Cinema Aesthetics: Matte Painting

Sisältää spoilereita elokuvista ja niiden tekemisestä.

Alfred Hitchcockin Linnut päättyy kohtaukseen, jossa selviytyjät hiipivät pakoautoon lintujen valloittamalta mökkitilukselta. Kohtaus on jännityksen mestarin tehokkaimpia. Eikä syynä ole pelkästään loputon lintuparvi ja tieto siitä mitä nokkijat ovat aiemmin saaneet aikaiseksi.

Jännite rakennetaan hiljaisella tahdilla ja piinaavalla arvaamattomuudella, mutta mikä todella tekee kohtaksesta ikimuistoisen, on lavaste. Kuva on illuusio, vain tie ja auto ovat olemassa. Taivas on naurettavuuksiin asti dramaattinen ja koko sommitelma nätti kuin unelma. Konkreettisten lavateiden sijaan  näkymä on todellisuudessa vain yksi valtava maalaus.

Elokuvataiteen sisällä esiintyy lukemattomia uusia ja erilaisia taiteenlajeja, ja näiden taiteiden, kuten esimerkiksi efektien, sisällä on vielä lisää taiteita, joista yksi on tämä sukupuuttoon kuoleva matte painting. Elokuvien taustalla häämöttävät maisemat tai kartanon sisustukset olivat ennen jättimäisiä lasimaalauksia, nykyään korvattavissa tietokoneilla.

Maija Poppasessa oli kysyntää maalauksille jo kaupungin yllä lentämisen vuoksi, mutta perinteisellä tavalla lavastettavat ja paikanpäällä kuvattavatkin kohtaukset on elokuvassa maalattu, joka luo yhtenäistä taianomaisuutta koko kuvaan. Elokuvan pankki on maalattu, jopa ylläoleva katunäkymä on maalattu, ainoastaan katu ja mies ovat aitoja.

Ihmemaa Ozin maalaukset ovat kaikista ilmeisin esimerkki maisemamaalauksesta elokuvassa. Jos nelikko hyppelehtisi vielä parikin askelta ylläolevan kuvan keltaista tiilitietä kohti smaragdilinnaa, kolahtaisi naama tauluun. Efekti efektissä, linnan säihkyntä on luotu pistelemällä reikiä maalaukseen ja antamalla valoa kuvan takaa.

Matte paintingin käyttö voi jäädä joskus huomaamatta kokonaan, tai sitten se liiankin ilmeistä. Räiskyväkin taustamaalaus voi olla erittäin näyttävä tai sympaattinen. Punaisten kenkien balettikohtauksessa käytetyt kuvat ovat esimerkki oikeutetusta maaluksen selkeydestä. Näyttämötaide käyttää lavasteita jotka eivät yritä jäljentää todellisuutta, vaan luovat selkeästi erotettavan, poikkitaiteellisen illuusion tapahtumapaikasta.

Star Trek on esimerkki maalausten käytöstä sympaattisimmillaan. Tämä kitsch-unelma on samaa tasoa koko alkuperäisen sarjan kanssa. Ilahduttavan epäuskottavaa ja kaikin puolin rakastettavaa. Tieteiselokuvan historia on ymmärrettävästi täynnä maalauksia, jotka jakautuvat lähinnä 1950-60 -luvun huvittaviin b-elokuviin ja 1970-80 -luvun näyttäviin mestariteoksiin.  

Maalaukset ovat olleet kohtausten taustoittamisen lisäksi olennainen osa kohtausten välissä näytettäviä miljöökuvauksia, joista legendaarisimmat jäävät kerralla katsojien mieliin, etenkin Blade Runnerin ja alkuperäisen (ei "parannellun") Star Wars -trilogian kaltaisissa elokuvissa. Jälkikäteen em. trilogiaan lisätyt kaupunkimaisemat eivät kyenneet samaan.

Ylin kuva Star Trekista, alemmat Spaceballsista. Mielikuvituksellisia rakennelmiahan ei ole välttämättä pakko näyttää lainkaan, mutta sillä on tapana ahdistaa ja tukahduttaa katsomista jollain tiedostamattomalla tavalla. Kun näet minkälaisessa kompleksissa liikutaan, olo on vapautuneempi. Kuvittele katsovasi Star Trekia näkemättä koskaan kuvaa avaruudessa ajelehtivasta Enterprisesta.

