Parhaat Simpsonit #46-42

46. There's Something About Marrying
Kausi 16, jakso 10

Simpsoneissa on käsitelty homoseksuaalisuutta alusta asti, sivuhahmojen kautta tai yksittäisten vitsien ja viittausten muodossa. Kokonaisen jakson aiheena se on ollut muutamiakin kertoja, tässä jaksossa se yhdistyy ajankohtaiseen, samansukupuolisten avio-oikeuteen. Homer käy pari kysymystä käsittävän pikakurssin netissä, tulostaa liperin kaulaan ja alkaa siunaamaan helpon rahan toivossa.

Kun jakso esitettiin ensikerran, muistan ajatelleeni ensimmäisten minuuttien aikana tämän olleen taas niitä jaksoja, jotka osoittavat sarjan nykytason olevan todella pohjamudissa. Pari kolme minuuttia alussa tuntuvat väkisin väännetyltä, mutta yhtäkkiä otetaan tiukka käännös ylöspäin.

Jakso ottaa kantaa ajankohtaiseen ja tulenarkaan aiheeseen. Siinä revitään hyvät naurut Homerin heppoisesta suhtautumisesta asiaan, ja toisaalta, kärjistetään tilannetta Margen ennakkoluuloisella ja tekopyhällä asenteella siskonsa suuntautumista kohtaan, jonka tämä on selvistä merkeistä huolimatta aina sivuuttanut. Historiallisessa mittakaavassa jakso on merkittävä Pattyn tullessa ulos kaapista.

Lisa: Well, what about the people of opposite sex who want to get married?
Homer: Opposite, yuch!
Lisa: I mean a man and a woman.
Homer: Hmm, maybe marriage isn't just for gays... What's that thing called when a guy is gay for a girl.
Marge: Straight.
Homer: Hahaha Ooh look at me, I'm as straight as a one dollar bill, la dee dah!

45. The Computer Wore Menace Shoes
Kausi 12, jakso 6

Vuosituhannen taitteessa internet oli vielä kohtalaisen uusi ja ihmeellinen asia tavalliselle kansalle. Simpsoneissa aihetta käsiteltiin laajimmin tässä vuoden 2000 jaksossa, jossa Homer ostaa tietokoneen, pistää kotisivun kasaan, ja paljastaa kaupungin likaisimmat juorut mystisenä Mr. X:nä.

Kaikki alkaa normaalisti, Homer hakkaa ydinvoimalan portteja, kun ei ole saanut sähköpostia vapaapäivästä. Tuohon aikaan päiväntasalla olevasta tietokoneesta sai maksaa aika paljon siihen nähden, että se vanheni vuodessa parissa. Aiheesta riitti revittävää satiirille, eikä jaksossa jätetä sitä hyödyntämättä. Seuraavana kohteena toisten gif-animaatioista koostuvat kotisivut, jonka irralliset outoudet ovat lähellä jälkipuoliskon erikoisuuksia.

Jakso repii helpot naurut aiheesta yli puolen välin, jonka jälkeinen kolmannes on omistettu yksinomaan tribuutiksi psykologisen mindfuck-vakoiluscifin merkkiteokselle, The Prisonerille. Tarjolla myös paljon 1960-70 luvun happopäistä kalustedesignia, ja Homerin saksalainen kaksoisolento! Toisin kuin edellinen "uusi" jakso, tämä on kauttaaltaan virheetön, joskin terävyys yleisesti ei ole ihan kultakauden tasoa.

Skinner: Our mayor’s corrupted. Mr. X has done this town a great service, despite his poor grammar and spelling.
Agnes: Seymour, are you looking at naked ladies?
Skinner: No, mother.
Agnes: You sissy.

44. Lost Our Lisa
Kausi 9, jakso 24

Homer, Simpsoneiden perheenpää on laiska ja tyhmä yhteiskunnan elätti, virranmukana kulkeva mukavuudenhaluinen loinen. Silti pohjimmiltaan hyväntahtoinen ja samaistuttava idiootti. Lisa on isänsä vastakohta, ja näiden kahden hahmon väliset kohtaamiset ovat aina olleet hauskoja ja koskettavia.

Bartin liimattua naamaansa pilailupuodin kamaa, ei Lisa pääsekään luvatulle reissulle museoon. Tarina kertoo Lisan epäonnistuneesta bussimatkasta näyttelyyn. Ottaessa [bussin oikea numero]A:n, hän päätyy monen mutkan kautta ojasta allikkoon, ja löytää mm. Area 51...A:n.

Lisan seikkailu oudossa ja pelottavassa kaupunginlaitamassa tarjoaa monikulttuurisesti mielenkiintoisia tilanteita, samalla kun Homerin etsinnät pitävät myös jakson pikahuumorin balanssissa. Lisa-jaksot eivät taida olla kovassa huudossa, kun niitä on niin harvoin tarjolla, mutta niistä on ajan mittaan kasvanut olennainen osa Simpsoneiden parhaimmistoa.

Jakson lopetus on kaunis, hauska ja hellyyttävä. Homer ja Lisa murtautuvat museoon, rikkovat antiikkisen patsaan joka paljastuu musiikkilaatikoksi. Seikkailun odd couple kuulee sävelmän, jota kukaan heidän aikalaisistaan ei ole kuullut, ja vaalivat sitä pitkälle toista sekuntia, kunnes se sekoittuu jo mielissä Old Spice mainosmusaksi.

Lisa: Oh! It's the last day of the Isis exhibit!
Bart: Well you should have thought of that before I glued all this stuff to my face!

43. Lisa's Substitute
Kausi 2, jakso 19

Ensimmäisten kahden kauden aikana Simpsoneissa käsiteltiin asioita paljon useammin ja enemmän tunteella, kieli poskessa, mutta aidosti koskettavasti. Tämä oli ennen kuin Conan O'Brien tuli talliin äkkiväärine ideoineen. Homer ja Lisa ovat ottaneet yhteen vuosien mittaan useamminkin, mutteivat koskaan näin rajusti.

Dustin Hoffman vierailee jaksossa sijaisopettajana, johon Lisa ihastuu. Jaksossa lainaillaan jonkin verran elokuvaa Miehuuskoe, jonka pääosaa Hoffman esitti. Miehen älykkyys ja charmi saa aikaan katkeransuloisen vihan isänsä antamaa huonoa roolimallia kohtaan. Tunteikkaan jakson kohokohta on lopussa nähtävä, Homerin isä-tytär-suhteen kömpelö paikkailu.

Miss Hoover: He didn't touch my lesson plan. What did he teach you?
Lisa: That life is worth living.

42. Life on the Fast Lane
Kausi 1, jakso 9

Homerilla on ongelmia pitää suhteensa lapsiin kunnossa, mutta eipä vaimonkaan kanssa aina hurrata. Margessa on paljon hyviä puolia, mutta on pakko sanoa että Marge-jaksot olen aina kokenut sarjan heikommiksi. Ensimmäisen kauden ikimuistoisimpiin kuuluva Life on the Fast Lane on ensimmäinen ja edelleen suurin poikkeus.

