Videopelien historiaa esillä

Game on 2.0 @ Tukholma, Tekniska Museet
(25.10.2013 – 27.4.2014)

Helsingin Teknisessä museossa on vielä yli kuukauden päivät esillä Pongista Pleikkaan -näyttely, joka käsittelee videopelien historiaa vitriinikonsolein ja pelattavien arcade-konein. Siellä en ole häpeäkseni vielä käynyt, mutta kilpailevan tuotteen kerkesin tarkastamaan.

Tasan kymmenen vuotta sitten Helsingin taidemuseossa piipahtanut Game on on edelleen maailman suurin kiertävä videopelien historiaa käsittelevä näyttely. Se on sittemmin käynyt maailman kertaalleen ympäri ja saapunut päivitettynä naapurimaahamme Ruotsiin.

Game on 2.0 on nähtävillä Tukholman museokeskittymään kuuluvassa Tekniska Museet'ssa huhtikuun loppuun asti. Museo sijaitsee vain parin kilsan päässä keskustasta, joten perille pääsee päiväristeilyltäkin vaikka kävellen. Myös bussi vie porteille asti.

Ensimmäinen veto oli aikoinaan poikkeuksellinen. Asialleen vihkiytyneen porukan rakentama paketti aiheesta, aikana jolloin videopelaamiseen suhtauduttiin taiteena ja yleensäkin ihmisten mielikuvissa nuivemmin. Pienempiä näyttelyitä aiheesta on järjestetty eripuolilla Suomea ennen ja jälkeenkin.

Esillä on lähes kaikki koskaan julkaistut pelikonsolit ja käsikonsolit, useita arcade-pelikoneita (kolikkopelejä) ja muita erikoisuuksia, joista satoja voi pelata ja kokeilla. Liikkeelle lähdetään legendaarisesta Pongista, joka on heijastettuna isona seinälle (oli muuten Helsingissä vieläkin isompana.) Hittien ja erikoisuuksien kautta saavutaan lopulta New Super Mario Bros Wii U:n ja Angry Birdsien äärelle.

Viimeisimmän kymmenen vuoden aikana tapahtunut evoluutio ei tee pelinäyttelystä merkittävästi parempaa edelliseen nähden, etenkin kun historiallisessa näkökulmassa nimenomaan vanhempi tarjonta on pääosassa. Lähihistorian puuttuminen rikkoisi tietysti kokonaisuutta, jonka kehityksen kaarta on pyritty käymään läpi seinille ripotelluin tietolaatoin.

Oheisrekvisiittaa tämänkaltaisessa näyttelyssä ei voi olla liikaa, ja vaikka se laadullisesti onkin ensiluokkaista, olisi sitä kaivannut enemmän. Hahmotelmia löytyy klassikoista, mutta myös uudemmista tulokkaista, kuten Sims ja World of Warcraft.

Komeimpiin kuuluu julistemuotoon hahmoteltu Tomb Raider vuotta ennen ensiesiintymistään. Kohta tuollakin tytöllä on kaksikymmentä mittarissa ja pelit ovat edelleen suosittuja. Myös muovisella patsaalla on Laraa näyttelyssä muistettu.

Yllä vieläkin eeppisempää tarjontaa. Hahmopiirros Dragon's Lairiin (1983), jonka alkuperäisiä animaatiokalvojakin on saatu seinille, sekä erään melko legendaarisen italialaisen putkimiehen pikselöintiehdotelmia vuodelta 1979, pari vuotta ennen ensimmäistä esiintymistään Donkey Kongissa.

Kumma kyllä, kokonaan oman huoneensa saaneen Pokémonin lisäksi eniten merchandisea on saatu esille Parappa the Rapperista.

Puutteita tämän mittasuhteen aihealueesta on helppo huudella, mutta kyllä niitä ilmeisiäkin on. Uudet indiepelit ovat isoimpia juttuja alalla tällä hetkellä. Teksti- ja point 'n click -seikkailupelit olivat sitä vuosikausia. Kumpikaan ei esiinny näyttelyssä juuri lainkaan.

