Tunnelmallista Halloweenia!

Quay brothers: Street of Crocodiles (1986)

Lyhyet kauhutarinat sopivat juhlintaan kuin kirves naamaan, joten olen koonnut tähän soittolistallinen kauhuanimaation suosikkejani. Elokuvat vaativat tubestakin katsottuna täyden huomion ja keskittymisen toimiakseen, joten himmentäkää valot, vetäkää kuvaa isoksi, kääntäkää ääntä tulemaan ja pistäkää riittävästi kuulokkeita korville.

Varsinkaan osa näistä elokuvista ei kuuluu missään nimessä lasten katseltavaksi, joskin myös aikuisille suositellaan lähestymistä varauksella.

Lue näitä elokuvia ja yleisesti kauhuanimaatiota käsittelevä artikkelini TÄÄLTÄ.

Animaatioelokuva. Nyt

Tämä saattaa olla viimeinen kirjoitus tässä blogissa vähään aikaan. Sen on inspiroinut taannoinen Oscar-gaala. Itse tapahtumista tai siellä palkituista näytelmäelokuvista ei ole mitään lisättävää, tarkastelen sitä animaation näkökulmasta.

Kyllä kai ihmiset tajuavat minkälainen gaala se on miehiään. Vaikka sitä pitäisi kuinka samantekevänä, vaikka sitä inhoaisi, se on maailman seuratuin elokuva-alan palkintoseremonia, ja se tekee väkisinkin elokuvakulttuurille hallaa. Muun elokuvan ohella animaatiokulttuurille.

Kahden animaatiokategorian voittajista löytyy harvemmin jälkipuinneissa edes mainintaa, ja se on lajin kannalta oikeastaan ihan hyvä asia.

Palkinnon vuoden parhaasta pitkästä animaatiosta sai tänä vuonna Pixarin Brave, ontto ja väsynyt äiti-tytär viritelmä, jonka ainoaksi ansioksi lasken kauniit maisemat ja miljoonista punaisista kiharoista koostuvan hulmureuhkan.

Tämä on tietysti makuasia, mutta tämäntyyppinen elokuva, ja sen palkitseminen lietsoo Disney/Pixarmaisen CGI-animaation voittokulkua vain entisestään.

Viime vuosi ei ollut (pitkälle) animaatioelokuvalle erityinen, ja vaikka Frankenweenie oli mitäänsanomaton lisäys Tim Burtonin goottikermakakkujen kaanoniin, se oli vuoden parhaita. Ei yhtään uutta ideaa, mutta vanhat rakennuspalikat oli jalostettu varsin näppärästi.

Se kuvaakin aika paljon koko animaatiovuotta. Itseasiassa suomalainen Niko 2 - lentäjäveljekset oli mielestäni parempi kuin voittaja, vaikka sekin mukailee Disney/Pixarin määrittelemää tyylillistä menestyskonseptia. Hinta-laatusuhteessa se vasta voittaakin.

Brenda Chapman: Brave (2012)

Tim Burton: Frankenweenie (2012)

Palkinto varsin nuoressa kategoriassa annettiin vasta 12. kerran. Koko sen lyhyen historian ajan palkitut ovat olleet, Henkien kätkemää ja Kanin kirousta lukuunottamatta, jättisuosittuja yhdysvaltalaisia tietokoneanimaatioita.

Siitäkin huolimatta, että tänä aikana on valmistunut merkittäviä ja laadukkaita elokuvia ympäri maailman.

Itsestäänselvyyksien, kuten ehdokkainakin olleiden Chomet'n tai Satrapin lisäksi löytyy Ocelot'n elokuvat, Jan Balejin One Night in One City ja Anders Morgenthalerin Princess, jotka ovat viime vuosikymmenen huikeimpia elokuvia.

Ja mitä ihmettä tapahtui australialaiselle, Adam Elliotin Marylle ja Maxille? Ohjaaja sai kyllä pystin lyhäristään Harvie Krumpet, mutta ei edes ehdokkuutta pitkästä mestariteoksestaan, yhdestä nykyanimaation merkittävimmistä.

Animesta on turha edes aloittaa.

Jan Balej: Jedné noci v jednom městě (One night in One City, 2007)

Anders Morgenthaler: Princess (2006)

Näytelmäelokuvasta poiketen, lyhytelokuva on laadukkaan animaation tärkeimpiä, ellei tärkein muoto. Se onkin palkittu gaalassa vuodesta 1932 asti, joskin ensimmäiset vuosikymmenet menivät vain Disneyn lyhäreitä palkiten.

Amerikan ulkopuolella valmistuneelle lyhytanimaatiolle palkinto meni ensikertaa vuonna 1960. Silloinkin ohjaaja oli amerikkalainen, joten vasta seuraavana vuonna palkinto meni täysin ulkomaiselle teokselle, Dušan Vukotićin Surogatille, Jugoslaviaan.

Siitä lähtien koko maailma on otettu gaalassa paremmin huomioon kuin muissa kategorioissa. Silti se on onnistunut lahjakkaasti sivuuttamaan kaikista tärkeimmät tekijät.

Paras lyhyt animaatioelokuva palkittiin jo 80. kerran. Statistisesti isäntämaa on edelleen jakanut palkinnon useimmiten sisäisesti, kokonaista viisikymmentä kertaa.

Kolmekymmentä kertaa palkinto on saatettu maailmalle. 16 kertaa Eurooppaan, kahdeksan Kanadaan, kaksi kertaa eurooppalais-kanadalaiselle yhteistyölle, kolme kertaa Australiaan ja kerran Japaniin.