Homer antaa syntymäpäivälahjaksi vaimolleen keilapallon, jota ei ollut alunperinkään tarkoitettu kuin omaan käyttöön. Marge ottaa kuulan kainaloon ja painuu radalle. Siellä raivoaan tyynnyttelevä vaimo tapaa yltiöromanttisen Jacquesin, jonka kanssa hän jakaa salaisen salamasuhteen.

Esimerkki ensimmäisen kauden jaksosta, jossa käsitellään vakavia tosielämän aiheita, joita ei missään vaiheessa vedetä läskiksi. Loppukohtaus on sentään elämässä ja rakkaudessa kannustava. Ensimmäinen Emmy-palkittu jakso ja sarjan essentiaaleja.

Ensimmäisestä kaudesta on vaikea nostaa esiin kohokohtia, koska kyseessä on niin erilainen ohjelma. Jokainen jakso on kuitenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen. Tämä on ensimmäisten joukossa.

Marge: You bought that bowling ball for you, not for me.
Homer: What? No!
Marge: The holes were drilled for your fingers.
Homer: Well, I wanted to surprise you. I couldn't very well chop your hand off and bring it to the store, could I?
Marge: You never intended for me to use that ball.
Homer: Well, if that's how you feel, I'll take it back.
Marge: You can't take it back! You had your name engraved on it!
Homer: So you'd know it was from me!
Marge: Homer, I'm keeping the ball...for myself!
Homer: What? But you don't know how to bowl. Whoops!

+ Mr. Plow commercial (1992)
jaksosta Mr. Plow (kausi 4 jakso 9)

Life on the Fast Lane sisältää mainion unikohtauksen, jossa Marge tanssii Jacquesin kanssa taiteellisessa mustavalkokuvassa. Se jää kuitenkin auttamatta kakkoseksi Mr. Plow'n mustavalko-taidelokuvapastissi-mainokselle, joka irvailee tyylisuunnalle vakuuttavasti. Yksi parhaista film-within-filmeistä.

Lisa: Dad, was that your commercial?
Homer: I... don't know.

Parhaat Simpsonit, osa 2

49. Bart the Murderer

Kausi 3, jakso 4

Mafia ja rikollisuus suuressa skaalassa on aina kiinnostanut jollain aivan erityisellä tasolla. Onkin harmi että aina 1930-luvulta asti ikonisia gangsteriklassikoita tehtaillut Hollywood-koneisto alkoi prakaamaan vuosituhannen vaihteessa. Sopranosia lukuunottamatta on saatu vain hyviä yrityksiä ja kohtalaisia elokuvia.

Se ei välttämättä ole suoranaista ihailua, kadehtimista tai pelkoa. Siinä vain on sitä jotain selittämättömällä tavalla kiehtovaa. Bart the Murderer ilmestyi aikana jolloin nuo elokuvat elivät viimeisiä menestyksen vuosiaan. Vuotta aiemmin ilmestyi esimerkiksi sellaisia elokuvia kuten Mafiaveljet, Miller's Crossing, Mafiakokelas ja Kummisetä III.

Bart laskee laudallaan tapaturmaisesti hämärän kapakan eteen, joka paljastuu alamaailman herrasmiesten kerhotiloiksi, Legitimate Businessman's Social Clubiksi. Bartista tulee pian mafiosojen juoksupoika ja varsin tyylikäs sellainen.

Sanonta "It's funny because it's true" saa aivan uuden merkityksen kun Fat Tony sanoo sen teurastuksenhurmeista Itchy & Scratchy jakson päätteeksi. Jaksossa on vain vähän varsinaisia kohokohtia tai ikimuistoisia vitsejä, jakson toimiessa enemmän eheänä kokonaisuutena gangsteripelistä, houkuttelevasta korkealuokkaisesta elämästä jossa ihmishenki on halpa. Parodia perustuu-tositapahtumiin-tv-elokuvista on toki mainio.

Bart myöhästyy elintärkeästä cocktailin sekoittamisesta Skinnerin antaman jälki-istunnon vuoksi, ja rehtori on seuraavana päivänä kadonnut. Bart taistelee omantunnontuskia vastaan ja kokee kertaheitolla sen pimeän puolen, jolta on halunnut sulkea silmänsä. Pysäyttävin hetki jaksossa on viimeinen, joka summaa koko ristiriitaiseen suhtautumisen mafiaan.

48. Treehouse of Horror VII
Kausi 8, jakso 1

Treehouse of Horror -jaksot on hankalia käsitellä kokonaisuuksina. Ne koostuvat pääsääntöisesti kolmesta lyhyestä episodista, joita sitoo yhteen jokin kehyskertomus tai alkuintro. Lähes jokaisessa Simpsoneiden Halloween-spesiaalissa on perinteisesti se yksi kiintiöhuono episodi, yksi ikimuistoinen klassikko ja monissa yksi kokeellinen erikoisuus.

Seitsemäs kauhun ja science fictionin liitto pitää sisällään kaksi hyvin mieleenpainuvaa episodia. Ensimmäisessä paljastuu perheen ullakolla piilottelema Hugo, Bartin ex-siamilainen kaksonen. Toisessa seurataan Lisan tiedeprojektia, jossa kolassa liukenevan hampaan ympärille alkaa kasvaa nopeasti kehittyvä yhdyskunta.

Simpsonit on aina tehnyt tieteestä hauskaa. Sarjasta on ammentanut vuosien mittaan lukemattomia ajatusleikkejä ja se on rikastanut aivan varmasti monen katsojan ajatusmaailmaa todella paljon. Samalla tapaa kuin esimerkiksi Aku Ankka.

Nämä kaksi elämää suurempaa tuotemerkkiä ovat myös yleissivistävintä viihdettä mitä voi löytää. Yhteyksiä toisiinsa niillä on enemmänkin ja monissa Treehouse of Horror -jaksoissa se korostuu entisestään.

Niin se kolmas episodi. Bill Clintonin ja Bob Dolen väliset presidentinvaalit ovat pelkkää kangastusta. Todellisuudessa kauhujaksojen vakiovieraat ulkoavaruudesta, Kang ja Kodos, ovat päättäneet orjuuttaa ihmiskunnan. Ei niin hyvä.

47. Treehouse of Horror VI
Kausi 7, jakso 6

Episodien lyhyt kesto mahdollistaa erilaiset kokeilut ja radikaalein löytyy Treehouse of Horror numero kuudesta. Siihen aikaan tietokonegeneroitu kuvasto oli jopa peloittavan näköistä. Homer³ oli kokeilu 3D:n maailmaan. Niin riippuvainen kuin Simpsonit kaksiulotteisesta ilmaisustaan onkin, se ei ole estänyt työryhmää onnistumasta kokeilussa monellakin tasolla.

Ei pelkästään teknisesti, vaan myös käsikirjoituksensa puolesta jakso on todellinen helmi. Homer pakenee Pattya, Selmaa ja heidän lomakuviaan johonkin seinän väliin, huomatakseen löytävänsä itsensä jostain todella merkillisestä, Tronia muistuttavasta ympäristöstä.

"I'm somewhere I don't know where I am!"

Ensimmäisellä kertaa Bartin piikikäs tukka näytti huvittavalta ja Homer oikeiden ihmisten keskellä yksinkertaisesti typerältä. Vieläkin typerämmältä mielestäni on aina näyttänyt Simpsons-figuurit, jollaisesta Bartin ulkomuoto episodiin mallinnettiin.

