The Making of Stanley Kubrick’s 2001: A Space Odyssey

© TASCHEN

Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu ei ole ehdottomimpia suosikkielokuviani tai edes ohjaajan tuotannon kärkivitosta, mutta se on yksi suurista elokuvista, yksi mielenkiintoisimmista ja tärkeimmistä elokuvista koko elokuvan historiassa.

Elokuva sai aikoinaan katastrofaalisen ensi-illan, ensiarviot murskasivat sen tylsänä ja teennäisenä, eikä edes kriitikot ymmärtäneet elokuvasta mitään. Ei perustasolla, saati sitten syvemmillä tasoilla.

Se ei ole lainkaan outoa, ensinnäkään koska vastaavaa ei oltu aiemmin tehty. Tällaista elokuvaa ei yksinkertaisesti osattu vielä katsoa, tieteiselokuvaa pidettiin roskana (eikä ihminen ollut vielä referenssinä käynyt kuussakaan.)

Toiseksi, eipä elokuva välttämättä aukea nykypäivänäkään ensikatsomalta, jos koskaan, eikä ehdotonta totuutta kaikkiin tulkinnan tasoihin edes ole.

Hidastempoinen elokuva löysi yllättävän, mutta tuolloin ajankohtaisen yleisönsä. Legendan mukaan elokuvan ensi-illan jälkeinen masennus alkoi hiipua, kun pössyttelijät löysivät elokuvan, ja alkoivat täyttää elokuvasaleja uudestaan ja uudestaan.

Psykedeelisiä kohtauksia ja avaruusvalssia katsomaan saapuneet tapittajat pönkittivät elokuvan kulttistatusta, mutta samalla elokuvan löysi muukin yleisö. Pian elokuva on jakanut yleisöään puoli vuosisataa.

© TASCHEN

Elokuvan teemoihin kuuluu ihmisen evoluutio työkalun käytöstä avaruusmatkailuun, vieraiden sivilisaatioiden tapaaminen ja ihmisen luoman koneen älyllisyys. Ihmistä kuvataan luontoelokuvamaisella tavalla, kuin universumin toimesta, aina siihen hetkeen asti kun ihmispäähenkilö läpäisee psykedeelisen tähtiportin ja löytää tilan, jossa aika ei ole enää lineaarista.

Taschenin kustantama The Making of Stanley Kubrick's 2001: A Space Odyssey -taidekirja on lähes yhtä vaikeasti lähestyttävä kuin elokuvakin. Päällyspaperi antaa ymmärtää kirjan sisältävän kauniita kuviaan litteän kuvasuhteen mukaisesti esiteleltynä, mutta kirja onkin vertikaalinen!

Alku on lupaava, kun kiiltävän koristekehyksen alta paljastuu elokuvasta tuttua, mustaa monumenttia muistuttava järkäle. Kannen pintaan on upotettu elokuvan mytologiaa mukailevia, tilaustyönä tehtyjä kuvioita. Nidonta on tiukkaa ja sivujen debytointi vaatii varovaisuutta.

Koettelemus alkaa. Ensimmäiset kuvat on ladottu pitkiin pystysuoriin aukeamiin niin, että kuvien keskipiste hukkuu aukeaman keskikohdan syövereihin. Edessä on paljon taittosivuja ja kapealla alalle kirjoitettua tekstiä.

Käytännöllisestä pikku luettavasta ollaan kaukana, eikä laitos sovellu muotonsa vuoksi pikaiseen tarkasteluun, kahvipöytäkirjaksi, tai itseasiassa edes hyllyyn. Hyllyn päälle näytteille sitäkin paremmin.

© TASCHEN

Kuvatarjontakin tuntuu aluksi valjulta, sillä vaikka elokuva sisältää äärettömän kauniita asetelmia, (studio-)Afrikka-maisemia, futuristisia interiöörejä, avaruuskuvastoa ja psykedeliaa, pääpaino tuntuu olevan avaruusalusten rakenteissa ja henkilöhahmoissa avaruuspuvuissaan.

