Least favorite movies by favorite directors, 5: Argento, Herzog, Cronenberg

Dario Argento - Cat O' Nine Tails (1971)

Italokauhun, giallon mestari Dario Argento debytoi erinomaisella elokuvallaan The Bird with a Crystal Plumage vuonna 1970. Elokuva on lajityypissään yksi omia suosikkejani ja Argenton katalogissa rankkaisin sen hyvin korkealle. Se on hiipivää jännitystä, jossa ohjaajalle tunnusmerkilliset väri- ja veri-iloittelu eivät olleet vielä ottaneet valtaa.

Argenton varsinainen kultakausi alkoi pari elokuvaa myöhemmin vuodesta 1975 ja kesti vuoteen 1996. Suosittelen kauhun ystäviä tarkastamaan ohjaajalta tuona aikavälinä tehdyt teokset. Myös Oopperan Kummitus (1998) on ihan viihdyttävä kalkkuna. Sitä paitsi siinä on Asia Argento, joka on jo itsessään hyvä syy nähdä elokuva kuin elokuva. Asia taitaakin olla nykyisin vähintään yhtä menestynyt kuin isukkinsa. Asia ja Dario työskentelevät tälläkin hetkellä yhdessä Dracula 3D -projektin kimpussa ja tulos olisi tarkoitus nähdä vielä tämän vuoden aikana.

Nimeämäni kultakauden jälkeiset tuotokset ovat aina pystyneet viihdyttämään, mutta epäsuosikikseni tämän kauhutaitajan elokuvista päätyy elokuva joka ei pysty tarjoamaan kauhua, ei viihdettä, eikä juuri kauniita kuvia. Värien käyttö on paikoitellen ihan kiehtovaa ja tyttö on kuvattu kelvollisesti, mutta jostain syystä kokonaisuus ei mielestäni toimi. Cat O' Nine Tails jatkoi debyytistä alkanutta eläintrilogiaa, tekemättä sille kovin kummoista kunniaa. Aivan varmasti ainut Dario Argenton elokuva, jota katsoessa on ollut tylsää!

Werner Herzog - Woyzeck (1979) 

Herzog on kieltämättä varsin usein elokuviaan mielenkiintoisempi tapaus. Oli kyse sitten dokumentti- tahi näytelmäelokuvista. Monet hänen aiheistaan pieksee dokumentoinnin tason ja näytelmäelokuvissa tekoprosessi ja metodi on kiehtovampi kuin itse lopputulos. Suosikkejani ovat mm. Cobra Verde, Nosferatu, Kaspar Hauserin tapaus, Mein Liebster Feind - Klaus Kinski ja vastikään näkemäni Operaatio Rescue Dawn. Kukin melko konstailematon elokuva loppujen lopuksi. Cobra Verdessa ei ole mitään ulkoelokuvallisia seikkoja jotka voittaisivat itse elokuvan kiinnostavuuden, Nosferatu on yksinkertaisesti rehellinen ja varsin karmiva versio vanhasta legendasta saksalaisittain, Kaspar Hauserin tapaus taas hyvin periherzoglainen ihmiskohtalokuvaus. Kinskin kanssa työskentelystä kertova Mein liebster Feind - Klasus Kinski on ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista dokumenttielokuvista mitä on tehty. Operaatio Rescue Dawn on erinomaisen tiivistunnelmainen sotajännäri, jossa Christian Bale pääsee taas kerran loistamaan.

Vaikka Aguirrekin on hyvin näyttävä, tunnelmallinen ja ahdistava elokuva - siinä on jopa yksi kaikkien aikojen hienoimmista loppukohtauksista, se ei silti nouse kärkikastiini, olkoot kuin Herzogin arvostetuimpia elokuvia tahansa. Dokumentit tuon elokuvan teosta, ne ovat mielenkiintoisia! Fitzcarraldossa ohjaajan hulluus oli huippussaan, kokonainen laiva hinattiin pienen vuoren yli. Ja se tapahtui siis oikeasti ilman trikin trikkiä. Elokuva on muutenkin ihan hyvä, mutta huomioidaan lähinnä tuon seikan ansiosta.