Monkey Islandin loota ja koodikiekko edustavat kokonaista peligenreä, joka toisaalta vaatisi kokonaan oman näyttelynsä.

Osittain suuremmat puutokset on selitettävissä sillä, että kyseessä on nimenomaan konsoleille omistettu näyttely. Amiga ja Atari löytyvät, muttei juuri muita ns. tietokoneita.

Hyvä tietysti näin päin, sillä kaikista eniten antavat harvinaiset arcade -laitteet ja elepelit. Esimerkiksi Tronia pääsee pelaamaan kummassakin muodossa, mutta moni vanhoista käsikonsoleista on vitriinitetty, ilmeisistä syistä toki.

Aikaa saa helposti kulumaan tunteja, riippuen kiinnostuksesta pelailla pelejä itse ja mahdollisesta peliseurasta. Helsingissä vei aikaa seinälle heijastettu, nelinpelinä pelattava Saturn Bomberman (josta Dyna Blaster on itselleni tutumpi variaatio.) Tällä kertaa Pongin lisäksi seinälle heijastettuna pelinä toimi vuoden 1982 pystysuuntainen Anteater.

Varsinaisia tärppejä on tässä tapauksessa mahdoton nimetä, sillä näyttely tarjoaa tapauskohtaisesti niin erilaisia asioita jokaiselle. Arcade -pelikoneiden kokeilu kuuluu tottakai ehdottomana kierrokseen, ja Donkey Kongia ikonisempaa laitetta tuskin montaa löytyy, joten suositeltavaa on takoa ainakin sitä hetki.

Tekniska Museet tarjosi myös muita ihan kiertämisen arvoisia näyttelyitä, kuten puhelinnäyttelyn, piraattituotevitriinin ja naisten keksinnöt -salin. Kannattaa katsella jos jää aikaa.

Pelinäyttelyitä löytyy maailmalta koko ajan enemmän. Pariisillakin olisi tarjota elokuun puoliväliin 2014 asti kaksi videopelien historiaa käsittelevää näyttelyä. Pysyvä Musée du Jeu Vidéo ja tiedemuseoon pystytetty Jeu vidéo, l'expo, joilla olisi varmasti tarjota uusiakin näkökulmia.

Kaikista paras tarjonta löytyy luultavasti New Yorkista, kun International Center for the History of Electronic Games® :in (ICHEG) arkistoja pääsisi penkomaan. Moni merkittävä taho on lahjoittanut arvokasta materiaalia sinne, joista Roberta ja Ken Williamsin koko Sierra -uran aikaiset materiaalit yksistään riittäisivät itselleni.

New Yorkista löytyisi kylkiäisenä myös Nintendo World, joka tosin on ilmeisen pieni ja nykypäivään painottuva. Nintendolla ei jostain syystä ole pysyvää historiallista näyttelyä, joka on lähinnä outoa ottaen huomioon sen merkityksen ja tuotannon määrän. Nintendon historia on sentään alkanut lähes sata vuotta ennen 8-bittisen nessinkään julkaisua. Lukuunottamatta 2007 Osakan puolitoista viikkoista näyttelyä sitä ei ole suuri yleisö koskaan päässyt katselemaan kokonaisuudessaan.

© Broca & Wernicke, cite-sciences.fr

http://www.tekniikanmuseo.fi/pongistapleikkaan.html
http://www.tekniskamuseet.se/1/5148.html
http://www.museedujeuvideo.com/
http://www.cite-sciences.fr/fr/a-visiter/expositions-temporaires/jeuvideo-lexpo/
http://www.icheg.org/see-do/egamerevolution
http://www.icheg.org/collections/library-archival
http://www.nintendoworldstore.com
http://blog.beforemario.com/2012/12/nintendo-museum-exhibition-osaka-2007.html
http://blog.beforemario.com/2012/12/meet-collectors-4-isao-yamazaki.html

Blogi on ollut hieman katkolla - sitten viime näkemän täyttänyt vuosiakin - mutta nyt neljävuotias Damn Good Coffee yrittää selvitellä itsensä ikäkriisikrapulastaan ja jatkaa hommeleita vähän aktiivisemmin.

