Punakone (Red Army, 2014)

Helsingissä alkaa huomenna yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaali, Lens Politica. Tarjonnasta suurimman kohdeyleisön tavoittaa varmasti Neuvostoliiton aikaisesta jääkiekkojoukkueesta ja järjestelmästä kertova Punakone.

Urheilua käsittelevät dokumentit ovat usein keskittyneet yksilöihin; Muhammad Ali, Mike Tyson, Ayrton Senna, Lance Armstrong, Zinedine Zidane, Maradona... Lähivuosina on Suomessakin saatu nauttia sentimentaalista henkilöpalvontaa Sel8nteen ja Kuningas Litmasen muodossa.

Punakone on jotain muuta. Saumattomasti yhteen pelannut joukkue on yksi suurimpia urheilun estetiikkaa ja ylivertaisuutta glorifioivista ilmiöistä, joita Berliinin ja Sotshin Olympialaisten välissä on kansainvälisesti tarjottu. Myllytystä kesti monta vuosikymmentä.

Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton aikainen jääkiekkojoukkue kuulostaa dokumentin aiheena elämykseltä, jonka aikana tulisi kylmien väreiden virrata. Ehdotonta kuria, virheettömiä suorituksia ja jylhiä venäläisveisuja. Se likimain tarjoaakin odotuksille toivottua vastinetta.

Kotien nurkkiin asetetut putki-oraakkelit välittivät vielä omassa varhaisessa lapsuudessani kuinka jääkiekkoa oikein dominoidaan. Pian CCCP lähes voittamattomana joukkueena ja valtiona hajosi.

Gabe Polskyn dokumenttielokuva raottaa esirippua mielenkiintoisesti ja helposti seurattavasti. Punakone oli politiikkaa siinä missä kaikki muu sen aikaisessa itänaapurissamme. Se toivottu voimallisuus ja koskettavuus jää silti uupumaan.

Asianomaiset eivät pysty ajattelemaan jääkiekkoa kokonaisuutena erillään Neuvostoliitosta. Niin vahva osa se oli koneistoa, johon ei säröä saanut tulla. Rinnakkaisjuonne löytyy Kylmästä Sodasta ja muusta Itä-Länsi, USA-CCCP -asettelusta.

Tarina alkaa toiveikkaana, kun Punakonetta alettiin luotsaamaan poikkitaiteena, jossa ajateltiin kuten shakissa ja liikuttiin kuten baletissa.

Kun sitten otettiin turpaan, siirryttiin kylmiltään KGB:n suojatin, Viktor Tikhonovin, totaalisen työstön alle ja kustiin verta harjoitusleirillä yksitoista kuukautta vuodessa.

Dokumentti on yhdistelmä arkistomateriaalia ja uusia haastatteluita. Pääosassa Venäjän Viisikko, Viacheslav Fetisov, Alexei Kasatonov, Sergei Makarov, Igor Larionov ja Vladimir Krutov (joka kuoli vain kuukauden päästä haastattelusta), sekä satunnainen vaimo ja ex-KGB:n agentti. Pahamaineinen valmentaja, Viktor Tikhonov, ei suostunut haastateltavaksi.

Kuten niin moni neuvostoliittolais-venäläinen ristiriitaisesti kokee, on rääkissäkin kärsineiden mahdotonta valita yksiselitteisesti, oliko asiat paremmin ennen vai jälkeen Neuvostoliiton.

Pelaajat rakastivat yhdessä pelaamista, oman maansa puolesta taistellen, ja kauhistelivat NHL:stä palattuaan mitä Venäjästä oli tullut. Dokumentti esittääkin tuntuvasti, mitä oli aika ennen ja mitä jälkeen.

Dokumentin objektiivisuudesta ja lähestymisestä: Tärkeintä on tietenkin huomioida, että elokuva on yhdysvaltalainen ja tarkastelukulma sen mukainen.  Läntinen maailma ei voi ymmärtää Neuvostoliittoa tai Venäjää, yrittäessäänkin se on tyhjän päällä heti seuraavalla hetkellä. Aivan kuten arvon elokuvantekijämme haastatellessa näitä mainioita velikultia. Esiripun paikkeilla on vielä vahvahko kerros usvaa.