Yksi tieteiselokuvien legendaarisimpia kohtauksia löytyy Planet of the Apesista. Aito rantaviiva, jonka lähihorisonttiin on iskeytynyt Vapaudenpatsas. Ne harvat jotka ovat toteutuksen pohtimiselle hetkeäkään uhranneet, eivät välttämättä ole arvanneet sen olevan todellisuudessa maalaus.

Roman Polanskin kauhukomedia Vampyyrintappajat on ennenkaikkea loisteliaan visuaalinen pieni elokuva. Sinertävä talvimaisema täysikuun loisteessa on vaikuttavaa katseltavaa, eikä elokuvan esteettiset ansiot siihen jää. Elokuva on jäänyt kulttisuosikiksi, eikä ole saanut juurikaan vakavaa tunnustusta. Myös Red Sonjan hulppeat maalaukset voivat tuntua helmiltä sioille, mutta koko elokuva on jo niiden ansiosta ihailemisen arvoinen.

Elokuvissa on nähnyt mitä ihmeellisimpiä paikkoja pienestä pitäen. Silti vain harvojen kohdalla miettii josko paikka olisi aito vai lavastettu. Suuret labyrintit ovat aina olleet täky, johon on tarttunut. Nykyelokuvista voi sanoa lähes varmuudella kaiken olevan tehty tietokoneilla, mutta Labyrintin labyrintti on vielä maalaus, niiltä osin joilla näyttelijät eivät liiku.

Perinteinen matte painting on kuollut oikeastaan kokonaan. Digitaalisena sitä käytetään edelleen, malliesimerkkeinä Lord of the Ringsin ja Star Warsin kaltaiset maisemaeepokset ja Disney-fantasia. Esimerkiksi Liisa ihmemaassa ja Mahtava Oz on uitettu digitaalisessa matte paintingissa, ikävä kyllä se näyttää aina elottomammalta ja kylmemmältä kuin maali.

RE: Kannattaako lyhäreitä tehdä?

Albert Lamorisse: Punainen ilmapallo (1956)

Törmäsin Neljäs näytös -blogissa mielenkiintoiseen mielipiteeseen. Laukojana Sami Haavisto, suomalaisen omakustannekauhun kovaäänisin edustaja. Hän ihmettelee miksi lyhytelokuvia tehdään, argumentteinaan "eihän niiden tekijät jää mieleen" ja "miksei tehdä suoraan mitä haluaa?".

Koko lyhytelokuva lytätään sekä taiteellisesti, että tekijän kannalta kannattamattomaksi tarinankerronnan muodoksi.

Kaikilla saa ja tulee olla omat mielipiteensä. Haavisto on myös (hyvin heikosti) tunnettu siitä, että jakaa lekaa ja nuijaa taholle jos toiselle, etenkin kirjassaan Suomifilmin alamaailma. Lyhytelokuva sattuu kuitenkin olemaan sen verran lähellä sydäntäni, että koen tarpeelliseksi esittää sille nyt puolustuspuheenvuoron.

Mielestäni lyhytelokuvan turhaksi väittäminen on seuraavaksi älyttömintä heti koko fiktiivisen tai dokumentaarisen elokuvan turhaksi julistamisen jälkeen.

Ensinnäkin, hyvän elokuvan tekijä jää mieleen, oli sen muoto mikä tahansa. Toiseksi, miksi ihmeessä lyhytelokuva ei olisi sitä mitä tekijä haluaa. Vielä kolmanneksi, on syytäkin tehdä ns. lyhyitä harjoituselokuvia ennen kokopitkää, jos ei ole sellaiseen vielä muutoin valmis. Ei tarvitse sitten katsella ihan niin tökeröä puolitoistatuntista, jos pahimmat ongelmat on käyty läpi jo vartin projekteissa.

Lyhyt pituus sopii monillekin tarkoitusperille paremmin, eikä ole mitään syytä jatkaa hyvää sisältöä sahanpuruilla. Aivan kuten musiikissa, kuuntelen ennemmin singlejä ja eepeitä toisensa jälkeen kuin torsoa kokopitkää.

Tietenkin elokuvan ollessa vielä nuori, lyhyt pituus oli standardi, joten Mélièsin elokuvat olivat täyspitkiä sen ajan mittapuulla. Täydellisesti ne pituuteensa istuvatkin, tuntitolkulla tyyli ei välttämättä yksittäistä tarinaa edes kantaisi.

Buster Keaton: One Week (1920), Charles Chaplin: Dog's Life (1918)

Sitten tuli Chaplinit, Keatonit ja muut mykän ajan koomikot, jotka tekivät lyhyitä slapstick-annoksia ennen pitkiin elokuviin siirtymistä. Osa heidänkin lyhäreistä on jäänyt mieleen jopa paremmin kuin muutama kokopitkä (Keatonilta One Week, Chaplinilta esim. Dog's Life ja The Immigrant.)

