Le Tableau (2011)

Jean-François Laguionie: Le Tableau (2011)

Le Tableau on Rakkautta ja Anarkiaa festareilla esitetty belgialainen uutuus, joka tarjoilee lähtökohtanaan maalausten sisäisiä maailmoja, -henkilöitä ja näiden välisiä konflikteja. Hahmot on sisäisesti jaettu hierarkiseen arvojärjestykseen valmiiden, puolittaisten ja hahmotelmien välillä. Karkeloita fiinissä palatsissaan pitävä yläluokka mieltää kaikki keskeneräiset rumaksi ja ällöttäväksi pohjasakaksi. Sorto ajaa epäonniset pois jopa omasta taulustaan ja heille avautuu täten aivan uusi maailma. Taiteiljan ateljee, sekä muiden taulujen pienoismaailmat.

Ei täysin originaali idea, mutta varsin kiehtova sellainen. Eloton on herätetty henkiin saduissa ja elokuvissa aikojen alusta. Kaikki kasvollinen on jo kuviteltu eläväksi ja kasvottomillekin on kehitetty naama. Lelut, kodinkoneet, piparkakkumiehet, lumiukot, piirrustukset ja kuten nytkin, maalaukset. Myös muiden peukalon mittaisten olioiden maailma kuuluu osittain samanlaiseen tarinatyyppiin.

Kun kyse on ollut leluista tai vaikkapa mainituista kodinkoneista, pelataan hahmojen eri ominaisuuksilla ja kyvyillä. Le Tableaun hienoja oivalluksia on vastaavasti juuri tuo kastijako. Aluksi näyttää, että siitä saadaan paljonkin irti. Pikkuhiljaa valkeneekin pienoinen pettymys, kun elokuva alkaa raottaa todellista kokonaisuuttaan selvemmin.

Tarinaa ja maailmaa viedään mielenkiintoisiin suuntiin, mutta mahdollisuuksia ei hyödynnetä juurikaan. Hahmonkehitys on olematonta. Kukaan ei jää mieleen kuin korkeintaan naapuritaulu ykkösen mallina, naapuritaulu kakkosen omakuvana, kertojahahmona tai epäonnisena, tuhannen mutkalle telottuna hahmotelmana.

Tämän kaiken puolivillaisuuden olisi vielä voinut paikata hienoilla grafiikoilla. Maalausten maailmasta ei ole tehty rikkaan pittoreskia, muttei myöskään yksinkertaisen kaunista. Se on vain jotain siitä väliltä. Vaikka hahmoissa on jotain särmää, niitä vaivaa sama ongelma. Animaation tasokaan ei ikävä kyllä miellytä, se on liian käsiteltyä luontevaksi. Näistä syistä aito näyttävyys väläyttää itseään vain harvoin.

Jos resurssit eivät täysin riitä tietyn kokoluokan animaatioon, kannattaa ottaa kunnolla haltuun se astetta halvempi. Siten saadaan yleensä parempi lopputulos. Huono elokuva ei ole, joiltain osin jopa toimiva, mutta olisin mielelläni pitänyt siitä vielä enemmän.

Clip (Klip, 2012)

Maja Miloš: Clip (Klip, 2012)

Rähjäisen betonihelvetin keskellä Serbiassa elää välinpitämättömiä bling bling -horoja, joita ei elämässä kiinnostaa mikään muu kuin pinta, kamerakännykkä ja alistavat limanuljaskajätkät. Lähestymistapa on hyvin provokatiivinen ja pornografinen.

Vastustajain potin räjäyttää kuitenkin vasta se fakta, että elokuvan tytöt ovat aitoa tavaraa, kuvausten alkaessa vasta 14-vuotiaita teinityttöjä, joiden yhdistäminen elokuvan sisällölliseen yhteyteen sai ainakin Venäjän kieltämään esittämisen kokonaan.

Tämän kaunistelemattoman skenaarion äiti, ohjaaja Maja Miloš on nuori nainen, joka haluaa näyttää Serbian todelliset kasvot niin rujona kuin ne itse kokee. Äkkiseltään tämä tuntuu suoralta jatkumolta muutamalle muulle lähivuosien elokuvalle Serbiasta. Tämä alkaa vaikuttaa jo tietoiselta brändäykseltä.