David Silverman: The Longest Daycare (2012)

Ottaen huomioon, kuinka mallikkaasti akatemia on hoitanut tämän kategorian ennen, on surullista huomata minkälaisen alituksen he ovat tehneet tänä vuonna. Lyhytnäköisesti valikoituja lyhäreitä, brittiläistä Head Over Heelsia lukuunottamatta pelkkiä yhdysvaltalaisisia keskivertoteoksia.

Voittajaksi valittu Disneyn Paperman on varsin mainio pieni mustavalkoinen ja sydämellinen teos, mutta äärimmäisen unohdettava ja lyhytikäinen sellainen.

Ehdolla oli myös lyhyt Simpsonit -tarina, mukava ja herttainen The Longest Daycare. Sarjan nykytason huomioiden, Simpsoneita katselisikin nykyään mieluummin tuossa muodossa.

Lyhytelokuvina nämä ovat heppoisia pitkien elokuvien alkupaloja, eikä elokuvina kovin erityisiä.

Johan Oettingerin Seven Minutes in the Warsaw Ghetto (2012)

Michèle Lemieux: Le grand ailleurs et le petit ici (Here and the Great Elsewhere, 2012)

Merkittäviä, uskaliaita, teknisesti vaikuttavia, koskettavia ja oman näköisiään lyhäreitä tehdään vuosittain ympäri maailman. Eurooppalaisittain viime vuodelta löytyisi mm. Johan Oettingerin Seven Minutes in the Warsaw Ghetto, Michaela Pavlátován Tramvaj, sekä Kaspar Jancisin ja Vladimir Leschiovin Villa Antropoff.

Kanadassa kunnioitettiin lajia suuresti Franck Dionin uutuudella, Edmond était un âne, ja Michèle Lemieux'n suurtyöllä, Le grand ailleurs et le petit ici, joka toteutettiin Alexandre Alexeïeffin kehittämällä erittäin kunnioitettavalla neulatekniikalla.

Jos ihmiset vain tietäisivät.

...

En selvinnyt viime maantaina pelkästään Oscar-gaalasta. Ylitin samalla myyttisen 27 vuoden iän, enkä ole täten enää käypä ainakaan rock-legendaksi. Sen sijaan aion (ainakin osittain) erikoistua kirjoittajana.

Erikoisalani tulee olemaan animaatio. Etenkin eurooppalainen, sillä koen sen läheiseksi ja turhan aliarvostetuksi. Omaan suuren tietovaraston aiheesta, sen historiasta, tekijöistä ja erinomaisista elokuvista. Niistä ei ole kirjoitettu montaa sanaa suomeksi ja se aukko olisi täytettävä.

Olen myös siirtynyt kirjoittamaan suuremmat artikkelini uuteen, elokuvia käsittelevään verkkolehteen, nimeltä Laajakuva. Sinne kirjoitan elokuvista laajemmin, genrestä riippumatta.

Toistaiseksi olen aloittanut animaation parissa sielläkin, mutta aion pyhittää projektille pian kokonaan oman paikkansa. Sanomattakin selvää että se vaatii paljon töitä.

Mahdotonta ennustaa tässä vaiheessa, mitä se tulee tarkoittamaan tälle blogille. Hiljaisempia lähiaikoja kai. Palaute aiheesta tai aiheen vierestä on tervetullutta.

Laajakuvaan kirjoittamani artikkelit animaatioon liittyen:

Polish School of Animation (Puolalaisen animaation koulukunta)
Halvan animen nostalgia (Bulkkianimen vhs-buumi kasarilla)
Eurooppalainen animaatio (Eurooppalaisen animaation mahdollisuudet)


Seuraa Laajakuvaa facebookissa.
Seuraa Laajakuvaa twitterissä.

Viisikymmentä televisiosarjaa: #5-3

5. The Sopranos (1999-2007)
6 kautta, 86 jaksoa

HBO:lla on maine laatusarjojen tuottajana ja toisaalta sen vitsaillaan suoltavan pelkkää seksiä ja väkivaltaa. Kumpikin totta. Ihmiseen pystytään vaikuttamaan syvästi tietyillä asioilla ja nuo kaksi osa-aluetta kuuluvat laadukkaasti toteutettuna vaikuttavimpiin.

The Sopranos on siitä harvinainen sarja, että se on virheetön. Käsikirjoitus, hahmot, tekninen toteutus, näyttelijät, musiikki ja koukuttavuus saavat helposti aikaan euforian tunteita sarjaa seuratessa.

Sen hyvyys on tätä laajemmin hyvin vaikeasti selitettävissä, mikään yksittäinen puoli kun ei nouse kokonaisvaltaisen laadun yläpuolelle.

Rikos-, gangsteri-, ja mafiakuvaukset kiinnostavat ihmisiä. Moraaliton elämäntyyli aiheuttaa jopa ihannointia. Eikä siitä voi syyttää jos kuvaus on tällaista.

Mitään ei ole toteutettu puolivillaisesti. Ei pelkästään kylmäkiskoinen hengenriistäminen, vaan esimerkiksi ruokailu on kuvattu sarjassa suurella antaumuksella ja tyylillä.

Sarjan yleinen taso on lähes samaa luokkaa kuin Martin Scorsesen Mafiaveljet, joka lukeutuu viiden parhaan gangsterielokuvan joukkoon ikinä.

The Sopranosin keskushenkilönä on gangsteripomo Tony Soprano, jonka elämää pääsee seuraamaan perheenisänä, miehenä, lapsena ja rikollisena. Hän hakeutuu sarjan alussa terapiaan, jossa purkaa mieltään.

Sarjassa hahmon hinta on halpa. Oli hahmo kuin suosittu tai mielenkiintoinen tahansa, pää kuin pää on samalla viivalla. Tämä tuo oman jännitteensä joka jakson alettua.

Sarjassa ei huonoa jaksoa nähty ja loppua kohden jokainen jakso oli pieni mestariteos. Tämä näkyi ilmestymisen tiheydessäkin, viimeinen kausi jakautui lopulta kahteen pitkän välin erottomaan osaan.