Vaikka episodin viimeinen osa on vähän rujo, se on myös jollain tapaa haikea ja aavemainen. Homer ottaa uudet hoodit melkoisen hyvin vastaan ja lähtee tutkimusmatkalle meidän maailmamme kaupungin kaduille. Päätös on kieltämättä loistavan epämääräinen. Homer kiinnittää huomiota Erotic Cakes myymälään ja astelee sisään. Vau.

Viisikymmentä televisiosarjaa #1: The Simpsons (1989-)

1. The Simpsons (1989-)
Simpsonit, 24 kautta, 523 jaksoa

Simpsonit debytoivat Suomessa jaksolla Lapsenvahti syksyllä 1991. Olin esikouluikäinen. Sarja oli oikeastaan alusta asti ylivertainen muihin tv-sarjoihin nähden, enkä pidä sitä kovinkaan todennäköisenä että mikään sarja tulisi sitä ylittämäänkään.

Talouteemme oli juuri hankittu ensimmäinen videonauhuri, jolla kaikki jaksot nauhoitettiin. Ensimmäisen kauden jälkeisellä tauolla saatoin katsella koko kauden yhden päivän aikana. Tavasta on tullut monelle muullekin traditio, kiitos ysärin lopulla alkaneiden maikkari-maratonien, TVTV-uusintojen, lauantai-sunnuntai-putkien ja dvd-julkaisujen myötä.

Nauhoitin paria unohdusta lukuunottamatta kaikki jaksot, dvd-julkaisuihin ja digiaikaan asti. Kasettien lukumäärä lähenteli kuuttakymmentä, noin puolien ollessa nauhoitettuna puolinopeudella. Jaksoja katseltiin kasettitolkulla läpi yön niin kaveriporukassa, kuin öisiltä riennoilta saavuttua, jaksojen pyöriessä vielä aamulla kun heräsi maksalaatikot tai muut öiset eväät naamalla.

Vaikka jokaisen jakson oli nähnyt kymmeniä kertoja, niitä jaksoi katsoa vaikka päivittäin uusiksi. Futurama tarjosi vaihtelua väliin, muttei sen jaksoja katso niin moneen kertaan uudestaan. Simpsonit on pyörinyt yli kaksikymmentä vuotta ja sen voi lohkoa selkeisiin, laadullisiin ajanjaksoihin. Ensimmäinen kausi on hyvin erilainen kuin vaikkapa kahdeskymmenesensimmäinen.

Suuri osa viidenkymmenen televisiosarjan valinnoista löytyy myös simpsoneittain.

Aluksi sarja kuvasi jokseenkin realistisesti, amerikkalaisen keskikastin arkea, ihmissuhteita, duunari-isiä, kotiäitejä, kouluelämää, yhteiskuntaa, politiikkaa, uskontoa, erilaisuutta, kiusaamista. Tyyli ei ollut vielä räikeän satirisoivaa, hahmot ja huumori ei sisältänyt sen nykyisin suurinta antia - aivottomia ja yllättäviä gageja. Viittaukset pop-kulttuurin ovat myös lähteneet käsistä.

Kaikista terävin kärki löytyy noin tuotantokausiväliltä 3 - 8, mutta voi sanoa ensimmäisen vuosikymmenen olevan kaikkiaan laadukasta, ja sitä seuraavat vuodetkin parhaimmillaan yhtä korkeatasoista. Ensimmäinen suuri notkahdus tapahtui vuosituhannen taitteessa, jota seurasi monet esteettiset muutokset, kuvasuhteen vaihto, tietokonegrafiikat ja teräväpiirto.

Alkuperäinen, ysärinalun karkea ja tummempi pastelli-Springfield on säilynyt rakkaimpana aihiona sarjalle. Modernisoitu, imelän pehmeä, pikkutarkka tyyli vaati paljon totuttelua. Parhaimmillaan Simpsonit on aina ollut simppelisti esitetty, painavaa kritiikkiä ja tulkintaa sisältävä älykäs ja hauska pop-kulttuuripastissi.

Suurin ongelma nykytasossa on ensinnäkin joka kuvan ja kohtauksen turboahtaminen sisällöllä, vitsiä vitsin sisällä. Toinen suuri ongelma on tietenkin se, etteivät vitsit ole enää niin hyviä. Se ei tee jutusta hyvää, että Simpsonit lainaa jotain ohjelmaa tai elokuvaa. Siinä pitäisi olla jotain ideaakin, niin kuin ennen oli. Oli hauska huomata yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Heavenly Creatures (1994), uudehkon jakson pohjana. Lisa the Drama Queen (20. kausi, 9. jakso) ei kuitenkaan saanut aiheesta mitään irti, tuoreeltaan olisi varmasti saanut.

Kaksi suosikkiani elokuvaviittauksista, tunnistatko?

Tottuneena pitkiin putkiin ja sarjan heikonneeseen tasoon, turhauduin uusien jaksojen katseluun jakso kerrallaan. Lopetin sarjan uusien jaksojen katselun noin viisi vuotta sitten kokonaan. Ideana oli ottaa menetetty aika sitten kiinni kerralla. Aloitin sen vähän aikaa sitten. Laiton boksin tallentamaan uudet jaksot automaattisesti ja katselin kaksi uusinta kautta, sekä dvd-boksina etuajassa julkaistun 20. kauden.

Yleistaso on edelleen viihdyttävä, paikoin jopa erinomainen, joskaan ei järin fiksuina kokonaisuuksina. Sivuhuomiona mainittakoon, että Angry Birdsiin on viitattu jo ainakin kolmasti. Se kuvastaa lähinnä sitä, kuinka pakonomainen tarve tekijöillä on veistellä vitsejä jokaisesta uudesta ilmiöstä, iTuotteista Lady Gagaan.

Angry Nerds, Angry Burns ja Furious Fliers.

Pakottava tarve suomia jokaista Suomen bongausta maailmalla on surullinen piirre pienessä maassamme, mutta kaikki bongailu Simpsoneissa on kivaa ja Suomihan on saanut osansa aiemminkin. Kohteita ovat olleet ainakin Paavo Nurmi, Nokia Tune ja koulukongressin lappilaishahmo. Suominippelinä mainittakoon myös casting director/tuottaja Bonita Pietilan olevan suomensukuinen ja Yhdysvaltain suomalaisalueella kasvanut.

Suomi edustettuna.

Kuten kaikki Simpsoneita aktiivisesti seuranneet tietävät, viittaukset etenkin elokuviin, ovat sarjan tärkeimpiä elementtejä. Täten niitä tietämättömät saattavat missata koko jakson idean. Elokuvalainojen lisäksi pitkäaikaisia vakioaiheita ovat olleet mm. The Beatles ja pössyttelykulttuuri, etenkin sarjan keskivaiheen aikoihin.

Ringo Starrin vierailu sarjassa on omia suosikkejani. Jaksossa Brush with Greatness (2.18) Beatlesin vanha partamaskotti kirjoittaa vielä tänäkin päivänä vastauksia 60-luvun faniposteihinsa, mm. Margelle. Myös George Harrison ja Paul & Linda ovat vierailleet sarjassa. Legendaarisin Beatles-aiheinen jakso on Homer's Barbershop Quartet (5.1.) jossa koko bändin elinkaari käydään läpi springfieldiläisittäin.

