Pazuzu Manaajassa (Exorcist, 1973)
About Top 10 on sarja jossa ihmiset kertovat omista lempielokuvistaan. Olen siis pyytänyt kaikkia osallistujia miettimään omat suosikit ja kertomaan millainen vaikutus niillä on ollut ja milloin on nähnyt ne ensikerran. Tämän lisäksi osallistujat kertovat elokuvien kulutuksestaan yleisesti, mikä on viimeisin elokuva jonka on käynyt katsomassa, mielipide suomalaisista elokuvista ja parhaista soundtrackeista. Lopuksi kuullaan myös kunkin mieltymys kahvinjuontiin.
Tämänkertainen vieraileva tähti on psykedelistä blackmetalia soittavan Oranssin Pazuzun Ontto. Bändiltä on tulossa syksyn aikana splitti Candy Canen kanssa ja maistiaisia voi ja kannattaa ilman muuta käydä jo kuuntelemassa bändien Myspace-sivustoilta. Biisi Farmakologisen kultin puutarhassa potkii pirun kovaa ja jatkaa siitä mihin loistava debyytti jätti. Splittiä odotellessa sopii tsekkailla elokuvamaisten atmosfäärien vaikutteet leffamaailmasta. Tämä on neljäs About Top 10 ja listan aloittaa elokuva, joka esiintyy sarjan listoilla jo kolmatta kertaa.
Tämän hetken top 10.
Alien (1979)
Näin jatko-osan Aliens joskus yhdentoista ikäisenä ja se oli silloin pelottavinta ja kovinta kamaa mitä koskaan on tehty. Ensimmäinen ja vielä jännittävämpi Alien tuli sitten vuokrattua heti kun oli tilaisuus. Tämä on todella piinaava elokuva. Tykkään tavasta, jolla jännitys nostetaan hitaasti huippuunsa ja shokeeraavia kohtauksia säännöstellään just sopivassa suhteessa. Myös Goldsmithin säveltämä musiikki on mahtavaa. Oranssi Pazuzu on ottanut tästä elokuvasta paljon vaikutteita aina sanoituksia myöten. Erityisen vaikuttavia itselle on nuo synkät avaruuskuvat ja kyyninen suhtautuminen tulevaisuuteen.
Psyko (1960) Kahdentoista vanhana sain ensimmäisen kosketukseni kauhuelokuviin Psykon kautta ja loppukohtaus jäi kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Tuli semmoinen olo, että tätä pitää saada lisää! Psyko on kyllä maineensa veroinen ja kestää useita katselukertoja, vaikka käynnistyykin tosi hitaasti. Loppuratkaisu on mielestäni psykologisesti tarkkanäköinen ja tyylikäs. Sen voi katsoa myös traagisena sairaskertomuksena. Tämän jälkeen tuli teini-ikäisenä katseltua kauhunnälkään jonkin verran kaikenlaista horroria, splatteria ja muuta.
Manaaja (1973)
Manaaja pitää tietysti mainita jo senkin takia, että siitä keksimme bändille nimen. Pazuzuhan on se muinainen demoni, jota tässä yritetään manata tytöstä ulos. Tykkään 60- ja 70-lukujen saatanallisista kauhuelokuvista, tyyliin Rosemaryn painajainen ja Ennustus, koska Saatana on sopivasti häiritsevä ja anarkistisen epäkorrekti hahmo. Tai ainakin se oli sitä 70-luvulla. Manaaja on mun mielestä klassista kauhua parhaimmillaan, sopivasti tabuja rikkova ja uskontokiihkoilijoita kiusaava. Hyvin blackmetal-henkinen elokuva siis.