Felix the Cat - Feline Follies (1919), Steamboat Willie (1928), Betty Boop - Snow White (1933), Partly Cloudy (2009)

Animaatio ja dokumentti ovat edelleen tärkeimpiä aihioita lyhytelokuvalle. Tomista ja Jerrysta, Felix-Kissasta, Betty Boopista ja Disney-lyhäreistä on kuljettu pitkä matka Pixar-elokuvien introiksi taiteiltuihin state-of-art lyhäreihin.

Väliin mahtuu paljon elokuvahistorian hienointa antia, joista tunnetuimpia ovat Zdeněk Milerin Myyrä-elokuvat, Nick Parkin vaha-animaatiotekniikalla toteutetut Wallace & Gromitit, Tim Burtonin ultra-goottilainen kauhusatu Vincent, Terry Gilliamin surrealistiset pätkät, Jiri Trnkan nukkeanimaatiot, Jan Svankmajerin savianimaatiot, sekä jokaiselle suomalaiselle tuttu, vainottava pala-animaatio Varokaa heikkoa jäätä. Tuntemattomaksi ei ole jäänyt myöskään Raymond Briggsin satuklassikkoon perustuva jokajouluinen Lumiukko.

Syvemmältä löytyy kaikkea vielä hienompaa, kuten Jirí Bartan elokuvatyylejä parodioiva Vanishing World of Gloves, lukuisat Frédérick Backin animaatiot, Ray Harryhausenin stop-motion kokeilut ennen elokuvatehostegurun uraa, Yuriy Norshteynin tunnelmallinen Hedgehog in the Fog, omaperäisten puolalaisten, kuten Piotr Dumalan, Zofia Oraczewskan ja Zbigniew Rybczynskin vaikuttavat työt, Karel Zemanin Sinbad merenkulkija -elokuvat, Alexander Alexeieffin neulatekniikalla toteutetut mestariteokset, Lotte Reinigerin ja Michel Ocelotin siluettielokuvat. Näilläkin nimillä pintaa on vasta hädin tuskin raapaistu.

Monet elokuvista vaativat ehdottomasti lyhyen pituutensa. Osa jo työlään tekniikkansa vuoksi: Alexeieffin käyttämä neulatekniikka saa vaha-animaationkin tuntumaan nopealta tavalta työstää elokuvaa.
Ferenc Cakón elementaalista hiekka-animaatiota olisi myös vaikea kuvitella katsovansa pitkänä elokuvana.

Zdenek Miler: Krtek ve Snu / Mole in a Dream (1984), Nick Park: Wallace & Gromit: Väärät housut (1993), Camilla Mickwitz: Varokaa heikkoa jäätä (1986), Dianne Jackson, Jimmy T. Murakami: Lumiukko (1982)

Jirí Barta: Vanishing World of the Gloves (1983), Karel Zeman: Sinbad merenkulkija (1971-1974), Piotr Dumala: Lagonda (1985), Alexandre Alexeieff: Le Nez 1963

Dokumenttielokuvissa lyhärit ovat vähintään yhtä tarpeellinen pohja kuin pitkä elokuva. Sekä luontoa, että luonnotonta kuvatessa. Jean Painlevén surrealistispsykedeelisistä mikroskooppidokumenteista nykypäivän pieniin tietoiskuihin.

Jo pelkästään valistus-, tietoisku ja esittelyelokuville Yle Teema tekee Suomessa hyvää työtä näyttäessään vanhoja paloja kotimaastamme. Oli kyse sitten hiihdosta, politiikasta, henkilöhahmoista, makeistehtaista, kaljapanimoista tai henkilökuvista, lyhyt ja ytimekäs elokuva on niiden esityksessä useasti tehokkain.

Viime viikonloppuna Lahden taiteiden öissä vierailin kirjastossa katsomassa afrikkalaisten lasten tekemiä valistusanimaatioita ja dokumentteja heidän elämästään. Erittäin antoisa kokemus. Myöhemmin entisen Mallasjuoman tiloissa näytettin tunti vanhoja lyhytdokumentteja Lahdesta. Vähintään yhtä antoisaa.

Ylen tietoiskujen introt (1970-80 -luvuilta).

