Prinsessa (2010)

Dokumentteja tehtaillut Arto Halonen on siirtynyt Magneettimiehen jälkeen tositapahtumiin perustuvan pitkän elokuvan pariin ja tuloksena on pienimuotoinen ilmiö. Ensimmäisten viikkojen näytökset pienissä saleissa on jäänyt taakse jatkuvien loppuunmyytyjen iltojen jälkeen. Leffa kerää porukkaa jatkuvalla syötöllä ja se tuskin ainekaa vähentää uusia halukkaita. Elokuva kiinnostaa poikkeuksellisen paljon kaikenikäisiä ja -laisia katsojia. Nykyisellään käypä veikkauskortin etu tiistaisin mahdollistaa kaksi leffaelämystä yhden hinnalla ja se tekee myös oman osansa suomalaisten elokuvien myyntiin, mutta ei tässä kyse ole pelkästä halpuuskortista. Aihe nyt vain saattuu olemaan ilmeisen kiinnostava.

Eipä siinä, itse tarinahan on kiehtova ja mikäs sen parempaa kun mielisairaalaelokuvat. Kyseisiin laitoksiin sijoittuvissa leffoissa on usein käytössä omanlainen huumoriaspektinsa. Hullujen ja humalaisten jututhan on aina hauskoja tai ylipäätään kenen tahansa vähäjärkisen tai päihteiden vaikutuksen alla olevan. Sillä kevennetään helposti synkkiäkin aiheita. Ei voine kieltää, etteikö tässä käytäisi läpi synkkiä asioita ja mielisairaalan tuon aikaisia järkyttävän vääriä hoitomuotoja kuten sähköshokkeja ja lobotomiaa. Silti yleisilmapiiri on kaikkea muuta kuin raskas. Leffa on siis rankkoihin tapahtumiin nähden melkoisen kepeä.

Tarina on siis hyvä. Eletään vuotta 1945 ja mielisairaalaan tuodaan selkeästi traumatisoitunut nuori nainen joka ei puhu eikä pukahda, kunnes eräänä päivänä sanoo olevansa prinsessa. Prinsessa verhoaa kolkon laitoksen linnakseen ja nimeää potilaat hovinsa ihmisiksi tai muiksi merkkihenkilöiksi. Osa lähtee mukaan juttuun, osa ei. Prinsessa ainekin pärjää paremmin omassa kuvitellussa maailmassaan ja laitoksen toinen siniverinen rupeaa seuraamaan kuninkaallista. Leffa ei kuitenkaan tarjoa sinänsä mitään odotettavaa, se on mukavaa kliimaksitonta seurattavaa.

Katja Kukkola prinsessana ja Krista Kosonen Christina von Heyrothina ovat mainioita rooleissaan. Pirkka-Pekka Petelius tekee myös erittäin onnistuneen suorituksen talon yhtenä mielenkiintoisista potilaista. Loput ovat enemmän tai vähemmän rutiininomaisia suomalaissuorituksia. Samuli Edelmann ja Peter Franzén ovat leffassa kuin Samuli Edelmann ja Peter Franzén. Hauska on myös nähdä Ruusun ajan Illinä tutuksi tulleen Paavo Westerbergin aikuisiän rooli. Paula Vesalan leffadebyytti on myös houkutin monille, vaikka rooli on melko pieni.

Kyseessä on suomalaiseksi parempaa keskitasoa, ei mikään dramaattinen tunteisiinvetoaja vaan paria semishokeeraajaa lukuunottamatta hyväntahtoinen tarina potilaasta jolla oli merkitys. Elokuvasta jää mieleen muutamat hyvät ja muutamat pahat hetket. Kaikkiaan katsomisen arvoinen suomalaisuutuus.

Statistics. Syyskuu.

'

Vai että lokakuu. Illat pimenee, kylmenee ja punkku alkaa maistua. Mutta mites meni syyskuu.

Kuunvaihteessa oli muutto ja tämän takia viimekuussa ei ole ollut juuri aikaa postailla, eikä ole välttämättä vieläkään vähään aikaan. Onneksi ulkopuoliset tahot ovat olleet ystävällisiä About Top 10-projektin kanssa ja antaneet julkaistavaa.


Elokuvat.

Kuukauden kaksi parasta.
Viimekuussa kaksi oli ylitse muiden.


Clint Eastwood: Gran Torino (2008)

Gran Torino. Clint Eastwood ei kuulu suosikkeihini. Million Dollar Baby senkun keräsi kehuja, muttei kolahtanut juuri itselleni. Gran Torinon ulkokuori sinänsä ei ole houkutteleva, mutta tarina imaisee kyllä heti sisään. Eastwood vetää ensiluokkaisen roolin, siis todella poikkeuksellisen hienon. Katkeroituneena Korea-veteraanina hän ei tykkää naapurin vinosilmistä, muttei myöskään sukulaistensa veltosta meiningistä. Silmäteränä takapihalla komeilee 1972-vuoden Gran Torino, joka saa sattumien kautta keskeisen roolin tarinassa.



Jan Kounen: 99F (2007)

99F. Luettuani kirjan, ihmettelin vain millaisen elokuvan siitä saisi aikaiseksi. Siihen ei välttämättä edes moni pystyisi, mutta Jan Kounen on ilman muuta mies paikallaan. Leffa on kunnon trippi jonka haluisi nähdä pian uudestaan. Tuomas Vimman Helsinki-trilogia kohtaa Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Ei sovi kaikille.


Kuukauden Loput.

Murha kolmannessa kerroksessa. Maailman ensimmäiseksi film-noir elokuvaksi sanottu leffa vuodelta 1940. Juuri vähän yli tunnin mittainen tumma tarina luo vankan pohjan genren voitokkaalle vuosikymmenelle, vaikka onkin jäänyt myöhempien bogartien varjoon. Varjosta tosin ne parhaat noirit löytääkin. Mainio elokuva, hyvät näyttelijäsuoritukset aina Peter Lorresta Elisha Cook Jr.:n ja upea unikohtaus.

Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon. Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy. Uuno Turhapuro muuttaa maalle. Uunoista olikin jo juttua aiemmin. Ensimmäisenä mainittu kuuluu parhaimpiin Uunoihin.

Pitkä kuuma kesä. Ihan okei. Joitain hyviä läppiä, Unto Helo ja Toni Wirtanen vetää ihan hyvät roolit. Jimi Pääkallo ärsyttää olemuksellaan kuten aina.

Remember me. En katsonut alusta, joten en sano mitään muuta kun että loppu oli pahimpia floppeja aikoihin.

The Last Airbender. Lipunmyynnissä voisi varoittaa etukäteen jos elokuva on näin huono. Tehosteet kuitenkin näyttäviä.