Sunshine (2007)
Tää Danny Boylen avaruusjännäri leimattiin tuoreeltaan vähän epäonnistuneeksi, mutta mulle se upposi todella hyvin. Se sijoittuu avaruusalukseen, jonka tehtävä on matkustaa Aurinkoon korjaamaan/tehostamaan fuusioreaktiota. Tai jotain sinne päin. Elokuvassa kuvataan upeasti Auringon valtavaa energiaa ja sen massan fysikaalisia vaikutuksia, miten esimerkiksi aika ei toimi totutulla tavalla gravitaatiovaikutuksen takia. Ihan true fysiikkascifiä siis. Lopussa homma ottaa juonenkäänteen vielä enemmän jännityselokuvan suuntaan, mutta toimii mun mielestä sellaisenakin. Omaperäinen ja tosi visuaalinen leffa.
2001: Avaruusseikkailu (1968)
Listan kolmas ja paras avaruuselokuva. Stanley Kubrick on ollut suosikkini jo pitkään, ja oikeastaan olisin voinut täyttää puolet tästä listasta sen elokuvilla. En muista koska näin tän ekan kerran, mutta muistan etten tajunnut siitä silloin oikein mitään. Nykyäänkin loppuratkaisu on silkkaa mysteeriä, mutta se ainoastaan lisää elokuvan kiehtovuutta. Avaruuskuvat on upeita, ja lopussa tapahtuva monoliitin kohtaaminen ja hyperajojakso kuuluvat mun kaikkien aikojen hienoimpiin elokuvakokemuksiin. Haluaisin tehdä musiikkia, jota voi soittaa tuon kohtauksen taustalla. Tykkään myös erityisesti siitä, että elokuvassa on selkeä juoni, mutta se on kuitenkin rakennettu siten, että katsojan omille tulkinnoille jää paljon tilaa.
Vampyyrintappajat (1967)
Roman Polanski on toinen kestosuosikkini. Vaikka sen leffat on saaneet välillä nihkeänkin vastaanoton, niin niissä on silti se oma polanskimainen tunnelmansa jota on vaikea kuvailla. Vampyyrintappajat ei ole ehkä yhtä tyylikästä Polanskia kuin vaikkapa Vuokralainen tai Pianisti, mutta kauhukomediana se on tosi onnistunut. Huumoria ei yliannostella, vaan hauskat tilanteet rakennetaan harkiten ja huolella. Vampyyrin linna on myös erittäin tunnelmallinen ja pahaenteisyydessään mieleenpainuva. Leffassahan esiintyy Polanskin esittämän hahmon rakastettuna myös hänen tuleva vaimonsa Sharon Tate, jonka Mansonin jengi teurasti pari vuotta myöhemmin.
Nosferatu: Phantom der Nacht (1979)
Jos pitäisi valita paras vampyyrielokuva, niin äänestäisin varmaan tätä Werner Herzogin Dracula-filmatisointia. Senkin uhalla että leimataan elitistiksi. Tää ei ole niin kuuluisa kuin alkuperäinen mykkä-Nosferatu tai Christopher Leen versiot, mutta voittaa ne monella osa-alueella. Klaus Kinskin vampyyri on vastenmielinen ja surullinen hirviö ja Popol Vuhin hippeily toimii ääniraitana mahtavasti. Tyyliltään tää on aika näytelmällinen ja välillä liiankin hidas, mutta toisaalta kuvaus ja rytmitys on silti runollisen sujuvaa ja hienostunutta. Erityisesti kohtaus, jossa Nosferatu näyttää vieraalleen todellisen luontonsa kesken illallisen on kylmäävä. Ei tää kuitenkaan ehkä kauhuelokuvasta mene.
Mulholland Drive (2001)
Lynchin elokuvista on vaikea valita suosikkia, koska ne on kaikki loistavia. Tää teki erityisen vaikutuksen osittain, koska näin sen ekaa kertaa valkokankaalta. Leffan loputtua oli hölmistynyt olo, vähän niin kuin olisi lapsena ollut katsomassa taikuria. Lopputekstien ilmestyessä koko teatteriyleisö vain istui hämmentyneenä ja vaivaantuneesti hörähdellen. Toisella kerralla juonesta pystyi jo tekemään tulkintoja. Mulla oli jossain vaiheessa ajatus siitä, mitä tässä elokuvassa tapahtuu, mutta nyt en enää muista. Tarvii siis katsoa uudestaan! Tässäkin kiehtoo just toi mysteeri, tulkinnanvapaus ja se miten hienosti elokuva pelaa katsojan alitajunnan ja odotusten kanssa.