Ringo, Paul ja Linda

Moni vakioaihekin on ajan mittaan kadonnut kokonaan. Sarja seuraa tiukasti aikaansa, mutta toisaalta lähteet ovat yhä useammin kauempaa historiasta, jaksot ovat pirstaleisempia ja esimerkiksi klassisen musiikin käyttö on lisääntynyt huomattavasti.

Sohvagagit, saksofonisoolot, lopputekstien teema-vieraat paisuvat paisumistaan. Mikä alkoi hauskana lisänä alkutunnariin, on nyt lyhyt elokuva alkutekstien lomassa. Alkutunnareita on suunnitellut myös vierailevat artistit. Banksyn, Bill Plymtonin ja John Kricfalusin teokset ovat itseasiassa ikimuistoisempia kuin itse jaksot.

Banksy.

Bill Plympton.

John Kricfalus.

Film within film -pätkät ovat muutenkin olleet hyvin yleisiä Simpsoneissa. Itchy & Scratchy -piirretyt, Troy McCluren opetusvideot, Rainier Wolfcastlen elokuvat, Flandersin raamattuelokuva, mainokset, visailut, unijaksot jne. Sarjan ulkopuolisetkin lyhytelokuvat ovat säilyneet Tracey Ullman Show -pätkien jälkeen, ennen kaikkea mainoksina ja musiikkivideoina. Uutuutena myös viimevuotinen Oscar-ehdokas, The Longest Daycare (2012).

Tracey Ullman Showssa nähdyt, reilun minuutin pituiset pätkät ovat viikossa kyhättyjä vastineita sarjakuvastripeille. Hyviä väliaikaviihteenä, ei niinkään erillisinä teoksina. Moni vitseistä on kierrätetty sittemmin omassa ohjelmassa.

Simpsoneiden perhe Tracey Ullman Shown aikaan, vuosina 1987-1989.

Simpsonit on satiirinen kuvaus amerikkalaisesta unelmasta. Käsikirjoitukset olivat timanttia kunnes rutiini alkoi paistaa läpi. Pitkään sarjan aiheet, skenaariot ja yksityiskohdat olivat viimeiseen asti hiottuja, älykkäitä kokonaisuuksia. Kierrätysjaksoja lukuunottamatta huono jakso tuntui kaukaiselta ajatukselta.

Nerokkaat hahmot ovat varmasti tehneet käsikirjoittamisesta helppoa. Yhteiskunnan kaikki edustajat, enemmistöt ja vähemmistöt on huomioitu. Näin suuressa pelikentässä kuin Springfield, on oltava kliseiset kiintiöhahmonsa. Yksittäisten hahmojen sijaan hahmojen pelaaminen toistensa kanssa, sekä poikkeuksellisen loistavat ääninäyttelijät ovat avainasemassa.

Kuka on oma suosikkisi?

Vain aniharva hahmo nousee oikeasti ylitse muiden. Homer on ilman muuta tärkein kaikista, mutta samalla koko perhe on tärkeä elementti tekemään Homerista niin toimivan hahmon. Lisa on sarjan myötä kasvanut porukasta eniten. Simpsonien perheen ulkopuolelta omia suosikkeja ovat mm. Monty Burns, Chief Wiggum, Ralph Wiggum, Sarjishemmo, Groundskeeper Willie, Skinner ja Apu Nahasapeemapetilon. Eniten kaipaamani hahmot ovat Phil Hartmanin (kuoli vuonna 1998) esittämät Troy McClure ja Lionel Hutz.

Matt Groeningin Elämä on helvettiä -sarjakuvat ja Simpsonit tv-sarjaa edeltävät Tracy Ullman Show -lyhärit edustavat samaa huumorin lajia, mutta ovat hyvin minimalistisia Springfieldin rikkaaseen maailmaan ja henkilökatraaseen nähden.

Maalaustaide on muiden taiteiden tavoin hyvin edustettuna sarjassa.

Simpsoneiden vaikutus animoituihin tv-sarjoihin on mittaamattoman suuri. Simpsoneiden syntyessä amerikkalainen animaatio eli vaikeita aikoja, ja se muistetaan myös Disneyn synkkänä kautena.

1980-luvun lopulla tapahtui radikaali muutos parempaan; Disneyn renesanssi, alkaen Pienestä merenneidosta, palautti yleisön ja kriitikoiden uskon studioon. Samoihin aikoihin myös Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? oli menestys.

Simpsonit saivat nosteen vuoksi mahdollisuuden omaan sarjaansa, ja huikean suosion myötä ilmaantui lukemattomia kopioita, joista vain harvasta oli mihinkään. Mainitsemisen arvoisia lähinnä South Park, Kukkulan kuningas ja Family Guy.

Ristiriitaisuus, kiistanalaisuus ja moniselitteisyys (tai selittämättömyys) tekee laadukkaan taiteen helposti iättömäksi. Vrt. Quentin Tarantinon Reservoir Dogs - mistä on lähtöisin yksi ylimääräinen laukaus elokuvan lopussa? Eniten päätä vaivannut kohtaus Simpsoneista löytyy yhdestä ehdottomista suosikkijaksoistani.

"El Viaje Misterioso de Nuestro Jomer" (The Mysterious Voyage of Homer) Kausi 8, jakso 9

Homer ottaa osaa chili-kilpailuun, kaivaa esiin isommasta lusikasta veistetyn chili-lusikkansa, ja antautuu Quetzlzacatenangon armottoman chilin armoille, jota on kasvattanut Guatemalan viidakon alkukantaiset mielisairaalapotilaat. Homer näkee halluja, puhuu Johnny Cashin esittämälle kojootille ja haluaa löytää sielunkumppaninsa.

Jakson loppuratkaisu on vähän niin ja näin, mutta muuten se pitää sisällään montakin suosikkikohtausta ja -quotea. Kuriositeettina kaikkien aikojen häiritsevin kohtaus. Bart kertoo Lisalle tarinaa ruokapöydän äärellä: "So then I says to Mabel, I says...", juttu keskeytyy ja Bart jatkaa "so anyway I says to Mabel I says..."

Kohtaus ei ehkä häiritse montaa katsojaa, mutta Simpsoneissa asioilla on ollut tapana olla tarkoitus. Juttua ei viedä loppuun, eikä se tarkoita mitään. Onko se kannanotto englanninkielen käyttöön? Tyhjänpäiväistä länkytystä, mitä suurin osa ihmisten dialogista todellisuudessa onkin? Tietoinen ratkaisu saada aikaan ongelma ilman ratkaisua, ajattomaksi sarjaa muovaava insideri, jota pähkäillään vuosien päästä?

Päätön Vadermies, yläoikealla oma vastaavani.

Tämän kaiken jälkeenkin on käyty läpi vain ns. jäävuoren huippu. Lukuvinkkeinä voisin suositella Jouni Paakkisen kirjaa Simpsonit - Keltaisen perheen kaksi vuosikymmentä (2008) ja Nancy Cartwrightin (Bartin ääninäyttelijätär) omaelämänkerrallinen My Life as a 10-year-old boy (2000).