Vesku. Asiallinen dokkarinpätkä.

In the mood for love. Joskus leffan katsomiseen on väärät olosuhteet, joskus leffa ei vain kolahda. Luultavasti vaikuttava elokuva meni täysin ohi väärin katsottuna ja luultavasti on pakko katsoa joskus paremmalla onnella.

Precious. Ei anna kirjan lukeneelle juuri mitään. Periaatteessa ihan hyvä roolitus, vaikka Mariah Careyn ja Lenny Kravitzin tunkeminen mukaan vaikuttaa hieman väkinäiseltä.

Prom Night. Toissavuonna tehty uusinto, joka on täydellisen turha.

Bolt. Ihan perushyvä animaatio, korkean nykytason mittapuilla ei mikään poikkeuksellisen hyvä.

Rööperi. Toimii ihan okei toisellakin katselukerralla.

Factory Girl. Tämäkin toista kertaa katsottu, parempi kuin muistin. Suositeltava Warhol-piireistä kiinnostuneille.

Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla. Todella huono. Keith Richards vilahtaa ja kolme tuntia muuta settiä.

Break-Up. Yllättävän hyvä leffa. Etenkin kun pääosassa on Jennifer Aniston ja Vince Vaughn, parempaan ei pystyisikään. Jotenkin aistin selkeitä kaikuja Rob Reinerin elokuvasta Kun Harry tapasi Sallyn, ja se ei ole lainkaan huono asia.


Drag me to Hell (2009) on tsekkaamisen arvoinen kauhukökkis.

Drag me to Hell. Sam Raimi palaa kauhuelokuvien pariin oikeastaan aika mainiolla tuotoksella. Tulos on enemmän kuin vain paikoitellen epäuskottava, välillä jopa aika nolo, mutta Raimin tavaramerkiksi muodostuneella huumoriaspektilla saadaan leffa kuitenkin toimimaan. Käsikirjoitus muistuttaa välillä peruskoulujullin käsialalta, mutta vauhdikkaasti tehty elokuva viihdyttää koko pituutensa ajan mainiosta. Suosittelen etenkin kökkökauhun ystäville.


TV & Video

Snooker. Kanavia näkyi ilmaiseksi viikonlopun ajan ja sain pitkästä aikaa seurata suosikkilajiani snookeria Eurosportilta. Hassua sinänsä, että snooker saattaisi olla suurin syy hankkia maksullisia kanavia oikeastikin. Eurosport näkyi ennen ilmaiseksi ja sen takia moisen kanavan hankkiminen kuulostaa typerältä, etenkin kun sieltä ei tulee mitään muuta mitä seuraisin. Tahtoisin silti kovasti.

VH1 Classics. Erittäin mainio kanava. Vanhoja kunnon hittejä loistavine musavideoineen. Addiktoivaa settiä.

Tintin seikkailut. Muutamia jaksoja on tullut nähtyä aiemmin, mutta löytyipä nyt sen verran huokea poksi, että oli ostettava. Jaksojen taso on aika pitkälti tasaisen hyvää, mutta muutama taasen on ollut selkeästi parempi.


Pelit

Tasohyppelyt oli aika kova sana viimekuussa. Neljä loikintapeliä tuli pelailtua läpi ensimmäistä kertaa.

Sonic Gems Collection (PS2)


Sonic CD (1993)

Segaa en ole ikinä pelannut ja aloitan tutustumisen peleihin nyt sitten tällaisella pleikkarijulkaisulla. Sonic pelien b-puolet on koottu yhteen levyyn jatkorahastuksena aiemmin ilmestyneelle Mega Collectionille. Suurinosa peleistä on aika huttua mutta kolme hyvää Sonic-hyppelyä jo kertoo, että jos huonompien sonicien taso on näin hyvä, niin parhaat on oltava loistavia.

Sonic CD (Sega CD)
Sonic the Hedgehog 2 (Game Gear)
Sonic the Hedgehog: Triple Trouble (Game Gear)

Sonic CD on mainio peli. Sonic on jotenkin aina ennen ärsyttänyt ennenkaikkea vauhdillaan. Nyt kun otan ja kokeilen, se tuntuu aluksi edelleen vain typerältä. Rataa vaan lähdetään juoksemaan ja hypitään, pompitaan, lennetään ja ollaan maalissa. Sama toistuu seuraavassa tasossa. Radat tuntuu siltä että ne on luotu siten, että Sonic pamautetaan sadan kimpoilun jälkeen aina vain maaliin, joskin joka kerta eri kautta. Pikkuhiljaa ratoihin alkaa tulla jonkinasteista tasoa, mutta eksymisen vaaraa ei erityisesti ole. Toisaalta kuoleminenkin on verrattain hankalaa, sillä osuttaessa vihulaiseen, menettää sormuksia joita saa lähes koko ajan lisää.

Ratojen kuluessa huomaa pikkuhiljaa, että vauhdikkuushan se onkin hauska juttu. Pelissä on myös yksi mielenkiintoinen yksityiskohta, siinä voi matkustaa ajassa menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Paikat muuttuvat aikakausittain ja niistä pääsee sitten erilailla etenemään. Aikawarppi aktivoituu kun löytää Past tai Future merkin ja lähtee kirmaamaan, sikäli jos vauhtia ei mikään pysäytä. Pelin läpäisyn jälkeen on sitten hauska kokeilla uusia nopeusennätyksiä Time Attack-moodilla. Kaikin puolin melkoisen onnistunut peli lajissaan.

Levyn Game Gear -pelit on tyrkätty mukaan lähinnä heikkona bonarina, mutta kyllä Sonic 2 ja Sonic Triple Trouble olivat ihan mieleeni. Ruudun saa joko normaalina postikortin kokoisena tai sitten kokoruudun kokoiseksi venytettynä. Ns. huono grafiikka tässä tapauksessa ei haitannut itseäni tippaakaan. Radat ovat oikein miellyttäviä ja pelattavuus ok. Osa loppareista siellä täällä taisi olla hieman rasittavia, muttei liiaksi asti.

Yllämainitut kolme peliä siis olivat pelaamisen arvoisia. Pari muuta epämääräistä GG-hyppelypeliä oli Tailsin tähdittämiä, eikä niin hyviä. Tai no toisessa ei hypitä, vaan lennetään. Sitten on Pinballia ja Kartia jne. Sonic R ja Sonic the Fighters edustaa uudempien konsolisukupolvien pelejä, eivätkä ole juuri mistään kotoisin. Sonic R on ärsyttävä rallipeli ja Sonic the Fighter ärsyttävä tappelupeli. Vectorman 1 & 2 ilmestyy pelattaviksi kun on hakkaillut tarpeeksi pelejä. Ne itseasiassa päihittävätkin puolet levyn varsinaisesta tarjonnasta.


