari, jonka kertojaäänenä laukomat kaneetit sopisivat kyllä paremmin vakuutus- tai pankkimainoksiin. Tavarataivas on mukava pieni elokuva, joka saa hyvälle mielelle. Kevyt ja helppo katsella, sekä tavaran haalijana ihastella. Ei siksi että ihailisi Petrin päättäväisyyttä, vaan itse prosessia. Tietysti myös sitä, että jollain on oikeasti aikaa, halua tai tarvetta projektin läpikäymiseen.

Valtakunnallinen ensi-ilta elokuvalla on helmikuun ensimmäinen päivä. Sitä ennen, Tavarataivas kuuluu tämän vuotisen DocPointin ohjelmistoon, joka starttaa 22. päivä tätä kuuta. Tarkemmat ajankohdat löytää DocPointin sivuilta. Lisää ennakkotunnelmia tarjonnasta luvassa lähipäivinä.

Paras suomalainen elokuva

Yle teetti kyselyn parhaista kotimaisista fiktioelokuvista ja kärkipaikalle päätyi kohtalaisella äänienemmistöllä Matti Kassilan ohjaama Komisario Palmun erehdys. Kyselyyn osallistui 48 elokuvakriitikkoa ja -bloggaajaa, itseni mukaan lukien. Kärki näyttää kaikkiaan seuraavalta:

1. Komisario Palmun erehdys (1960) [20 mainintaa]
2. Kauas pilvet karkaavat (1996) [13]
3. Valkoinen peura (1952) [12]
4. Tuntematon sotilas (1955) [11]
5. Kahdeksan surmanluotia (1972) [10]
6. Mies vailla menneisyyttä (2002) [8]
6. Paha maa (2005) [8]
8. Jäniksen vuosi (1977) [7]
9. Sensuela (1973) [6]
10. Calamari Union (1985) [5]
10. Maa on syntinen laulu (1973) [5]
10. Tuntematon sotilas (1985) [5]

Ylen uutisten jutun voi lukea täältä

Kyselyssä haettiin viittä parasta kotimaista elokuvaa, ilman paremmuusjärjestystä.

Lopputuloksena mukava pieni lista, ilman yllätyksiä. Kaikki kunnia eniten ääniä keränneille elokuville, kaikki ehdottoman hyviä ja näkemisen arvoisia.

Suomalaiset, etenkin kriitikot ovat varmasti nähneet suurimman osan listan elokuvista. Maine kerää mainetta ja uusien nimien on entistä vaikeampi puskea läpi.

Tilastointitekniikka vaikuttaa huomattavasti lopputulokseen, aivan kuten osallistujien mahdollinen taktikointi ja suomalaisen elokuvan tuntemus ylipäätään.

Lista voisi olla hyvinkin erilainen yhtä, kolmea tai kymmentä elokuvaa kysyttäessä, puhumattakaan pisteytettynä. Esimerkiksi itselläni Komisario Palmun erehdys löytyy kyllä viiden joukosta, muttei olisi löytynyt kolmen kärjestä.

Niillä sijoilla seisovat vahvana Risto Jarvan Jäniksen vuosi, Teuvo Tulion Sensuela ja Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä.

Taktikoinnilla tarkoitan esimerkiksi sitä normaalia vaalikäyttäytymistä, että oletetaan suosikin jäävän huomiotta ja keskitytään pommittamaan ehdokasta joka tulee saamaan ääniä muutenkin.

Tämän takia listalla kiinnostaa enemmän ne elokuvat, jotka ovat saaneet yhden tai kaksi ääntä.

Kyselyssä maininnan saaneet elokuvat

Neljä valinnoistani löytyy kymmenen suosituimman joukosta. Viides valintani, Päivi Hartzellin Lumikuningatar, sai kaksi ääntä.

Sen minkä elokuva häviää keskinkertaisessa ohjauksessa, se voittaa kaksin verroin taiteellisella ohjauksella, sekä kohdeyleisönsä täydellisellä valloittamisella.