Oma osa-alueensa ovat tottakai myös musiikkivideoiden, introjen ja mainoselokuvien loputon ja antoisa suo. Jos olisi tarvetta tilata ohjaaja musiikkivideolle tai mainokselle, etsisin sopivaa tekijää aivan varmasti mielenkiintoisia lyhäreitä tehneiden joukosta.

Lyhyiden pätkien tarpeellisuus korostuu myös pornossa. Sille on kysettä juuri sopivina annoksina ja elokuvat koostuvat tietystä määrästä näitä sopivan kokoisia kohtauksia, joissa juoni on sama, skenaario, hahmot ja fantasia vaihtuu.

Koska suurelle osalle ihmisistä elokuva tarkoittaa lähinnä pitkää fiktiivistä näytelmäelokuvaa, siirtykäämme nyt suoraan siihen.

Haaviston ala on kauhu. Mielestäni suurin osa nykykauhusta kärsii siitä, että on hyviä oivalluksia ja teknistä osaamista, mutta ne eivät riitä täyttämään elokuvan pituutta. Kauhu sellaisenaan on hieman harvinaisempi genre lyhytelokuvalle, joskin kaikki Espoo Cinéssa näkemäni olivat juuri sitä.

Episodielokuvina kauhua on toteutettu useasti. Hyvä esimerkki on Mario Bavan Black Sabbath, kolme lyhyttä tarinaa ovat ikimuistoisempia itselleni kuin suurin osa Bavan tuotannosta muuten. Vielä parempi esimerkki on kolme kovaa aasialaista yhdistävä Three Extremes, josta löytyy Chan-wook Parkin, Takashi Miiken ja Fruit Chanin parhaimpiin kuuluvat kauhupätkät. Kasarilla tehdyt jenkkiläiset episodielokuvat ovat myös täysin oma taiteenlajinsa, campia mahan täydeltä jos ei muuta.

Asiaa sivuten, pidän muuten John Carpenterin parhaana teoksena tv-sarjaan Masters of Horror ohjaamaa jaksoa Cigarette Burns.

Luis Buñuel & Salvador Dalí: Andalusialainen koira (1929)

Luultavasti kaikkien aikojen legendaarisimpia ja vaikuttavimpia lyhytelokuvia on Luis Buñuelin ja Salvador Dalín surrelistinen Andalusialainen koira. Monille espanjalaisohjaaja Buñuel on tuttu ainoastaan siitä, eikä niinkään ansioituneesta urastaan pitkien elokuvien parissa.

Toinen merkittävä surrelistinen lyhytelokuvaklassikko on aviopari Maya Derenin ja Alexander Hammidin Meshes of the Afternoon, David Lynchin tyyliin suuresti vaikuttanut pienen budjetin psykologinen kokeilu.


Jopa André Bazin ottaa kirjassaan Mitä elokuva on? esimerkikseen Albert Lamorissen lyhyen Punaisen ilmapallon käsitellessään elokuvaa, hyvä esimerkki se aiheeseensa onkin. Elokuva itsessään ehdottomasti katsomisen arvoinen, vaikka teemaltaan onkin köykäinen.

David Kaplanin Little Red Riding Hood jätti ohjaajan nimen heittämällä mieleen. Vähän aikaa sitten edesmennyt Chris Marker oli minulle juuri lyhytelokuvan La Jetée ohjaaja. Jan Kounen on tehnyt kaksi yhdenvertaista mestariteosta, joista toinen on lyhyt ja toinen pitkä elokuva. Le dernier chaperon rouge on Kounenin fantastinen lyhäri ja visuaalisesti silkkaa Marc Caroa. Pitkä elokuva, 99 frangia, taas on yksi parhaista kirjan käännöksistä elokuvaksi.

Maya Deren & Alexander Hammid: Meshes of the Afternoon (1943), David Kaplan: Little Red Riding Hood (1997), Philippe Barassat: Le nécrophile (2004), Chris Marker: La Jetée (1962)

Tämän vuosituhannen parhaimmistoon kuuluvat vielä kanadalaisen outolintu Guy Maddinin Heart of the World ja kulttistatuksen saavuttanut kaikkia mahdollisia perversioita yhdistelevä Philippe Barassatin kauhukomedia Le nécrophile.

Haavisto tekee kotimaista genre-elokuvaa. Esimerkit ovat olleet ulkomaalaispainotteisia. Haavisto toteaa, että tekee ennemmin elokuvia 500 omistautuneelle fanille, kuin 100 000, jotka vuokraa ja unohtaa. Otetaan siis esimerkki myös kotimaasta. Jalmari Helander teki muutamalle omistautuneelle fanille omakustanteisia genrelyhytelokuvia, kunnes hänelle annettiin mahdollisuus Rare Exportsiin, joka ei varmasti ole unohtunut ihmisiltä.