Woyzeck on näytelmään perustuva, näytelmänomainen hyvin pieni elokuva, melko arvostettukin, mutta en saanut sitä katsoessani siitä juuri mitään irti. Vaikka Kinskin teatraalinen suoritus on sinänsä mielenkiintoista seurattavaa, en koe Herzogin olevan omalla alueellaan elokuvan tyylin kanssa.



David Cronenberg - Scanners (1981)

Cronenbergin kattavan ja äärimmäisen mielenkiintoisen uran ajalta Scanners on mielestäni aivan ehdoton valinta pohjanoteeraukseksi. Toki päiden summittainen räjähtely kuulostaa ihan houkuttelevalta, mutta elokuvalla ei mielestäni ole mitään muuta tarjottavaa kuin satunnaista graafisen hulvatonta ihmistuhoa, jota seuratessa meinaa oma pää räjähtää sisäisesti, ikävä kyllä lähinnä tylsyydestä..

Least favorite movies by favorite directors, 4: Chaplin, Polanski

Ala-asteen loppuun mennessä minulle oli muodostunut jo vankka viiden suosikkiohjaajan kärki, nämä ohjaajat olivat Chaplin, Hitchcock, Polanski, Peter Jackson ja Kubrick. Eipä tarvisi kauheasti järjestellä vielä tänä päivänäkään. Mahdoton lähteä arvioimaan tuliko innostus kyseisiin tekijöihin juuri tuossa järjestyksessä, mutta näin luulisin. On myös vaikea sanoa onko oikeasti tajunnut aluksi pitävänsä Chaplinista ohjaajana, eikä vain kulkurin näyttelijänä. Hahmo sinänsä oli tuttu jo ennen ensimmäisen elokuvan näkemistä ja lyhäreitäkin oli tullut tuijotettua televisiosta.

Voi kuitenkin sanoa, että kun näin Chaplinin pojan joskus juuri opittuani lukemaan, se teki suuren vaikutuksen nimenomaan elokuvana, ehkä ensimmäisenä laatuaan piirroselokuvien ulkopuolella. Samaan aikaan tykkäsin katsoa Pekka Puupäitä ja Uuno Turhapuroja, enkö siis samalla periaatteella olisi voinut tykästyä Armand Lohikosken ja Ere Kokkosen ohjausjälkeen. Kummatkin ovat kansanviihdettä, jotka tarkoituksen mukaisesti tuotettiin epätaiteellisia lähtökohtia silmällä pitäen, Uunoja ei esimerkiksi ikinä kuvattu kuin täydessä päivän valossa ettei otos vaikuttaisi liialta kikkailulta. Suhtauduinkin niihin enemmän kuten sketsi- tai komediasarjoihin, jota katselen vain hauskojen hahmojen ja vitsien takia. Kuten esimerkiksi Pulttiboissia tuohon aikaan. Pekka ja Pätkä -elokuvia oli nauhoitettu nelituntinen kasetti täyteen puolinopeudella ja saatoin katsoa niitä juuri sen aikaa kuin halusin tai vaikka läpi nauhan, sen kummemmin kiinnittämättä huomiota elokuvan vaihtumiseen välillä.

Tästä päästään kuitenkin epäkohtaan jonka tämä alustus luo. Vähiten suosikkielokuvani Chaplinilta:

Charles Chaplin - Nainen Pariisissa (1923)

Chaplinin pojan jälkeen tämä elokuvien da Vinci, eli alan suuri moniosaaja ohjasi toiseksi pitkäksi elokuvakseen hyvin erilaisen teoksen. Vakavamman draaman, jossa hän ei itse näyttele. Ehkä hänellä oli intressejä siirtyä kameran toiselle puolelle enemmänkin, tai ehkä vain antaa Edna Purviancelle mahdollisuus loistaa ilman kulkuria rinnallaan. Elokuva floppasi täysin, koska yleisö halusi nähdä Chaplinin kankaalla. Chaplin veti elokuvan viideksikymmeneksi vuodeksi pois nähtäviltä ja nykyäänkin se liitetään DVD-julkaisuna Kuningas New Yorkissa elokuvan kylkeen!