Jokainen viidestä valinnastani on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, vedonnut tunteisiin, ihastuttanut ja kauhistuttanut. Siitä on Lumikuningatar tasaveroinen esimerkki. Eikä kyse ole pelkästä nostalgiasta, elokuva on genressään täydellisimpiä elokuvia ja se on vaikuttanut sukupolveni lapsiin laajemminkin.

Listauksista pidän, niiden tekemisestä ja seuraamisesta. Enemmän saa silti irti yksilöllisistä listoista, joissa painaa vain yhden ihmisen tietämys ja mieltymys. Kootuissa mielipiteissä häviää se uuden löytämisen mahdollisuus, mahdollisesti jopa ne todelliset huiput, koska tunnettavuus peittoaa helposti alleen satoja yhtä hyviä tai jopa parempia.

Matti Kassilan valinnat parhaiksi suomalaisiksi elokuviksi


Ohjaaja oli aikoinaan myös vieraana blogini Top 10 -sarjassa ja kertoi suosikkinsa kaikista näkemistään elokuvista.

Matti Kassilan valinnat maailman parhaiksi elokuviksi


Juhlistin tänään kotimaista elokuvaa käymällä Lahden Taidemuseon elokuvajuliste-näyttelyssä. Laajin koottu katsaus suomalaiseen julistetaiteeseen kattaa viime vuosisadan alun lehtileikkeistä aina Le Havreen saakka. Osa näyttelyn tarjonnasta on autenttista, osasta paistaa tulostimen jättämä jälki kun tarpeeksi läheltä katsoo.

Sata vuotta sitten elokuvamainonta oli yhtä kuin sivullinen painettuja ylisanoja näytäntökauden mieltäkiinnittävistä kuvasarjoista, oli se sitten ilveilyä tai seikkailua ameriikan malliin.

Näyttely kattaa muutaman pääosaston eikä kulje sisäänajoa pidempää kronologisessa järjestyksessä. Ensimmäisten elokuvajulisteiden luota siirrytään suurimpaan tilaan, joka on omistettu Aki Kaurismäelle, josta voi jatkaa joko klassiseen SF-huoneeseen tai 1960-70 -luvun julisteiden pariin. Jälkimmäisen julisteista osa on perua muutaman vuoden takaisesta Pop - rauha - rakkaus -näyttelystä.

Kaikista vanhimmat julisteet ovat mainio alkupala, vanhan suomenkielen ystävä kun satun olemaan. Niistä voi hyvällä mielellä siirtyä ihastelemaan upeita fotomontaaseja, joissa tähtikultti loistaa.

Noin kahdestasadasta julisteesta puolet taitaa olla yksinomaan Aki Kaurismäki -osastolla, eikä niitä ole tippaakaan liikaa. Eri maissa julkaistut julisteet ovat hauska esimerkki mielikuvamarkkinoinnista. Elokuvasta voi saada hyvinkin erilaisen kuvan, kun juliste toteutetaan tietyllä tyylillä.

Kaiken huippu on Le Havre -seinä. Suurimmassa osassa on naurettavan pieniä vivahde-eroja, mutta eroja kuitenkin.

On todella sääli katsella marketeissa myytäviä kotimaisia ohjaaja- ja elokuvabokseja, joiden elokuvissa ei ole mitään vikaa ja hintaakin hädin tuskin muutama euro, mutta itse loota on hirveää katseltavaa. Kartan niitä ja saatan ostaa boksistakin löytyviä elokuvia yksittäisenä, alkuperäisellä julistetaiteella.

Kotimaista elokuvaa huomioidaan elokuvateattereissa. Lahden Kino Iiriksessä pyörii Kaurismäki -sarja, johon kuuluu kaikki Aki Kaurismäen elokuvan lyhäreitä myöten.

Helsingin Orionissa alkaa huomenna Suomifilmin klassikot -pienoisfestivaali. Ensimmäisenä näytetään Matti Kassilan elokuva Tulipunainen kyyhkynen, jonka hän itse esittelee.