Elokuvan on tuottanut hellyyttävä ja teräshermoinen, huikeiden ja omaperäisten dokkarien suurvisiiri, Werner Herzog. Elokuvassa on herzogilaista jäyhyyttä, mutta mielenkiintoista on myös bongata seasta täysin hänen oppiensa vastaista kuvausta - äkillistä tunnekuohua mehustellaan zoomaamalla likimain iholle. Omassa dokkarissaan Herzog kirosi aikanaan kuvaajaansa, joka oli alentunut samaan halpaan ratkaisuun.

Haastattelupätkien tyyli on leikkisästi kasaan kursittu pala kulttuurishokkia, jossa haastateltava ja haastattelija esitetään epätäydellisenä ja epävarmana. Toisinaan haastateltavista irtoaa hyvinkin vähän jutuntynkää. Dokumentin hillittömäksi keulahahmoksi paljastunut Fetisov tasoittaa sitä omalaatuisella asenteellaan.

Musiikkivalinnoissa on varma venäläinen linja. Sen hyödyntämisessä olisi sietänyt olla vieläkin rohkeampi linja. Venäläinen musiikki tarvitsee ylväät, yliampuvat tai kliseiset puitetteet. Dokumentissa ollaan turhankin maltillisia. Kuvien suhteen on vähän sama tilanne. Maaleja saa ihastella, muttei niihin uppouduta.

Venäjä ja Neuvostoliitto on aina ajankohtainen aihe ja lehtiemme etusivun uutinen. Sitä suuremmalla syyllä elokuvan sopii ottaa syyniin urheiluväen ulkopuolellakin. Jääkiekkoa rakastaville se on ehdottomuus.

Sotshi Sotši Sochi Сочи 2014

Sotšin kisoissa ei urheilun (tai politiikan) tarvitse kiinnostaa. Ristiriitainen Venäjä kyllä tarjoaa viihdyttävän show'n kulisseissa ja niiden takana. Kymmeniä miljardeja on kohdistettu yhteen tapahtumaan kaiken muun kustannuksella. Julkisivu on komea, mutta... @sochiproblems

Olympialaisten avajaiset alkoivat Venäläisten saavutuksilla läpi kyrillisen kirjaimiston, jotka isäntämaa kokee / haluaa esittää maansa merkittävimpinä: 

Aapinen, Baikaljärvi, Sikorsky, Gagarin, Dostojevski, Katariina II suuri, Hedgehog in the Fog, Žukovski, Maissinleikkuupuimuri, Venäjän keisarikunta, Tšaikovski, Kandinsky, Lunohod, Malevitš, Nabokov, Avaruusasema, Jaksollinen järjestelmä, Djagilevin baletti, Sputnik-1, Tolstoi/Televisio, Turkislakki, Fisht; vuori/olympia stadion, Khokhloma maalaus, Tsiolkovsky, Chekhov, Chagall, Shchusev, Pushkin, Me, Rakkaus, Eisenstein, Laskuvarjo, Venäjä.

Suurin osa ilmeisiä, ja Juri Norsteinin Hedgehog in the Fog onnistui ilahduttamaan kovastikin. Mutta maissinleikkuupuimuri? Tai television lukitseminen lopulliseksi valinnaksi kun on ensin vilautettu Tolstoita? Etenkin kun Venäjällä ei keksitty televisiota, vaikka edesautettu sen keksimistä onkin.