Nainen Pariisissa on kuitenkin erittäin hyvä elokuva, monet kriitikoista pitää sitä jopa koomikon parhaana. Peter von Bagh valitsi elokuvan kirjaansa Kymmenen elokuvaa, jossa ottaa nimenmukaisesti kymmenen rakastetuinta elokuvaa syvempääkin syvempään syyniin.


"Chaplinin elokuvista pidän eniten siitä teoksesta, jossa Charlie on kaikkialla eikä kuitenkaan missään" - Sergei Eisenstein

Siitä huolimatta että elokuva on ehdottoman hieno, tykkään katsoa Chaplinin teoksessa Chaplinia. Ohjaajan viimeiseksi jäänyt Hong Kongin kreivitär (1967) on tietty melkoista huttua muuhun uraan verrattuna, mutta tykkään katsoa sitä koska se poikkeaa mielenkiintoisella tavalla muista. Se on ainut värielokuva, se tuo Chaplinin kuusikymmentäluvulle ja pääosissa nähdään mm. Sophia Loren, Marlon Brando ja Tippi Hedren.
Pidän sen katsomisesta samalla periaatteella kuin Hitchcockin viimeisten elokuvien katsomisesta. Hitchin mieltää tiettyyn aikakauteen kuuluvaksi ja kun näkee hänen 70-luvulla tekemiään töitä, ne tuntuvat jotenkin niin väärään aikaan sidotuilta, ettei asiayhteyden kierosta tolasta voi olla pitämättä. Sitäpaitsi copycatit kuten Brian De Palma ja Dario Argento olivat jo alkaneet tehdä vinoutuneita Hitchcock-pastissejaan, joita vastaan ohjaajan oli sitten taisteltava uusilla töillään.


Roman Polanski - Yö ei tunne armoa (1994)

Roman Polanskin psykologiset kauhukuvat tekivät minuun erittäin suuren vaikutuksen aikoinaan. Tyyli muistutti Hitchcockin hiipivää jännitystä, mutta sen päälle oli vedetty vielä kerros ahdistavuutta ja perversioita, johon Polanskin yleensä yhdistääkin. Ohjaaja hallitsee myös lukuisia muita elokuvan tyylisuuntia, mutta psykologisen jännityksen pariin tämä palaa aina uudestaan. Polanski toi oman tyylinsä vaikuttavasti 90-luvulle elokuvallaan Katkera kuu, mutta sen jälkeen ilmestyi suurin henkilökohtainen pettymykseni tältä puolalaiselta.

Yö ei tunne armoa on hyvin polanskimainen elokuva ja siihen se taitaa lopulta kapsahtaakin. Koen sen ainoaksi elokuvaksi, joka ei tuo merkittävästi mitään uutta nähtäväksi, se on siis kärjistettynä tarpeeton. Hyvä perus polanskikuvio joka sisältää ahdistusta, nöyryytystä ja ihmismielen tutkiskelua. Elokuva, joka Polanski-fanien tulee katsoa, muttei ole tarvetta katsoa kahdesti.

Huom. Roman Polanskin uusin elokuva, The Ghost Writer (2010) onpi kirjoittajalta näkemäti.

Least favorite movies by favorite directors, 3: Jackson, von Trier, Burton

Peter Jackson - Meet the Feebles (1989)

Ehdottomasti. Meinasin lähteä lähestymään tätä omaa haastettani virheellisesti huonointa elokuvaa valiten. Kummituskopla on Peter Jacksonin tuotannosta se suurin pettymys ja heikoin esitys muutenkin. Vähiten suosikkini on kuitenkin tämä irvokas, eräänlaisten kokamuppetien kommelluksia seuraava elokuvakaaos. Bad Tasten ja Braindeadin katsominen saa sentään hyvälle mielelle, mutta Meet the Feebles on silkka pahanmielen elokuva, se ei ole paria pilkahdusta lukuunottamatta hauskakaan, se on vain paha. Olen palannut sen pariin yrittäen nauttia siitä, mutta se ei vain onnistu.



