24. Santa Claus and the Ice Cream Bunny

Huonoin elokuva. Ikinä. Hyvää joulua!

23. Flesh Gordon

Pornossa taitaa harvemmin olla kummoista juonta. Pitsalähetti tai rööriroope pimpottelee ovikelloa ja seuraavaksi jo leikataan vallan muihin lähetyksiin ja rassailuihin. Parodioita klassikkoelokuvista kuitenkin löytyy ja nimimuunnokset ovat usei aika hupaisia:

Edward Penishands, Beverly Hills Cock, Shaving Ryan's Privates, The Sperminator, King Dong, Shitty Clitty Gang Bang, A Midsummer Night's Cream, Charlie's Anals, Cool Bummings, Diddle Her On The Roof, Jurassic Pork, Saturday Night Beaver, Throbbin' Hood, Womb Raider, Missionary Impossible, Schindler's Fist, Night Of The Giving Head, The Da Vinci Load, Raiders of the Lost Arse, Star Whores (esimerkit täältä).

Hyvin erikoisiakin valintoja XXX-versioiksi on tehty hittisarjoista Konttori, Big Love, Rillit huurussa, Pulmuset, Cosby, Frendit, Greyn Anatomia, Seinfeld, 70s Show, Suurin pudottaja, Top Chef, True Blood ja Salaiset Kansiot. (25 Porn Parodies)

Flesh Gordon vuodelta 1974 on kuitenkin alan ehdottomia klassikoita ja pioneereja.

22. Sex Madness

"Protect Your Daughters!" - Elokuvan mainoslause

"Tyypillinen seksi eksploitaatio elokuva 30-luvulta - täynnä villejä bileitä, syrjähyppyjä, lesboilua jne." -Internet Archive

Huumeet ja seksi kohahduttavat aina kun niitä esiintyy riittävän vanhoissa elokuvissa. Tällaisten kulttielokuvien julisteita on syystäkin koottu komeasti yksiin kansiin ja kirjallisuutta löytyy tarvittaessa muutenkin. Elokuvia voi olla hankalampi löytää, mutta ei tarvitse mennä Internet Archivesia pidemmälle, niin voi klikata sukupuolitautivaroituksena toimivan Sex Madnessin (1938) pyörimään. Elokuva on nettisivun ladatuin. 1930 asetetun tiukan sensuurilain myötä kaikissa arveluttavia aihioita käsittelevissä elokuvissa oli oltava opetus ja tässä se on sitä kornia sukupuolitaudeista varoittelua. Sex Madnessin kaltaiset elokuvat kiersivät aikoinaan lähinnä amerikkalaisissa slummiteattereissa, mutta ne saattoivat tehdä sitä vuosia. Sex Madnessia levitettiin myös nimillä Human Wreckage, They Must Be Told, Trial Marriage ja About Trial Marriage.

21. Bad Taste

Täydestä kulttinäpertelijästä ja elokuvafanista yhdeksi maailman menestyneimmistä ohjaajista. Mies joka kuvasi suosikkielokuvastaan, King Kongista, jo 12-vuotiaana ensimmäisiä omia kokeilujaan ja yksinomaan kotoa löytyvistä tarvikkeista. Mies joka leipoi porukoidensa uunissa debyyttielokuvansa naamareita niin, ettei talon mamma päässyt ruokaakaan laittamaan. Mies joka sai myöhemmin toteuttaa King Kong -unelmansa yli kahden sadan miljoonan dollarin budjetti tukenaan ja mies joka kerkesi myös syödä, kun uuni vapautui digitalisoinnin myötä. Tämä mieshän on arvatenkin Taru Sormusten Herrasta -trilogian myötä maailman maineeseen noussut Peter Jackson.

Bad Taste on hulppean koominen ällötyksien jatkumo, jossa idiootit avaruusoliot pistäytyvät Uudessa Seelannissa aikeinaan pistää ihmiskunta lihoiksi intergalaktista hamppariketjua varten, mutta vastarinta idiootteja ihmisenkuvatuksia pistää kampoihin, osoittautuen oikeastaan avaruuspahiksiakin ällöttävimmäksi. Kyseessä Peter Jackson kavereineen. Menestyksekkään esikoisen jälkeen Peter Jackson jatkoi pahasta mausta mauttomaan, nukkeanimaatio Meet the Feeblesiin ja Braindeadiin, joka veti mässäilyn niin överiksi, että elokuva asetti viimeisen etapin koko splatter genrelle. Kuin vaikuttavia Bad Taste ja Braindead olivatkaan, kaikista rakkaimmat Jackson tuotokset ovat silti pikkupoikamaisen shokeerauskauden jälkeiset, aikuisten shokkihoidot, Heavenly Creatures ja Forgotten Silver.