Melko täydellisen kattava kuvasto elokuvan kauneudesta löytyy jo aiemmasta Taschen-julkaisusta, The Stanley Kubrick Archives, mutta jotenkin niitä tiettyjä kuvia aina kaipaa nähdäkseen.

Hiljalleen teoksen todellinen sielu alkaa hahmottua, ja vaikka valtavan määrän olen Kubrickia käsittelevää kirjallisuutta ja muuta dokumentaatiota nauttinut, pystyy julkaisu antamaan paljon uutta.

Kuvia esitellään maltillisesti yksityiskohdista, joita ei elokuvassa välttämättä huomaakaan, vaikka ne ovat selvästi vaatineet panostusta. Julisteet, ohjetaulut, tekniikka, ja niiden taustat. Teknisiä piirrustuksia, hahmotelmia ja kuvauspaikkafiiliksiä.

Artikkelit käsittelevät kattavasti monia osa-alueita: Historiantunnin koko elokuvaprojektista, Stanley Kubrickista, avaruusmatkailusta ja alien hypoteeseistä. Läpi käydään myös Arthur C. Clarke, klassisen musiikin käyttö, György Ligeti, tieteiselokuvat, elokuvat, ihminen, elämä, Jumala ja muropaketti-merchandise.

© TASCHEN

2001: Avaruusseikkailu on tosiaan mielenkiintoinen nimenomaan aiheena, sillä kirjaa lukiessa alkaa paradoksaalisesti tuntumaan että melkeinpä parasta elokuvassa on kaikki se mitä siinä ei ole. Kohtaukset jota ei käytetty, vieraiden sivilisaatioiden edustajat ja niiden kotiseutujen maisemat.

Kubrickin vaimo työskenteli kauan avaruusolentojen parissa ja erinäisiä testejä tehtiin monella tyylillä, mutta elokuvassahan ei nähdä toista lajia lainkaan. Alienien fyysinen poissaolo on elokuvan etu, mutta toisaalta harmi, ettei kaukaiset maatkaan saaneet ruutuaikaa. René Magritten tyylistä surrealismia pursuavat taustavedokset näyttävät erittäin hyviltä.

Kubrickin maalausmaisen visuaalinen tyyli (etenkin juuri tästä elokuvasta alkaen) on niin tunnistettavaa, että poistetun kohtauksen stillistäkin pystyisi nimeämään Kubrickin välittömästi, vaikka täysin irti kontekstista. Elokuvasta on poistettu mm. kohtaus, jossa on meneillään taiteen oppitunti lapsille. Kirja havainnollistaa hyvin aiheen kuin aiheen, ja uppoutuminen on helppoa.

Jotenkin tuntuu että Hohdon lohkominen pieniin osiin on saanut ohjaajan tuotannosta suurimman huomion, eikä 2001: Avaruusseikkailusta ole saatu yhtä paljoa irti, potentiaalistaan huolimatta. Tämä kirja, oli se sitten kuin hankala tahansa käyttää, antaa elokuvalle erittäin mukavasti taustoitusta ja analyysiä, joka ei kylläkään mene Hohtoa käsittelevän Huone 237:n tavoin komedian puolelle.

Uppouduttavaa on tuntikausiksi, jonka jälkeen Avaruusseikkailun maailmasta irtautuminen vaatii vähintäänkin vuorokausia.

Steve Schapiro: Taxi Driver (2013)

Copyright: TASCHEN & Steve Schapiro

Massiivisen taidekirjan tekeminen yhdestä elokuvasta vaatii ainutlaatuisen kohteen. Maailma on täynnä komeita elokuvia, mutta niillä ei ole yhtenäistä esteettistä olemusta. Osa toimii visuaalisesti liikkeen vuoksi, eikä suo välttämättä valokuvataiteellista iloa. Moni elokuva sisältää upeita otoksia, muttei kantaisi kirjana kuten kantaisi settinä kehystettyjä kuvia.