Crash Bandicoot: Wrath of Cortex (PS2)


Välillä on pelattava Crashin tyttiksellä. Sidekickit harvoin on kivoja, kuten ei tämäkään eukko.

Neljäs Crash on vielä oikein hyvä. Grafiikka on aika mukavannäköistä ja jopa vedenalaisjaksotovat kerrankin siedettäviä värikkään maailmansa ansiosta. Osa radoista mennään läpi gladiaattoripallon sisällä ja se on mielestäni erittäin hauska lisä Crash-pelien erikoisuuskavalkaadiin. Pelin läpäisee jälleen melko kivuttomasti ja varsinainen hauskuus alkaa timantteja keräillessä ja nopeusennätyksiä tehtäessä.

Pandemonium (PS1)

Etsiessäni Final Fantasy 6:n levyä löytyikin oikeastaan Pandemonium, jota en ole tiedostanut omistavankaan. Aikoinaan tuli pelailtua peliä melkoisesti PC:llä ja radat on ties yli kymmenen vuoden jälkeen hyvässä muistissa. Tykkään pelattavuudesta erittäin paljon. Pelaaja liikkuu kolmiulotteisessa maailmassa kaksiulotteisesti, "kamera" liikkuu upeasti ja ratasuunnittelu, musiikki ja salareitit on onnistuneita. Olipahan hauska pelata läpi pitkästä aikaa, vaikkakin lopparit on ärsyttäviä.

Abe's Odyssee (PC)

Muuton yhteydessä kaivelin vanhoja pelejä ja kokeilin huvikseni. Läppäri ei ole ehkä hyvä pelikone, mutta eipä se juuri Abea haittaa. Peli ei kuitenkaan kuulu varsinaisesti suosikkeihin, enkä ole ikinä pelannut sitä edes läpi.

Läksiäistahkontaa koki: Tekken 5, NHL 2004, Tony Hawk 3 (PS2)


Ruoka & juoma.



Koin myös Ikea-debyyttini. Ei kai se pöllömpi kauppa ole. Ihan hyvä hinta-laatu suhde siellä on myös pöperöissä. Aamupalan ja lounaan siellä kerkesi mättää viikko sitten ja sunnuntaina tuli sitten käytyä myös brunssilla. Käynnit sijoittuivat siis keskiviikkoisen Alcestin ja lauantaisen Sólstafirin keikkojen jälkeisille päiville. Keikoista ehkä tarkemmin sitten joskus myöhemmin. Tulipahan piipahdettua sitten Helsingin reissulla myös pastaravintola Tony's Delissä, jossa söin ehkä jotakuinkin parhaan pasta-annoksen mitä muistan (ricottajuustolla, parmankinkulla ja pinaatilla täytettyjä pastarullia). Sellasia tällä kertaa.


Elokuva-Aitta 1964. N:o 19

About Top 10: Fenriz

About Top 10 on sarja jossa ihmiset kertovat omista lempielokuvistaan. Olen siis pyytänyt kaikkia osallistujia miettimään omat suosikit ja kertomaan millainen vaikutus niillä on ollut ja milloin on nähnyt ne ensikerran. Tämän lisäksi osallistujat kertovat elokuvien kulutuksestaan yleisesti, mikä on viimeisin elokuva jonka on käynyt katsomassa, mielipide suomalaisista elokuvista ja parhaista soundtrackeista. Lopuksi kuullaan myös kunkin mieltymys kahvinjuontiin.

Jotkut ovat vastauksissaan suurpiirteisempiä ja tällä kertaa vieraamme asettelee asiansa lyhyesti ja ytimekkäästi. Vieras on Darkthronen Fenriz, joka ei pidä listojen tekemisestä joten sellaista ei tähän saada vaikka hän itsekin toteaa kaikkien pitävän niistä. Leffojen nimet ei kuulemma jää välttämättä mieleen kun keskittyy pääasiallisesti musiikkiin.

Minkälaisista elokuvista pidät?

Elokuvista jotka kertovat elämästä yleisesti ja siitä syystä elämänkuvaajat, kuten Aki Kaurismäki ja Jim Jarmusch kuuluu suosikkeihin.

Leffateatterissa käyminen?

Isoissa leffateattereissa en käy, vaan lähinnä pienissä elokuvapaikoissa, jotta saisi olla rauhassa ja nauttia vapaa-ajasta. Leffaksi kelpaa mikä tahansa mielenkiintoinen tai hämäräperäinen. Elokuvissa olen viimeksi käynyt katsomassa vanhan seitkytluvun roadmovien Two-Lane Blacktop, se oli "cool as hell!"

Mieleenpainuvimmat leffat?

Lähivuosien vaikuttavimpia elokuvia on amerikkalaisen monitaiteilija Miranda Julyn debyytti Me and You and Everyone We Known (2005). Toinen mieleenjäänyt leffa on Wendy & Lucy (2008), niinikään jenkkiläinen leffa, jossa nuori tyttö aikoo aloittaa uuden elämän koiransa kanssa Alaskassa.

Aliarvostetuin leffa on Desert Winds (1995), jossa Heather Graham ja Michael A. Nickles esittävät erämaan yksinäisiä nuoria jotka tutustuvat toisiinsa satojen kilometrien välimatkan takaa tuulitunneliin huutaen. Yliarvostetuinta leffaa ei tule mieleen, mutta Speed (1994) pistää vihaksi, koska sen pääosissa on kaksi suurinta inhokkia, Reeves ja se nainen jonka nimeä ei sovi mainita.

Soundtrack?

Soundtrackit ei ole mieleen. Niistä pidetään yleensä, koska tykkää jostain kohtauksista tai elokuvista ja se on väärä tapa lähestyä musiikkia - kuin perheenjäsen yrittäisi tykätä matskustasi väkisin. Se on väärä tapa tutustua musiikkiin ylipäätään.

Kahvi?

En ole ikinä juonut sitä. Vesi taas on todellinen addiktio, siis todella. Se saattaa selittää sen, etten ole ollut sairas kolmeen vuoteen.

Drudkh: Handful of Stars (2010)

Drudkh on kahdeksanvuotisen historiansa aikana julkaissut jotakuinkin levyn per vuosi, poikkeuksena oli toissavuosi kun mitään ei kuulunut. Välivuotta edeltävinä vuosina tuli tupla-annokset, 2006 studioalbumi ja levyllinen folk-versioita vanhoista biiseistä, 2007 studioalbumi ja rajoitetusti painettu ep. Mitä tapahtuikaan tuona välivuotena? Drudkh teki sopimuksen Season of the Mistin kanssa. Yhtiö on nyt julkaissut bändin koko tuotannon uusiksi uusilla kansitaiteilla ja uudet levyt julkaistaan ties minkämoisina jättibokseina.

