Näytetään tekstit, joissa on tunniste hiton hyvät kohtaukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hiton hyvät kohtaukset. Näytä kaikki tekstit

torstai 2. elokuuta 2012

Hiton hyvät kohtaukset 2: Fellinin Rooma (1972)


Tietyt kaupungit esiintyvät elokuvien tapahtumapaikkana vahvasti. Se voi olla tyyliseikka, tarinankerronnallinen velvoite tai tehokeino. Suurkaupungissa pieni näyttää entistä pienemmältä jne. Elokuva tehdään usein mahdollisuuksien mukaan ja juuri siellä minne parhaiten päästään.

Eiffel torni, Big Ben, Vapauden patsas tai Manhattanin siluetti horisontissa kertoo katsojalle jotakuinkin yhtä paljon kuin postikortti lomamatkalta. Monumentit toimii yksinkertaisena tapana kertoa katsojalle missä tapahtumat sijaitsee. Usein se on täysin toisarvoista, Hollywood-tuotannoissa sillä kuvataan monesti lomamatkaa, tapahtumien tai uutisten leviämistä kauemmaskin. Sillä vain tahdotaan sanoa: toisella puolella maapalloa.

New York on varmasti useimmille televisiota ja elokuvia katsoville suomalaisille tutumpi kuin oma naapuripitäjä. Sitä on tutkailtu monelta kantilta ja sen elämänmenosta on jonkinlainen käsitys.

Esimerkiksi Woody Allen on tutkaillut New Yorkia omasta näkökulmastaan, Scorsese taas omastaan. Kummatkin ohjasivat osansa Francis Ford Coppolan lisäksi elokuvaan New York Stories, jossa kaupunki jää hyvästä tahdostaan huolimatta taka-alalle, mutta episodit ovat hyvin ohjaajiensa näköisiä.

Scorsesen Illasta aamuun on erittäin toimiva kuvaus kaupungin elämästä yöaikaan. Kaupungin henki ja olemus on vahvasti läsnä. Se kanssakäy, ollen yhtä tärkeässä roolissa kuin elokuvan sankari.

Suurimmalta osin esimerkiksi Pariisi, rakkaudella kuvastaa ulkomaalaisten näkemyksiä rakkauden kaupungista. Elokuvan lukuisat ohjaajat ovat nimekkäitä ja tulos on kokoelma pieniä tarinoita, jotka sattuvat tapahtumaan tuossa rakkauden kaupungissa. Ulkopuolisuus on turhan vahva ja kokemus jää turistikierrokseksi kaupunkia ajatellen.

Fellinin Rooma on jotain aivan muuta. Se on kokonaisvaltainen elokuva vain ja ainoastaan Roomasta. Ei pääosan esittäjiä, ei lineaarista juonta. Välillä raja Rooman ja Fellinin Rooman välillä on häilyvämpi. Elokuva on puoliksi liki dokumentaarista elämän melskettä kaupungin kaduilla tässä hetkessä, skoottereiden pärinää ja ravintolaillastusta. Puoliksi ikuisen kaupungin menneitä aikakausia, antiikin ajoista lähtien.


 
 
 


Fellini jäljensi elokuvissaan uni- ja muistikuvia, hyvin henkilökohtaisiakin. Henkilöhahmot olivat lähes poikkeuksetta ylikorostettuja, absurdeja, tapahtumat sirkusta.

Elokuvan kirkollinen muotinäytös Vatikaanissa on yksi hämmentävimmistä ja koomisimmista kohtauksista koko Fellinin tuotannossa. Näyttävä ja totaalisen ylilyövä show, mitä ihmeellisimpiä asusteita ja lopulta erinäisiä artikkeleita, joita ei vaatekappaleiksi voi enää hyvällä tahdollakaan kutsua.

Seremonia alkaa. Nino Rotan huikea musiikki säestää tulevaa show'ta.


 
 
 


Mallit, eli nunnat satiinisissa ja silkkisissä mustissaan tulevat esittelemään asujaan. Ajatus muotinäytöksestä nunnilla on mielenkiintoinen, mutta itse "muoti" on vielä tässä vaiheessa hyvin maanläheisiä. Seuraavilla malleilla on joustavat valkoiset siivekkeet hatuissaan, hyödylliset paikoissa jossa on huono ilmanvaihto. Mallit liikkuvat tanssahdellen, aivan kuten siivekehatullisten nunnien kuuluukin.


 
 


Seuraa rullaluistelevat, toisiaan käsistä pitelevät papit. Ei riitä että papit pyörähtelevät punaisissa hamosissaan, pian nämä nostavat helmojansa hipsutellakseen lavaa pitkin kuin huonossa piirretyssä, eleillen täysin pokerina kuin halpa diskohile. Yleisö seuraa tarkkaillen. Kuten Fellinin elokuvien stand up komiikka, huumori on niin huonoa, oikeastaan niin väärää ja älytöntä, että se onnistuu huvittamaan joka kerta.




Pyöräilykelpo asu maaseutujen papeille ja jonkin sortimentin pitsiunelmapappi ovat viimeiset vähääkään järjelliset näyt tässä esityksessä. Mitä siitä seuraa on vain nähtävä ja ihmeteltävä.