20. Yellow Submarine

Jossain vaiheessa alle kouluikäisenä, Beatles-animaatio Yellow Submarine (1968) oli se elokuva jota katsoin uudestaan ja uudestaan. Ehkä, koska se oli lähemmäs ainoa elokuva, joka meillä oli televisiosta nauhoitettu. Elokuvan psykedeelinen happohippi-maailma ruokki ainekin mielikuvituksen juoksua ja hahmojen runsaudensarvesta löytyi paljon porukkaa, joita oli mukava ikuistaa omiin piirusteluihinsa. Eikä elokuva ole jäänyt vain lapsuuden hairahdukseksi, elokuva on oikeasti todella hieno animaatio-, seikkailu- ja musikaalielokuva, jota voi kyllä suositella yli beatle-piirienkin, vaikka se onkin jäänyt lähinnä kyseisen aihion fanaatikkojen kulttisuosikiksi.

19. Jason & the Argonauts

Ray Harryhausen on kaikkien aikojen stop-motion guru, King Kongista (1933) ja The Lost Worldista (1925) innostunut näpräilijä on vastuussa monista legendaarisista seikkailuhetkistä ja silti tämän arvostus on pysynyt pienehkössä kulttipiirissä. Pienimuotoisessa tilaisuudessa 1992, Tom Hanks ojensi miehelle palkinnon elämäntyöstään, julistaen Jason & the Argonautsin omaksi suosikkielokuvakseen kautta aikojen. Rayn seikkailuelokuvien perinnettä on hieman yritetty elvyttää 2000-luvulla, mutta digitaaliset rämistelyt eivät vain luo samaa tunnelmaa.

Ray Harryhausen Top 5:

7th Voyage of Sinbad (1958)
Jason & the Argonauts (1963)
The Golden Voyage of Sinbad (1974)
Sinbad and the Eye of the Tiger (1977)
Clash of the Titans (1981)

18. Saló - Sodoman 120 päivää

Markiisi De Sade oli 1700-luvun lopulla vaikuttanut aatelinen filosofi, joka kirjoitti paheksutun Sodoman 120 päivää vankilassa, pienellä präntillä pitkälle paperinpalalle. Myöhemmin De Sade siirrettiin mielisairaalaan ja nyt legendaarinen sadismin ylistyskirja julkaistiin ensikertaa vasta 1905. Sadismi sana juontaa juurensa juurikin tuon kiistellyn perverssin sukunimestä.

Kirja asettaa vain lähtökohdat äärimmäisille kidutuksen ja perversioiden orgioille. Se esittelee neljä vaikutusvaltaista miestä, jotka keräävät syrjäiseen linnaan haaremillisen uhreja, joiden hyväksikäyttöä innostamaan on tuotu bordellin palkollisia kertomaan likaisesta elämästään. Mikään ei ole pyhää ja lopussa häämöttää armoton verilöyly.

Pier Paolo Pasolini oli kiistellyimpiä ohjaajia jo ennen Salóon (1975) tarttumista. Uskonnon häpäisy, homoseksuaalisuus, sadismi ja kaikki mahdolliset perversiot oli jo jollain tapaa käyty läpi aiemmissa elokuvissa, mutta Saló vei kaiken vieläkin pidemmälle. Elokuva käytännössä aloittaa juuri siitä mihin kirja jättää, mielikuvat ja aikeet muuttuvat lihaksi ja konkreettiseksi julmuudeksi.

Mikään ei varmasti olisikaan ollut loisteliaampi lopetus miehen uralle kuin tämä. Pasolini surmattiin heti Salón valmistuttua. Tekijää ei olla saatu kiinni, mutta legenda kertoo sen olevan joku elokuvan näyttelijöistä. Nämä ulkoelokuvalliset seikat, sekä esityskiellot ovat omiaan kirimään elokuvan kulttisuosiota. Elokuva sai ensi-iltansa Suomessakin vasta 2000-luvulla.

Jos Manioiden- Paskan- ja Veren rinki houkuttelee, näe Saló.