Ensimmäinen ison levy-yhtiön alla julkaistu Microcosmos ei ikinä kolahtanut kuten aiemmat levyt. Levy tuntui jotenkin liian kliiniseltä ja väkinäiseltä. Tämän takia odotukset uutukaiseen olivat tietenkin hyvin pelon sekaiset.

Nyt kuunneltuani levyä kerta toisensa jälkeen voin huokaista helpotuksesta ja todeta että tykkään levystä. Se on ilman muuta paljon parempi kuin edellinen levy, joka oli ensimmäinen pettymys bändin koko katalogista. Fiilis levyllä on jälleen sitä vanhaa melankolista ja tunnerikasta Drudkhia mitä pitääkin. Soundi on riisuttu ja maanläheinen, sävellyksillä ei suorastaan tähtiä kurotella, niitähän onkin kuulemma jo se kourallinen. Bändin levyt ovat aina toimineet itselleni syksyn ääniraitana ja tämä on taas levy joka kelpaa tarkoitukseensa.

Tasapaksuin kappale levyllä tuntuisi olevan intron jälkeen ensimmäinen raita, eeppinen Downfall of the Epoch. Se ei ole huono, mutta se ei ole mikään mukaansatempaavin aloitus. Ensikertalaiselle tuo yli 12 minuuttinen rypistys voi olla ratkaiseva tekijä pikaisessa bändin arvioimisessa. Kunhan antaa levylle mahdollisuuden, loput biiseistä ovat erittäin onnistuneita ja tuokin kappale alkaa kerta kerralta avautumaan enemmän.

Aloitusjärkäleen jälkeen levyn laadussa ei olekaan sitten mitään moitittavaa. Yhden hudin jälkeen bändi jatkaa loistavien levyjen sarjaa, jota pidetään yllä tasaisen tappavalla tahdilla. Levyn seuraavat kolme kappaletta Towards the Light, Twilight Aureole ja The Day Will Come eivät jää vanhempien levyjen klassikoiden varjoon. Vaikka biisien nimet jälleen ovat englanniksi, laulu toimitetaan mitä ilmeisimmin ukrainaksi. Toisaalta, lyriikat ovat aina jääneet arvailujen varaan ja sen takia niitä on useasti väitetty valheellisesti ns (national socialism)-henkisiksi. Drudkhilla on tiukka linja ulosantinsa kanssa, ei kuvia, ei haastatteluja, ei keikkoja, vain levyjä. Sen verran on kuitenkin tehty selväksi, että bändillä ei ole mitään tekemistä ns-ajattelumallin kanssa. Monet sanoituksista perustuu ukrainalaisten runoilijoiden teoksiin.

Levy julkaistaan myös 600 kappaleen rajoitettuna boxipainoksena, jossa mukana tulee kaikkea tarpeellista, kuten Drudkh-mustetta ja sulkakynää. Samaan aikaan ilmestyy myös kaksi coveria sisältävä ep, jota saa tilattua mm. boksin mukana ja vinyylinä. Ep kantaa nimeä Slavonic Chronicles ja sen cd-versio on minimalli joka ei itseäni juuri lämmitä kun ei ole juurikaan niitä tukevia soittimia. Vinyylimuodossa se on taas itselleni enemmän kuin tervetullut.

Ep:n ensimmäinen raita on Master's Hammer cover Indiánská Píseò Hrùzy. Drudkhin mittakaavalla ehkä hieman kokeellinen veto, mutta riipaisevan upea tulkinta. Vain viiden ja puolen minuutillaan se on paljon lyhyempi kuin Drudkhin omat kappaleet ja laahaavuudestaan huolimatta siinä tuntuu selittämätöntä vauhtia, joka ei todellisuudessa kumminkaan etene. toisen puolen täyttää versio Sacrilegiumin kappaleesta Tam Gdzie Gaśnie Dzień. Kyseessä on Drudkhin uran nopeatempoisin veto. Yleensä bändi saa aikaan hypnoottisen junnauksensa hitaalla doomahtavalla tatsillaan, mutta tässä tulee todistettua että se onnistuu siinä myös nopealla takomisella.

Covereita bändi ei ole ennen julkaissut ja ehkä siksi nämä kaksi biisiä on haluttu pitää irti pitkäsoitosta. Toisaalta niiden on ehkä katsottu myös poikkeavan liikaa varsinaisen levyn linjasta, eikä niitä ole esimerkiksi liitetty kalliimman painoksen bonusraidoiksi. Toisaalta kysymys voi olla yksinkertaisesti siitä lupaavasti alkaneesta Season of the Mistin rahastuskampanjasta. Kaikesta huolimatta lisälätty on syytä lisätä tilaukseen, sen verran hyvää laatua sekin on. Usko Drudkhiin on palannut.

Punahilkka

Neil Jordan: Sudet tulevat (Company of Wolves, 1984)

Punahilkka on ollut yleisesti tunnettu kansantarina jo satoja vuosia ja se esiintyy populaarikulttuurista yleisesti. Kaikkien oletetaan tuntevan tarina ja ymmärtävän asiayhteys kertomatta siitä mitään. Imdb tietää kertoa punahilkan esiintyneen ainekin 80 elokuvassa, joista ensimmäinen on tehty 1901. Ensivuonna satakymmen vuotta ensifilmatisoinnistaan on määrä ilmestyä Catherine Hardwicken ohjaus, jossa keskiaikaisessa ihmissuden terrorisoimassa kylässä asuva tyttö rakastuu vanhempiensa kauhuksi orpoon puunhakkaajaan. Hardwicke tunnetaan elokuvistaan 13, Lords of Dogtown ja Twilight, eli sopii olettaa kohdeyleisön olevan varhaisnuoret.

Punahilkka kuuluu satuihin jota kerrottiin kylillä jo satoja vuosia ennen ensimmäistä kirjoitettua muotoaan. 1300-luvulta lähtien ranskalaiset ja italialaiset kertoivat tarinoita, jotka toimivat pohjana myöhemmille versioille. Aluksi pahiksena saattoi olla peikko, örkki tai ihmissusi. Joissain versioissa senkertainen pahis pisti tytön syömään isoäitinsä lihaa ja verta, joissain se pakotti tytön riisumaan ja polttamaan hilkkansa, useissa tarina loppui siihen kun tyttö joutui hukan kitaan.