DuckTales Remastered (2013)

DuckTales (suom. Ankronikka) oli Disneyn yritys modernisoida Ankkalinnan seikkailuja nykyaikaiseksi, urbanisoituneen ankkasuvun televisioviihteeksi 1980-luvulla. Sarjalla on faninsa, mutta barksilaiseen koulukuntaan kuuluville se voi olla hieman etäinen. Barksin luomien perushahmojen lisäksi sarjaan on suunniteltu nippu uusia seikkailijoita, kaikkien luonteenpiirteitä on muuteltu ja fiftari-Ankkalinnasta on siirrytty silloiseen nykyaikaan.

Kyse on hieman erilaisesta todellisuudesta, vaikka sarjaan onkin lainattu ja varastettu Barksin tarinoista melko suoraan. Siitä huolimatta, jopa Barksin perintöä kunnioittava Don Rosa kirjoitti ohjelmaan aikoinaan jakson. Sarjasta lohkaistiin myös pitkä elokuva.

Monia 90-luvun taitteen animaatiosarjoja yhdistää kauniit mattamaalatut taustat ja hauskat synatunnarit, jotka ovat DuckTalesin parasta antia. Ajan varjopuoliin kuuluu hahmojen ulkomuoto ja animointi, joka alkoi siihen aikaan olemaan yliampuvaa ääliömäistämistä. Siinä on vuosikymmenten evoluution tulos, joka alkoi varsin terveestä piirrosmaisestä slapstickista.

Tällä ankkatarinoiden haaralla on videopelien keskuudessa isompi arvo. Capcomin Nintendolle julkaisema hittipeli vuodelta 1989 ja sen jatko-osa vuodelta 1993 lukeutuvat edelleen tasohyppelypelien ehdottomaan kärkikastiin. Vaatimaton bittimäärä ei edes antanut mahdollisuuksia mukailla sarjan huonoja puolia.

Tänä vuonna, lähes neljännesvuosisataa myöhemmin, ensimmäinen Ducktales on saanut päivitetyn teräväpiirtoversionsa. Lähivuosien päivitykset nostalgisista merkkiteoksista ovat olleet suurimmaksi osaksi positiivisia yllätyksiä. Niissä on maltettu antaa graafisen designin noudattaa alkuperäistä muotoaan, parannellen särmiä vain tarpeellisista kohdin. Tämä tarkoittaa, että myös uudistettu DuckTales on sivulta kuvattu ja pääosin kaksiulotteinen.

Hahmojen animaatio on kaunista ja sulavaa, vaikka tyhjäkäynnillä heiluvatkin hieman hölmösti. Ratasuunnittelu on uskollinen alkuperäiselle. Lähes kaikki löytyy mitä ennenkin, mutta myös paljon enemmän. Ratoja on jatkettu merkittävästi. Etenkin bossit ovat aivan toista luokkaa kuin ennen.

Nessin pelien mainiot epäloogisuudet ovat olleet aina osa niiden viehätystä. Tarinallisesti aukot on nyt paikattu ja selitelty, hieman liiaksikin. Mikä pahinta, Akun veljenpojat eivät esimerkiksi kyhjötä enää jostain selittämättömästä syystä Afrikkalaisten kaivusten kärryissä. Timangit sentään ilmestyvät vieläkin ilmasta, kun oikeissa kohdin hyppii.

Pelissä Roopen on hankittava viidestä eri maailmankolkasta omat aarteensa. Olennaisena osana peliä, ankan on pogoiltava kepillään. Uudessa versiossa kepin käyttöön on lähestytty käyttäjäystävällisemmin, joskin aluksi tuntuu hieman epäluonnolliseltakin operoida pogoilua vain yhdellä napilla. Valikoista sen saakin alkuperäiseen muotoonsa, vaihtamalla asetuksen helposta "vaikeaan".

Vaikeusasteeseen on puututtu trendin mukaisesti. Nykyään pelit eivät ole niin julmia, että noudattaisivat arcade-ajan lakia, jossa peli päättyy kokonaan kun krediitit loppuu ja aloitetaan kaikki alusta. Itse ratoihin on täten kehdattu lisätä reilustikin pituutta ja turmiota.