Venäjän historiaa kuvaavat ohjelmanumerot olivat avajaisten audiovisuaalinen helmi. Kirkkaimpana läpeensä punainen vallankumous- ja teollistumisjakso, jossa soi Georgy Sviridovin vuoden 1965 neuvostoliittolaiseen elokuvaan Time, Forward (Время, вперёд!, Vremya, vperyod!) säveltämä musiikki

Osa historiasta on kuvattu ehkä hieman.. kaunistellen. 1960 -luvun edistyksellinen, trendikäs ja vapaa ilmapiiri on räikeää. Yhtä kaikki komeaa show'ta. Mitä muuta:

Avajaispäivänä Google doodle nähtiin sateenkaaren väreissä.
Sauli Niinistön tumput olivat sateenkaaren väreissä.
Saksan edustajat saapuivat sateenkaaren väreissä.
Ville Haapasalo totesi siihen "Onkohan siinä joku viesti? En tiedä."

Maiden edustajat koostuivat lipunkantajasta ja älypuhelimista.
Intia ei saanut edustaa omana maanaan korruption takia.
Ukrainan edustajat saivat valtaisat suosionosoitukset.
Kuten myös legendaarinen talviurheilumaa Jamaika.

Venäjän edustajien astuessa sisään soi t.A.T.u. -remix.
t.A.T.u. esiintyi livenä vain avajaisten esi-ohjelmassa.
Joka näytettiin ainoastaan Venäjän televisiossa.
Itse olisin palkannut housebandiksi heidät.

Putinin esiinmarssia edeltävä viides olympiarengas ei auennut.
Teknikkoa ei löydetty kuolleena seuraavana päivänä.
Vaikka moni tekaistun uutisen vuoksi niin luuleekin
Medvedev ei jaksanut sinnitellä hereillä koko seremoniaa.

Ville Haapasalo nimesi anonyymin karhu-maskotin Miskaksi.
Eikä kuulostanut viittaavan sillä Moskovan '80 maskottiin.
Maskotit - ei jatkoon.
Villen oheisohjelmassa sentään mukana Cheburashka (suom. Muksis)

Muksis on Soyuzmultfilmille, mitä Totoro on Studio Ghiblille #btw
Vanessa Mae on nykyään pujottelija.
Slopestyle -mäessä oli jättimäinen maatuska.
Ei lisättävää.

Avajaiset kokonaisuudessaan löytyy vielä toistaiseksi Areenalta

Kolme urheilulajia

Hyvin vähän mitään urheilua seuraavana ja siitä kiinnostuneena olen todella valikoiva minkään lajin seuraamisen suhteen. Toki satunnaisesti saattaa jämähtää katselemaan telkkarista jotain ihan arvalla kiskaistua koitosta, ei voi väittää etteikö vaikka mäkihypyssä olisi oma kiehtovuutensa, vaikken varta vasten sitä ikinä näppäisi päälle. Kolme lajia on kuitenkin onnistunut kaappaamaan minut mukaansa. Kolme toisistaan poikkeavaa, kukin niin monella tapaa kiehtovaa ja antoisaa.

Formula 1

Kun aloin seuraamaan Formuloita pienenä poikana, elettiin erään aikakauden loppua ja murroskautta. Aikakautta, jota hallitsi todelliset legendat, Ayrton Senna, Alain Prost ja Nigel Mansell. Nuori ja nälkäinen Michael Schumacher sen kuin odotteli hetkeä jolloin iskeä. Pian olinkin todistamassa ratkaisevaa käännettä koko F1-kilpaurheilun kannalta, kun Ayrton Senna menehtyi ennen aikojaan Imolan pahamaineisella viikonlopulla 1994. Päivää aiemmin, aika-ajoissa kuoli Roland Ratzenberger. Senna on viimeisin kuolonuhri 45 ihmishenkeä vaatineen autourheilulajin historiassa, jota sääntömuutokset ja turvallisuustekijät ovat muuttaneet hiljalleen radikaalisti. Sennan kuoleman aikoihin meillä nauhoitettiin televisiosta erinomainen dokumentti kyseisestä kuskista, joka tuli aikoinaan katseltua montakin kertaa. En ole nähnyt vielä uutta Senna dokkaria, vaikka se ilman muuta kovasti kiinnostaa.