Kaikki huipentui viimeiseen jaksoon, joka oli yksi tv-historian tapauksista. Eikä se jättänyt kylmäksi kuten liian moni paineiden alle kaatuva hittisarja. The Sopranos on jotain hyvin kaunista alusta loppuun.


4. The Outer Limits (1995-2002)
Äärirajoilla, 7 kautta, 153 jaksoa

Kanadalainen uuden sukupolven Äärirajoilla on yksi aliarvostetuimmista, loistavista tv-sarjoista mitä on koskaan lähettimissämme nähty. Sarja tuntui saavan kohtalaisen lämpimän vastaanoton Suomessa, kun sitä näytettiin Ylen kakkoselta vuosina 1996-1998.

Seitsenkautisesta sarjasta nähtiin meillä silti vain murto-osa. Sarjaa esitettiin alunperin Sci-Fi ja Showtime kanavilla vuosivälillä 1995-2002. Jostain syystä DVD-julkaisutkin ovat kiven alla. Julkaisuja on olemassa, mutta niiden hankkimiseen on nähtävä vaivaa.

Tunnetuimpia kauhu- ja tieteisaiheisia antologiasarjoja lienevät Twilight Zone, Tales from the Crypt ja Alfred Hitchcock esittää. Alkuperäinenkään Äärirajoilla-sarja 1960-luvulta ei kuulu kaikista tunnetuimpiin.

Äärirajoilla on tasoltaan hyvin vaihteleva. Se kuuluu antologiasarjojen luonteeseen, jokainen jakso on oma yksittäinen tarinansa, josta on vastuussa eri kirjoittajat, ohjaajat ja näyttelijäkaarti.

Sarja tarjoaa yllättävän paljon bongattavaa etenkin näyttelijöistä. Paljon mielenkiintoisia has-been kiinnityksiä ja yhtälailla tulevaisuuden tähtiä.

Alyssa Milano, Mark Hamill, Robert Patrick, Amanda Plummer, Molly Ringwald, Leonard Nimoy, Heather Graham, Josh Brolin, Kirsten Dunst, Joseph Gordon-Levitt, David Hyde Pierce ja Rebecca De Mornay ovat kaikki esiintyneet sarjassa.

Muusta tekijätiimistä löytyy harvemmin mitään yhtä mielenkiintoista, joskin juuri mainittu Rebecca De Mornay ohjasi jakson jossa esiintyi. Erikoisista ohjaajakiinnityksistä on mainittava myös Jason Priestley. Käsikirjoitusosastolla löytyy tietysti se kiintiö Stephen King -tarina.

Vaikka tarinat ovat toisistaan riippumattomia, jaksoilla on yhtenäinen hyväksi havaittu muotonsa. Jaksoon kuuluu jännityksen luova alkujärkytys, jota seuraa ikimuistoinen intro, pseudo-filosofinen alku- ja loppukaneetti, kyynisyys ihmiskuntaa kohtaan, ironinen tapa käsitellä tiedettä ja tietenkin hyvän ja pahan yhdenvertainen mahdollisuus voittaa.

Yksi sarjan vakioteemoista on ihmisen halu asettua jumalan asemaan. Luodessaan jotain, mitä ei pysty hallitsemaan voi koko ihmiskunta olla vaarassa. Toisaalta sillä saatetaan pelastaa tuholta.

Toteutus on tehty kieli poskessa, mutta sarja käsittelee viihteellisen pinnan alla tärkeitä asioita. Jaksoista paistaa todellisia uhkia ja mahdollisia kohtaloita. Niissä ei yritetä löytää oikeita toimintamalleja tai alleviivata minkään ratkaisun absoluuttista hyvää tai huonoa vaikutusta. Sarja esittää kysymyksiä, joiden on hyvä kyteäkin ihmisen alitajunnassa.

Aiheita riittää omien ominaisuuksien parantamisesta, keinotekoisen rakkauden luomiseen. Kauhuskenaarioita maapallolla ja vierailla planeetoilla, epidemioita, holokaustia, paranormaaleja tapahtumia ja vieraita ulkoavaruudesta.

Jerry Uelsmannin pre-photoshop aikaiset kuvamuokkaukset ovat lähes yhtä tärkeä elementti sarjan klassisessa introssa kuin John Van Tongerenin teemamusiikki. Yhdessä ne asettavat katsojan juuri oikealla aaltopituudelle, mielen äärirajoille.

3. Alfred J. Kwak (1989-1991)
2 kautta, 52 jaksoa

Alfred J. Kwak on tottakai lähtökohtaisesti lapsille suunnattu piirrossarja, mutta ei se ole mikään vähättelemisen aihe. Kyseessä ei ole pelkästään paras lapsille suunnattu sarja, vaan yksi parhaiten toteutettuja sarjakokonaisuuksia ylipäätään.

Se käsittelee ainutlaatuisella tavalla ihmiselon kaarta ja siinä matkan varrella ihmiskuntaa ja sen ongelmia, rotusortoa, sotaa, ympäristöongelmia ja nälänhätää. Sarja käsittelee myös mielenkiintoisella tavalla tarustoja, historiaa ja populaarikulttuuria.

Tarina alkaa traumaattisesta menetyksestä, jonka vastasyntynyt Alfred kokee rahan ahneiden bisnesmiesten takia. Ankanpoikaa opetetaan valitsemaan oikea tie, jonka kulkeminen saattaa olla joskus vaikeaakin.

Sarjassa nähdään sekä yksittäisiä seikkailuja, että jatkuvaa kasvutarinaa. Kaikki seikkailut ovat ensiluokkaisesti kirjoitettuja ja toteutettuja. Ne perustuvat todellisiin tapahtumiin tai tunnettuihin legendoihin ja kattavat kaikki tarinankerronan päägenret.