Ensimmäinen vakiinnutettu variaatio syntyi kun ranskalainen Charles Perrault kokosi kirjan kylillä kuulluista tarinoista. Perraultin käsittelyn saivat myös monet muut rakastetut lastensadut kuten Ruusunen, Tuhkimo ja Saapasjalkakissa. Kyseessä on ensimmäinen painettu versio Punahilkasta ja se näki päivänvalon 1697. Perraultin kyynisessä versiossa tyttö on viehättävä ja "hyvin kehittynyt" nuori nainen. Punainen hilkka on Perraultin keksintö ja se kuuluu tarinan myöhempiin muotoihin merkittävänä symbolisena elementtinä. Perraultin tulkinnat tarinoista ovat ylitse moralisoivia ja uhkaavia. Hän haluaa antaa opetuksen, eikä täten jätä tarinan tyttöä henkiin.

From this story one learns that children, especially young lasses, pretty, courteous and well-bred, do very wrong to listen to strangers, And it is not an unheard thing if the Wolf is thereby provided with his dinner. I say Wolf, for all wolves are not of the same sort; there is one kind with an amenable disposition — neither noisy, nor hateful, nor angry, but tame, obliging and gentle, following the young maids in the streets, even into their homes. Alas! Who does not know that these gentle wolves are of all such creatures the most dangerous!

- Charles Perrault


David Kaplan: Little Red Riding Hood (1997)

Grimmin veljekset kirjoittivat kiertäviä tarinoita uusiksi 1800-luvun Saksassa ja ne kuuluvat monien satujen tunnetuimpiin versioihin. Punahilkan he kirjoittivat lukuisia kertoja uusiki. Ensimmäinen versio kirjoitettiin 1812. Alkupuoli on silkkaa Perraultia ja loppu on identtinen toisen Grimmin sadun (Susi ja seitsemän kiliä) kanssa. Siinä kirvesmies tulee ja pelastaa tytön ja mummun suden vatsasta.

Tähän kirjoitettiin myös jatko-osa, joka muistuttaa Kolmea pientä porsasta. Vahingosta oppineena punahilkka ei poikkea tieltä ja kerkeää mökkeröön johon he houkuttelevat makkaran hajulla suden savupiipun kauttaa porisevaan pataan. 1857 Punahilkka sai lopullisen ja tunnetuimman muotonsa ja loppunsa, eli suden vatsaan sullotaan painavia kiviä ja ommellaan umpeen. Suden herättyä ruokalevoltaan se menee lipittämään vettä ja hukkuu raskaan taakkansa takia.

Tarinan synnyinaikoina sudet ovat olleet todellinen uhka ja se on luonnollinen valinta synkässä metsässä piileväksi vaaraksi. Tarinaa voi joka tapauksessa lukea symbolisena valistuksena. Tulkinnanvaraisuutta on jonkinverran, mutta yksi selkeä lähtökohta on että kyse on tytön kasvamisesta nuoreksi naiseksi ja sen tuomista vaaroista. Tyttö on viehättävä ja alkaa kiinnostavaksi saalistajien silmissä. Tyttö ei kuitenkaan ole vielä täysin kypsä kohtaamaan elämän realiteetteja ja uskoo naiivisti vain kaikkien hyväntahtoisuuteen. Polulta poikkeaminen kuvastaa nuoren kiinnostusta asioihin, joihin ei tulisi kajota.


David Kaplan: Little Red Riding Hood (1997)


Tex Avery: Red Hot Riding Hood (1943)

Tex Avery muistetaan rohkeista ja kyseenalaisistakin piirretyistä, joista yksi on modernisoita versio Punahilkasta. Se alkaa perinteisesti, mutta tarinan hahmot heittää hanskat tiskiin ja haluaa vaihtelua. Punahilkka esittää tanssijaa johon susi hullaantuu. Susi päätyy lopulta muorin luksussviittiin josta ei meinaa päästää karkuun vaikka haluisi, kun kuoren alla isoäiti onkin melkoinen puuma. Punahilkka on sittemmin päätynyt standardiksi piirretyihin ja parodioihin.

Angela Carterin novellikokoelmassa Verinen Kammio (Bloody Chamber, 1979) esiintyy lukuisia ihmissusi- ja punahilkkatarinoita, jotka poikkeuksetta ovat synkkiä tarinoita seksuaalisuuden heräämisestä ja lykantropiasta. Raskaat teemat ja lohduttomat kohtalot eivät ole tarinoissa kovinkaan oikeutettuja.

Neil Jordan filmasi elokuvan Sudet tulevat (Company of Wolves, 1984) perustaen sen kahteen Carterin novelleista. Elokuvassa tarinalla esiintyy äärimmäisen symbolinen ulkoasu ja sen visuaalinen ilme on upea. Sen rakenne on episodimainen ja tämä selitetään tytön valveunen vaiheilla olevalla mielikuvituksella, jossa tapahtumat liittyvät ulkoisiin häiriöihin todellisessa maailmassa. Tyttö on kokeillut isosiskonsa meikkejä ja huulipunaa ollessaan yksin. Mieltä painavat kysymykset piirtyy uniin ja koiran haukunta vaihtuu suden ulvonnaksi.


Neil Jordan: Sudet tulevat (Company of Wolves, 1984)


Jan Kounen: Le dernier chaperon rouge (1996)

Jan Kounenin Le dernier chaperon rouge (1996) on värikylläinen fantasiamusikaali, jossa Emmanuelle Béart esittää tanssivaa punahilkkaa, jolta kepeillä linkkaava pahis haluaa jalat. 25 minuuttisessa elokuvassa tanssitaan metsän sienten kanssa, lauletaan ja otetaan yhteen hirviöiden kanssa. Musiikki on erityisen kaunista ja kuvat upeita. Jeunetin kanssa yhteistyötä tehnyt Marc Caro on ollut näyttelemisen lisäksi mukana elokuvan visuaalista ilmettä tehdessä ja sen todella huomaa. Hänellä on täysin omanlaisensa tunnistettava tyyli ja se antaa lopullisen säväyksen leffan loistavuudelle.

David Kaplan teki oikeastaan Kounenin versiolle vastavedon vuotta myöhemmin. Niinikään lyhytelokuva, mutta täysin erityyppinen. Mustavalkoinen ekspressionistinen goottisatu, jossa Christina Ricci esittää jo selvästi aikustuneempaa tyttöä. Viimeisteltyä elokuvallisuutta rikotaan lopussa hieman lapsenomaisella pissakakkahuumorilla, eikä loppuratkaisukaan ole perinteinen.

Punahilkasta on tullut myös tietyllä tavallaan symbolinen hahmo, jolla kuvataan saalistajien uhria. Elokuvassa Hard Candy (2005) asetelma on käänteinen ja tyttö yrittää itse houkutella sutta, eli netissä tyttöjä jahtaavaa miestä satimeen. Elokuvassa on kohtaus jossa tyttö on verhottu punaiseen huppariin ja ympäristönä toimii metsä jossa hän telmii. Suoranaisesti elokuva ei ole filmatisointi punahilkan tarinasta, mutta sen elementtien kanssa flirttaillaan selkeästi.