Simpsoneista jää helposti mieleen vain yksittäiset vitsit, viittaukset ja vierailut. Itse jaksot eivät välttämättä niinkään. Jotta tämän julkaisun pituus kuitenkin pysyisi aisoissa, jatkan aiheen tiimoilta vielä parhailla Simpsonit jaksoilla ja -lyhäreillä tulevan viikon aikana. Tähän päättyy viidenkymmenen tv-sarjan listaus, toivottavasti siitä on saatu jotain irtikin. Vastaavia on luvassa uusin aihepiirein.

Woody Allenin kymmenen viimeisintä.

Woody Allen on ohjannut viimeisen kymmenen vuoden aikana tasan kymmenen elokuvaa ja uutta on taas luvassa. Siinä missä tätä kymmenikköä edeltävät kymmenen vuotta olivat ohjaajan heikointa aikaa, ja sen keskinkertaiset, innottomat välityöt unohtuivat hetkessä, moni viimeisen kymmenen vuoden aikana tehdyistä kuuluu jopa kaikista ikimuistoisimpiin.

Allen oli ymmärrettävästikin kiireinen henkilökohtaisten asioidensa kanssa 1990-luvulla, eikä pystynyt kääntämään niitä luovaksi eduksi. Heikon kautensa jälkeen, ikänsä New York -kuvauksia ohjannut Allen löysi uuden inspiraation yllättäen euroopasta.

Muusat vaihtuivat Scarlett Johanssonin kaltaisiksi nykyelokuvan ikoneiksi, ja Woody itse siirtyi lähes kokonaan pois kameran edestä. Erinomaisten näyttelijäkiinnitysten vastapainoksi elokuviin on liitetty myös yllättävän paljon epäsopivia ja -päteviä nuoria nimiä.

Match Point ja Cassandra's Dream ovat ne pakan vakavat draamat. Pettäminen ja sattuma on Allenin vakio aiheita, yleensä niitä on kuitenkin käsitelty huumorin varjolla. Kohtalaisen hyvää laatua on saatu Allenin vuotuisella tahdilla, ja tässä nämä elokuvat nyt viitteellisessä parhausjärjestyksessä.

1. Match Point (2005)

Tennis-symboliikalla varustettu semi-trilleri, Match Point, alkaa laiskasti ja värittömästi, mutta kasvaa parin kulman kautta ovelaksi ja antoisaksi elokuvakokemukseksi. Elokuva ei itsessään ole komediallinen, mutta sen mielikuvituksellinen rakenne ja käänteet ovat kaikessa sulavuudessaan jo lähes huvittavia. Allenin virheettömimpiä, kokonaisvaltaisesti onnistuneimpia elokuvia.

2. Whatever Works (2009)

New Yorkissa ikänsä asunut mies ottaa asuntoonsa asumaan nuoren karkulaistytön. Miehen status on älykäs, tytön status on tyhmä. Mitä tulee rakkauteen, mies on varustettu kaikki käy -ideologialla. Ainut oikeasti hyvä newyorkilainen elokuva Allenilta vuosikymmeniin. Rakastettavan raikasta sattumanvaraisuutta ja elämän arvoja halveksuvaa komediaa.

3. You Will Meet A Tall Dark Stranger (2010)

Allenia tyylillisesti kaikista omimmillaan, siirrettynä Lontooseen. Kyynistä tragikomediaa elämästä, valinnoista ja parisuhteista. Jokainen hahmo on herkullinen ja näyttelijät kantavat roolinsa hyvin. Limittäin kerrottuja tarinoita ja ihmiskohtaloita jätetään roikkumaan kliimaksien äärelle, antamatta katsojalle dramaattisia käänteitä.

4. Vicky Cristina Barcelona (2008)

Espanjassa kuvattu Vicky Cristina Barcelona on näyttävä, rohkea, kuuma, kullanhohtoisen auringon ja scarletin (tulipunainen) sävyinen elokuva. Scarlett Johansson ja Rebecca Hall esittävät turisteja Barcelonassa, joiden välittömään läheisyyteen astuu suorasukaisesti paikallinen mestarimaalari, Javier Bardemin esittämä Juan Antonio. Lipevän taiteilijan entisen naisen, Penélope Cruzin, palatessa kuvioihin, eläväistä draamaa saadaan täyslaidallinen.

5. To Rome With Love (2012)

Jesse Eisenberg kuvittelee Rooman seikkailunsa takapiruksi Alec Baldwinin ja tapaa Ellen Pagen. Vaikka heillä on keksityt nimet elokuvassa, he tuntuvat esittävän enemmän itseään kuin keksittyä hahmoa. Jotain hauskaa, jotain ärsyttävää. Dialogi on pääosin hauskaa ja Rooma-kuvaus menettelee. Mukavampi katsella, kuin muistella. Ruggero Leoncavallo tulkinta on ensiluokkainen.

6. Cassandra's Dream (2007)

Taloudellisista ongelmista kärsivät veljekset ajautuvat tilanteeseen, jossa on harkittava jo rikollisia toimia. Cassandra's Dream on tarinanrungoltaan, hahmoiltaan ja roolisuorituksiltaan Alleniksi hyvinkin vaikuttava vakava elokuva. Vaikuttavan elokuvasta tekee sen tiivistunnelmainen rytmitys ja hidas tempo, joka on toisaalta myös yksioikoisuudessaan elokuvan suurin ongelma. Elokuvasta jää lopulta vähemmän käteen, kuin mitä olisi suonut.

7. Midnight in Paris (2011)

Pariisia ihannoiva kuvaus toimii mainiosti ideana. Harmi vain, että sen toteutus on melko katastrofaalinen. Tyyliltään elokuva muistuttaa lähinnä Steven Spielbergin Ihmeellisiä tarinoita, joka ei missään nimessä vielä tee siitä huonoa. Järkyttävän huonosti esitetyt historialliset hahmot ja kömpelöt roolisuoritukset sen tekevät. Mukavaa, vaikka mitäänsanomatonta seurattavaa. Moni hyvä idea menee hukkaan.

8. Melinda & Melinda (2004)

Tutkielma siitä, onko elämä koomista vai traagista, kerrottuna pöytäseurueen kehittämien kahden toisistaan poikkeavan, teatraalisten näkemyksen kautta. Lähtökohdiltaan hyvä elokuva ei missään vaiheessa löydä tarvittavaa syvyyttä täyttämään asettamaansa haastetta.

9. Scoop (2006)

Scoop tuntui Allen-Johansson parivaljakon yritykseltä tehdä uutta Match Pointia. Sitä siitä ei tullut. Scarlett, amerikkalaisena opiskelijana, saapuu Lontooseen tekemään jymyjuttua, murhan ja täydellisen miehen keskelle. Johanssonin rooli kuuluu naisen epäuskottavampiin, eikä elokuvasta ole muutenkaan kuin kepeäksi kertakäyttökomediaksi. Sellaisena se kuitenkin toimii hyvin.

10. Anything Else (2003)

Ennen Allenin uutta nousua, hänen oli koettava yksi uransa kuopista, Anything Else, tähtinään Jason Biggs ja Christina Ricci. Ei sillä, etteikö elokuva olisi yhtä hyvä kuin keskiverto jenkkiläinen, pariskunnan ongelmia setvivä draamakomedia, vaan juuri siksi. Allenin nokkela dialogi paistaa välillä läpi, mutta suurimmalta osin se ei eroa genren harmaasta massasta.