"Korppi on oikeus!"

Michael Duckson

Korppi on yksi Alfredin ikätovereista, joka häpeän takia yrittää olla kovempi kuin mitä todellisuudessa onkaan. Hän kasvaa sarjan edetessä pikkunilkistä hirviöksi, perustaa Korppi-puolueen, värvää vakuuttavilla puheillaan herkkäuskoisia joukkoihinsa. Ehdottomasti yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista piirroshahmoista.

Iiris on pakolainen maasta, jossa on vakava apartheid-ongelma. Alfred ottaa laittoman maahanmuuttajan suojiinsa ja pian rakastuukin tähän.

Sarja on kautta linjan poikkeuksellisen älykäs ja kantaaottava, mutta yhtälailla viihdyttävä ja liikuttava. Sarjaa muistetaankin lämmöllä, etenkin julkaisuaikana kriittisessä iässä olevan sukupolven toimesta.

Se on tänäkin päivänä enemmän kuin nostalgiatrippi ja ansaitsee tulla arvostetuksi yhtenä suurimmista animaatioklassikoista.

Michel Ocelot haastattelu

Michel Ocelot: Kirikou et les hommes et les femmes (2012)

Michel Ocelot on Afrikassa kasvanut, ranskalaisen animaatioelokuvan suuri auteur ja koen henkilökohtaisella tasolla hänen taiteensa täydelliseksi sekoitukseksi kaikkea itseäni kiinnostavaa. Loistavaa animaatiota, graafista designia, värikylläisyyttä, kokeiluja, kulttuureja, myyttejä, satuja, huumoria, kiehtovaa ja vaikuttavaa musiikin käyttöä, sekä sopivasti vaikutteita eurooppalaisilta animaation legendoilta, joiden töitä olen itsekin aina ihaillut. Hän on myös pitänyt yllä Lotte Reinigerin luomaa siluettianimaation perinnettä varsin kiitettävästi yllä.

Edellinen teos, 3D-siluettianimaatio Les Contes de la Nuit nähtiin viime vuonna Espoo Cinéssa, eikä sitä ole toistaiseksi saatavilla tai nähtävillä muuten. Englanninkielinen dvd-versio nimellä "Tales of the Night" julkaistaan briteissä tiettävästi tämän kuun lopussa ja se on tilattavissa sen myötä ainakin nettikaupoista.

Uusi elokuva, Kirikou ja miehet ja naiset on kokenut jo ensiesityksensä Ranskassa ja toivoa sopii, että elokuva saadaan meilläkin levitykseen. Kyseessä on kolmas kerta, kun Ocelot on ottanut aiheekseen tuon rakastettavan, ripeäkinttuisen ja neuvokkaan senegalilaispojan. Tällä kertaa vipinää on tiedossa 3D-muodossa.

Michel Ocelot: Les Contes de la nuit, episodi La bergère qui danse (1992)

Michel Ocelot: Kirikou ja paha noita (1998)

Olen työstänyt eurooppalaista animaatiota käsittelevää kokonaisuutta jo jonkin aikaa, alihuomioitu ja itselleni hyvin tärkeä elokuvan osa-alue kun on. Michel oli onneksi kiinnostunut jakamaan ajatuksia kanssani ja on jo aika julkaista niitä muunkin maailman luettavaksi.

Michel kertoi heti innoissaan olleensa valmiiksi suomalaisella aaltopituudella, sillä oli juuri käynyt katsomassa Akseli Gallen-Kallelan näyttelyn, josta piti suuresti. Miehen elokuvat sekoittavat paljon eri maiden kulttuureja ja taidehistoriaa. Suomikin on täten jollain tapaa tuttu.

Michel Ocelot: Tiesin Gallen-Kallelasta hyvin vähän, tuttua oli lähinnä Lemminkäisen äiti, hyvin voimakas maalaus josta pidän kovasti. Minulla ei ollut mitään selitystä sille, mutta ajattelin tarinan menevän näin: äiti löytää kuolleen poikansa rannalta myrskyn jälkeen. Nostaa katseensa taivaaseen ja sanoo: "Jumala, mitä sinä olet tehnyt? En arvosta sinua, olet paha". Tarina ei ehkä mene ihan niin, mutta on siinä silti äiti kuolleen poikansa äärellä. Mestariteos jossa on uskomatonta intensiteettiä.

Akseli Gallen-Kallela: Lemminkäisen äiti (1897)

Pidin näyttelystä, se oli melko kattava. Afrikkalainen kausi lopussa oli pettymys, melko yllättävää löytää tämä super-hyper-suomalainen Keniassa! Jos hän olisi käyttänyt Kalevala tyyliään Afrikkaan, kuinka mielettömiä maalauksia sillä oltaisikaan luotu! Ehkä hän arvosti afrikkalaisia liikaa, ehkä hän oli menettänyt kykynsä.

Samalta ajalta löytyy yksinkertainen maalaus josta pidän, hän hiihtää siinä poikansa kanssa maalla. Se on voimakas ja siitä huokuu ero nuoren ja vanhan välillä. Joku on silti varmaa, Suomi ei ikinä anna periksi!

Kausi josta erityisesti pidän on Kalevala - en ole lainkaan kokenut sillä osastolla. Matka Tuonelaan on hämmentävä. Mitä tämä välitön, moderni, nuori mies tekee Tuonelassa? Nimet eivät ole ollenkaan tuntemattomia, Sibeliuksen musiikin takia. Symposium tähtiartisteilla on suorastaan ihmeellinen. Kaikki maalaukset ovat hyviä. Mahtava, äärimmäinen, Sammon puolustus oli oikeudenmukaisesti valittu julisteeseen.