Tottakai on antoisaa ihan vain katsella jälkiperöisesti pitämiensä ohjaajien lyhäreitä, jotka aikoinaan toimivat heidän harjoitustöinään. Useimmiten maneereja ja tuttuja tyyliseikkoja bongailee jo niistä.

Tunnetuimmista ohjaajista esimerkiksi Kubrickin varhaiset lyhärit esittelevät vähemmän perfektionistisen tekijän, Amazing Storiesiesin jaksossa Mirror, Mirror nähdään Martin Scorsese kauhun parissa, New York Storiesissa Coppolaa kerrankin tiivistetyssä muodossa.

Pohjoismaiset elokuvalehdet Episodi mukaanlukien ovat koonneet lukijoilleen kylkiäslevyt Nordic Short Films ja Funny Films of the North. Niihin kansiin on saatu mahdutettua paljon kiehtovaa katseltavaa, mm. Thomas Vinterbergin Poika joka käveli takaperin, Lars von Trierin kunnianhimoinen, mutta kesken jäänyt projekti Dimensions. Tavoite oli kolme minuuttia elokuvaa vuodessa, kolmenkymmenenkolmen vuoden ajan. Idea muistuttaa hieman Neljäs Näytös -blogissakin mainittua Jim Jarmuschin elokuvaa, Kahvia & tupakkaa.

Funny Films of the North -ilmaislevylle on isketty peräti kaksin kappalein ruotsalaista Johannes Nyholmia. Las Palmas, jossa Nyholm kuvaa lapsensa leikkejä vaihtoehtoisissa kulisseissa oli suuri Youtube-sensaatio.

Johannes Nyholm: Las Palmas (2011)

Tämä kaikki ennen kuin siirrytään sen kummemmin Youtubeen, joka on nykyään mittaamattoman arvokas ponnahduslauta amatöörielokuvantekijöille. Oikeasti lahjakkaat tekijät saatetaan hyvinkin huomata sieltä ja täten heillä on mahdollisuus nousta isompiin ympyröihin.

Suomalainen elokuvaohjaaja Saara Cantell julkaisi viime vuonna teoksen Timantiksi tiivistetty. Kerronnalliset strategiat fiktiivisessä lyhytelokuvassa. Lyhytelokuvaa siis selkeästi myös arvostetaan ja se kiinnostaa. Siitä kielinee tietysti myös Tampereen lyhytelokuvafestivaalin kymmenettuhannet kävijät vuosittain. Puolustus päättää tähän.

Cinema aesthetics: Documentary films

Man with a Movie Camera (1929), Triumph des Willens (1935)

Dokumenttielokuvalla voi kuvata ympäröivää maailmaa, sen pieniä arkisia tapahtumia tai sitten niitä kaikista järisyttävimpiä. Se on samaan aikaan yksi elokuvan genre ja toinen päälaji, varsinaista yhdentävää tyyliä sillä ei ole. Kaikki mikä ei ole fiktiivistä elokuvaa, voidaan siis laskea dokumentiksi. Lavastamaton kuva voi kuitenkin näyttää aivan yhtä upealta kuin lavastettu.

Kaikilla ihmisen kehittämillä kuvaustekniikoilla on varmasti ensin dokumentoitu ympäröivää maailmaa. Luolapiirroksista kameraan ja niin edespäin elokuvakameraan. Ensin tikku-ukkoina, sitten oikeina ukkoina ja lopuksi liikkuvina ukkeleina ja akkeleina. Fiktiivisen elokuvan genre määräytyy hyvinkin vaihtelevista syistä - miljöö, teema, tunnelma, aikakausi, kuvaustyyli... Dokumenttielokuva on periaatteessa aina dokumentti oli tyyli mikä tahansa. Sama epäjohdonmukaisuus pätee mm. animaatioelokuvaan, joka useimmiten luokitellaan vain animaatioksi, vaikka jakautuu lukemattomiin lohkoihin, periaatteessa yhtä moneen kuin fiktiivinen elokuva.