Taksikuski-taidekirjan toimittaja, Paul Duncan on järjestänyt Taschenille sellaisten elokuvaajien kollaaseja, kuten Fellini, Kubrick, Bergman, Truffaut ja Almodóvar, sekä koonnut yhteen James Bondia, Kummisetää, Bollywoodia ja Film noiria. Taksikuski ei kalpene tässä joukossa.

Taksikuski on ehdottomasti kaikkien aikojen parhaita elokuvia. Se on Scorsesen suurin mestariteos, New Yorkin vaikuttavin kuvaus, De Niro tehokkain rooli, 1970-luvun ilmeen, hengen ja turhautumisen ilmentymä.

Copyright: Steve Schapiro

Bernard Herrmannin juuri ennen kuolemaansa purkittamat, kylmiä väreitä aiheuttavat sävellykset soivat taksin lipuessa usvan läpi alkutekstien aikana, joita seuraa Travis Bicklen työnhakuprosessi. Travis hakee taksikuskiksi, koska ei nuku öitään. Öitään hän ei nuku, koska kaupunki on läpeensä turmeltunut saastan tyyssija, josta hän haluaisi löytää edes jotain säilyttämisen arvoista. Sellaisen hän löytää alaikäisestä prostituoidusta, jota 12-vuotias Jodie Foster esitti ikonisesti.

Copyright: Steve Schapiro

Taksikuski tarjoaa inspiraatiota monelle elokuva-alan haaralle; Paul Schraderin käsikirjoituksen sietäisi toimia jokaisen kirjoittajan raamattuna, Robert de Niron improvisaatio ja pelottavan aito rooliin paneutuminen viitesuorituksena näyttelijöille, ja Bernard Herrmannin sävellystyö säveltäjille esimerkkinä neo noirin maailmasta. Puhumattakaan Scorsesen ohjauksesta, hänen roolisuorituksestaan, kuvauksesta ja ennenkaikkea leikkauksesta, joka ei tuolloin ollut vielä Scorsesen hovileikkaajan, Thelma Schoonmakerin, käsialaa (leikkaajina toimivat Tom Rolf ja Melvin Shapiro.)

Taschenin valtava opus tarjoaa silmän- ja mielenruokaa. Korkeatasoiset valokuvat filmistä ja sen tekemisestä syventävät kokemusta vaikka sen olisi nähnyt kymmeniä kertoja. Jokainen yksityskohta on tarkasteltavana, täydellisen tarkkana ja niin pitkään kuin haluaa.

Syventymään pääsee itse elokuvan lisäksi jokaiseen näyttelijään, elokuvan tekemiseen ja ennenkaikkea 1970-luvun New Yorkiin. Koko elokuva kertoo niin paljon nimenomaan tuon ajan ränsistyneestä ja sairastuneesta suurkaupungista, että sen tarkasteluun tarvitsee juuri tällaisen teoksen, kun ei paikan päällekään pääse.

Taksikuskin maailma yhtälailla kuin Travis Bicklen asunto on tavallaan hyvin riisuttu, ja siksi jokaiseen oivallukseen ja sattumaan on entistä mielenkiintoisempaa uppoutua. Yksityiskohtien bongailu on silti vain yksi tapa nauttia kirjasta, sillä kuvat ovat itsessään erittäin komeita ja tunnelmallisia. Moni järkäleen 24,6 x 37,4 cm kuvista olisi ehdottoman pätevää taulumatskua.

Copyright: Steve Schapiro

Behind the scenes -materiaalin ja elokuva-stillien välillä löytyy fiksusti harkittu tasapaino. Toisaalta eletään elokuvan sisällä, toisaalta kulisseissa. Nähdään kuinka Jodie Fosterin täysikäinen sisko maskeerataan rohkeampia kohtauksia varten tai kuinka tyylikäs jätkä Scorsese tuohon aikaan oli.