17. Coffy

Alunperin mustalle jenkkiväestölle suunnattu eksploitaation alalaji, blaxpoitaatio, syntyi 1970-luvun taitteessa. Rikollisuuden, öisten slummien, sutenöörien, huorien, huumekauppiaiden, gangsterien, lahjottavien kyttien, palkkatappajien, bling blingin, afrojen, funkin, soulin ja kostajien maailmassa ollaan mustia, karvaisia ja ultracooleja. Kohderyhmän etniset rajat kuitenkin kaatuivat pian, elokuvat uppoavat myös valkeaan kansaan ja Quentin Tarantinon Jackie Brown perusti jonkin verran tyyliään tähän marginaaligenreen ja otti päätähdekseenkin blaxpoitaation kiistattoman kuningattaren, Pam Grierin, joka edusti genreä Coffyna ja Foxy Brownina.


MUSTA KATSOA:

Sweet Sweetback's Baadasssss Song (1971). Huorien kasvatti, syyttömänä tuomittu rikoksesta, pistetään lusimaan. Linnassa tämä pelastaa mustan miehen valkoisen poliisin väkivaltaiselta kohtelulta ja pääsee pakomatkalle.


Shaft (1971). Yksityisetsivä selvittää gangsterin kadonneen tyttären tapausta mafian nurkilla Harlemissa. Ehkä klassisin blaxpoitaatioelokuva, pitkälti Isaac Hayesin musiikin johdosta. Samuel L. Jackson tähditti myöhemmin uutta versiota, joka jäi jokseenkin vaisuksi esitykseksi.

Super Fly (1972). Curtis Mayfieldin ylittämätön musiikkiraita vie kokaiininhuuruista tarinaa eteenpäin huumebisneksen ja viileiden asujen maailmassa.

Blacula (1972). Otsake kertoo jo kaiken, musta käännös vampyyriklassikosta. Mielenkiintoinen genre-mix joka sai muutamia seuraajia, ei kovin suurella menestyksellä.

Cleopatra Jones (1973). Tamara Dobson on kuin musta naisvastine James Bondille, jolla sattuu olemaan törkeän menevä tyylitaju ja joka käsittelee aseita, taistelulajeja ja Corvetteaan tyylillä ja taidolla.

Coffy (1973). Ehdottomasti parhaimmistoon kuuluu myös tämä Pam Grierin kostotarina huumehelvetissä.

Foxy Brown (1974). Ei tuo hirveästi mitään uutta. Lähinnä toisinto Coffysta, johon elokuvan oli alunperin tarkoitus olla jatkoa. Silti ihan menevää toimintaa Pamin seurassa.

The Boss Nigger (1975). Taas yksi genre-kuriositeetti, blaxpoitaatio western, jossa pari palkkiometsästäjää saapuu pikkuiseen kylään jolla ei ole sheriffiä. Toinen miehistä asettuu tyhjälle penkille "Boss Niggeriksi".

16. Teenage Mutant Ninja Turtles

Partners in Krymen T-U-R-T-L-E Power, Vanilla Icen Ninja Rap,  TMNT Out of Their Shells kiertue! Vau..

15. Escape from the Planet of the Apes

Sisältää julkeita juonipaljastuksia Apinoiden Planeetta saagasta!

Määrittele camp.

Kyseessä elokuvasarjan kolmas osa. Maapallo on mennyttä, räjähtänyt atomipommin pamautettua kaiken säleiksi. Tuolloin maapalloa hallitsivat jo apinat, joiden kanssa tulevaisuuteen tupsahtaneilla ihmisrodun edustajilla rupesi tulemaan kovastikin konflikteja. Tulevaisuuden apinat selviävät kuin ihmeen kaupalla alta pois ja matkustavat ihmisastronauttien järven mutiin lyttäämällä aluksella jostain käsittämättömästä syystä 1970-luvun Losiin. Siellä apinoista muovataan pian julkkiksia ja mediapellejä, puetaan kuuminta hottia ylle ja vastaus alussa esitettyyn kysymykseen alkaa olla sitä myöten valmis. Campia on tahaton koomisuus ja hulvaton tökeröys. Campia on scifi-elokuva, jossa tulevaisuuden apina (mies apinanaamari naamallaan) pukee groovya seisarikledjua ja saunatakkia niskaan ja ottaa cooleimman ilmeensä mitä yhden ilmeen naamari tarjoaa. Se on kaunista.