A Serbian Film ja Life and Death of a Porno Gang esittelivät tabujen särkemistä surutta liukuhihnalta, mutta shokeeraus taisi olla niiden ainoa funktio. Serbian yleisestä ilmapiiristä ja ehkä turhautumisestakin se kertoo, mutta enemmän juuri päämäärättömyytensä takia.

Clip ei mässäile tai ole inhorealistinen huomionkipeytensä vuoksi. Elokuvan kainostelematon kerrontatapa on varsin toimiva tehokeino ilmapiirin luomiseksi ja työkalu ongelmien syvyysvaikutelmaa luodessa. Ilman kontroversaaleja kohtauksia se häviäisi vaikuttavuudessaan aivan liian paljon.

Siivottuja mukarajuja teinikuvauksiahan on maailma pullollaan ja hyvä että onkin. Clip ei kaikille alaikäisille soveltuisi. Juuri tällaisenaan se on ensiluokkaisen hienosti amatöörinäyttelijöin toteutettua eurooppalaista, syvästi puhuttelevaa elokuvaa.

Keskeisintä elokuvan henkilöissä on käyttäytymisen ristiriitaisuus. Irroittelulla pyritään henkilökohtaiseen vapauteen, johon taas ollaan sidotumpia kuin uskoisi. Ympäristö velvoittaa käyttäytymään arveluttavalla tavalla, sukupolvien välinen kuilu on ilmeisen syvä ja syvenee tätä menoa entisestään.

Vaikea lähteä arvuuttelemaan onko Clip ääriesimerkki nuorison asenteista ja toimintamalleista vai todellakin lähempänä standardia. Totuushan on, ettei meno ole kaukana pohjoismaisesta nuorisokulttuurista vauhdikkaimmillaan. Kärjistettynä tämä voisi olla kuvaus suomalaisesta rappiosukupolven lohkosta, joskaan täällä ei ole uskallusta rikkoa muottia yhtä rajusti.

Lukas Moodysson on onnistunut kuvaamaan samaa maailmaa naapurimaassamme. Milosin elokuva muistuttaakin eniten juuri em. ruotsalaismiehen tuotantoa. Joten, jos teinipornoksikin haukuttu, huumeiden, viinan ja välinpitämättömyyden nihilistinen maailmankuva kuulostaa houkuttelevalta, kannattaa tarkistaa tämä elokuva balkanin moodyssonilta, Maja Milosilta.

Ohjaaja nousi itselläni seurattavien listalle. Pidän asenteesta. Elokuvien kanssa hän on ollut monipuolisesti tekemisisissä jo useampia vuosia ja muutaman lyhytelokuvan jälkeen Clip on hänen debyyttinsä pitkän elokuvan saralla. Hän vieraili myös Rakkautta ja Anarkiaa festareilla, ikävä kyllä en itse päässyt visiittiä todistamaan.

Love and Anarchy 2012

Osallistuin Rakkautta & Anarkiaa -festarin jälkimmäiselle viikonlopulle, tehden lopullisen päätöksen kai päivää aikaisemmin. Ei sillä, etteikö tarjonta olisi pursunnut houkuttelevaa elokuvaa mielin määrin, mutta kaiken muun säätämisen lisäksi aikataulutus, päällekkäisyydet ja pari loppuunmyytyä elokuvaakin varjostivat innostusta. Paljon mielenkiintoista elokuvaa viuhui siis ohi, mutta sainpahan järkeiltyä aivan riittävän kiinnostavan ja vaihtelevan kombon, unohtaen muun tarjonnan toistaiseksi.

Perustin valintani enemmän tai vähemmän yhdistävään teemaan, tunneperäisen fiksaation täyttämiseen, joka on elokuvan muoto. Seikka, johon kiinnitän toki suuresti huomiota aina, jota ihailen ja tutkin. Nämä kaikki elokuvat halusin ehdottomasti nähdä kankaalta. Nämä olivat suureksi osin rakennettu jonkun tyyliin tai tyylien varaan, tai kerrontatapoihin, jotka määrittelivät itse elokuvaa yhtä paljon tai enemmän kuin esimerkiksi juoni.