Ytimekästä tekstiä löytyy Scorsesen alkusanoista, Paul Schraderin elokuvan aikaisesta haastattelusta, Playboyn toimittamasta haastattelusta Robert De Niro kanssa vuodelta 1989 ja lopulta Scorsesesta Schraderin haastattelemana.

Taksikuskin maailmaan syventyminen ja kuvien ymmärtäminen on antoisampaa tarkoin valittujen tekstien ja korkeatasoisten kuvien avulla, mutta aivan ensimmäiseksi pitää tietysti katsoa elokuva. Eikä haittaa ole tästä lyhyestä pätkästä, jossa valokuvaaja muistelee Taksikuskia.

Kuvitustaide ja sata kuvittajaa

Copyright: TASCHEN
Edvard Grieg, 1996 Mark Summers, Caldey Island, charity calendar; scratchboard

Kuvitus elää renesanssiaan 2000-luvulla. Perinteiset tyylit ovat jääneet selvästi uusien trendien varjoon ja perustaitavia artisteja lie enemmän kuin koskaan. Huomioarvo per artisti on kuitenkin pieni. Kuvituksesta on tullut kertakäyttöisempää.

Lahjakkaatkin artistit ovat yksittäisiä mikroblogien jakoja tuhansien joukossa. Okei ihan kiva tykkään. Tykkään myös tuosta ja noista. Tarjonnan tulva on vesittänyt yksittäisten teosten merkityksen.

Toisin kuin vuosikymmeniä sitten, nykypäivänä on mahdotonta koettaa järkeillä mielessään mitkä artistit tai teokset valittaisiin maailman parhaiksi minkään mittarien mukaan tällä alalla. Siksi tietty jännitys säilyy niitä niputtavan opuksen avatessa.

Steven Heller, Julius Wiedemann:

100 Illustrators (2013)

Taschenin 100 Illustrators on massiivinen järkäle, jonka valinnat koostuvat lähes yhdeksänkymmenprosenttisesti itselleni tuntemattomista nimistä. Suureksi yllätykseksi, ennestään tuntematon nimi löytyy jopa kotikaupungistani.

Teoksen pitäisi olla aika timantti, sillä se on puristettu tiivistelmäksi tiivistelmistä, eli vuotuisista kuvituskokoelmista. Tämän tästä saakin olla kirjaamassa nimiä ylös, mutta sekaan on mahtunut myös hengettömiä tietokone-karikatyyrejä, à la Rolling Stone -lehden kertakäyttökuvasto.

Rock/pop ja elokuvamaailma esiintyvät sivuilla paljon, pitkälti kai sen takia, että suuret alan julkaisut maailmalla ovat edelleen ahkeria kuvituksen käyttäjiä, jälleen à la Rolling Stone -lehti, kuvaavasti kuvatessaan Rolling Stonesia ja Jaggerin kumihuulia.

Anti-perinteisin arvoin laadittu tarjonta ei ole rakkainta antiani, joten sillä on antaa sitäkin suurempi informaatioarvo. Pinnallisessa merkityksessä se on monipuolinen johdatus nykykuvitukseen ja varsin pätevää kahvipöytälukemistoa, kunhan ei liian kiikkerälle kahvipöydälle tätä painavaa asiaa aseta.

Sivumäärällisesti jokainen artisti saa kohtalaisen hyvin palstatilaa, mutta loppujen lopuksi kovinkaan monipuolisesti siihen ei informaatiota mahdu. Sivu menee hyvin lyhyeen esittelyyn omakuvalla ja kolmella kielellä; englanti, ranska ja saksa, pariin kokosivun kuvaan, pienempään kuvaan, lainaukseen, sekä näyttely- ja julkaisulistoihin.