Michel Ocelot: Kirikou ja paha noita (1998)

Minkälaisten tarinoiden kanssa itse kasvoit? Eurooppalaisten, afrikkalaisten vai kenties itämaisten, ja mitkä kertomukset ovat jääneet erityisesti mieleen?

Minulle ei juurikaan kerrottu tarinoita, mutta minä luin. Afrikkalaisia kertomuksia Leuk-jäniksestä, klassisia tarinoita Léopols Sédar Sengorin uudelleen kertomana. Leuk on ankara, eikä liian rehellinen hahmo, aivan kuten "Goupil le Renard", suosittu ranskalainen kettu-hahmo keskiajalta.

Luin läpi vuosien kokoelmaa Tarinoita ja legendoja kaikista maista. Pidin kertomusten vaihtelevuudesta ja kuvituksesta, ne olivat tarkkoja klassisia piirroksia 30-luvulta.

Toisinaan en ollut piirroksiin tyytyväinen, koska kasvot eivät olleet tarpeeksi kauniita tai miehillä oli huulipunaa (jos värität miesten huulet kokonaan, se näyttää huulipunalta). Tarinoihinkin olin usein tyytymätön. Siinä näkee jo tulevan artistin elkeitä: tehdään parempia (jota sitten toteutan tänä päivänä!)

Oli kuitenkin hetki, kun ensimmäisen kerran sanoin tietoisesti itselleni: Pidän tästä tarinasta ja se tyydyttää syvästi (toivoinko sitten pystyväni kirjoittamaan sellaisen tarinan aikanaan?) Kyseessä oli Robin Hood.

Michel Ocelot: Les contes de la nuit, episodi Le prince des joyaux (1992)

Olet ottanut vaikutteita klassisesta kuvituksesta ja esimerkiksi tsekkiläisestä animaatioperinteestä. Onko jompi kumpi taiteenlaji vaikuttanut vahvemmin graafiseen tyyliisi tai uravalintaasi?

Olen rakastanut satujen kuvituksia pitkän aikaa, sellaisia jotka on julkaistu aikavälillä 1890 ja 1939. Nimiä joita tulee mieleen: Aubrey Beardsley, Kay Nielsen, Edmond Dulac, Heath Robinson, Charles Robinson,
Georges Lepape, André Marty, Ivan Bilibine, Arthur Rackham, Charles Ricketts, sekä Bernard Boutet de Monvel, tuntematon, mutta suuri. Puhtautta, rehellisyyttä, eleganssia 1920-30-luvuilta.

Sarjakuvamaisuus ei ole niin selkeästi mielessäni, mutta on se siellä kuitenkin, kuten kaikki: Ruokin mielelläni kaikkia kulttuureita, taiteita, kaikkina aikoina. Yhden inspiraation mainitseminen on mahdotonta.

Entä ensimmäiset elokuvakokemukset?

Kotonamme ei ollut televisiota. Se on luultavasti paras tapa. Tein koko ajan omia esityksiäni ja viihdettä, olin aina aktiivinen.

Ensimmäinen elokuvakokemukseni saattoi olla Disneyn Pinokkio. Itkin kuulemma paljon, mutta se ei ole jäänyt mieleeni. Muistan ne mukavat asiat joista pidän nykyäänkin. Samu Sirkka käymässä nukkumaan
tulitikkuaskiin, vetämässä kantta peitoksi, tai kun tähti kaukaa saapuu lähemmäs ja muuttuu - mutta milloin ja miten?! - kauniiksi siniseksi keijuksi läpinäkyvine siipineen.

Walt Disney Prod.: Pinocchio (1940)

Tai sitten ensimmäinen elokuva saattoi olla Hermina Týrlová Lelujen kapina. Muistan sen paremmin. Se oli Afrikassa, jonkun kotona oli juhlat, yöllä (yö laski aikaisin siellä). Heillä oli luultavasti 16mm projektori ja muutama elokuva. Projektori alkoi räpättämään (elokuva oli luultavasti mykkä, muttei vaatinut muuta ääntä.) Koneesta heijastui valoa kankaalle, joka oli ripustettu seinää vasten, ja siellä oli leluja, OIKEITA leluja (paljon parempaa kuin Toy Story todentuntuisuuden vuoksi) ja pikkuhiljaa ne alkoivat LIIKKUA! Se oli ihailtavaa ja täydellisen kiehtovaa. Ja ne taistelivat pahaa tunkeutujaa vastaan, oikeaa ihmistä. Tämä on elävän kuvan ihme - ja hyvää työtä.

Aikuisena tämä elokuva sattui eteeni uudestaan, sain selville mistä maasta se on peräisin ja kenen tekemä se on. Olisipa Hermina Týrlová, keskellä naisartistin kovaa elämää köyhässä kommunistisessa
Tsekkoslovakiassa, saanut tietää kuinka hänen työnsä muutti pientä ranskalaista poikaa kaukana Afrikassa.

Minulle on kerrottu ettei ihailemani Karel Zeman kohdellut häntä kovinkaan hyvin. Olin pettynyt kuullessani, että tämä suuri luoja oli ilkeä naista kohtaan, joka ei edes ollut uhka hänelle.

Elokuviesi kuvaustyyli ja maailma jakaa tyylillisiä seikkoja vanhojen videopelien kanssa. Graafinen tyylisi voisi jopa sopia tuohon muotoon. Onko minkäänlaista kiinnostusta alaa kohtaan?

Totta puhuakseni, ei missään nimessä. Siinä on sukupolvien välinen kuilu, sellainen josta en oikein välitä. Olen tarkka siitä, ettei kuiluja pääse syntymään muilla alueilla - kaikessa on kyse tietokoneista. Hankin sellaisen hyvin aikaisin ja käytin sitä tauotta sähköpostien lähettämiseen ja tarinoiden kirjoittamiseen.