David Slade: Hard Candy (2005)

About Top 10: Ontto / Oranssi Pazuzu

Pazuzu Manaajassa (Exorcist, 1973)

About Top 10 on sarja jossa ihmiset kertovat omista lempielokuvistaan. Olen siis pyytänyt kaikkia osallistujia miettimään omat suosikit ja kertomaan millainen vaikutus niillä on ollut ja milloin on nähnyt ne ensikerran. Tämän lisäksi osallistujat kertovat elokuvien kulutuksestaan yleisesti, mikä on viimeisin elokuva jonka on käynyt katsomassa, mielipide suomalaisista elokuvista ja parhaista soundtrackeista. Lopuksi kuullaan myös kunkin mieltymys kahvinjuontiin.

Tämänkertainen vieraileva tähti on psykedelistä blackmetalia soittavan Oranssin Pazuzun Ontto. Bändiltä on tulossa syksyn aikana splitti Candy Canen kanssa ja maistiaisia voi ja kannattaa ilman muuta käydä jo kuuntelemassa bändien Myspace-sivustoilta. Biisi Farmakologisen kultin puutarhassa potkii pirun kovaa ja jatkaa siitä mihin loistava debyytti jätti. Splittiä odotellessa sopii tsekkailla elokuvamaisten atmosfäärien vaikutteet leffamaailmasta. Tämä on neljäs About Top 10 ja listan aloittaa elokuva, joka esiintyy sarjan listoilla jo kolmatta kertaa.

Tämän hetken top 10.

Alien (1979)

Näin jatko-osan Aliens joskus yhdentoista ikäisenä ja se oli silloin pelottavinta ja kovinta kamaa mitä koskaan on tehty. Ensimmäinen ja vielä jännittävämpi Alien tuli sitten vuokrattua heti kun oli tilaisuus. Tämä on todella piinaava elokuva. Tykkään tavasta, jolla jännitys nostetaan hitaasti huippuunsa ja shokeeraavia kohtauksia säännöstellään just sopivassa suhteessa. Myös Goldsmithin säveltämä musiikki on mahtavaa. Oranssi Pazuzu on ottanut tästä elokuvasta paljon vaikutteita aina sanoituksia myöten. Erityisen vaikuttavia itselle on nuo synkät avaruuskuvat ja kyyninen suhtautuminen tulevaisuuteen.

Psyko (1960)

Kahdentoista vanhana sain ensimmäisen kosketukseni kauhuelokuviin Psykon kautta ja loppukohtaus jäi kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Tuli semmoinen olo, että tätä pitää saada lisää! Psyko on kyllä maineensa veroinen ja kestää useita katselukertoja, vaikka käynnistyykin tosi hitaasti. Loppuratkaisu on mielestäni psykologisesti tarkkanäköinen ja tyylikäs. Sen voi katsoa myös traagisena sairaskertomuksena. Tämän jälkeen tuli teini-ikäisenä katseltua kauhunnälkään jonkin verran kaikenlaista horroria, splatteria ja muuta.

Manaaja (1973)

Manaaja pitää tietysti mainita jo senkin takia, että siitä keksimme bändille nimen. Pazuzuhan on se muinainen demoni, jota tässä yritetään manata tytöstä ulos. Tykkään 60- ja 70-lukujen saatanallisista kauhuelokuvista, tyyliin Rosemaryn painajainen ja Ennustus, koska Saatana on sopivasti häiritsevä ja anarkistisen epäkorrekti hahmo. Tai ainakin se oli sitä 70-luvulla. Manaaja on mun mielestä klassista kauhua parhaimmillaan, sopivasti tabuja rikkova ja uskontokiihkoilijoita kiusaava. Hyvin blackmetal-henkinen elokuva siis.

Sunshine (2007)

Tää Danny Boylen avaruusjännäri leimattiin tuoreeltaan vähän epäonnistuneeksi, mutta mulle se upposi todella hyvin. Se sijoittuu avaruusalukseen, jonka tehtävä on matkustaa Aurinkoon korjaamaan/tehostamaan fuusioreaktiota. Tai jotain sinne päin. Elokuvassa kuvataan upeasti Auringon valtavaa energiaa ja sen massan fysikaalisia vaikutuksia, miten esimerkiksi aika ei toimi totutulla tavalla gravitaatiovaikutuksen takia. Ihan true fysiikkascifiä siis. Lopussa homma ottaa juonenkäänteen vielä enemmän jännityselokuvan suuntaan, mutta toimii mun mielestä sellaisenakin. Omaperäinen ja tosi visuaalinen leffa.

2001: Avaruusseikkailu (1968)

Listan kolmas ja paras avaruuselokuva. Stanley Kubrick on ollut suosikkini jo pitkään, ja oikeastaan olisin voinut täyttää puolet tästä listasta sen elokuvilla. En muista koska näin tän ekan kerran, mutta muistan etten tajunnut siitä silloin oikein mitään. Nykyäänkin loppuratkaisu on silkkaa mysteeriä, mutta se ainoastaan lisää elokuvan kiehtovuutta. Avaruuskuvat on upeita, ja lopussa tapahtuva monoliitin kohtaaminen ja hyperajojakso kuuluvat mun kaikkien aikojen hienoimpiin elokuvakokemuksiin. Haluaisin tehdä musiikkia, jota voi soittaa tuon kohtauksen taustalla. Tykkään myös erityisesti siitä, että elokuvassa on selkeä juoni, mutta se on kuitenkin rakennettu siten, että katsojan omille tulkinnoille jää paljon tilaa.

Vampyyrintappajat (1967)

Roman Polanski on toinen kestosuosikkini. Vaikka sen leffat on saaneet välillä nihkeänkin vastaanoton, niin niissä on silti se oma polanskimainen tunnelmansa jota on vaikea kuvailla. Vampyyrintappajat ei ole ehkä yhtä tyylikästä Polanskia kuin vaikkapa Vuokralainen tai Pianisti, mutta kauhukomediana se on tosi onnistunut. Huumoria ei yliannostella, vaan hauskat tilanteet rakennetaan harkiten ja huolella. Vampyyrin linna on myös erittäin tunnelmallinen ja pahaenteisyydessään mieleenpainuva. Leffassahan esiintyy Polanskin esittämän hahmon rakastettuna myös hänen tuleva vaimonsa Sharon Tate, jonka Mansonin jengi teurasti pari vuotta myöhemmin.