14. Troll 2

Troll 2. Paras huonoin elokuva ikinä. En ole vielä nähnyt elokuvan elämänkaaresta kertovaa dokkaria Best Worst Movie, mutta sekään ei voi olla huono kun aihe on niin mainio. Elokuvalla ei ole mitään tekemistä elokuvan Troll kanssa, mutta myynnin edistämiseksi aiemmin tehdyn elokuvan nimi otettiin kiertoon ja perään lätkäistiin kakkonen. Kulttiklassikoksi noustuaan ja Troll 2 tapahtumien myötä salanimellä Drake Floyd elokuvan ohjannut Claudio Fragasso ilmoitti kehittelevänsä mestariteokselleen jatkoa, nimellä Troll 2: Part II.

Legendaarisin kohtaus Troll 2:sta Youtubessa.

13. Cannibal Holocaust

80-luvun taitteen Italiassa elettiin kannibaalielokuvien kulta-aika. Pahamaineisten tuotosten ylivertaiset kuninkaat ovat Cannibal Holocaust (1980) ja Cannibal Ferox (1981). Kumpi vie voiton kaikkien aikojen raaimpana kannibaalielokuvana? Mittarina toimikoon raakuuden aiheuttamat kieltotoimenpiteet ympäri maailman. Holocaust kiellettiin 53 maassa ja Ferox "vain" 31 maassa.

Holocaust on muutenkin enemmän kunnollista elokuvaa ja sen perusidea varastettiin myöhemmin suurella menestyksellä Blair Witch Projectiin. Feroxissa on omat puolensa, mutta jää selkeästi esikuvansa varjoon. Holocaustiin liittyy paljon myyttejä, snuff-elokuvaksi sitä epäiltiinkin ja raakuuksien vuoksi se joutui käymään pitkän liudan oikeudenkäyntejä, joissa mm. näyttelijäkaartin elossa olo tuli todentaa. Eläimiin kohdistuvasta väkivallasta jouduttiin kuitenkin pulittamaan korvaukset. Viidakkoväkivallan kohteeksi joutuu koati (puolikarhu), iso kilpikonna, iso hämähäkki, käärme, oravasaimiri (kierteishäntäapina), ja possu.

Cannibal Holocaustin kävin aikoinaan nappaamassa divarin kunniapaikalta hyllyn päältä, aikana jolloin se oli vielä pannassa Suomessa. For sale in the Rebublic of Ireland ONLY, 1998. Kolme vuotta myöhemmin elokuva pääsi uuden sensuurilain myötä viralliseenkin levitykseen Suomessa.

12. Killer Klowns from Outer Space

Prahassa tutustuin omalaatuiseen baariin, johon päästäkseen piti kävellä aivan järjetön ylämäki ylös ja koko tila oli pelkkien kynttilöiden valolla valaistu. Takaosassa oli screeni, josta tuli jotakuinkin vuoropäivin kasari musavideoita ja Killer Klowns from Outer Space (1988). Elokuva tuli Suomessakin näkyvämmin dvd-levitykseen viime joulun alla. Kyseessä on suurehko kulttisuosikki, joka otti lipputuloina parin miljoonan budjetin satakeraisena takaisin. Jo pelkkä soundtrack on vertaansa vailla. Alienit saapuvat pahat mielessä maan kamaralle, mutta kukaan ei ota uhkaa tosissaan, koska pahikset näyttävät aseitaan myöten harmittomalta sirkus-väeltä. Jatko-osaa on lupailtu ensivuodelle, imdb:n in-production elokuvista löytyykin yli vuosi sitten päivitetty nimeke The Return of the Killer Klowns from Outer Space in 3D.

"In space, no one can eat ice cream!"

11. Faster, Pussycat! Kill! Kill!

Tällä kertaa saadaan lukea lainatekstiä kun sisäänajon kulttiklassikkoon tekeekin ulkopuolinen. Satuin vaan eilen huomaamaan aihetta käsiteltävän blogissa Monster Island News ja hyvää työtähän ytimekäs teksti oli:

"Kyllähän sen tietää ettei elokuva jota joku pitää loistavana ole välttämättä kovin hääppöinen muiden mielestä. Monilla meistä on guilty pleasureja jotka saavat muut raapimaan päitään ja mumisemaan itsekseen "mitä vit.."? Tietyt asiat elokuvissa voivat puhutella toista ja mennä toiselta täysin ohi. Yhden miehen aarre on toisen roskaa jne. 