Käyttö ei tietenkään voi olla yhtä sujuvaa kuin sellaisilla, jotka ovat syntyneet läppärien, videopelien, kännyköiden, älypuhelimien ja tablettien ympäröimänä. Kuvien ja animaation kanssa pitää olla varovainen (mutta ei minulla ole ongelmaa tehdä täysin digitaalisia elokuvia.)

Takaisin peleihin, video- tai muihin. En enää pelaa, elän. Elokuvien tekeminen on yksi parhaista peleistä - ei minulla ole mitään videopelejä vastaan, näen positiivisia vaikutuksia niissä. Riippuvaisuudestakaan ei ole haitaksi jos se vain kestää vuoden pari.

Michel Ocelot: Azur & Asmar (2006)

Michel Ocelot: Les contes de la nuit (2011)

Ranskalainen animaatio voi haastaa tulevaisuudessa amerikkalaisen ja japanilaisen animaation suosiossa, jos vastaava laatu jatkuu. Mitä mieltä olet Illusionistista, Persepolisista ja ranskalaisen animaation tilasta?

Illusionisti, kuten myöhemmät Tatin elokuvat, se on jotenkin hidas. Minua kosketti britteinsaarten sydämellinen kuvaus, ei voinut kuin rakastaa ihmisiä, maata, sadetta! Yksi hölmö kohtaus siinä oli, täysin ulkopuolinen, tietokoneella luotu, monimutkainen, hyödytön ja pitkähkö ajo kaupungin päältä.

Persepolis on erinomainen kaikella tapaa. Mitä uskalias ja suorasukainen Marjane Satrapi sanoo ja näyttää, ja niin yksinkertaisella tavalla, seuraamatta yhtäkään trendiä. Ranskalainen animaatio voi todellakin kasvaa, koulut ja opiskelijat ovat loistavia. Se ei vielä riitä. Täytyy tulla TEKIJÖITÄ. Ainakin kolme uutta elokuvaa on valmiina julkaistavaksi syksyllä (ml. omani, eli uusi Kirikou.)

Kuinka tärkeää muoto on elokuvillesi?

Mottoni on: En halua valita, haluan kaiken. Silti sanoisin tarinan olevan tärkeintä. Mutta siinä on kuva, katse on vangittava. En selvästikään pidä normaalista, realistisesta CGI:sta. Se ei ole minulle! Voisin tehdä näytelmäelokuvaa (kauniilla ihmisillä!), mutta koen itseni vahvemmaksi ja vapaammaksi animaation kanssa.

Michel Ocelot: Les contes de la nuit, episodi La belle fille et le sorcier (1992)

Michel Ocelot: Azur & Asmar (2006)

Entä elokuvat yleisesti, luuletko että The Artist olisi kiinnostanut ihmisiä jos sitä ei olisi kuvattu kuten se oli?

Mustavalkokuvan ja äänettömyyden kanssa leikkiminen on osa peliä, osa taidetta, The Artist. Jos se olisi kuvattu normaalisti, se ei olisi puhutellut meitä, yleisöä. Sen ajan keinojen kanssa leikkiminen on tässä tapauksessa varsin oikeutettua.

Animaatiota elokuvan tyylilajina ei oteta vieläkään yleisesti täysin tosissaan. Pidetäänkö Ranskassa animaatiota vain lapsille tarkoitettuna? Ottavatko kaikki kriitikot työsi vakavasti?

Lapsikirous on myös ranskalaisen animaation yllä. Ensimmäinen elokuvani, Les 3 inventeurs, tehtiin aikuisille, enkä ikinä edes ajatellut tekeväni lasten elokuvia. Mutta se oli animaatio ja sitä näytettiin vain lapsille. Koko ajan näkee tosin edistystä. Luultavasti japanilaiset ovat auttaneet, ja vahva ranskalainen sarjakuvakulttuuri (Bande Dessinée), jonka aika tuli Ranskassa jo vuosia sitten. Ja kyllä, kriitikot ottavat työni tosissaan.

Michel Ocelot: Les 3 inventeurs (1980)

Michel Ocelot: La légende du pauvre bossu (1982)

Miksei eurooppalaiset arvosta eurooppalaista animaatiota, vaan yhdysvaltalaista ja japanilaista sen sijaan?

Ei pelkästään animaatiota, vaan kaikkea elokuvaa. Amerikkalaiset eivät ole täällä vain myymässä elokuviaan, vaan tappamassa samalla kaikki muut elokuvaajat. Heillä on siihen keinonsa ja he ovat menestyneet siinä. Muutama maa pistää vastaan, mutta se on vaikeaa.

Japanilaisilla se on eri asia. Ensin he tunkeutuivat kaikkiin maailman televisioihin halvoilla animaatiosarjoillaan ja antoivat kasvaville lapsille maun siitä. Sitten he tekivät muutamia hyviä, kekseliäitä ja uskaliaita elokuvia, jotka nousivat tavallisen amerikkalaisen tarjonnan ylitse.

Disneyn tuotanto, klassikot ja uudemmat?

Pidän varhaisista Disney-elokuvista, Prinsessa Ruususeen asti, heidän parhaaseensa. Sen jälkeenkin he ovat tehneet enemmän kuin hienoa elokuvaa, mutta tuotanto ei ole enää koskettanut itseäni. Fantasiaan en ole täysin tyytyväinen, Pähkinänsärkijä on kyllä hyvä.

Siluettianimaatiosi tyyli muistuttaa lähinnä Lotte Reinigerin töitä, otitko kuitenkaan vaikutteita häneltä?

Kyllä, imitoin hänen tekniikkaansa täysin! Ensin lasten työpajoilla. Sitten huomasin kuinka loistavaa materiaalia lapset tekivät näin yksinkertaisella tavalla, kokeilin itse ja rakastin sitä.