Meinasin muuten hetkellisesti valita tuon elokuvan listalleni Palmun sijaan.

Niko 2 - lentäjäveljekset (2012)

Kari Juusonen, Jørgen Lerdam: Niko 2 - lentäjäveljekset (2012)

Lumesta on saanut lähiviikkoina nauttia koko maa ja valkoisen kullan hehku on mukavasti piristänyt pimeitä päiviä. Harmi vain että lumi suli jo, taivaan täydeltä tuli räntää puolen vuorokautta ja loskapassit koristavat autoteiden lammikoita sivuavia jalkakäytäviä.

Sotkin sitten räntäsateessa suoraan töistä valmiiksi käytyjä uria seuraten rusehtavan loskavaipan läpi kohti elokuvateatteria, jossa sai nauttia kankaan täydeltä Lapin koskemattomasta lumesta silmän kantamattomiin.

Elokuvan lumi ei ole aitoa, mutta sitäkin kauniimpaa. Siihen haluaa uppoutua, etenkin kun tietää miltä todellisuus paikallisessa ulkoilmassa näyttää. Tietokoneanimaatiossa lumi, taivas ja karvapeite ovat melko idioottivarmoja tekstuureita nykypäivänä. Ne saadaan näyttämään ehdottoman hyvältä ja sulavalta. Täten elokuva Joulupukin poroista talven ihmemaassa on hyvin optimaali tälle tekniikalle.

Niko lentäjänpoika (2008) ei vielä vakuuttanut suuremmin, mutta velistä poro paranee. Uusi Niko-elokuva toimii loistavasti juuri veljeksensä ansiosta, joka ei muuten todellakaan ole mikään lentäjä! Tämä nuorempi tulokas on kömpelö, rakastettava, ison veljensä vieroksuma, mutta isoa veljeään jumaloiva Jonni, äärettömän sympaattinen, etten sanoisi ihana ilmestys.

Kun Niko lähetetään ensikertaa leikkimään uuden pikkuveljensä kanssa, tämä toivoo kiusankappaleen katoavan ja seuraavana hetkenä veli siepataan. Niko lähtee jollain kokoonpanolla hätiin. Hyvin klassinen asetelma, mutta toteutus ihan riittävän virkistävä.

Vanhemmille katsojille käänteet ovat kliseistä seurattavaa, mutta esimerkiksi tosielämän pienten sisarusten välisen mustasukkaisuusdraaman keskelle se on varmasti erittäin tervettä katseltavaa.

Suomalaisuus ei aihepiirin lisäksi paljoa näy ja onhan Joulupukkikin mielletty ympäri maailmaa ties minkä maalaiseksi. Tarina ja hahmot noudattavat perinteistä disney-kaavalla toteutettua fantasiaseikkailua. Siinä onnistutaan hyvin, jopa paremmin kuin Disney useissa tapauksissa viime vuosikymmeninä.

Niko 2 - lentäjäveljeksillä ei ole mitään ongelmaa päästä teknisesti suuren maailman tasoon, ottaen vielä huomioon resurssien olevan kansainvälisesti pienet. Elokuvalla on ulkomaalaisia rahoittajia ja budjetti on suomalaisittain suuri (7,3 milj. euroa), mutta esimerkiksi Pixarin Urhealla se oli yli 20 kertainen. Hintalaatusuhteelta voitamme, joskaan Niko ystävineen ei remellä yhtä vaihtelevissa olosuhteissa.

Tietokoneanimaatioista puuttuu helposti luojansa ilme ja kulttuurityylilliset vaikutteet. Ne näyttävät samasta muotista tehtaillulta. Niko 2 - lentäjäveljekset on ulkomuodoltaan sitä samaa kuin amerikanveljensä ja se on ollut tarkoituskin. Elokuvateatterien animaatiotarjonnasta ei juuri muuta löydä. Ne myyvät, niitä kannattaa tehdä.