Sellainen elokuva on Russ Meyerin 1965 vuoden klassikko(?) Faster, Pussycat! Kill! Kill! joka on itselleni yksi em. elokuvista. Miksi pidän siitä niin paljon? Noh... Voin vain arvuutella josko kaula-aukoilla ja väkivallalla olisi osuutta asiaan. Ehkä myös sillä on osuutensa, että kyseessä on loistava "quote elokuva", aivan kuten Pimeyden Armeija, Säpinää Chinatownissa ja Shaun of the Dead.

"En ikinä yritä mitään. Teen vain. Enkä lyö kelloja, vain ihmisiä! Haluatko kokeilla?"

Toisaalta on vain yksi nimi joka sinun pitää tietää, Tura Satana. Jos et vielä tiedä kuka hän on, et voi enää ikinä unohtaa häntä kun olet nähnyt Faster, Pussycatin."

-Monster Island News


TSEKKAA:

Faster, Pussycat, Kill! Kill! (1965). Kolme go-go tyttöä lähtee aavikolle kaahailemaan ja pistämään miehet koville. Faster, Pussycat on mustavalkoinen, ultra-tyylikäs, tarantinojen ja vastaavien ideain ammenusallas ja spaissareidenkin varhainen musavideo perustui elokuvan ideaan. Alastomuutta näkyy äärimmäisen niukasti, mutta elokuvan seksikkyys perustuukin vain raakaan tyttövoimaan.
Vixen! (1968). Lopuilta elokuvista ei sovi odottaa ihan samaa tyyliä kuin Faster... Käytännössä kyse on keskiväkivaltaisesta pehmopornosta ja (s)eksploitaatiosta. Vixen! sijoittuu Kanadan luontoon, jossa nimikkovosulle kelpaa kaikki. Käsittelyssä homoseksuaalisuus, insesti ja rasismi.
Beyond the Valley of the Dolls (1970). Tyttöbändi lähtee tavoittelemaan mainetta ja mammonaa ja katsojat saavat näyttävän shown. Meyer ystävystyi noihin aikoihin Roger Ebertin kanssa, jonka kanssa elokuva on käsikirjoitettu.
Supervixens (1975) & Up! (1976). Rikosmysteerin ja trillerin elkeitä alkoi yhdistymään Meyerin komediallisiin seksiseikkailuihin. Elokuvat ovat melko täyteenahdettua campia, joka ei voi olla viihdyttämättä.

10. La Blue Girl

Jos jo edellisen postauksen elokuvat ovat sinulle liikaa, lopeta lukeminen nyt. Nyt mennään kaikista epäpyhimpään. Toista vuotta elokuvablogeja aktiivisemmin seuranneena en muista törmänneeni  kenttätutkimuksiin aiheesta hentai. Moni tiedostaa käsitteen lonkeroporno, jota tuo käytännössä tarkoittaakin, mutta kuinka moni on oikeasti katsonut sitä? On olemassa omat rajansa uteliaisuudellekin, mutta se menee sitten jossain snuffin rajoilla. Silkkaa mielenkiintoa on tullut tarkasteltua omin silmin näitä japanilaisten syvimpien ja synkimpien mielensopukoiden syövereistä kumpuavia perversioita. Varmuuden vuoksi oli testattava genreä kerran pari kiellon päälle, mutta riittävän kuvan saatua aihepiirin pariin ei ole tullut palattua.

Katsoin perehdytysjaksoni aikana La Blue Girlien (1992-1993) lisäksi mm. saman mangataiteilijan Toshio Maedan Urotsukidōji III: Paholaisen paluun, joka sattui aikoinaan löytymään Anttilasta VHS-muodossa. Kannessa komeili leikkaamaton ja alkuperäinen, mutta leffahan oli sensuroitu suttaamalla törky isosti pois, joka oli lähemmäs puolet elokuvasta. La Blue Girlit näin kuitenkin koko komeudessaan ja ei voi sanoa, etteikö välillä olisi voinut olla blurrinkin paikka. La Blue Girl on tosin jossain määrin pilke silmäkulmassa tehty, hieman jopa omaa kieroutunutta genreään parodioiva komediallinen törkysarja, mutta tyylilaji sinänsä on omiaan luomaan mielipahaa sitä tarvittaessa.