Lars von Trier - The Element of Crime (1984)

Eurooppa-trilogian ensimmäinen näytös ei vaikutusta tehnyt. Tästä von Trierin ura kuitenkin lähti käyntiin ja kuvista näkee sen kyvyn, joka ohjaajassa piilee. Kuvaus on hienoa ja jopa kunnianhimoista, mutta se kaivattu vontriermäisyys puuttuu vielä. Tunnetuksi tämä tanskalainen hullu tuli myöhemmin provoisoinnilla ja erikoisuuden tavoittelullaan, joka ei ehkä huuda poissaolollaan The Element of Crimessa, mutta ei myöskään saa katsojaa kuin haukottelemaan. Hyvin unohdettava teos, pian siitä ei muista kuin miehen joka ampuu pyssyllä ikkunasta ulos.

Trilogian kakkososa Epidemic ei sekään ole mikään katsojaystävällisin elokuva joka tulee mieleen, ruudussa lukee mustavalkoisen kuvan päälle punaisin kirjaimin elokuvan nimi - läpi elokuvan. On melko uhkarohkeaa ärsyttää ehdoin tahdoin katsojaa ensimmäisillä elokuvillaan sillä tavoin, mutta siihen kai von Trier on aina pyrkinyt. Epidemic on kuitenkin kohtalainen elokuva ja trilogian päättävä Europa edelleen yksi ohjaajan hienoimmista.   



Tim Burton - Apinoiden Planeetta (2001)

Joskohan kovinkaan moni on eri mieltä.. Burton oli viihdyttävimpiä moderneja amerikkalaisohjaajia oikeastaan juuri tähän elokuvaan asti. Jatkossakin on saatu ihan katsottavia mutta aina vain tylsempiä elokuvia. Ei huonoja, muttei lainkaan alkuaikojen veroisia goottisatuja, jotka kestävät aikaa ja katsomista loputtomiin.

Toisaalta Apinoiden planeetan kuvaaminen uusiksi kuulosti ja toisaalta ei kuulostanut hyvältä idealta. Alkuperäinen on aikansa kuva ja täten kieltämättä "vanhan aikaisen" näköinen. Se on kuitenkin osittain juuri sen takia niin mainio ja kaikin puolin hieno elokuva. Hauskasta saagasta puhumattakaan, Pako apinoiden planeetalta on mitä parhaimpia camp-hienouksia mitä 1970-luvun mainstream elokuvilla on tarjota. Siksi niiltä katoaa sielunsa mukana kaikki ne puolet mihin ne niin vahvasti liitämme. Asia erikseen, jos alkuperäinen ei ole tuttu, mutta uskoisin että Burtonin elokuva olisi omana elokuvanaankin hänen uransa heikoin.

Danny Elfmanin musiikit ovatkin ainut onnistunut asia tässä elokuvassa. Sitä voi onneksi kuunnella katsomatta elokuvaa!

Least favorite movies by favorite directors, 2: Hitchcock, Miyazaki

Alfred Hitchcock - Jamaica Inn rantarosvot (1939)

 Jännityksen mestari onnistui yleensä, vaan ei jokaisella lukuisista elokuvistaan. Ensimmäiset mykänajan elokuvat olivat vielä pientä hakemista, mutta Blackmailin kaltaisistakin mestariteoksia herra teki jo 1920-luvulla ja siitä lähes järjestelmällisesti kaikkina kuutena aktiivisena vuosikymmenenään. Selkein floppi ja suurin pettymys ohjaajan tuotannosta kolahti itselleni varhaisessa tutustumisvaiheessa kun olin nähnyt vasta alle kymmenen hitchin elokuvaa, kaikki klassikoita. Kyseessä oli Jamaica Inn rantarosvot, jonka takia innostus ohjaajan vanhempaan tuotantoon otti hetkellisen takapakin. Myöhemmin on tullut hankittua koko tuotanto ja huomattua Jamaica Innin edelleen olevan pettymyksistä suurin.