Copyright: TASCHEN
The Rolling Stones, 2004 Liz Lomax, Rolling Stone magazine; polymer clay, oil paint, insulation foam and digital photography

Verrattuna esimerkiksi Gestaltenin julkaisemiin Illusive -kokoelmiin, tila käytetään väljästi ja suurpiirteisesti. Illusiveissa esitetään enemmän ja käyttäjäystävällisemmin, mutta tällöin yksittäinen teos katoaa ja mitätöityy. Tehotakseen ansaitsemallaan tavalla, taide vaatii kehyksensä, ja kirjakuvituksessa se tarkoittaa kuville omistettuja sivuja. Tämän Taschenin julkaisu tarjoaa, marginaalein ja levittäen kuvan aukeaman kokoiseksi vain hätätapauksissa.

Kahteen osaan jaettu laitos sai kyllä itseni tutustumaan tusinaan uusia tuttavuuksia, mutta en voi väittää yhdenkään niistä miellyttävän enemmän kuin esimerkiksi kotimaiset nykysuosikkini Katja Tukiainen, Sanna Annukka ja Klaus Haapaniemi. Taschen valitsemien sadan joukossa he loistavat poissaolollaan.

Copyright: TASCHEN
Spring, 2000 Dave Calver, American Showcase, cover; colored pencil, marker and acrylic.

Kuvituksesta vielä

Nykykuvitus on pirstoutunut käsite, eikä suurelta osin yhtä kiinnostavaa kuin perinteinen. Toisaalta, parhaimmillaan se onnistuu tarjoamaan hyvinkin mielenkiintoisia oivalluksia. Sen huonot puolet liittyvät teknisiin seikkoihin, materiaaleihin ja trendeihin.

Suomessa on harmillisen heikko kuvituskulttuuri, jonka lisäksi mielenkiintoista kuvitusta tänne tuodaan muuhun Eurooppaan verrattuna huonosti. Sitä vasten Suomi sentään nauttii kohtalaisen kovatasoisesta designista kulutus- ja käyttötavarassa, josta em. suosikkinikin ovat vastanneet.

Tietokoneilla tehtyyn grafiikkaan liittyy usein tietty inhimillisyyden ja lämmön puute. Kuvat ovat liian teräviä miellyttääkseen ja tuntuakseen aidoilta, geometrisesti ne ovat aivan liian virheettömiä ja väritykseltään karseaa liukuvärjättyä suttua.

Suuri merkitys on myös sillä, mistä kuvansa katselee. Eli paperin laadulla ja muilla painoteknisillä asioilla. Parhaiten toimii mielestäni useimmiten raskas, paksu, semi-matta, ja luonnonvalkoinen tai -musta paperi, joka toistaa värit vahvana, eikä jätä kuvaa kalvomaiseksi printiksi paperin päälle.

Kiiltävä ja plastinen paperi näyttää tarkimman kuvan kuvapiste kuvapisteeltä, muttei tee aina kunniaa kohteelleen. Suurin ero on fiiliksessä. Don Rosa ihmetteli yhdeksän volyymin Kootut -sarjassaan reaktioita ns. hyvään paperiin ja printtiin.

Lukijat pitivät tarinoistaan kahisevalla höttöpaperilla ja halvalla musteella. Kun teokset oli painettu uusiksi viimeisen päälle, siitä puuttuukin se kaivattu tunne. Verrannollinen filmin ja digin, tai sitten vaikka minkä taiteen alustojen välillä. Myöhemmin Rosa totesi itsekin nauttivansa vanhoja Barks -tarinoita ennemmin alkuperäisessä muodossaan, oli uudet julkaisut olevinaan kuin ylivertaisia tahansa.

Toisaalta, lukijoiden alustat ovat enenevissä määrin jotain aivan muuta kuin paperia, tuumakooltaan kolmesta kolmeenkymmeneen ja interaktiivisia. Niissä ei ole musteen hajua sen enempää kuin uuden kirjan tuoksuakaan. Eikä ne varsinkaan tee kunniaa kirjakuvituksille.