Japanilaiset. Tukahdutetut kierot japanilaiset.. Miko Mido on nuori tyttö, jonka on opittava salaisen seksitaistelulajin taito. Itsensä härnäys, pidättyväisyys antavat supervoimia, näin tytön isoäiti kovasti opastaa. Vastassa on kiimaisten superhirviöiden armeija, joiden päänä toimii tytön oma isä. Hassu kääppärininja Nin-Nin on tytön sidekick, joka kurkkii ja on onnesta soikeana aina kun näkee tytön vähissä tai olemattomissa vaatteissa, tämän saadessa kyytiä hirviöiltä tai viettämässä laatuaikaa itsensä kanssa. Muistaakseni pikkupöksytkään eivät japanilaisittain pysyneet aivan pyhinä alusvaatelaatikossaan. Pikkutuhma komedia on kuitenkin kaukana kun kliimaksit, eli monilonkeroisten jättihirviöiden raiskaustoimenpiteet koittavat. Tuntuu myös olevan perin yleistä, että hentaiden hahmot ovat hermafrodiitteja, double the fun siis.


Amerikassa ei suvaittu alaikäiseksi miellettävän kääpiön, Nin-Ninin mukanaoloa tämän kaliiberin pornografian kanssa, joten sellaiset kohdat on saksittu siellä pois, kuten myös Miko Midon ikä nostettu kuudestatoista kahdeksaantoista. Japanissa taas on jostain käsittämättömästä syystä lähes kaikki muu sallittua, paitsi häpykarvat, vain nämä siis heillä sumennettuna. Englannissa sarjalle ei annettu hyväksyntää lainkaan.

Käsittääkseni La Blue Girl on tunnetuin sarja lajissaan ja vaikkei keskiverto naamiaisissa ehkä kannata Miko Midoksi pynttäytyä, jossain cosplay-kekkereissä sillä voisi olla oma paikkansa. Googlen kuvahausta ainekin löytyi heti joku wannabe-sex ninja. La Blue Girlistä tehtiin myös kolme näytelmäelokuvaa (1994-1996), mikä on kieltämättä melko mielenkiintoista tällaisista lähtökohdista.

Mielipiteitä tai kokemuksia hentaista?

9. Fritz the Cat

Kuten edellisessä, kyse on tavallaan ääripäiden yhdistelystä. Piirretyt on mielletty yleensä lasten ohjelmiksi ja täten kepeä pornopiirretty sekoittaa sopivasti näkemyksiä. Sarjakuvissa pornografia on huomattavasti yleisempää ja Fritz the Cat (1972) perustuukin jo viisikymmentäluvun loppulla luotuun hahmoon. Robert Crumbin moraaliton ja itseriittoinen hedonistikatti tuo mieleen mykän ajan Felix kissan, jos tämä olisi bordellissa vapaan kasvatuksen saanut heittiö.

Fritz the Cat on maailman ensimmäinen K-18 animaatio, sekä menestynein riippumaton animaatio ikinä. Sen kulttistatus on kiistaton ja sinänsä ihan ansaittukin. Robert Crumb tappoi hahmonsa elokuvan ilmestymisen jälkeen, eikä ollut enää millään muotoa mukana heikommin menestyneessä jatko-osassa The Nine Lives of Fritz the Cat. Crumbin ura ei kuitenkaan siihen loppunut, mm. 1980-luvulla tämä sarjakuvitti itsensä Charles Bukowskin hulttiotarinoita.

Toinen klassinen aikuisten piirretty, henkilökohtaisella tasolla tärkeämpi Heavy Metal on vähemmän suorasukaista komediaa kuin edellä mainitun katin seikkailut. Se ei välttämättä aukea lainkaan niille, jotka eivät ymmärrä sci-fin ja sarjakuvien ironiaa. Näistä kahdesta kehottaisinkin lähtemään liikkeelle jos aihepiiri kiinnostaa. Kummankaan ei luulisi järkyttävän liikoja, ellei satu olemaan erityisen herkkä katsoja.