Paras suomalainen elokuva

Yle teetti kyselyn parhaista kotimaisista fiktioelokuvista ja kärkipaikalle päätyi kohtalaisella äänienemmistöllä Matti Kassilan ohjaama Komisario Palmun erehdys. Kyselyyn osallistui 48 elokuvakriitikkoa ja -bloggaajaa, itseni mukaan lukien. Kärki näyttää kaikkiaan seuraavalta:

1. Komisario Palmun erehdys (1960) [20 mainintaa]
2. Kauas pilvet karkaavat (1996) [13]
3. Valkoinen peura (1952) [12]
4. Tuntematon sotilas (1955) [11]
5. Kahdeksan surmanluotia (1972) [10]
6. Mies vailla menneisyyttä (2002) [8]
6. Paha maa (2005) [8]
8. Jäniksen vuosi (1977) [7]
9. Sensuela (1973) [6]
10. Calamari Union (1985) [5]
10. Maa on syntinen laulu (1973) [5]
10. Tuntematon sotilas (1985) [5]

Ylen uutisten jutun voi lukea täältä

Kyselyssä haettiin viittä parasta kotimaista elokuvaa, ilman paremmuusjärjestystä.

Lopputuloksena mukava pieni lista, ilman yllätyksiä. Kaikki kunnia eniten ääniä keränneille elokuville, kaikki ehdottoman hyviä ja näkemisen arvoisia.

Suomalaiset, etenkin kriitikot ovat varmasti nähneet suurimman osan listan elokuvista. Maine kerää mainetta ja uusien nimien on entistä vaikeampi puskea läpi.

Tilastointitekniikka vaikuttaa huomattavasti lopputulokseen, aivan kuten osallistujien mahdollinen taktikointi ja suomalaisen elokuvan tuntemus ylipäätään.

Lista voisi olla hyvinkin erilainen yhtä, kolmea tai kymmentä elokuvaa kysyttäessä, puhumattakaan pisteytettynä. Esimerkiksi itselläni Komisario Palmun erehdys löytyy kyllä viiden joukosta, muttei olisi löytynyt kolmen kärjestä.

Niillä sijoilla seisovat vahvana Risto Jarvan Jäniksen vuosi, Teuvo Tulion Sensuela ja Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä.

Taktikoinnilla tarkoitan esimerkiksi sitä normaalia vaalikäyttäytymistä, että oletetaan suosikin jäävän huomiotta ja keskitytään pommittamaan ehdokasta joka tulee saamaan ääniä muutenkin.

Tämän takia listalla kiinnostaa enemmän ne elokuvat, jotka ovat saaneet yhden tai kaksi ääntä.

Kyselyssä maininnan saaneet elokuvat

Neljä valinnoistani löytyy kymmenen suosituimman joukosta. Viides valintani, Päivi Hartzellin Lumikuningatar, sai kaksi ääntä.

Sen minkä elokuva häviää keskinkertaisessa ohjauksessa, se voittaa kaksin verroin taiteellisella ohjauksella, sekä kohdeyleisönsä täydellisellä valloittamisella.

Jokainen viidestä valinnastani on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, vedonnut tunteisiin, ihastuttanut ja kauhistuttanut. Siitä on Lumikuningatar tasaveroinen esimerkki. Eikä kyse ole pelkästä nostalgiasta, elokuva on genressään täydellisimpiä elokuvia ja se on vaikuttanut sukupolveni lapsiin laajemminkin.

Listauksista pidän, niiden tekemisestä ja seuraamisesta. Enemmän saa silti irti yksilöllisistä listoista, joissa painaa vain yhden ihmisen tietämys ja mieltymys. Kootuissa mielipiteissä häviää se uuden löytämisen mahdollisuus, mahdollisesti jopa ne todelliset huiput, koska tunnettavuus peittoaa helposti alleen satoja yhtä hyviä tai jopa parempia.

Matti Kassilan valinnat parhaiksi suomalaisiksi elokuviksi


Ohjaaja oli aikoinaan myös vieraana blogini Top 10 -sarjassa ja kertoi suosikkinsa kaikista näkemistään elokuvista.

Matti Kassilan valinnat maailman parhaiksi elokuviksi


Juhlistin tänään kotimaista elokuvaa käymällä Lahden Taidemuseon elokuvajuliste-näyttelyssä. Laajin koottu katsaus suomalaiseen julistetaiteeseen kattaa viime vuosisadan alun lehtileikkeistä aina Le Havreen saakka. Osa näyttelyn tarjonnasta on autenttista, osasta paistaa tulostimen jättämä jälki kun tarpeeksi läheltä katsoo.

Sata vuotta sitten elokuvamainonta oli yhtä kuin sivullinen painettuja ylisanoja näytäntökauden mieltäkiinnittävistä kuvasarjoista, oli se sitten ilveilyä tai seikkailua ameriikan malliin.

Näyttely kattaa muutaman pääosaston eikä kulje sisäänajoa pidempää kronologisessa järjestyksessä. Ensimmäisten elokuvajulisteiden luota siirrytään suurimpaan tilaan, joka on omistettu Aki Kaurismäelle, josta voi jatkaa joko klassiseen SF-huoneeseen tai 1960-70 -luvun julisteiden pariin. Jälkimmäisen julisteista osa on perua muutaman vuoden takaisesta Pop - rauha - rakkaus -näyttelystä.

Kaikista vanhimmat julisteet ovat mainio alkupala, vanhan suomenkielen ystävä kun satun olemaan. Niistä voi hyvällä mielellä siirtyä ihastelemaan upeita fotomontaaseja, joissa tähtikultti loistaa.

Noin kahdestasadasta julisteesta puolet taitaa olla yksinomaan Aki Kaurismäki -osastolla, eikä niitä ole tippaakaan liikaa. Eri maissa julkaistut julisteet ovat hauska esimerkki mielikuvamarkkinoinnista. Elokuvasta voi saada hyvinkin erilaisen kuvan, kun juliste toteutetaan tietyllä tyylillä.

Kaiken huippu on Le Havre -seinä. Suurimmassa osassa on naurettavan pieniä vivahde-eroja, mutta eroja kuitenkin.

On todella sääli katsella marketeissa myytäviä kotimaisia ohjaaja- ja elokuvabokseja, joiden elokuvissa ei ole mitään vikaa ja hintaakin hädin tuskin muutama euro, mutta itse loota on hirveää katseltavaa. Kartan niitä ja saatan ostaa boksistakin löytyviä elokuvia yksittäisenä, alkuperäisellä julistetaiteella.

Kotimaista elokuvaa huomioidaan elokuvateattereissa. Lahden Kino Iiriksessä pyörii Kaurismäki -sarja, johon kuuluu kaikki Aki Kaurismäen elokuvan lyhäreitä myöten.

Helsingin Orionissa alkaa huomenna Suomifilmin klassikot -pienoisfestivaali. Ensimmäisenä näytetään Matti Kassilan elokuva Tulipunainen kyyhkynen, jonka hän itse esittelee.