Walt Disney, ohj. Clyde Geromini: Prinsessa Ruusunen (1959)

Lotte Reiniger: Prinssi Achmedin seikkailut (1926)

Onko uusi Kirikou edellisen tavoin episodielokuva?

Viisi pientä seikkailua, muistoja lapsuudesta. Uutta isoa kertomusta ei voi tehdä, koska Kirikou ja paha noita kertoi kaiken.

Mikä inspiroi palaamaan aiheen pariin?

Yleisön pyynnöstä. Ihmiset tulevat sanomaan: "teit hyvää työtä, sinun pitää jatkaa! Sinulla ei ole oikeutta lopettaa nyt!" Kirikou on jotenkin radioaktiivinen ja kaiken kaikkiaan, aiheen uudelleen herättäminen kiehtoo itseänikin.

Kirikoun jälkeen, onko tarkoitus tehdä lyhyitä tarinoita vai pitkää elokuvaa?

Ei enää lyhyitä elokuvia lähitulevaisuudessa. Iso tarina, sijoittuen loistavaan Pariisiin 1900-luvun alussa (ja vakavia aiheita kytiessä sen alla) - olen tehnyt tarinoita jotka sijoittuvat moniin eri paikkoihin ympäri maailman. On aika juhlistaa kaupunkia jossa asun ja josta pidän.

Nähdäänkö elokuvassa kenties Georges Méliès jossain muodossa?

Pidän Mélièsista, koitan saada hänet mahtumaan, mutta siihen aikaan kuuluu niin paljon mielenkiintoisia henkilöitä, että elokuvan kirjoittaminen on yhtä helvettiä. En tiedä miten saan niin monia eri ihmisiä sopimaan siihen.

Koneistot ja keksinnöt kiehtovat sinua selkeästi. Oletko ikinä harkinnut tekeväsi täysiveristä tieteiselokuvaa?

Tein jo lyhyen, La reine cruelle (julma kuningatar) elokuvaan Princes and Princesses. En ole ajatusta vastaankaan, mutta sellaista projektia ei ole ainakaan tällä hetkellä tiedossa.

Michel Ocelot: Princes et princesses episodi La reine cruelle (2000)

Minkälaisen elokuvan tekisit jos se ei olisi resursseista kiinni?

Itseasiassa, olen tehnyt vain elokuvia joita olen halunnut erittäin paljon, koko ikäni - ennen Kirikouta, hirvittävin välein, Kirikoun jälkeen, ilman välejä. Ainoina poikkeuksina kaksi Kirikoun jatko-osaa, jotka tulevat yleisön pyynnöstä, eikä syvältä omista intohimoista. Eli jos minulla olisi kaikki mahdollisuudet, tekisin Pariisi 1900 elokuvaa, jota nyt teen. En tarvitse oikeuksia tarinoihin, koska keksin omani. Enkö ole onnekas?!

Jos olisi enemmän rahaa, saisin tehtyä elokuvia nopeammin, mutta vain hieman, luulen että valmistumiselle
on olemassa biologinen kellonsa, kuten lapsissa. Toki saisin myös tehtyä uudelleen asioita elokuvan valmistuttua, vasta siinä vaiheessa huomaa ne kaikki nolot asiat kun on liian myöhäistä!

Kenen kanssa haluaisit työskennellä?

Tavallisen ryhmäni kanssa. Tykkään keksiä tarinoita, kirjoittaa dialogeja, piirtää hahmoja ja taustoja, joten se on lähinnä työskentelyä itseni kanssa ja siitä pitämistä. Musiikkia en tee itse. Haluaisin kokeilla uusia hienoja säveltäjiä, mutta minulla on heikko kyky valita musiikkia, paneutumisesta ja tarpeestani huolimatta.

Olet kokeillut perinteistä kuvausta Björkin musiikkivideon verran, onko kiinnostusta tehdä näytelmäelokuvaa koskaan?

Jos näyteltävä projekti tulee eteen, kuten tuo video tai Kirikou musikaali, kokeilen sitä. Nauttisin oikeasta auringosta oikeilla kehoilla, kasvoilla ja silmillä - se kaikki on niin kaunista. Olen silti niin voimakas animaation kanssa ja olen tutkinut sitä vielä niin vähän, että tuntuu hyvältä jatkaa sen parissa. Aluksi vihasin kun sana "lapsille" leimattiin otsaani, mutta en enää, muovaan sitä ja tavoitan kaiken ikäiset.

Michel Ocelot: Kirikou ja paha noita (1998)

Michel Ocelot: Azur & Asmar (2006)

Minkälainen elokuvissa kävijä olet itse?

Pienenä tiesin siitä vain vähän ja se kiehtoi. Nuorena Afrikassa, kesälomat korkeilla vuorilla, vanhemmat eivät mitään kovia elokuvissa kävijöitä, tarkoitti myös hyvin vähäistä pääsyä niihin. Opiskelijana Pariisissa sen sijaan kävin paljon elokuvissa, eritoten Cinémathèque Françaisessa, jossa lippu maksoi yhden centimen! Nykyään en käy paljoa elokuvissa, työskentelen ehkä liikaa, iltaisin tekee mieli vain mennä nukkumaan.

Sitä paitsi minulla on meneillään vaihe, kun olen tekijä enkä kuluttaja - minun on ensisijaisesti tehtävä elokuvia. Täytyy myöntää että kärsin hyvin helposti toisten puolesta, sekä todellisuudessa että elokuvateatterissa. Sitten kysyn itseltäni: onko oikein maksaa kärsiäkseen niin paljon, kun voisi olla iloinen ulkopuolella? En tietenkään kärsi jos elokuva on hyvä, aihe vilpitön ja tarkoituksellinen. Kieltäydyn elokuvista jotka pelaavat vain verellä, aseilla aseilla aseilla, ruumiilla, massamurhilla, sadismilla, ahdistuksella ja peloilla.