Nosferatu: Phantom der Nacht (1979)

Jos pitäisi valita paras vampyyrielokuva, niin äänestäisin varmaan tätä Werner Herzogin Dracula-filmatisointia. Senkin uhalla että leimataan elitistiksi. Tää ei ole niin kuuluisa kuin alkuperäinen mykkä-Nosferatu tai Christopher Leen versiot, mutta voittaa ne monella osa-alueella. Klaus Kinskin vampyyri on vastenmielinen ja surullinen hirviö ja Popol Vuhin hippeily toimii ääniraitana mahtavasti. Tyyliltään tää on aika näytelmällinen ja välillä liiankin hidas, mutta toisaalta kuvaus ja rytmitys on silti runollisen sujuvaa ja hienostunutta. Erityisesti kohtaus, jossa Nosferatu näyttää vieraalleen todellisen luontonsa kesken illallisen on kylmäävä. Ei tää kuitenkaan ehkä kauhuelokuvasta mene.

Mulholland Drive (2001)

Lynchin elokuvista on vaikea valita suosikkia, koska ne on kaikki loistavia. Tää teki erityisen vaikutuksen osittain, koska näin sen ekaa kertaa valkokankaalta. Leffan loputtua oli hölmistynyt olo, vähän niin kuin olisi lapsena ollut katsomassa taikuria. Lopputekstien ilmestyessä koko teatteriyleisö vain istui hämmentyneenä ja vaivaantuneesti hörähdellen. Toisella kerralla juonesta pystyi jo tekemään tulkintoja. Mulla oli jossain vaiheessa ajatus siitä, mitä tässä elokuvassa tapahtuu, mutta nyt en enää muista. Tarvii siis katsoa uudestaan! Tässäkin kiehtoo just toi mysteeri, tulkinnanvapaus ja se miten hienosti elokuva pelaa katsojan alitajunnan ja odotusten kanssa.

Videodrome (1983)

Kaveri näytti tämän mulle joskus viitisen vuotta sitten ja elokuva jämähti tajuntaan kuin sotkeutunut VHS-kasetti nauhuriin. Cronenberg kuului jo ennestään suosikkiohjaajiini, mutta tämä oli jostain syystä jäänyt väliin. Tässä televisioyhtiön pikkupamppu saa vihiä snuff-elokuvia lähettävästä kanavasta ja sekaantuu sekä mysteeriin että Debbie Harryn esittämään femme fataleen. Loppupuolella elokuvan todellisuus flippaa oikein toden teolla Lynchin tyyliin, mutta kuvasto on cronenbergiläistä puolisplatteria. Erittäin häiritsevä ja kummallisia ajatuksia herättävä elokuva.

Antichrist (2009)

Lars von Trieriä on tullut fanitettua Breaking the Wavesista lähtien. On hienoa, kuinka sen elokuvista jää aina käteen semmoinen emotionaalisesti turpaanvedetty olo. Antichrist piti tietysti nähdä heti ilmestyessään valkokankaalta ja kylläpä toimi hyvin. Trierin aiemmista leffoista täysin poikkeava visuaalisuutta korostava kuvaustyyli on aivan mahtavan näköistä. Monet metsäkohtauksista, kuten se jossa Charlotte Gainsbourgin esittämä hahmo sulautuu ruohikkoon pahaenteisen musan säestyksellä on kuin suoraan painajaisista. Tietysti tykkäsin erityisesti siitä, että Trier flirttailee tässä kauhuelokuvan kanssa. Saatanallinen kuvasto tuodaan tyylikkäästi esille. En oikein tajua ihmisiä jotka arvostelee tätä antifeministiseksi elokuvaksi, mä en ainakaan tulkinnut elokuvaa siten.

Minkälaisia elokuvien kuluttajia yleisesti?

Kyllähän noita tulee katseltua kohtuullisen paljon ja monenmoista. Yle Teemalta on tullut paljon kiinnostavia leffoja, se on Suomessa tosi ainutlaatuinen kanava ja toivottavasti tulee säilymään. Hollywood-massaleffatkin uppoaa aivan hyvin, mutta toisaalta katson mielelläni myös ei-amerikkalaisia ja vanhempia elokuvia. Niitä on harmi kyllä huonosti tarjolla vaikkapa videovuokraamoissa. Mulla on myös tiettyjä ohjaajia, joiden elokuvia odotan erityisesti, kuten Polanski, Lynch, Aronofsky ja Trier.

Viimeksi elokuvissa katsomassa käyty leffa ja tuomio?

Inception. Hienointahan siinä oli unimaailman kuvaus. Mielenkiintoinen elokuva, mutta välillä hauskat oivallukset vähän tuntui jäävän toimintarymistelyn ja paisuttelumusiikin jalkoihin. Hyvä muttei loistava.

Paras soundtrack?

Paha sanoa, on niin paljon hyviä. Mutta ehkä se Goldsmithin Alien tulee nyt päällimmäisenä mieleen.

Suomalaiset elokuvat?

Onhan niilläkin hetkensä, mutta usein suomalaista elokuvaa tuntuu vaivaavan semmoinen tietty vision ja rohkeuden puute. Ehkä se johtuu siitä että pitää saada pienessä maassa elokuvat tuottamaan ja siksi niillä pitää yrittää vedota mahdollisimman leveisiin yleisösegmentteihin. Semmoinen on luotaantyöntävää. Mutta on tietysti poikkeuksia, niitä vaan saisi olla enemmän.

Kahvinkulutus ja lempimerkki?

Kahvia menee pressokeittimellä keitellen ja merkkinä on tällä hetkellä Arvi Nordquist REKO.

Transylvaaninen nälkä - Top 10 Vampyyrielokuvat

Nosferatu (1922), Dracula (1931), Horror of Dracula (1958)

Listen to them. Children of the night. What music they make. - Dracula, 1931

Kun otin jo aikaa sitten (päivälleen 1kk takaperin) postauksen aiheeksi vampyyrileffat, en ajatellut että niiden listaamisen olevan niin vaikeaa. Nykyään näkee niin paljon huonoja alan leffoja ja sarjoja, että on unohtanut kuinka paljon hyviäkin joskus on tehty. Kirjo on erittäin laaja kautta aikakausien ja maailman eri kolkkien. Bram Stokerin Dracula on pohjana monille filmatisoinneille, mutta toisaalta genre on nykyään jo hyvinkin riippumaton siitä.

Aiheena vampyyrit on äärimmäisen goottilaisromanttinen ja se vetoaa useisiin ihmisiin vahvasti. Itselleni aihe itsessään ei ole ikinä tuntunut ihan omalta. Esimerkiksi Frankenstein (1931) ja Frankensteinin morsian (1932) kuuluu yksiin minulle tärkeimmistä elokuvista ja niiden hahmot ja tunnelma ovat ylittämättömiä tuon ajan kauhuelokuvissa. Saman ajan muut hirviökauhuelokuvat ovat toki hyviä myös, niinkuin Dracula, mutta eivät niin mieleenpainuvia.