Tomás Lunák: Alois Nebel (2011)

Alois Nebel. Vuoden 1989 Tšekkoslovakiaan sijoittuva mustavalkoinen animaatioelokuva. Taustat hyvin kuvitusmaisia, sarjakuva- ja graphic novel henkeen, hahmot oikeista näyttelijöistä rotoskoopattuja. Vahvalla kontrastilla toteutettu graafinen ilme on hyvin vaikuttava, äänimaailma tunnelmallinen, sateenropina ja junat aina yhtä taianomaisia.

Teknisesti estetiikkaan on panostettu oikein mukavasti, mutta monisävyisiä, liukuvärjättyjä, yksityiskohtaisia tai utuisia taustoja vasten silkka mustavalkoinen hahmo, liikkuen ympäristöönsä nähden epäluonnollisesti, töksäyttää välillä yhtenäisyyden poikki.

Elokuva huokuu kalskean tunnelmallista eilispäivän tsekkoslovakiaa, aihepiireiltään se on hieman synkeä, ei silti erityisen painostava. Elokuvan nimihenkilö on tavaranlähettejä juna-asemalla, joka alkaa näkemään flash backeja ikävistä muistoistaan toisen maailmansodan lopulta. Parhaimmillaan varsin upeaa katseltavaa ja koettavaa, senpä takia valitsinkin elokuvan nähtäväksi teatterin hämyssä.

Guy Maddin: Keyhole (2011)

Maailman eristäytynein suurkaupunki, Kanadan Winnipeg, on koulinut kovassa kehdossaan eräästä kasvatistaan yhden nykysurrealistisen taide-elokuvan kovimmista nimistä. Guy Maddinilla on toisaalta aivan oma tunnistettava tyylinsä ja toisaalta ei omaa tyyliä lainkaan. Perimmäisenä ideana on yhdistellä valmista elokuvaperimää sieltä täältä yhteen ilman rajoituksia. Keskittyen niihin vanhoihin hyviin aikoihin tietenkin.

Keyhole on aikamoinen sekamelska mykkä- ja hollywoodin kultakauden estetiikkaa, kummitustaloromantiikkaa, film noir gangsterielokuvaa ja päälle on liitetty vielä reippaalla kädellä Jean Cocteauta. Kaikki tämä elämän ja kuoleman häilyvässä rajamaastossa liikkuva, muttei liian vakavasti itseään ottava mustavalkokuva on punottu Odysseian kehyskertomukseen.

Mielenkiintoista seurattavaa, joskaan yhdellä katsomisella ei taida saada siitä kaikkea irti. Udo Kier ja Isabella Rosselini ovat aina plussaa.

Miguel Gomes: Tabu (2012)

Portugalilainen Tabu on suuruudenhullu, tunteella ja taidolla tehty rakkaudenosoitus elokuvataiteelle. Ei aivan uusi versio F.W. Murnaun viimeiseksi jääneestä, saman nimisestä elokuvasta, mutta selkeä yhteys löytyy. Harmi, ettei näinkin ajatuksella rakennettu elokuva vain jaksanut innostaa tai kiinnostaa tarpeeksi. Elokuvaa on pakko kunnioittaa, mutta välillä seuraaminen oli jopa hieman haastavaa.

Elokuva kertoo mitä merkillisimmillä keinoin tarinaa elämästä ja rakkaudesta. Elokuvan ensimmäinen puolisko sijoittuu nykyhetken Portugaliin ja jälkimmäinen menneen ajan Afrikkaan. Väliin mahtuu yllättävä rock 'n roll -osuus, krokotiili ja humoristista, harkitun tönkköä dialogia. Jälkimmäinen puolisko on tehty mykkänä, ympäristön äänet, kuten tuuli ja lehtien rapina täyttävät ääniraitaa, muttei puhe. Paljon hyvää, etenkin yksittäisiä oivalluksia ja hauskoja yksityiskohtia. Kiinnostaisi palata elokuvan äärelle vielä toistekin.

Ehkä seuraavalla kerralla sitten ne värilliset elokuvat, jotka edustivat tällä festarikierroksella vähemmistöä.