La Sortie de l'Usine Lumière à Lyon (1895), La Marche de l'empereur (2005), Le mystère Picasso (1956), Exit Through the Gift Shop (2010)

Dokumenttielokuva kuvaa usein jonkun tietyn kollektiivin toimintaa ja tapoja tai sitten yksittäisen, ehkä tunnetun kohteen työskentelymetodeja. Massa liikkuu ja toimii, yksilö työskentelee, tarvitaan täkyjä pitämään kuva mielenkiintoisena. Ensimmäisessä kuvassa ylhäällä Lumièren veljesten La Sortie de l'Usine Lumière à Lyon (1895), työläisten kotiutuminen tehtaasta. Ensimmäisten elävien kuvien aikaan ei tarvittu kuin mikä tahansa liikkuva tapahtuma ja kauppa kävi. Kyseisen, alle minuutin pitkän elokuvan - kuten melkein kaiken dokumentaation arvo ja merkitsevyys vaihtuu ajan myötä. Aikakausien kuvaus ja koko elokuvan syntyhetkien säilyminen päiviimme on tärkeää. Tuolloin tärkeää oli vain se fakta, että kuva liikkui.

Toinen kuva, Luc Jacquetin menestysdokumentista, La Marche de l'empereur (2005), eli suomalaisittain Pingviinien matkasta on 110 vuotta myöhemmin tehty niinikään ranskalainen dokumentti. Dokumenttielokuvien toteutustyylit ovat jo vakiintunut aikojen saatossa standardeiksi. Uskomattomia luontodokumentteja on tehty jo vuosikymmeniä, mutta oikealla markkinoinnilla ja kerrontatavalla voi nousta toisen yli. Pingviinien matka sisältää ns. sankarin, kertojaäänen, joka vie tarinaa eteenpäin pingviinin näkökulmasta. Elokuva jäi vahvasti mieleen vaikuttavien stillien ja promokuvien ansiosta ennen kuin sitä oli nähnytkään. Myös "elokuvamainen" musiikin ja kuvan yhdistely erottaa usein teoksen muista. Merenalaisen, myöskin ranskalaisen Oceansin erottaa muista muutama tällainen huikea kohtaus, joka muistuttaa kauneudellaan jotain Fantasian (1940) episodia.

The Oceans (2009), Pingviinien matka (2005), Earth (2007)

The Cove (2009)

Kauneus ja sitäkin varmemmin kauheus jää vahvasti mieleen katsotusta. Luontodokumenteissa "paha" on useimmiten näkyvässä osassa, mutta selitettävissä luonnon laeilla. On välttämätöntä että peto saa ravintonsa selviytyäkseen ja jos sattuu olemaan ronkeli anti-vegetaristi, eli karnivori, on mässäiltävä pienemmillä ja hitaammilla kanssaeläjillä. Vaikuttava delfiinidokumentti The Cove sisältää salaa kuvatun osion, jota onkin vaikeampi saada mielestään. Kujalle narratut delfiinit pistetään lihoiksi ja veden värjäytyessä verenpunaiseksi ei sanoja enää tarvita. Shokeeraava kohtaus on elokuvan välttämätön paha. Pahan siitä tekee se, että julmuuden suorittaja on ihminen, jolle tämä ei olisi välttämätöntä.

Nanook of the North (1922)

Täysin puolueeton, dramaturgisia keinoja hyödyntämätön dokumenttielokuva on harvinaisuus. Filmi valehtelee tai vääristelee totuutta aina ja joka tapauksessa, joten pientä käsikirjoittamista ja värittelyäkään voi tuskin tuomita. Dokumenttielokuvan tulee kertoa kohteestaan rehellisesti ja pääpiirteittäin luotettavasti, mutta kuten mainosten kanssa, on vain katsojan vika jos ei osaa lukea rivien välistä. Nanook of the North (1922) on hieno ja kiehtova mykkädokumenttin klassikko, merkittävä uraauurtava pitkien dokumenttielokuvien historiassa, muttei rehellinen sekään. Pohjoisessa, igluja rakentelevia inuiitteja tarkastee ns. sivistyksestä saapunut kameraherra Robert J. Flaherty, joka seuraa suurella mielenkiinnolla itselleen vierasta elämää, iglunkasaajien näkökulmasta ja varsin näyttävästi. Flaherty joutuu kuitenkin oman moraalikäsityksensä saattelemana luomaan Nanookista yksiavioisen. Elokuvan nimikkohahmo, oikealta nimeltään Allakariallak ei tätä todellisuudessa ollut.

Wodaabe - Die Hirten der Sonne (1989)

Omien sanojensa mukaan lähes tynnyrissä kasvanut saksalaisohjaaja Werner Herzog on tehnyt elämässään äärimmäisen tärkeää työtä niin fiktiivisen kuin dokumentaarisen elokuvan puolesta. Hänen elokuvansa kuvaavat erilaisia tapoja, kulttuuria ja ihmisten käytöstä maailman moninaisissa kolkissa. Teknologiasta ja ihmisiltä syrjässä kasvanut Herzog on varmasti juuri kasvualustastaan johtuen niin kiinnostunut ympäröivästä maailmasta.