Meinasin muuten hetkellisesti valita tuon elokuvan listalleni Palmun sijaan.

Viisikymmentä televisiosarjaa #15-11

15. Sledge Hammer (1986-1988)
Moukarimies, 2 kautta, 41 jaksoa

Kyllä ne kaikista epämääräisimmät etsivät ovat eniten mieleeni, se on huomattu jo Keen Eddien ja Columbon listasijoituksista, Detroit 187:n plussasijoituksesta ja nyt Moukarimiehestä. Jatkossa niitä on luvassa vain lisää. Kuten liian realistiset autopelit konsoleilla, en yksinkertaisesti pidä liian realistisista tai vakavamielisistä poliisi- tai etsiväsarjoistakaan pääsääntöisesti. Moukarimies on ehtaa kasarihölmöilyä, nostalgistakin, mutta aidosti hauskaa. Sitäpaitsi Sledge Hammerin legendaarinen hokema "Trust me, I know what I'm doing" kuvastaa omaa päättäväisyyttäni hyvin, etenkin silloin kun ei ole aavistustakaan mitä olen tekemässä.


14. Pasila (2007-)

5 kautta, 54 jaksoa

Köykäisesti animoitu kotimainen, poliisien maailmaan sijoittuva, kaikkea ympärillä olevaa satirisoiva yllätyshitti näyttää kieltämättä luotaantyöntävältä. Äkkiseltään se vaikuttaa itseasiassa muutenkin ala-arvoiselta, enkä olisi halunnut siihen tutustuakaan ihan vain sen takia että pääosan Kyösti Pöysti kantaa tuttia suussaan. Mahdollisuuden antaessaan huomaa pian Pasilan olevan lähemmäs parasta kotimaista komediaa koskaan. Kannattaa kokeilla.

13. Kummeli (1991-2004)
6 kautta, 49 jaksoa

Listan viimeinen sketsisarja. Jäi nyt pulttiboissit ja muut PPP:t yms väliin, mutta on se Kummeli monipuolísuudessaan kotimainen ykkönen. Niin monen käsitteen ja hokeman alkulähde, ettei moni varmaan edes tiedosta kierrättävänsä materiaalia juuri Kummelista. Osa hauskimmistakin jutuista olisi täyttä roskaa, ellei Heikki Silvennoisen tai Timo Kahilaisen yksittäinen ilme kääntäisi sketsiä vallan ratkiriemukkaaksi. Nuo kaverit yksinkertaisesti näyttävät hauskalta. Elokuva-Kummeleista en ole ikinä välittänyt lainkaan, mutta sarja ansaitsee paikkansa siellä jos täälläkin.


12. Futurama (1999- )
6 kautta, 99 jaksoa

Oikeasti hyvää sci-fi parodiaa ja satiiria on liikkeellä harmillisen vähän tai sitten en ole etsinyt oikeista paikoista. Space Quest pelisaaga ja etenkin sen osat 4-6 saavuttivat mielestäni laatutason sillä osastolla kenties parhaiten, mutta tv-sarjoista en tiedä osuvampaa ja uppoavampaa kuin Futurama. Elokuvat kuten Galaxy Quest ja Avaruusboltsit ovat aivan oikeilla jäljillä, mutta Futurama pyyhkii niillä pöydän kevyesti. Ehkä jopa rohkeampaa, haastavampaa ja takuulla nörtimpää kuin Simpsonit. Tarkemman kohdeyleisön vuoksi sarjan menekki on ollut ailahtelevaista ja se lopetettiin vuosiksi, palaten kuitenkin ruutuihin muutaman elokuvan mittaisen erikoisjakson jälkeen. Sci-fi fanien must-see.




11. Star Trek: The Next Generation (1987-1994)
Star Trek - Uusi sukupolvi, 7 kautta, 176 jaksoa

Minulla ei ole mitään syytä lukea muita Star Trekin sukupolvia tähän listaan, sillä sidokseni juuri tähän on niin vahva. Next Generationilla ei ole samanlaista camp-arvoa kuin alkuperäisen sarjan hahmoilla ja tapahtumilla, se on siihen verrattuna jopa älykäs, tieteiskuvitelman suuri taidonnäyte. Pääosin juoni ja hahmot ovat erittäin hyvin kirjoitettu ja vaikka Star Trekit ovat aina friikkikamaa, lukeutuu tämä ensimmäisten sarjojen joukkoon jota voisin lämpimästi suositella niille, jotka eivät sci-fistä perusta. Toki sarjalla on myös tärkeä osa omaa lapsuuttani, jolloin katsoin veljeni kanssa sarjaa, kisaillen siitä kumpi osaa tai muistaa sanoa alkuintron aikana "Space..." oikeassa kohdassa.



+Amazing Stories (1985-1987)
Steven Spielbegin hämmästyttävät tarinat, 2 kautta, 45 jaksoa

Todella epätasainen sarja lyhyitä tarinoita, suurin osa melko kepeitä ja melko huonojakin. Mielenkiintoisempaa sarjassa onkin sen nimekäs tekijäkunta. Ohjaajina jaksoille toimivat mm. Steven Spielberg, Peter Hyams, Burt Reynolds, Clint Eastwood, Joe Dante, Martin Scorsese, Irvin Kershner, Danny DeVito, Tom Holland, Mick Garris, Brad Bird, Robert Zemeckis ja Tobe Hooper, jopa nimekkäämpi kasti siis kuin Masters of Horrorilla.

Tarinat ovat samankaltaisia kuin monissa muissa kauhu/sci-fi antologiasarjoissa, mutta muutama ensimmäiseltä kaudelta on ehdottomasti näkemisen arvoisia (kakkoskauden jaksojen näkemisestä on liian kauan aikaa, että muistaisin niistä mitään). Esimerkiksi kaksi Toiseen Maailmansotaan sijoittuvaa tarinaa, Spielbergin ohjaama The Mission, tuplasti muita pidempi jakso, pääosissa Kevin Costner ja Kiefer Sutherland ja Lesli Linka Glatterin No Day at the Beach, mukanaan Charlie Sheen. Niiden lisäksi kaksi suosikkiani ovat sekä ansioillaan että mielenkiinnosta ohjaajiensa jälkeen, Clint Eastwoodin Vanessa in the Garden (Harvey Keitel) ja Martin Scorsesen Mirror, Mirror, jossa Marty kokeilee rahkeitaan kauhun puitteissa.

Pidän myös kovasti Amazing Stories alkuintron vintage-CGI:sta. Se näytti vanhentuneelta jo pienenä.

Top 10 most overrated movies ever.

Maailma on täynnä klassikoita, kriitikoiden suosikkeja, Oscar-voittajia, listakärkiä, kassamagneetteja ja muita mestariteoksiksi vuolaasti luonnehdittuja elokuvia, joista ei kertakaikkiaan saa itse irti sitä mitä "ne muut". Ehkei voi sanoa että ne olisivat yliarvostettuja, kuka tykkää kuka ei, mutta kyllä monien suosiota vain ihmettelee. Seuraavassa listassa ei siis ole kyse huonoista elokuvista, vaan niistä jotka eivät antaneet itselleni käytännössä mitään niiden järjettömään suosioonsa nähden.