Radat pitää toki aloittaa alusta ankanpäiden putoiltua. Tämä on toimiva konsepti nykypelaamiseen, ja täytyy sanoa että olisi hermot mennyt vanhalla metodilla. Viimeinen taisto onkin jo merkittävästi haastavampi. Itse orginellihan ei nessi-pelinä kovin vaikea edes ole.

Aarteita keräilemällä peliin saa kulumaan useita tunteja, jopa moninkertaisesti alkuperäiseen verrattuna. Pelin alkuun ja loppuun on rakennettu enemmän pelattavaa ja pelivaluutalla saa ostettua rahasäiliössä pelin designia. Varsin tsekkaamisen arvoista materiaalia. Säiliössä voi myös sukeltaa ja polskutta virtuaalisessa kolikkomeressä.

Varsinaisia epäonnistumisia ei retusoinnissa ole käynyt. Pelattavuus on yhtä sulavaa kuin ennenkin. Uudet hahmodesignit ovat hienoa jälkeä ja animaatio laadukasta. Tietenkin myös musiikki on päivitetty raskaampaan ja vähemmän piipittävään asuun.

Viilaamisen varaa on jäänyt vain dialogiin. Hirvittävä määrä jutustelua, johon on sentään saatu televisiosarjan ääninäyttelijöitä, on suurimmaksi osaksi ponnetonta ja tarpeetonta. Olisipa kyseessä edes suomiversio ja Pekka Autiovuori! Lörpöttelyn ja muun väliaikatoiminnan voi tällaisenaan onneksi skipata.

Kaikkiaan oikein mukava päivitys, joka on saatavilla monelle alustalle. Pelkälle Nintendolle (Wii U) sen julkaisu ei olisi tuottoisaa ollutkaan. Yksinomaan Wii U:lle on kuitenkin ilmestynyt toinen huomionarvoinen
tasohyppelyjulkaisu, New Super Luigi U, joka kustantaa New Super Mario Bros U:n omistajille karkeasti yhtä paljon (kotelollisena kaupasta yli tuplasti) kuin DuckTales.

Genreuskollisille kumpikin kuuluu pelattavien listaan siinä missä lajin isoin uusi julkaisu, Rayman Legends, mutta jos sattuu olemaan kahden vaiheilla aiemmin mainittujen välillä, ei tulisi mieleenkään ehdottaa tuota viiksekästä ja vähemmän tunnettua vihreäkostyymistä putkenrassaajaa, etenkään jos (nessiversio) DuckTales on ennestään kokematta.

Ei haittaisi saada myöhemmin jatko-osaakin samanlaisella kohtelulla, tai Chip & Dalea yms. vaikkeivat peleinä päivitystä sinänsä vaatisikaan. Alkuperäiset ovat edelleen juuri sellaisenaan täydellisiä, mutta eipä näin laadukkaasti jatkettuja kokeiluja vastaan ole ikinä mitään.

Leisure Suit Larry Reloaded (2013)

Al Lowen rakastettavan luuserihahmon, Larry Lafferin, ensimmäinen seikkailu vuodelta 1987 - Leisure Suit Larry 1: Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizards, jossa ikääntyvä peräkammarin poika etsii rakkautta, on ehdottomasti viiden tärkeimmän ja legendaarisimman seikkailupelin joukossa kautta pelihistorian. Se on saanut Lowen ja faniporukan teettämin talkoorahoituksin nyt uuden versionsa.

Sierra julkaisi ensimmäisen remaken nopeaan tahtiin kehittyvien tietokonetehojen vuoksi jo 1991, point 'n click -ohjauksella ja vga-grafiikoilla. Kummassakin versiossa on omat puolensa, ylipäätään kaikki Sierran tekstipohjaisilla komennoilla ohjailtavat pelit olivat käypä täky oppia englantia jo pienenä, mutta hiirellä nakuttelu säästi huomattavan määrän vaivaa keksiä välillä melko absurdejakin käskyjä.