 
 
 


Muotinäytökseen alkaa osallistumaan kirjaimellisesti pelkkä muoti, vailla sen kantajaa. Fellini tavoittaa unenomaisuudessaan jotain, mitä on vaikea kuvitella valveilla.



 


Yleisö seuraa muodin uusia tuulia edelleen varsin tarkkaavaisesti. Seuraa kirkollisen muotinäytöksen lopun alkua povaileva kauhukabinetti osuus.


 
 
 
 
 


Tunnelma tiivistyy, grande finalea odotellaan herkeämättä, paluu säestäjiin. Pian yleisö on nouseva kunnioittavasti ylös.




PAAVIIIIIII!


 
 


Eihän se voisi muuten loppuakaan. Hiton hyvä kohtaus, eikä elokuvan ainoa sellainen.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Hiton hyvät kohtaukset 1: Kellopeli Appelsiini (1971)



Veret kylmäävä alkusoitto heijastettuna punaiselle ruudulle. Henry Purcellin Music for the Funeral of Queen Mary on kääntynyt silloisen Walter Carlosin (myöhemmin Wendy) käsittelyssä kammottavan kauniiksi elektrointroksi.




Leikkiminen värien kanssa alkaa jo "kaksivärisistä" alkuteksteistä. Helposti voi jäädä mielikuva vain punaisesta ja sinisestä taustaväristä, mutta todellisuudessahan sinisen molemmin puolin nähdään eri punainen*.




Lyhyet ja koreilemattoman alkutekstit esitellään kuin varkain alta pois. Seuraa Kubrickin tavaramerkkiotos tuijottavasta katseesta.

☼_o


Siinä on Alex. Ei muuta, herkeämätön katse, taustalla mustaa, eli toistaiseksi pelkkää tyhjää. Kuva zoomaa kohtisuoraan taaksepäin paljastaen jengin - Alexin drugineen, Korovan maitobaarissa. Alex ottaa huikkaa maito plussastaan. Sisustuksen virkaa ajaa alistetuksi kuvatut valkoiset naispatsaat. Alexin kertojaääni alkaa kuvailemaan tilannetta.



 
 


There was me, that is Alex, and my three droogs, that is Pete, Georgie, and Dim, and we sat in the Korova Milkbar trying to make up our rassoodocks what to do with the evening. The Korova milkbar sold milk-plus, milk plus vellocet or synthemesc or drencrom, which is what we were drinking. This would sharpen you up and make you ready for a bit of the old ultra-violence.


 


Täydellisempää avausta elokuvalla ei voisi olla. Kuvan ja äänen ajoitus, tempo ja kompositio esittelevät skenaarion, asettavan tunnelman. Se on uhkaava, kuvaava ja kaappaa saman tien mukaansa. Käänteentekevä kokemus itselleni pienenä elokuvan katsojana.

Kubrickilla oli korvaa aina vaikuttavimmille sävellyksille ja säveltäjille, suhteessa kuvaamaansa materiaaliin (tai sanottakoon nyt saivartelijoita ajatellen: ainakin itseäni miellyttäville.) Kellopeli Appelsiinin soundtrack ja musiikin käyttö elokuvassa on siitä virheetön esimerkki.

Jo ensisekuntien aikana katsojalle annetaan vihje, kaksi eri sävyä punapaletista, joita mallata elokuvan muihin kohtauksiin.

Maitobaarikin on ultracool, taide näyttävää ja maidon äärellä rentoutuvat hipit kuvastavat huvittavasti enemmän omaa aikaansa, kuin elokuvan lähitulevaisuutta.

Ei siinä, etteikö elokuva kautta linjan olisi yhtä suurta audiovisuaalista ilotulitusta, puhumattakaan Kubrickin kaikista elokuvista 2001: Avaruusseikkailusta lähtien, mutta ikimuistoisimpiin kohtauksiin tuo avaus lukeutuu varmasti monelle muullekin elokuvan nähneelle.

Yksivärisiä taustoja teksteille ja yksi kohtisuora zoomaus. Helppoa kun sen osaa. Hiton hyvä kohtaus.

*Onko niillä punasävyillä sitten jotain merkitystä? Kubrick oli sen luokan perfektionisti, että niillä on aivan varmasti merkitystä. Kumpaakin punasävyä nähdään elokuvan eri kohtauksissa, eri yhteyksissä ja selkeimmin niiden yhteyteen viitataan väkivaltakuvia pakkosyöttäessä. Alexille näytettävässä elokuvassa nämä värit yhdistyvät taustalla nähtävässä graffitissa, jossa sanan NOE kaksi ensimmäistä kirjainta on kirkkaammalla punaisella ja viimeinen tummalla.

Helpoin selitys tälle löytyy tuosta elokuvan keskivaiheilla koettavasta muutoksesta. Ensin on tumma punainen, väkivaltainen nuori. Sitten käydään läpi väkivallasta kitkeminen ja tulee kirkas punainen, väkivallaton nuori. Filmin pyöriessä, eli muutoksen käydessä toteen, kuvassa nähdään tuo graffiti, joka sisältää hetkellisesti molemmat.