Suosikki soundtrackit?

Norman Roger, Montréalista, teki upeita sävellyksiä (ml. ääniefektit), erityisesti lyhytelokuviin joista pidin, Frédérick Backin CRAC ja Michael Dudok de Witin Isä ja tytär. West Side Storyn soundtrackin pitäisi myös olla suosikkeja, jo elokuvan itsensä takia ja tietysti Leonard Bernsteinin musiikin.

Suomalainen elokuva?

Tiedän Aki Kaurismäestä. Näin Tulitikkutehtaan tytön, Leningrad Cowboysin ja tiedän hänen muista elokuvistaan. Arvostan hänen vapauttaan ja vahvuuttaan tehdä sitä mitä ei odoteta elokuvan tekijältä! Tosin nyt tätä poikkeavuutta odotetaan häneltä. Sama poikkeavuus löytyy myös virolaisista animaatioista. Itse kuljen toiseen suuntaan.

Kymmenen suosikkielokuvaa?

Hermina Týrlová: Lelujen kapina (Vzpoura Hracek, 1947)
Frédéric Back: CRAC (1981)
Michael Dudok de Wit: Isä ja tytär (Father and Daughter, 2001)
Yuri Norstein, Francesca Yarbussova: The Heron and the Crane (Tsaplya i zhuravl , 1974, oikeastaan kaikki heidän elokuvansa)
Edward Nazarov: Once Upon a time a Dog (Zhil-byl pyos, 1982)
Nina Shorina: The Poodle (1984)
Walt Disney: Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty, 1959)

Yuri Norstein: The Heron and the Crane (1974)

Marcel Carné: Paratiisin lapset (Les enfants du paradis, 1945)

Jerome Robbins: West Side Story (1961)
Jean Renoir: Suuren illusionin ensimmäinen puolisko, Pierre Fresnay/Eric von Stroheim (La grande illusion, 1937)
Joseph Mankiewicz: Kaikki Eevasta, Bette Davis! (All About Eve, 1951)
Marcel Carné: Paratiisin lapset , kaikki näyttelijät! (Les enfants du paradis, 1945)

Oho, siinä oli 11! Mutta kymmenen listani onkin tehty vähintään viidestäkymmenestä elokuvasta! Animoiduissa elokuvissa minua kiehtoo ihanan yksinkertainen, leikeltyjen palojen liikkeen taika, nuket, piirrokset jotka eivät peittele olevansa piirroksia. Ehkä, jos olisin syntynyt tietokoneiden aikana, jolloin kaiken voi tehdä ilman materiaalia, muotoja tai olemassaoloa, en varmaan olisi työskennellyt animaation parissa.

Hiton hyvät sumpit?

Tulen olemaan tässä pettymys kuten videopelien kanssa.. Kahvi ei sinänsä kiinnosta - minulle riittää pikakahvit - suuri synti! Aamuisin otan ranskalaisittain café au lait'n, lounaan jälkeen otan kupin kahvia ystävien kanssa lounashetken nautintoa pitkittääkseni. Siinä kaikki. Itseasiassa, olen pitkin päivää kahvin hörppimistä vastaan. Se tarkoittaa ettei kiinnostus riitä ja yrittää paeta töitään.

Tiedän tarkalleen millainen oma hiton hyvä kupilliseni kahvia on: Teen itselleni kunnon kahvit, laitan pöydälleni, vain löytääkseni kylmentyneen ja koskemattoman kupin tunteja myöhemmin. Olen ollut intohimoisesti syventyneenä työhöni! Tauoton kahvinjuonti on kuin tupakointi (vaikkei yhtä paha): tietyn iän jälkeen tulisi päästä irti tuttipullosta.

Mutta elän lämpimässä maassa. Luultavasti Suomen kaltaisissa olosuhteissa on aivan oikein pitää samovaaria kuumaa vettä, valmiina kupille kuumaa toisensa jälkeen. Uskon enemmänkin teetaukoihin - "teen" ollessa mikä tahansa juoma, mutta vain säännöllisin ajoin, ehkä kerran aamulla ja ehdottomasti kerran iltapäivällä.

Michel Ocelot: Les contes de la nuit, episodi Le prince des joyaux (1992)

Filmografia

Kaksi ensimmäistä Kirikou-elokuvaa ja Azur & Asmar on toistaiseksi julkaistu Suomessa. Loput animaatioden nimistä olen kääntänyt suoraan huikella ranskankielen ymmärrykselläni. Suosittelen tutustumaan.

Lyhytelokuvat

1980 - Les 3 Inventeurs (Kolme keksijää)
1981 - Les filles de l'égalité (Tasa-arvoiset tyttäret)
1982 - La légende du pauvre bossu (Legenda kyttyräselästä)
1987 - Les quatre voeux du vilain et de sa femme (Roiston neljä toivomusta ja vaimo)
1992 - Les Contes de la nuit (Yön tarinoita)

Tv-sarjat

1983-84 - La princesse insensible (Tunteeton prinsessa, tv-sarja)
1988 - Ciné Si (Elokuva jos, tv-sarja)
2010-11 Dragons et Princesses (Lohikäärmeitä ja prinsessoja)

Musiikkivideo

2007 - Björk: Earth Intruders

Pitkät elokuvat

1998 - Kirikou et la sorcière (Kirikou ja paha noita)
2000 - Princes et princesses (Prinssejä ja prinsessoja)
2005 - Kirikou et les bêtes sauvages (Kirikou ja viidakon eläimet)
2006 - Azur & Asmar
2011 - Les Contes de la nuit (Yön tarinoita)
2012 - Kirikou et les hommes et les femmes (Kirikou ja miehet ja naiset)