Päivitys on tuonut Larryn siinä määrin tähän päivään, että sillä on potentiaalia saada uusiakin faneja. Pääkohderyhmä on silti vanhan koulukunnan pelailijat, joille on keksitty hieman uusiakin haasteita juonenkulussa. Aluksi peli vaikuttaa olevan todella uskollinen alkuperäisille puzzleille, mutta sen lisäksi että vanhoja ratkaisuja on modailtu, loppua kohden kierretään kokonaan uusi haara läpi.

Mahdoton lähteä huutelemaan kauan pelin läpäisy kestäisi ummikkona, luultavasti muutamia päiviä. Vanhoilla tutuilla ei välttämättä montaa tuntia kulu. Monta kertaa vanhat versiot läpipelanneena meni reilu kolme tuntia naatiskellenkin, josta kolmannes oli uusia haasteita. Parhaita palojahan ovat dialogit ja kertojaäänen sarkastiset kommentit, joten kiirettä ei sinänsä kannata pitää.

Graafisesti peli on periaatteessa ihan nätti, osittain hieman turhankin terävä ja räikeä. Pidin itse ysärinalun vga-grafiikoista, joiden suttuisen marmoriset ja pastellisävyiset kuvat muodostuivat olennaiseksi osaksi Larryjenkin kokonaisfiilistä. Tässä mennään samoilla linjoilla kuin Sierran pelisarjojen päätösosilla aikoinaan, eli jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin. Loogista kai niinkin.

Siitä lähtien kun Sierra myytiin ja LucasArtsilta loppui kiinnostus seikkailupelien tuottamiseen, oli pitkään jokainen uusi seikkailupeli suuri tapaus, itselleni ja varmasti aika monelle muulle seikkailupelien parissa aikaansa viettäneille. Omistautunut fanipohja on mahdollistanut lukuisia korvikkeita vuosien varrella. Pienet omakustanteet ovat jatkaneen sarjoja, tehneet uusia versioita tai nostaneet hattua alkuperäistarinan lomasta.

Tähän asti ehdoton helmi fanitöistä on ollut AGD Interactiven King's Quest -trilogia, etenkin sen kolmas osa, joka ei valehtelematta jää lainkaan taakse Sierran töistä parhainakaan päivinä. Parasta mitä seikkailupeligenrelle on tehty aikoihin ja pelien lataaminen on täysin ilmaista.

Kyseessä on täydellinen kunnianosoitus, jossa on säilytetty parhaat puolet kaikkien aikojen parhaista peleistä, lisäillen sekaan paljon uutta haastetta perinteitä mukaillen. Heidän konseptinsa on esittää pelit klassisella lookilla, pienemmällä resoluutiolla ja maalauksellisilla taustoilla. Vetoaa itseeni, mutta Larryssa menee sujuvasti terävämpikin kuva.

Uusi Larry on erittäin tervetullut tulokas, luulisi jatkoa piisaavan jos peliä riittämin tuetaan. Toinen osa, Leisure Suit Larry Goes Looking for Love (in Several Wrong Places) on aina ollut mielestäni sarjan heikoin lenkki, mutta ehdottomasti odottaisin innolla uutta versiota vaikka siitä. Jo pelkästään uusi audiovisuaalinen ilme ja uudet vitsit tekivät tästä pelistä houkuttelevan, joten miksei siitäkin.

Musiikki toimii mainiosti taustalla, vaikka vain pari kappaletta tulee esiin öisen jatsahtavasta hissimusiikkimatosta. Lowen hyvänmielisen imelä korvamato-teema toistuu öisissä säkeissä toki monasti, ja diskoteekin lattialla se pääsee oikeuksiinsa. Parin sulavan saksoveisun ohella se on le shit, kuuntele. Tiedä sitten voiko teema avautua samalla tavalla peliä aiemmin tuntemattomille.