Videodrome (1983)
Kaveri näytti tämän mulle joskus viitisen vuotta sitten ja elokuva jämähti tajuntaan kuin sotkeutunut VHS-kasetti nauhuriin. Cronenberg kuului jo ennestään suosikkiohjaajiini, mutta tämä oli jostain syystä jäänyt väliin. Tässä televisioyhtiön pikkupamppu saa vihiä snuff-elokuvia lähettävästä kanavasta ja sekaantuu sekä mysteeriin että Debbie Harryn esittämään femme fataleen. Loppupuolella elokuvan todellisuus flippaa oikein toden teolla Lynchin tyyliin, mutta kuvasto on cronenbergiläistä puolisplatteria. Erittäin häiritsevä ja kummallisia ajatuksia herättävä elokuva.
Antichrist (2009)
Lars von Trieriä on tullut fanitettua Breaking the Wavesista lähtien. On hienoa, kuinka sen elokuvista jää aina käteen semmoinen emotionaalisesti turpaanvedetty olo. Antichrist piti tietysti nähdä heti ilmestyessään valkokankaalta ja kylläpä toimi hyvin. Trierin aiemmista leffoista täysin poikkeava visuaalisuutta korostava kuvaustyyli on aivan mahtavan näköistä. Monet metsäkohtauksista, kuten se jossa Charlotte Gainsbourgin esittämä hahmo sulautuu ruohikkoon pahaenteisen musan säestyksellä on kuin suoraan painajaisista. Tietysti tykkäsin erityisesti siitä, että Trier flirttailee tässä kauhuelokuvan kanssa. Saatanallinen kuvasto tuodaan tyylikkäästi esille. En oikein tajua ihmisiä jotka arvostelee tätä antifeministiseksi elokuvaksi, mä en ainakaan tulkinnut elokuvaa siten.
Minkälaisia elokuvien kuluttajia yleisesti?
Kyllähän noita tulee katseltua kohtuullisen paljon ja monenmoista. Yle Teemalta on tullut paljon kiinnostavia leffoja, se on Suomessa tosi ainutlaatuinen kanava ja toivottavasti tulee säilymään. Hollywood-massaleffatkin uppoaa aivan hyvin, mutta toisaalta katson mielelläni myös ei-amerikkalaisia ja vanhempia elokuvia. Niitä on harmi kyllä huonosti tarjolla vaikkapa videovuokraamoissa. Mulla on myös tiettyjä ohjaajia, joiden elokuvia odotan erityisesti, kuten Polanski, Lynch, Aronofsky ja Trier.
Viimeksi elokuvissa katsomassa käyty leffa ja tuomio?
Inception. Hienointahan siinä oli unimaailman kuvaus. Mielenkiintoinen elokuva, mutta välillä hauskat oivallukset vähän tuntui jäävän toimintarymistelyn ja paisuttelumusiikin jalkoihin. Hyvä muttei loistava.
Paras soundtrack?
Paha sanoa, on niin paljon hyviä. Mutta ehkä se Goldsmithin Alien tulee nyt päällimmäisenä mieleen.
Suomalaiset elokuvat?
Onhan niilläkin hetkensä, mutta usein suomalaista elokuvaa tuntuu vaivaavan semmoinen tietty vision ja rohkeuden puute. Ehkä se johtuu siitä että pitää saada pienessä maassa elokuvat tuottamaan ja siksi niillä pitää yrittää vedota mahdollisimman leveisiin yleisösegmentteihin. Semmoinen on luotaantyöntävää. Mutta on tietysti poikkeuksia, niitä vaan saisi olla enemmän.
Kahvinkulutus ja lempimerkki?
Kahvia menee pressokeittimellä keitellen ja merkkinä on tällä hetkellä Arvi Nordquist REKO.