Herzogin dokumentit vaihtelevat tyyliltään, aiheiltaan ja laadultaan hyvin paljon. Tietty unenomainen tunnelma joka hänen elokuvistaan huokuu on läsnä osassa dokumenttejakin. Die große Ekstase des Bildschnitzers Steiner (1974) on näistä esimerkkinä paras. Mäkihyppääjää seurataan hidastetuissa ja toismaailmallisissa tunnelmissa Popol Vuhin soidessa taustalla. Juuri näyttävyytensä ja tunnelmallisuutensa ansiosta niin kiehtova elokuva. How much wood would a Woodchuck chuck (1978) saa lähes transsiin kilpailuttaessa hypnoottista pikapuhetta amishien huutokaupassa. Woodabe taas esittelee meille täysin vieraita rituaaleja Saharan heimolaisilta. Jälleen hyvin näyttävä dokumenttielokuva, joskin lähinnä pynttäytyneiden heimolaisten ansiosta.

Esteettisesti vaikuttavia elokuvia kaikki kolme, mutta aiheesta hieman poiketen on mainittava, että Herzogin kaunein ja hienoin on silti Mein liebster Feind - Klaus Kinski (1999). Elokuva kertoo ohjaajan rakkaasta vihollisesta ja ystävästä, lukuisten elokuviensa vaikeasta tähdestä, Klaus Kinskista. Koostuu siis haastatteluista ja arkistomateriaalista, siinä mielessä juuri päinvastainen tyylillisesti kuin em. dokumenttielokuvat. Herzogin menestynein ja luultavasti nykyään jo tunnetuin dokumenttielokuva Grizzly Man (2005) edustaa samaa osastoa. Karhujen kanssaeläjä ja eläinaktivisti kuvasi itseään yli 85 tuntia karhujen kanssa, jonka jälkeen yksi tämän rakkaista raateli hänet kuoliaaksi. Oli uhrin toive, että tällaisen sattuessa juuri Herzog kuroisi kasaan tribuutin karhumiehestä.

Exit through the Gift Shop (2010)

Exit through the Gift Shop on moderni klassikko, täydellisen laskelmoitu ja liiankin virheetön kokonaisuus ollakseen käsikirjoittamaton. Se on hyvin banksymainen kannanotto taiteen arvostuksesta ja älyttömyydestä, sekä viihteellinen matka katugraafikkojen maailmaan. Jokainen freimi on laskettu tarkkaan ja hiottu, aivan kuten Banksyn taide muutenkin. Oli kyse sitten rumasta tai näyttävästä jäljestä. Yksi henkilökuvamaisia dokumenttielokuvia yhdistävä tekijä on haastatteluosuudet, Banksy vetää nekin elokuvassaan aivan överiksi. Tuntemattomana pysyttelevä Englannin vientituote puhuu muokatulla äänellä, tummana siluettina tarkkaan rajatan taidekollaasin keskellä, kuin brittiläisen sketsisarjan parodiassa.

Exit through the Gift Shop (2010)

Etenkin viimeisen viiden vuoden aikana dokumenttielokuvien rintamalla on saatu nauttia lukuisista loistavista viihdedokumenteista, jotka keräävät voimansa huikeista anti-sankareista. Edellämainittukin kuuluu niihin, tosin ei Banksyn osalta. Tuskin mikään sattuma, että tämä tapahtuu juuri Ricky Gervaisin nerokkaiden The Office ja The Extras sarjojen jälkeen, joissa seurataan Gervaisin itsensä esittämien luuserihahmojen taistelua hyväksynnän toivossa. Ne ovat hyvinkin voineet inspiroida dokumenttiohjaajia tekemään elokuvia yksinkertaisemmista pikku uurastajista, jos nyt kiltisti sanotaan.

Hyväntahtoisia hölmöjä, tarkkaan harkittu myötähäpeän vire ja sympatiat on puolella. Paras esimerkki tästä on maailman tunnetuinta pseudodokumenttia This is Spinal Tap!ia (1984) mukaileva Anvil! The Story of Anvil. Toinen aivan loistava esimerkki on King of Kong: Fistful of Quarters (2007), jossa selkeästi hyvikseksi ja pahikseksi kuvatut kisailijat taistelevat huvittavin kääntein Donkey Kongin parhaasta tuloksesta.