Tämän uuden Larryn pelattua otin vihdoin ohjelmaani Telltale Gamesin episodipohjaisen Tales of Monkey Island -sarjan, joka jatkaa LucasArtsin luomaa wannabe-merirosvoseikkailua Guybrush Threepwoodin kanssa. Ensimmäisen chapterin jälkeen on todettava Larrylla olevan aavistuksen verran miellyttävämpi suunta käyttöliittymältään ja grafiikaltaan, mutta myös apinasaaren uudet puzzlet ja huumori ovat osoittautuneet hyvin positiiviseksi yllätykseksi.

Leisure Suit Larry Reloadedin voi käydä ostamassa vaikka gog.comista. Hinta on suhteellisen korkea, mutta siihen sisältyy paljon tukea genreä kohtaan. Gog.comista löytää kuitenkin vastapainoksi vanhat klassikot halvalla. Pelit ovat huokeita jo sellaisenaan, mutta erillisiä tarjouksia odotellessa saattaa saada vaikka puolikin tuotantoa pelitalolta elokuvalipun hinnalla. Esimerkiksi viime viikolla sai 24 tunnin ajan kaikki Sierran Quest-pelit alle taalalla kappale. Larryt sen sijaan olivat pakettina tarjolla hieman aiemmin.

Rogue Leaders: The Story of LucasArts (Rob Smith, 2008)

Kovakantisen kirjan hologrammikannessa poseeraa vuoroin Darth Vader, Guybrush Threepwood, Lego Indy ja lila Tentacle. Tämä ei voi olla muuta kuin tarpeellisin opus, jota tulet ikinä avaamaan. Tämä on Lucasin pelituotannon haaran, LucasArtsin, koko historian käsittävä laitos, ja LucasArts on ehkä parasta mitä Star Warsin ropaamisesta vihdoin eläkkeelle jäänyt kalifornialaismies on meille koskaan antanut.

Tuotanto jakautuu vahvasti kahtia; ensin tuli ne seikkailupeleistä legendaarisimmat, joiden loputtua kuin seinään, alkoi liukuhihnatuotanto Lucasin lippulaivalla, Star Warsilla.

Lopetin aikoinaan pelitalon aktiivisen seuraamisen Escape from Monkey Islandin jälkeen, pelasin korkeintaan demoja uudemmasta tuotannosta. Tämä luonnollisesti ennen Lego Star Warsia ja Lego Indiana Jonesia. Vanhat seikkailupelisarjatkin ovat tulleet näyttävästi takaisin, mutteivat LucasArtsin toimesta. Se onkin toinen tarina se.

Pinttyneenäkään seikkailupelifanaatikkona ei tähän kirjaan tarttuessa kannata ajatella, mitä kirjan jälkimmäinen puolisko voisi olla, jos pelihistoria olisi kulkenut toista polkua. Kannattaa nauttia kulta-ajan klassikoista, eikä ole pahitteeksi tutustua niihin lukuisiin ohitettuihin potentiaalisiin helmiin.

Sivut ovat tulvillaan pelien luonnoksia, tekemättömiä pelejä, haastatteluja ja taustoja. Todella paljon herkullista kuvitusta kautta linjan. Palstatila per teos jää keskimäärin pariin sivuun, joten siihen omaan suosikkiin ei pääse syventymään. LucasArtsilla on paljon mistä kertoa.

Zak McKraken, Maniac Mansion, Indy, Day of the Tentacle, Monkey Island, Loom, Sam & Max, Dig, Full Throttle, Grim Fandango, kaikki kirjan julkaisuajankohtaan mennessä tehdyt yli viisikymmentä Star Warsia, ja paljon muuta.

Pelien lisäksi käydään tekijöiden profiilit läpi ja alkuaikojen kuva-arkisto koodaajista on sekin varsin hauskaa katseltavaa. Varsinaisten pelien ulkopuolelta käydään valikoidusti julkaisuja läpi. LucasArtsin seikkailupelien ikimuistoisia musiikkipaloja koonnut soundtrack saa lukunsa, pelilootien sisältöä esitellään, sekä mainio promolehti, The Adventurer, huomioidaan edes sivupalkissa monen muun muinaisen pelilehden lisäksi.