10. Shawshank Redemption (1994).

Ei sillä etteikö tämä olisi hyvä elokuva ja hieno Stephen King filmatisointi. Se on itseasiassa oikein hyvä elokuva, mutta maailman paras? Sitä se on kollektiivisen imdb arvostelijainraadin mielestä. En sisältäisi tätä listaan ellen olisi kuullut niin monen pitävän tätä yhtenä maailman parhaista elokuvista. Ei, se ei ole mielestäni edes paras King sovitus, se ei ole paras vankilaelokuva, se ei ole paras Morgan Freeman elokuva, ei lähellekään paras elokuva vuodelta 1994 eikä varsinkaan paras elokuva kaikista maailman elokuvista. Ei.


9. The Departed (2006)

Leonardo DiCaprio vetää vaikuttavan roolisuorituksen. Pidän myös Jack Nicholsonin panoksesta. Scorsese ei huonoja elokuvia juuri tee, mutta osittain valintaan vaikuttaa tietysti se, että Scorseselle myönnettiin juuri tästä elokuvasta Oscar-palkinto. Kyseessä ei ole vuoden paras elokuva, se on hyvin hyvin keskinkertainen elokuva Scorsesen uralla, eikä edes tarpeellinen siinä mielessä, että alkuperäinen, hongkongilainen Infernal Affairs on versioista edelleen se parempi.


8. The Usual Suspects (1995)

En halua pilata elokuvaa niiltä jotka eivät ole sitä nähneet, mutta vaikka leffan ainut koukku onkin varsin hyvä, se ei tee sitä koko elokuvasta. Hitaasti lämmennyt suosio on laukaissut elokuvan 25. sijalle imdb:n top 250 listalla. Korkeintaan ihan ok rikoselokuva, joka ei kuitenkaan saa itseäni kenenkään puolelle tai kiinnostumaan mitä kellekään tapahtuu. Kaiken huipuksi elokuvassa on Stephen Baldwin, aargh!


7. Big Lebowski (1998)

Big Lebowskilla on todella vankka kulttisuosio ja fanikanta, fanifestinsä ja uskontonsa(!), paikka imdb top 250:ssa ja mitä vielä. Coenin veljesten elokuvista tämä on toinen joka on itselleni silkkaa sähellystä ja huonoja vitsejä. Raizing Arizona olisi sitten se toinen. Jotkut kokevat vastavuoroisesti elokuvan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa pelkäksi sähellykseksi ja huonoiksi vitseiksi. Itselleni se on yksi parhaista.


6. There Will Be Blood (2007)

Daniel Day-Lewis on hyvä näyttelijä ja hän tekee tässäkin elokuvassa oikein hyvän roolisuorituksen. Itse elokuva jättää kuitenkin täysin kylmäksi, enkä saa siitä kertakaikkiaan mitään irti. Tässä kohtaa pitäisi etsiä jokin selitys sille, miksen pitänyt tästä niin kovasti hehkutetusta mestariteoksesta. Ei ole mitään erityistä syytä. Elokuvassa ei vain ole mitään mistä erityisesti pitäisin. Jää mysteeriksi minulle.


5. 12 Angry Men (1957)

Valamiesten ratkaisu on imdb:n top 250 listalla sijalla kuusi. Se on amerikkalainen klassikko ja kohtalaisen tiivistunnelmainen lähes yhden huoneen draama. Skenaario sinänsä on kuin keskiverto amerikkalaisesta tv-elokuvasta, mistä se erottuu hienoilla roolisuorituksilla, mutta yhdeksi maailman parhaista? Olen tainnut nähdä viisi Sidney Lumetin elokuvaa ja pidän tästä kaikista vähiten.


4. L.A. Confidential (1997)

1950-luvulle sijoittuvassa rikostrillerissä on kaikki tarvittavat elementit kiinnostavaksi elokuvaksi, hieman noir-elokuvia mukaileva tyyli, hyvät näyttelijävalinnat ja pohjana maailman myydyimpiin rikoskirjailijoihin lukeutuvan James Ellroyn romaani. Tuloksena on kuitenkin läjä luodinreikiä ja paha mieli. Vaikka Brian De Palman Ellroy-filmatisointi Musta Dahlia on lähes yhtä tylsä, sitä on paljon miellyttävämpää seurata onnistuneen visuaalisen tyylinsä vuoksi.



3. Shakespeare in Love (1998)

Seitsemän Oscarin voittaja, mukaanlukien paras elokuva. Kohtalaisesta skenaariostaan huolimatta hädin tuskin mielenkiintoinen. Korkeintaan keskinkertainen romanttinen komedia ja fiktiivisenä henkilökuvanakin melko tylsä. Aiheen suomia mahdollisuuksia käytetään vain vähän ja menettelevät roolisuoritukset unohtuvat pian. Täydellisen unohdettava elokuva. On sinänsä turhaa ottaa esille tämä Oscar-palkittu elokuva -kortti, sillä palkinnon historian aikana vain pari kertaa tuo pysti on mennyt lähimainkaan vuoden parhaalle elokuvalle, edes amerikkalaisista elokuvista. Rakastuneen Shakespearen sijasta sen olisi suonut menevän amerikkalaisista esim. jollekin seuraavista: American History X, Veteen piirretty viiva, Pelastakaa sotamies Ryan tai Pleasantville.


2. English Patient (1996)

Rakastunutta Shakespearea edeltävänä vuonna Oscar-rohmuna toimi Titanic, mutta senkin suosio on täysin selitettävissä Englantilaiseen Potilaaseen verrattuna. Hyvin harvan tämän kokoluokan elokuvan olen kokenut niin pitkästyttäväksi ja hahmot epäkiinnostavaksi, sympatioita ansaitsemattomiksi kuin tämän. Yhdeksän Oscaria, mm. paras elokuva. Samana vuonna tehtiin mm. Trainspotting, Breaking the Waves, Fargo, Salaisuuksia & valheita, Loisto ja Larry Flynt.


1. Arabian Lawrence (1962)

David Lean ohjasi uransa alussa loistavia romanttisia draamoja, näistä upein on ehdottomasti Lyhyt onni (1945), ehkä paras brittielokuva ennen 1960-lukua. Myöhemmin David kallistui (hehe) eeppisten tarinoiden suuntaan ja tästä surullisin esimerkki on juurikin Arabian Lawrence. Näyttäviä kuvia elokuvasta löytyy muutama, mutten ole kokenut sitä kolmen ja puolen tunnin tuskan arvoiseksi.

Tiedän, olen hulluna väreihin. Mustavalkoisissa elokuvissa taas rakastan sävyjä, kontrasteja, valoja, varjoja, savuja jne. Vähiten houkuttelee lähtökohtaisesti hiekan ja ihmisen, harmaan ja beigen värinen yleistunnelma ja tämä lista on jopa huvittava osoitus siitä. Kaikki nuo elokuvat ovat itselleni kuin hiekkaa, valjuja ja valuvat sormien välistä lähes huomaamatta. Tämä ei tietenkään vaikuta suoranaisesti listaan tai elokuviin josta pidän
muuten kuin pienenä osatekijänä, mutta tiedostan sen kuitenkin olevan osa henkilökohtaisia mieltymyksiäni.