Alfred Hitchcockin tyyli lie tuttu suurimmalle osalle elokuvien kuluttajia. Jännitys, usein murha tai salaliitto sijoittuu arkisiin tilanteisiin ja miljöisiin. Suosituimpia kehikoita tarinalle on koti, jonka jälkeen junat, autot jne. Tapahtumat sijoittuvat myös tiukasti siihen hetkeen, ammentaen maailman tapahtumista tunnelmia kuviin. Jamaica Inn perustuu Daphne du Maurierin romaaniin, jota Hitchcock tulkitsi myöhemmin ja huomattavasti onnistuneemmin elokuvillaan Rebecca ja Linnut. Uskoisin siis, että osasyy Jamaica Innin toisarvoisuuteen juontuu siitä seikasta, että se on sijoittuu vuoteen 1819. Hitchcockin elokuvaa katsoessa haluaa nähdä juuri sen ajan hengen, joka on niistä elokuvista tuttu ja johon tämä osaa luoda omaleimaisia jännityskertomuksiaan.


Hayao Miyazaki - Kikin lähettipalvelu (1989)

Hyvin selkeä valinta, ikävä kyllä. Kisu elokuvassa on mainio, muuten mennään Miyazakin tason ali lähes pitkin elokuvan. Miyazakin elokuvissa hienointa ovat upeat ja hauskat hahmot, mieletön animaatio, mielikuvitukselliset tilanteet ja juonikudos, sekä tunteisiin vetoavuus ja opetus. Hahmot ovat hieman ohuita, vaikka tytössä tietty oma viehätyksensä onkin. Animaation taso jää mielestäni vähän tylsäksi ja tilanteetkin olisivat vaatineet hieman maustetta. Elokuva ei myöskään vetoa missään vaiheessa tunteisiin, se on jopa poikkeuksellista Miyazakin tai ylipäätään Studio Ghiblin elokuvalta. Tämän kanssa saatan olla yksin, mutta tiukkana. Ymmärtäisin jos Kiki olisi tehty Laputaa ja Totoroa ennen, mutta ei.. Onneksi toista taantumaa ei olla vielä koettu, vaikkei Porco Rossokaan ihan täysin odotuksia täyttänyt. Olinpas taas jyrkkä... Ei Kiki siis huono ole, mutta peli on peliä.

Least favorite movies by favorite directors, 1: Kubrick, Scorsese, Lynch

"Goethe? Shakespeare? Kaikkea heidän nimissään kirjoitettua pidetään hyvänä, innolla yritetään etsiä kauneutta typeristä, epäonnistuneista teoksista ja näin pilataan yleisön maku. Kaikki nuo suuret nerot, nuo Goethet, Shakespearet, Beethovenit, Michelangelot loivat onnistuneiden teosten ohella keskinkertaisia ja jopa kerta kaikkiaan mauttomia teoksia" - Tolstoi, päiväkirja vuosilta 1895-1899

Herra Tolstoi ei voisi olla enemmän oikeassa. André Bazin lainaa kyseistä pätkää loistavan pohdintansa Tekijänpolitiikka/auteur-teorian alussa ja listaa itse perään vähintäänkin yhtä päteviä argumentteja aiheesta. Otsikon luulisi jo kertovan mistä on kyse, asetuin miettimään omien suosikkiohjaajieni heikoimmat lenkit. Se ei ole helppoa, sillä kaikkien urilta ei poikkijuovia meinaa löytyä. Aivan ensinhän pitäisi listata ne suosikkiohjaajat järjestykseen, mutta se on nyt toisarvoista, lähdin purkamaan tilannetta tasan siinä järjestyksessä kun ohjaajat tulivat mieleen. Sen kummemmin pohjustamatta seuraavassa ensimmäinen kolmen kopla:


Stanley Kubrick - Spartacus (1960)

No okei, Fear and Desire on Kubrickin huonoin elokuva, mutta sikäli kun ohjaaja veti sen jo ilmestymisensä jälkeen pois ikiajoiksi ja se elää vain bootleg-levityksenä, sitä ei pitäisi olla edes nähnyt. Ihan kuin amatöörimaisen debyytin valinta ei olisi muutenkin jo idioottimaista. Jokatapauksessa, sen jälkeen Kubrick onkin antanut vain helmiä ja vain Killer's Kiss jäi vaille klassikon leimaa, mutta pidän siitäkin erittäin paljon. 

En pysty sanomaan yhtäkään Kubrickin elokuvaa heikoksi, mutta pakon edessä valintani taitaa olla Spartacus. Vaikka elokuva uljas onkin, se jäänee muiden taakse huikeasta loppukohtauksestaan huolimatta. Näkemisestä on aikaa, mutta ainekin aikoinaan mielipiteeni sen suhteen oli sen verran vahva, että turvaudun siihen edelleen. Elokuvana erittäin hieno, Kubrickin elokuvana ihan hieno.

Syy löytynee siitä yksinkertaisesta faktasta, että Kubrickin ei ollut määrä elokuvaa ohjata. Filmaukset olivat jo käynnissä ja lopullisessa teoksessakin on vielä edellisen ohjaajan, Anthony Mannin kuvaamia otoksia. Kubrick repäistiin tilalle Kunnian polut -elokuvasta saadun näytön perusteella ja Kubrick pääsi kokeilemaan ohjaajankykyjä ison Hollywood-spektaakkelin kanssa. Työtaakka oli raskas ja iso syy siihen, miksi Kubrick alkoi ottamaan aina vain enemmän etäisyyttä Hollywoodiin, jotain hyvää Spartacus on siis kuitenkin saanut aikaiseksi.


Martin Scorsese - Vapauden verinen laulu (1972)

Scorsese debytoi lopputyöstään jalostetulla elokuvakokeilulla Kuka kolkuttaa ovelleni? Siitä elokuvasta todella jo aistii valmiin scorsesemaisen tekniikan, sitä on ilo seurata ja siinä on hienoja oivalluksia. Tämän jälkeen legendaarinen Roger Corman pistää Martylle tukun rahaa käteen seuraavaa elokuvaa, Vapauden veristä laulua varten. Tiedossa on ajalleen ominaista eksploitaatiota, minkään ei pitäisi mennä pieleen. Tulos on kuitenkin kuin heikohko Sam Peckinpah -raina, eikä kyseinen ohjaaja muutenkaan kuulu suosikkeihini. Onneksi elokuva kuitenkin menestyi ja tuolloisesta vasta-alkajasta kasvoi yksi elokuvahistorian suurimmista ohjaajista.


David Lynch - The Straight Story (1999)

Väittäessä The Straight Storya Lynchin huonoimmaksi elokuvaksi, kuulostaa helposti yhtä imbesilliltä kuin väittäessään Picasson realistisen kauden maalauksia maalarin huonoimmaksi. Vaikka The Straight Story on sympaattinen pieni elokuva ja happireikä muiden lynchilaisten teosten keskellä, minä yksinkertaisesti tykkään Lynchin tuotoksista silloin kuin ne ovat kaikkea muuta kuin sitä. Ehkei kovin omaperäistä, mutta tiukka fakta. Helpoin ja tylsin vaihtoehtohan olisi nimetä Dyyni huonoimmaksi, niinhän kaikki muutkin tekevät. Se ei kuitenkaan olisi totta. Tämä on ilman muuta katsomisen arvoinen elokuva, mutta jää hieman muiden varjoon.

Saa aivan vapaasti olla toista mieltä, mutta siinä tapauksessa antakaa sen ihmeessä kuulua! Kuuntelen mieluusti.