Kirja on arvatenkin ylistävään sävyyn toteutettu. Heikompikaan peli ei koe raskasta kritiikkiä. Kaikki moite on humoristista veistelyä, joka on hädin tuskin ironista. Kaikki tämä sopii kuvaan, LucasArtsin historiikkia pukee tämä fanipoikamainen tai fanityttömäinen ote.

Tietokirjafriikkinä, useiden satojen sellaisten omistajana, plus aktiivisena lainaajana on ilo kohdata kirja, joka menee heittämällä omien suosikkien kärkikymppiin. Tämä, vaikkei kirjan sisältämä uusi tieto ole mitään mullistavaa ja aiheisiin olisi mielellään syventynyt vaikka tuhatsivuisen järkäleen verran, saadun neljänneksen sijaan. Ehdoton must-have kaikille faneille. Saadapa samanlainen Sierrasta jonain päivänä.

PS3 ja ensimmäiset viisi blu-ray elokuvaa.

Jenova Chen: Journey (2012)

Alkuperäisistä hinnoistaan PS3 on pudonnut sen verran, että raaski sen itsekin ostaa. Toistaiseksi se tulee lähinnä blu-ray käyttöön. Töissä kärsityn hektisen joulukuun jälkeen pieni joululoma on paikallaan, ja ensimmäinen vapaapäivä meni laitetta asennellessa ja sinikiekkoja katsellessa. En aio ottaa blu-rayta ensisijaiseksi formaatikseni, mutta tietynlaiset elokuvat kiinnostaisi mahdollisimman tarkkana omistaa.

En taida olla kuin viisi vuotta jäljessä, mutta omat viisi ensimmäistäni olivat seuraavanlaisia.

Zack Snyder: Sucker Punch (2011)

James Cameron: Avatar (2009)

Peter Greenaway: Baby of Mâcon (1993)

Takashi Miike: Sukiyaki Western Django (2007)

Sergio Leone: Hyvät, pahat ja rumat (1966)

On mahdotonta tehdä lyhyttä listaa siitä, mitä elokuvia haluaisi ehdottomasti nähdä terävänä, ja on vaikea arvioda tekeekö terävyys edes hyvää elokuvalle. Monet vanhat Technicolor -klassikot ja uudet teräväpiirtoa ajatellen valmistetut elokuvat kiinnostavat.

Päälimmäisenä vanhemmista elokuvista kiinnostaa Ihmemaa Oz (1939), Fantasia (1940) ja Fantasia 2000 (1999), Cherbourgin sateenvarjot (1964), Stanley Kubrick Collection (eritoten Barry Lyndon, 1975) ja Star Wars -saaga. Toivottavasti vielä jonain päivänä ilmestyy kokoelma, joka sisältää kaikki Kim Ki-dukin elokuvat. Uudemmista houkuttelee elokuvat, kuten Tree of Life ja Black Swan.

PS3 taitaa kuitenkin olla myös pelikonsoli, joten mainittakoon lopuksi ne kiinnostavimmat pleikkari -kiinnitykset. Journey on järjettömän kaunis ja miellyttävä peli pelata. The Unfinished Swan vaikuttaa vähintään yhtä kiehtovalta.

 

Hyvää aatonaattoa!

Indie Game The Movie

Tänään pärähti taas kerran käyntiin ohittamaton kampanja Humble Bundlelta. Eikä mukana ole ainoastaan pelejä; setin mielenkiintoisin kiinnitys on ehdottomasti Indie Game: The Movie, uusi dokumentti tekijöistä indie pelien taustalla. Mukana alan ehdottomiin kärkinimiin lukeutuva Edmund McMillen (Super Meat Boy, Binding of Isaac), Jonathan Blow (Braid) ja Phil Fish (Fez).

Kuulin dokkarin olemassaolosta vasta tänä maanantaina. Luin siitä täältä. Mietin jo tilatakko kopio latauksena vai konkreettisena levynä.. Humble Bundle tuli siis juuri oikeaan saumaan, ja dokumentista, sekä peleistä saa maksaa juuri niin paljon tai vähän kuin haluaa. Soundtrackit kuuluvat kauppaan.