Elokuvalla tulee luultavasti ja toivottavasti riittämään katsojia ihan mukavasti. Jos kokoperheen animaatio menee yleensäkin, suosittelen epäröiviä animaation ystäviä astumaan peremmälle näihin kuvitteellisiin Lapin maisemiin. Elokuva on melko harmiton, mutta saa ehdottoman hyvälle mielelle.

Katsojista puheen ollen, tänään jaoimme Finnkinon suurimman salin vain kahden muun katsojan kanssa! Elokuva pyöri samanaikaisesti viereisessä salissa 3D-versiona. Jatkoin elokuvan jälkeen yleisöryntäyksestä toiseen. Juri Nummelin luennoi animaatioelokuvan voimasta pääkirjastossamme. Yleisösaldona sama kuin elokuvissa. Ajankohta, olosuhteet ja markkinointi vaikuttaa niin elokuvan kuin luentojen menestykseen, mutta vaikka isot animaatioproduktiot todellisuudessa keräävätkin hirveät määrät katsojia, suurinta osaa ei yksinkertaisesti kiinnosta animaatioelokuva itsessään.

Puhdistus (2012)

Antti Jokinen: Puhdistus (Purge, 2012)

Jatkaakseni ajan ja paikan hermolla, seuratkoon näitä popparipostauksia vielä tämäkin. Sofi Oksasen Puhdistus on puhutuin suomalainen kirja aikoihin ja monien muodonmuutosten jälkeen myös elokuvasovituksen tekeminen oli ilmeisen väistämätöntä. Nykyhetkessä ja sota-ajan kipeissä muistoissa etenevä tarina ruotii Viron vaiettua historiaa vakaalla otteella.

Tarina menee lyhykäisyydessään näin: Nuori tyttö pakenee sutenööriään vanhan naisen tönölle. Tytön kohtalo avaa katkeroituneen mummon muistot auki. Sodan aikana hän piilotteli siskonsa kanssa neuvostomiehitystä vastustanutta metsänveljeä (Peter Franzénin hörhöhahmo), Hansia, johon oli itse toivottomasti rakastunut, mutta mies ei suostunut vilkaisemaankaan ketään muuta kuin hänen siskoaan. Alkaa eri aikakausissa limittäin esitetty tukikohdan puolustus tunkeutujalta.

Näitähän suomalaiset haluavat, ainakin nämä myyvät. Tuottajien ja katsojien välisen yhteisymmärryksen ja toisensa ruokkimisen perusta on pysynyt sota-ajoilta uskollisena tietyille teemoille. Katsojaennätyksiä rikkovat yleensä sotakuvaukset, -muistelot ja kevyt huumorihömppä (kts. Tie pohjoiseen), joka oli varsin suosittua jo sodan aikoihin. Lähivuosina lastenelokuva on päässyt mukaan taistoon ja katsotaan niitä liukuhihna-Vareksiakin.

Puhdistusta ei tietenkään voi pitää pelkkänä sota-ajan kuvauksena, sitä paitsi se sijoittuu Suomen sijasta Viron historiaan toisen maailmansodan aikana. Tarina on kokoelma Sofi Oksasen lapsena Virossa kuulemiaan tarinoita, joita hän on vasta aikuisiällä yhdistellyt itselleen ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi. Niiden pukeminen tarinoiksi muussakin kun suullisessa muodossa, on osa suurempaa projektia, jolla hän haluaa vaietun historian tulevan kuuluviin. Pidän sitä siinä mielessä ihan tärkeänäkin.

Yleistyvä yhteinen tekijä kotimaisella elokuvalla on rankat aihepiirit ja ikävienkin kohtausten kainostelematon toteutus. Siitä kertovat jo finalistit Suomen viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi, jotka olivat tämä nimenomainen elokuva ja Aku Louhimiehen Vuosaari. Kumpikin lohduttomia ihmiskohtaloita raadollisesti kuvaavia, kaunistelemattomia elokuvia. Niitä yhdistää taidokas, monikerroksinen tarinankerronta, Laura Birn ja Amande Pilke - retuutettavan nuoren lihan ilmentymänä kummassakin (sekä virolainen Kristjan Sarv.)