8. Happiness of Katakuris

Musiikkikohtaukset elokuvissa ovat oiva kohde irvailulle. Iloisten, harmittomien, Sound of Music tai Disney -henkisten laulun lallatusten yhdistely kannibalismiin ja zombeihin toimii vahavana kontrastina muutamissakin itsetarkoituksellisen erikoiseksi tyylitellyssä elokuvassa. Onko se onnistunutta tai hauskaa, on asia erikseen. The Incredibly Strange Creatures Who Stopped Living and Became Mixed-Up Zombies (1964) on maailman ensimmäinen hirviömusikaali, sitä pidetään myös yleisesti yhtenä maailman huonoimmista elokuvista. Huono tässä tapauksessa jotakuinkin siinä mielessä, että se on niin huono, että se on niin huono, että se on tavallaan aika hyvä, vaikka on ihan perseestä. Huonous kultti- ja roskaelokuvissa on ylipäätään aika suhteellista. Elokuvaan saatiin lisäpotkua ensi-esityksillään myös saliin ryntäävillä hirviömaskisilla palkollisilla.

Ensimmäinen näkemäni, rajusti kauhua ja musikaalia yhdistelevä elokuva oli South Parkin tekijöiden debyytti, Cannibal the Musical (1993). Mauton huumori kukoisti siis alusta asti, elokuvassa retkikunta patikoi ja matkan varrella tulee nälkä ja lauletaan. Elokuva on äärettömän huono, kannattaa katsoa.

Paras näkemäni yhdistelmä on Takashi Miiken Happiness of Katakuris (2002). Miike ei ole mikään keskiverto ohjaaja, kaveri tusaa viidestä kymmeneen elokuvaa vuodessa, joista iso viipale on ilmeisen yhdentekevää huttua, mutta osa taas nykykauhun ehdottomia helmiä. Mies joka vastaa Ichi the Killerin tyylikkään graafisesta väkivallasta ja Oodishonin säälimättömän julmasta tuskan ja inhon suoraan iholle tuomisesta, otti kymmenisen vuotta sitten aiheekseen romanttisen kauhukomedia musikaalitrillerin. Tietänkään vaha-animaatio osuuksia unohtamatta. Yhdistelmä toimii. Jotenkin tuntuu, että aasialaiset ylipäätään osaavat toisiinsa sopimattomien palasien yhdistelyn paremmin kuin muu maailma.

7. Bloodsport

Kasarilla surkuhupaisan uransa toimintatähtenä aloittanut, Jean Claude Van Damme tuli tunnetuksi Bloodsportin mukatositapahtumiin perustuvan laittoman underground vapaataistelulajin, Kumiten harrastajana. Elokuvan teko alettiin jo muutamaa vuotta aiemmin, mutta valmis tuote oli tuottajan mielestä niin surkea, että vasta Van Dammen anelu sai tämän heltymään uudelle yrityksellä paria vuotta myöhemmin. Vailla minkään sortimentin näyttelijänlahjoja, notkealla varrella varusteltu belgialainen kuitenkin potki, irvisteli ja heitti spagaatteja niin tarkoituksettoman koomisella tyylillä, että elokuvasta tuli tappeluelokuvien kiistaton kulttihelmi.

Väkivalta tai tappelu sinänsä ei ole ikinä tuntunut millään tasollaa kiehtovalta pelkästään itsetarkoituksellisena mättönä, mutta sekä kauniisti koreografioitu, etenkin itämainen, taistelu ja sen täydellinen vastakohta, tökerö kasarirymistely á la Van Damme ovat suurta herkkua. Bloodsportissa on verrattain toimiva juoni, sen kohtaukset on toteutettu hyvinkin viihdyttävällä tavalla, eikä siinä ole missään vaiheessa kyllästymisen aihetta. Kyse on lähinnä asennoitumisesta, monilla ei ole kiinnostusta vetää itseään sopivaan tappeluelokuva-moodiin, eikä ole tarviskaan. Itse olen nähnyt elokuvan aikojen saatossa lukuisia kertoja ja siinä on oma hellyyttävä tenhonsa.

Kuten jo monille aiemminkin mainituista kulttiklassikoista, myös Bloodsportille on kaavailtu sitä pahamaineista jatko-osaa. Viime vuonna ilmestyneen Saltin ohjaaja antoi alkukesästä aiheesta lausunnon ja samalla ilmoitti siirtävänsä tapahtumat nykyaikaan. Uudessakin versiossa olisi kyse sotaväestä palanneen miehen traumoista, mutta tällä kertaa taistelija olisi Afganistanista palannut jenkkisotilas, joka menee Brasiliaan tekemään tilit selviksi lähimenneisyytensä haamujen kanssa. Tehköön elokuvansa. Remakeja tulee, remakeja menee, aikanaan ne unohdetaan kuitenkin. Bloodsport on Van Damme ja vice versa, piste.