Vuosia seurasin jokikisen aika-ajon ja osa-kilpailun, jopa nauhoitin ne ja katselin uudestaan ja piirtelin kilpailujen tapahtumia, kokonaisia kilpailuja sarjakuvina. Lueskelin säännöllisesti silloista halvalle paperille painettua formula -julkaisua, tutustuin lajin historiaan kattavista opuksista. Todella upea laji. Silti lapsuudessa näin tärkeän lajin seuraaminen jäi jossain vaiheessa täysin ohjelmistostani, maksukanaville siirtyessä kai. Edelleen, jos satun television ääreen koosteen aikana, vauhdin hurma kaappaa mukaansa.

Jalkapallo

Jalkapallon maailmanmestaruuskisat, Italia '90. Tuskinpa paljon enempää kisoja seurasin kuin mitä sanottiin että katsoppas nyt siinä on maailman paras pelaaja kentällä, joka tekee kädellään maaleja. Kisat merkitsivät itselleni tuolloin lähinnä jalkapallokortteja ja -tarroja, oheistuotteita mainio maskotti kyljessään. Viimeistään 1994 Yhdysvalloissa järjestetyistä kisoista lähtien on sitten tullut seurattua aktiivisesti sekä MM-, että EM-kisat. En juurikaan näiden kisojen ulkopuolella seuraa lajia, vaikka liigapelin laatu saattaakin piestä maaottelut.

Jalkapallon rikkaus- ja samalla kirous on sen tuomaripeli ja tulkinnanvaraisuus. Filmaus ja muut naurettavat rikkeet pilaavat peliä vähintään yhtä paljon kuin selkeästi väärät tuomiot ja virheellisesti hyväksytyt tai hylätyt maalit. Pidän kuitenkin siitä, kuinka kullakin maalla on niin oma pelinsä, tyylinsä ja temperamenttinsa. Taidokkaiden pelaajien suoritukset ovat parhaimmillaan upeaa katsottavaa ja muu dramatiikka pitää jännityksen yllä. Ikävä kyllä juuri näissä kisoissa ennakkoon suitsutetut huippupelaajat joutuvat usein tiukkaan pitoon, eivätkä he pääse toteuttamaan itseään. Laji on myös täynnä värikkäitä persoonia, joita voi joko rakastaa tai vihata, mutta jotka jokatapauksessa pitävät pelin mielenkiintoisena.

Snooker

Pelaajat saapuvat pöydän ympärille. Toisella ei ole tiukasta pukukoodista huolimatta rusettia kaulassa. Mistä on kyse? Vain erityisluvalla tällainen käytös on luvallista. Seuraa spekulaatiota. Pelaaja siemaisee kylmää vettä lasista huulet kostuttaakseen ja asettuu lyömään. Joku yleisössä yskäisee. Ajatus herpaantuu ja pelaaja kerää itsensä uudestaan kasaan. On kyse ratkaisevasta lyönnistä jonka pilaa harmillinen kicki.


Laji johon ei ole yhtä vahvaa tunnesidettä lapsuudesta. Muistan kuitenkin kun Eurosport tuli näkyväksi kanavaksi ja ihmettelin kun sieltä tulee aina vain sitä "biljardia". Vuosien jälkeen pysähdyin joskus seuraamaan peliä ja se imaisi täysillä mukaansa. Pelihän on totaalisen nerokas! Kyseessä on kuitenkin laji, jonka seuraaminen ei olisi kertakaikkiaan mitään ilman ammattilaispelaajia. Huippupelaajia seuratessa saa nauttia ovelista snookereista ja maksimibreikeistä. Pienikin hermoilu on kohtalokasta. Kyseessä on äärimmäisen kiehtova laji myös sen takia, että se on niin tyylikkään - jopa huvittavan hillitty. Pienestäkin puheensorinasta yleisössä mainitaan ja pahimmassa tapauksessa ajetaan katsoja ulos. Lajia hallitsee charmantit engelsmannit, kullakin oma tyylinsä, jota on hiottu vuosikaudet ellei -kymmenet. Jos viimeisenä toiveena saisi valita yhden kierroksen valitsemaansa urheilulajia, valinta olisi enemmän kuin helppo. Snooker, suosikkilajini.