Puhdistus vei lopulta Oscar-ehdokkuuden. Valinta on vaikea, eikä edustajan nimeämistä kyseisiin kissanristiäisiin voi tehdä yksi yhteen pelkän paremmuuden perusteella, tulisi miettiä eteenpäin sikäläisen raadin perusteita. Kumpikin on teknisesti hyvin onnistunut, itse pidän Vuosaarta mielenkiintoisempana ja kestävämpänä.

Itse elokuvaa saattoi moni The Residentin nähnyt kauhulla odottaa, sillä ohjaaja Antti Jokisen Hollywood-kokeilu ei saanut kovinkaan hyvää vastaanottoa. Puhdistus on hyvin kantavaa, vahvasti rakennettua laatua, vailla merkittävää omaa näkemystä ohjaajan suunnalta.

Kerronta ja näyttelijäsuoritukset ovat se kaikista vahvin anti. Elokuvassa on aivan oikea tähtikin, hauraan naisen rooleja ikänsä tehnyt Laura Birn. Birn on kuin tehty nuoreksi Aliideksi, aivan kuten Krista Kosonen tämän elokuvasiskoksi Ingeliksi, joskaan jälkimmäisen painoarvo elokuvan onnistumiselle ei ole kovinkaan suuri.

Voimakkaimpiin rooleihin kuuluu myös Kristjan Sarvin inhottavan vahva suoritus virolaisena naistenalentajana. (Pasan) hahmo on päästä varpaisiin inhon tunteita herättävä ja kun huomaa aidosti vihaavansa henkilöä, tietää suorituksen olevan onnistunut.

Puhdistus on vahva ja rankka, hyvin kerrottu ja näytelty tarina kipeistä aiheista. Sillä olisi silti pitkä matka klassikoksi tai pitkään muistettavaksi teokseksi. Se on yksi tämän vuoden kotimaisista elokuvatapauksista ja siinä se.

Tie pohjoiseen (2012)

Mika Kaurismäki: Tie pohjoiseen (2012)

Mika Kaurismäki on monipuolinen ja vaihteleva ohjaaja, ikävä kyllä tuo vaihtelevuus esiintyy myös tehokkaan tuotannon laadussa. Perhe- ja parisuhteet ovat toistuvasti syynissä, omalla kieroutuneen kyynisellä ja mustalla tavalla. Parhaimmillaan ohjaajaveljesten vähemmälle huomiolle jäänyt Mika on mielestäni kuitenkin dokumenttiosastolla.

Miriam Makebasta kertova Mama Afrika on kenties se kaikkein upein ja vaikuttavin. Sitä ennen ohjaaja teki elokuvan Veskusta. Tuolloin vaikutti siltä, että suomalaisen elokuvan ja musiikin elävä legenda olisi vedellyt viimeisiään. Loiri pisti kuitenkin kaikkien yllätykseksi elämänsä parempaan kuntoon ja lähti Mikan seuraavaan fiktioelokuvaan mukaan. Näyttelijänä, laulajana ja hahmona.

Vesku luo sinänsä mielenkiintoisen, mutta kliseisen odd couple -parivaljakon Samuli Edelmannin kanssa. Edelmann esittää elokuvassa Veskun poikaa ja kaikkiaan ainekset voisi olla elokuvatapaukseen, jossa elokuvakentän pappa luovuttaa palasen statusarvostaan jo manttelinperijälleen. Loirin kaltaista kotimaisen elokuvan suurmiestä meillä tällä hekellä ei ole ja vaikka Edelmann on toisinaan potentiaaliselta ja loogiselta jatkumolta mielipiteet jakavalle monilahjakkuudelle tuntunutkin, se lopullinen silaus näyttelijän särmästä jää toistaiseksi puuttumaan.

Hurmurit hoilaa ja daamit ihastelloo.