6. Iron Sky

Itsenäisyyspäivän kunniaksi oli mietittävä jotain kotimaista kulttikamaa ja vaikka sellaista on toki tehtykin, ajattelin ottaa esille vasta tekeillä olevan elokuvan. Kuinka kulttielokuvia tietoisesti jalostetaan? Iron Sky on oiva esimerkki potentiaalisesta kulttiklassikosta maailmanlaajuisestikin. Star Wreckin ennenkuulumattoman nettisuosion jälkilöylyissä alettiin kaavailemaan tätä megalomanista hanketta, jota on työstetty viitisen vuotta ja yhteistyökumppaneita, sekä rahoittajia haettu sen mukaan kun esimakua on saatu aikaiseksi. Suomen elokuvasäätiökin lähti tukemaan projektia. Sen lisäksi Laibach on saatu tekemään soundtrack elokuvalle, joka merkitsee itselleni hyvin paljon.

Slovenialaisen industrial-legendan militarististen lyöntien tahtiin kerrotaan uhkakuva kuun pimeälle puolelle voimia keräämään piiloutuneiden natsien paluusta maahaan, aikeinaan ottaa valta itselleen. Ensinnäkin, utopistisilla tieteiskuvitelmilla ja toiseksi natsi-kortin vetävillä alternative elokuvilla on kaikki edellytykset saada kunnon kulttisuksee. Sitten kun on kyse näin määrätietoisesta, pienen porukan valtavaksi paisuneesta haaveesta, ei voi kuin ihailla projektin kasvamista ideasta valmiiksi tuotteeksi.

Ostitko lipun Mannerheim elokuvaan? Mitä jos sitten tukisit myös Iron Skyta tai ainekin seuraisit tuotannon edistymistä täältä. Huhtikuun 4. päivä tulisi olla valmista katseltavaksi.

5. Wonderwall

Joillekin elokuvien suurin kulttihahmo musiikin maailmasta voisi olla kaikin puolin normaaliuden rajoja hälventänyt Michael Jackson. Tällä on kontollaan muutamakin kulttitekele, kuten 70-luvun lopun afro-Oz, eli The Wiz, lyhärit Captain EO ja Stephen Kingin kanssa ideoitu Ghosts, sekä kaikki rimat alittava Miss Cast Away.

Huikein kulttisankari pop-musiikin maailmasta on mielestäni kuitenkin beatle-maskotti Ringo Starr. Ringo esittää Frank Zappaa elokuvassa 200 motellia, koomista Atoukia Luolamiehessä, kilpikonnaa Liisa Ihmemaan kasariversiossa, Merliniä Son of Draculassa, Emmanuelia Candyssa ja on Tuomas Veturin alkuperäinen ääni.. Vastapareina elokuvissa nähtiin usein muita kanssamuusikkoja ja läheisiä, kuten Keith Moon, Pamela Des Barres, Anita Pallenberg, Harry Nilsson, Peter Frampton, John Bonham, Frank Zappa ja vaimonsa Barbara Bach. Ringo itsessään on omalle joukolleen ihmisiä syy nähdä ja vaikka metsästää elokuva käsiinsä.

Toinen beatle, George Harrison on tehnyt niiden pakollisten Beatles-elokuvien lisäksi lähinnä lyhyitä cameoita, mutta hänellä on ollut sitäkin suurempi vaikutus elokuvien tuottamiseen ja musisoimiseen. Monty Pythonin korvaamatonta rahoittajaa saadaan kiittää, että eräskin klassikko on saatu ikinä nähtäväksi. Harrisonin musiikkia on kuultu paljon myös varta vasten elokuvia varten tehtynä. Ensimmäinen soololevy olikin soundtrack, psykedeeliseen happotrippi Wonderwalliin.

Harrison pääsi kokeilemaan pienimuotoisen elokuvan varjolla elokuvamusiikin säveltämistä, johon liitti huomattavia määriä Intian eksotiikkaa. Elokuva ei päässyt kuitenkaan laajaan levitykseen ja sitä on näytetty hyvin vähän missään ennen kotivideojulkaisua, joka sekään ei varsinainen menestys ole ollut. Sen tulisi olla kuitenkin jokaisen kuusikymmentäluvun psykedeelistä tajunnanvirtaa arvostavan katsomislistalla.