Eli tänne lahjoittamaan taskurahoja ja ottamaan vastaan esimerkiksi seuraavaa:

 

Viimeinen päivä osallistua arvontaan!

Tarjolla oli siis tietokoneeseen liitettävää "kasibittisen Nintendon" ohjainta, sekä luultavasti hiton parhaat sumpit. Osallistu arvontaan täällä ja saatat pian riemuita kuin Shy Guy uimapuvussa konsanaan.

Wii Shopping Channel

Kaikki ei lämpene Nintendolle lainkaan ja ymmärrän sen hyvin. Etenkin platformereita, eli tasohyppelyitä pelaavalle se on kuitenkin olennainen laite. Millään muulla konsolilla ei ole vastaavaa tarjontaa.

PlayStation on julkaissut paljon hyviä nimikkeitä ja julkaisee koko ajan lisää, mutta vaikeaa sen on kilpailla tietyissä lajeissa Nintendon kanssa. Kaikista mieluiten pelaan pelini PC:llä, joten tämä jättää pleikkarille kolmanneksi eniten arvoa pelialustana.

Uusien pelien lisäksi juuri Wiin sisäinen pelikauppa, Wii Shopping Channel, tekee koneesta pelottavan hyvän alustan retropelaajalle. Kaupasta löytyy klassikko jos toinenkin. Pelejä koneilta NES, SNES, N64, SEGA Master System ja SEGA Mega Drive jne.

Tässä olennaisimmat suositukset
(kaikki eivät ole pelkästään Nintendon yksinoikeudella omistamia pelejä)

Super Mario Bros. (1985, NES)

Super Mario Bros. Lost Levels (1986, Famicom)

Kid Icarus (1986, NES)

Zelda II: The Adventure of Link (1987)

Faxanadu (1987, NES)

Super Mario Bros. 2 (1988, NES)

Super Mario Bros. 3 (1988, NES)

Sonic the Hedgehog (1991, SEGA Megadrive)

Prince of Persia (1992, SNES)

Bomberman '93 (1992, Turbografx)

Kirby's Adventure (NES, 1993)

Cave Story (2010, Wii)

Sonic the Hedgehog 4, episode 1 (2010, Wii)

Super Mario Bros. 1
Super Mario Bros. 2
Super Mario Bros. 3

Sonic the Hedgehog 1
Sonic the Hedgehog 2
Sonic the Hedgehog 3

Final Fantasy I
Final Fantasy II
Final Fantasy III

Mega Man 1

Mega Man 2
Mega Man 3
Mega Man 4
Mega Man 5
Mega Man 9
Mega Man 10

Kirby's Adventure

Kirby Super Star
Kirby's Dream Land 3

The Legend of Zelda
Zelda II: The Adventure of Link
The Legend of Zelda: Link to the Past

Bomberman '93

Bubble Bobble

Kid Icarus

Faxanadu

Street Fighter 2

Cave Story

Ja tässä vielä mainioita epäolennaisuuksia:

Super Mario Bros. Lost Levels
Super Mario World
Super Mario 64

Sonic the Hedgehog 4
Sonic & Knuckles
Sonic Chaos

Bomberman '94

Mega Man X
Mega Man X2

Boy and his Blob

Super Star Wars

Super Star Wars: Empire Strikes Back
Super Star Wars: Return of the Jedi

Castlevania I
Castlevania III

Golden Axe 1
Golden Axe 2
Golden Axe 3

Donkey Kong 1
Donkey Kong Jr,
Donkey Kong 3

Sim City

Operation Wolf

Mario Bros.

Earthworm Jim 2

Alex Kidd in Miracle World
Alex Kidd in Shinobi
Alex Kid: The Lost Stars

Ghosts 'n Goblins

ja vaikka lopuksi Space Invaders ja Pac-Man.

Kaikkea tälläkään kaupalla ei ole tarjota. Nessin ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvat Duck Tales 1 & 2 puuttuvat valikoimasta. Harmillisesti kaupalla ei ole tarjota myöskään KlashBallia (a. k. a. Speedball). Pääsee näillä toki alkuun.