Anvil! The Story of Anvil (2008)

The King of Kong: Fistful of Quarters (2007)

Siitä pitäisikö ihan kaikkea maailmassa dokumentoida voi olla montaa mieltä. Jonkun mielestä yhtään mitään ei tarvitse säilyttää, itsehän olen juuri päinvastaista mieltä. Pidän siitä, että on mahdollisuus katsella erilaisia tapahtumia, aikakausia, tietää ja kokea. Lähes kaikki tulisi siis loppujen lopuksi dokumentoida. Täten se olisi tehtävä mielenkiintoisesti ja visuaalinen ilme vaikuttaa suoritteiden ja tapahtumien vaikuttavuuteen. Siluettimaisesti kuvattu, muiden yläpuolelle asettuva, hidastettu urheilija, huimapää tai saalistaja asettuu mielessä suuren sankarin asemaan oikein kaapattuna. Eri tavalla kuvattuna se ei ehkä tee vaikutusta. Tyyli siis vaikuttaa jälleen siihen mitä kohteesta on ylipäätään mieltä ja sillä voidaan muokata mielikuvaa jopa haluamaansa suuntaan.

Olympia (1938), Pink Floyd: Live at Pompeii (1972), Nanook of the North (1922), Olympia (1938), Man on Wire (2008), Man with a Movie Camera (1930), Olympia (1938), Die große Ekstase des Bildschnitzers Steiner (1974)

Vaikuttavia kohtauksia dokumenttielokuvan historian varrelta. Leni Riefenstahlin Olympian ikoniset kuvat urheilusuorituksista ovat pysyvä osa populaarikultturia, niitä ja niiden mukaelmia on käytetty paljon musiikkivideoissa, mainoksissa ja keikkojen taustascreeneillä.

Pink Floydin Live at Pompeii on konserttiklassikko, jossa bändi esittää keikan tyhjälle amfiteatterille. Tässäkin kohdataan tosin pieni ristiriita. Jos dokumentoidaan yhtyeen valmistautumista ja esiintymistä yleisölle, kyse on ilman muuta tyylipuhtaasta dokumentista, mutta jos esitetään keikka varta vasten filmille, eikö silloin tehdä käsikirjoitettua elokuvaa? Visuaalisuuteen on taas päästy satsaamaan, kun on kyseessä hieman epäkurrantti teos totuutta heijastavana dokumenttina.

Nanook of the Northin seivästykseen kurotteleva kuvakin on klassikko, elokuvissa ja muussa populaarikulttuurissa jäljennetty

Man on Wire (2008), ryöstökeikka-elokuvien muotoon taiteltu jännitysdokumentti nuorallakävelijästä, jonka haaveena oli 1974 kävellä nuoralla World Trade Centereiden välillä. Huiman kauniita kuvia ja tunnelmia.

Jean Painlevé - Science is Fiction (2009)

Todellisuus on fiktiota hurjempaa. Jean Painlevén alkuaikojen surrealistiset ja myöhempien aikojen psykedeeliset mikroskooppidokumentit ihastuttavat epätodellisen näköisillä kuvillaan. Aikavälillä 1927-1982 filmatut dokumentit ovat kuin velhon salaisesta kammiosta löytyneen akvaarion tuijottelua kaleidoskoopilla. Uskomattomia eliöitä, uskomattomia tiedonjyviä, kauniita, surrealistisia tunnelmia.

Olympia (1938)

Ihmiskunnan kauniiden saavutuksien säilyttäminen on tärkeää. Riefenstahlin Olympia on omalla tavallaan todiste jostain hyvin konkreettisesti kauniista, johon ihmiskunta kykenee. Sitä se on puhtaana vain jos näkee pelkän kuvan. Varjoissa lymyilee se fakta, että tämäkin elokuva on Hitlerin tilaamaa natsipropagandaa, jonka aatteen seuraukset ovat varmasti tänä päivänä kaikille tuttuja.

Triumph des Willens (1935)

Vieläkin tärkeämpää kuin kauneuden ja ihmiskunnan hyvien saavutusten säilyttäminen, on säilyttää niitä jotka löytyvät sieltä kolikon toiselta puolelta. Ihmiskunnan pahuutta ei saa pyyhkiä pois ja joskus sekin näyttää sulassa kauheudessaan äärimmäisen vaikuttavalta. Kunpa ihminen vain ottaisi joskus oppia kaikista kauheimmistakin kuvista.