Isän ja pojan välisen kuilun kurominen yhteen tapahtuu perinteisessä road movie -kontekstissa, Mika Kaurismäelle varsin tuttuun tyyliin. Kiertoajelu Suomen läpi, nimenmukaisesti kohti pohjoista, pysähtyy muutamilla etapeilla syystä jos toisesta. Matkan varrelle mahtuu tietenkin Peter Franzén, joka esittää jälleen kerran peterfranzénia, määrittelemätöntä hahmotyyppiä, jonka funktiona on yksinkertaisesti olla hieman huvittava hörhö. En voi sanoa, etteikö rooli ihan hauska olisi ollutkin, jälleen kerran, mutta varsin tarpeeton.

Toki elokuva keskittyy näiden kahden henkilön suhteeseen, mutta matkan varrella nähdään tukku tuttuja  naamoja, kuten Irina Björklund, Kristo Salminen, Elina Knihtilä, Aake Kalliala, Mari Perankoski, sekä pikaisesti jopa Eija Vilpas. Knihtilän aisaparina nähdään nuoremman polven lupaus, Sisko tahtoisin jäädä -elokuvan Ada Kukkonen, joka pääsee Edelmannin kanssa hyvinkin läheisiin tunnelmiin.

Veskua ja Samuliahan ihmiset menevät katsomaan. Itseasiassa kuuntelemaankin, eikä pelkästään laulun takia, kummallakin on varsin karismaattinen ja uniikki ääni. Kyllähän heille se duettokin on suotu ja vielä Tuure Kilpeläisen bändin säestyksellä.

Elokuva on kaikesta huolimatta typerä kuin mikä, jopa teknisesti kömpelö, paikoitellen silti yllättävänkin hauska kotimainen hölmöily. Mitään siitä ei tunnu jäävän käteen elokuvan loputtua ja silti se antaa katsojalle ihan riittämiin jos peruskotimainen yleisesti maistuu. Tuntuu maistuvankin, sillä yli 200 000 katsojan rajapyykki meni alle viikko sitten rikki.

Miss Farkku-Suomi (2012)

Matti Kinnunen: Miss Farkku-Suomi (2012)

Kauko Röyhkän omaelämänkerrallista sielunmaisemaa maalattuna aavistuksen romantisoituun, mutta traagiseen kasvutarinaan 70-luvun Oulussa, jossa Bowieta ja Reedia kuunteleva outolintu kapinoi massoja vastaan ripsarit naamallaan.

Röyhkän alter ego, Välde, on kiinnostunut luokan kauneimmasta tytöstä, Pikestä, jonka näennäisenä haaveena on tulla Suosikki-lehden Miss Farkku Suomeksi. Kepeyttä ja huumoria hahmonkehitykseen ja tarinankerrontaan haetaan naapurin hupaisista lestadiolaiskakaroista. Vallan veikeitä ovat, aidosti kiinnostuneita aikuisten maailmasta ja oikeastaan mistä vain, materiaa kun ei hyppysissä liikaa ole. Nykypäivänä olisivatkin varmaan ennemmin i-poppadaddynsa kanssa kotona.

Miss Farkku Suomen etuja populaarielokuvana on sen yritys poiketa rutinoituneesta nykykotimaisesta. Vaihtelevaakin elokuvaa täällä tehdään, mutta keskimäärin kotimainen elokuva sisältää saman vanhan sponsorilitkuja kittaavan ensemble castin, josta pyöritetään paria kolmea eri versiota. Peter Franzén tosin taitaa kuulua niistä kaikkiin.

Nostalgianhuuruinen kasvutarina-musiikkidraamayhdistelmä ei ole mikään C.R.A.Z.Y., mutta kotimaiseksi se on positiivinen yllättäjä lajissaan. Ajankuvaan on oikeasti panostettu ja sitä on erittäin mukava seurata. Myös musiikki pelaa. Tottakai joitain yksityiskohtia voi pitää kömpelöinä (ei sentään Tie Pohjoiseen -kömpelöinä), mutta kömpelyys kuuluukin nuorisokuvaukseen.