Vampyyreita esiintyy monenlaisissa elokuvissa, eikä välttämättä aina pääosassa. Niistä on tehty myös komedioita ja jopa blaxpoitaatiota. Yritän saada listasta kumminkin sen verran tyylikkään että sinänsä mainiot Vampyyrintappajat - anteeksi mutta hampaanne ovat niskassani (1967), Dracula - Verevä vainaja (1995) ja Blacula (1972) jää varsinaisen listan ulkopuolelle.

Standardit

F.W. Murnaun Nosferatu perustuu yhtälailla Bram Stokerin Draculaan, mutta se yritti kiertää yhteyttä toisella nimellä. Kaikki kopiot elokuvasta määrättiin myöhemmin tuhottavaksi ja nykyisin näytettävä versio on saatu kasaan vasta tämän vuosituhannen alussa. Nosferatu esittelee ruttoisen ja hirviömäisen hahmon, joka on toinen vampyyrihahmojen kahdesta pääryhmästä.

Yksi tunnetuimmista versioista on 1931 valmistunut Dracula, jossa taas esitellään charmantti hurmuri Dracula, jota esittää sliipattu Bela Lugosi. Tod Browningin versio on tyylikäs ja hienostunut perigoottilainen tulkinta, vaikka jotakuinkin narusta roikuteltu leikkilepakko vähän rikkoo muutoin vakavaa ilmettä. Samaan aikaan samoissa lavasteissa kuvattiin myös ns. "spanish version" espanjankieliselle kansalle. Tekijätiimi siis oli täysin toinen ja kuvausvuorot jaettiin päivään ja yöhön. Täytyy sanoa että espanjaversio on huomattavasti eläväisemmin kuvattu kun jäykkä jenkkiversio. Se on myös rohkeampi ja kokeellisempi. Näistä avuistaan huolimatta se on jäänyt lähes täysin jenkkiversion varjoon. Syy on toki selvä, nimittäin Bela Lugosin veroista vampyyri-ikonia on paha päihittää.

Joillekin se oikea herra Dracula on ehdottomasti Christopher Lee. Hammer studion brittiversio Bram Stokerin tarinasta on kyseisen elokuvatalon tyylin mukaisesti hieman kepeällä otteella tehty. Ensimmäisenä mieleeni noista elokuvista tulee niiden haalea yleiskuva ja muutamat lähiotokset Leen naamasta. Ilman muuta ihan hyviä ja viihdyttäviä elokuvia, kuten Hammerin tuotanto pääsääntöisesti muutenkin.

Halusin käydä ensin läpi nämä kolme vampyyrielokuvia suurempaa teosta, koska en tohdi yrittääkään soveltaa niitä listaan, koska niiden suhteuttaminen on kohtuuttoman vaikeaa. Ne ovat omia lukujaan vampyyrielokuvan historiassa ja haluan sitäpaitsi antaa listalla tilaa monenlaisille teoksille. Järjestys listalla on lähinnä suuntaa antava, kaikki kympin sisällä olevat ovat näkemisen arvoisia.



Nosferatu - Phantom Der Nacht (1979)


ohj. Werner Herzog.

Poltettavaksi määrätystä plagiaatiosta (Nosferatu, 1922) tehty uusintaversio on statuksena jo mielenkiintoinen. Herzog on ohjaajana kohtalaisen mielipuoli joka tekee tasan sitä mitä haluaa, eikä suostu kompromisseihin. Kinski näyttelijänä on vähintään yhtä mielipuoli ja on Draculan roolissa ihailtava näky. Alkuperäisestä Murnaun leffasta poiketen kuvatus siis tosiaan kantaa nimeä Dracula, sillä oikeudet tarinaan ovat jo rauenneet yleiseen omistukseen.

Herzog itse piti alkuperäisteosta parhaimpana elokuvana, jota Saksassa on ikinä tuotettu ja oli innokas tekemään oman versionsa. Alkuperäisen elokuvan kuvauspaikkoihin ei saatu lupia, sillä ohjaaja halusi esimerkiksi vapauttaa 11 000 rottaa valloilleen pitkin kaupunkia. Leffa on kuvattu mm. Hollannissa ja Tsekeissä. Budjetti on ollut tuon ajan saksalaistuotannoille tyypillisesti pieni ja elokuvausryhmäkin vain kuusitoistahenkinen.

Oikeasti aika kammottavat ja ruttoiset kohtaukset yhdisteltyinä erittäin kauniisiin ja näyttäviin hetkiin, tekee leffalle melko ainutlaatuisen ilmapiirin. Leffa ei ole pelkästään parhaita vampyyrileffoja, vaan myös parhaita uusintaversioita.


The Hunger - Verenjano (1983)


ohj. Tony Scott.

Tony Scottin debyytti on kieltämättä lähinnä kulttisuosikki, eikä se nauti mistään suuresta yleisestä arvostuksesta. Se on jokatapauksessa mielettömän hieno ja aliarvostettu elokuva. Pelkästään pääosanesittäjät David Bowie, Catherine Deneuve ja Susan Sarandon muodostavat siitä näkemisen arvoisen kuriositeetin. Poikkeuksellisen upea kuvaus tekee siitä pakollisen katsottavan.

Elokuva perustuu amerikkalaisen ufologi/kauhukirjailija Whitley Strieberin samannimiseen teokseen. Scott itse olisi halunnut tehdä Anne Ricen Veren Vangit - josta Neil Jordan teki myöhemmin suuren hitin, mutta elokuvayhtiö MGM ei uskonut sen kannattavuuteen. Scott oli kuitenkin jo hahmotellut tekevänsä Veren Vangit ja täten osa ideoista siirtyi Verenjanoon.

Pääosassa on rikas goottirokahtava pariskunta, jotka asuvat vampyyreina manhattanilla. Mies alkaa äkillisesti vanhenemaan ja he alkavat etsiä parannuskeinoa tähän, jolloin kuvaan astuu naispuoleinen vanhenemiseen liittyviin häiriöihin erikoistunut lääkäri, joka tuskin odottaa päiväänsä sellaista käännettä jonka tulee kokemaan.


Bram Stoker's Dracula (1992)


ohj. Francis Ford Coppola.

Erittäin näyttävä filmatisointi tämäkin ja oikeastaan Coppolan viimeisin taidonnäyte. Kuvat ovat kauniita ja etenkin Gary Oldman ja Winona Ryder tekevät loistavat roolisuoritukset. Kuten jo elokuvan otsake kuuluu, kuvaus on pyritty tekemään mahdollisimman uskolliseksi Bram Stokerin alkuperäisteokselle, toisin kuin suurin osa Dracula-nimikkeistä.

Leffa on tehty ilman muuta isolla rahalla ja kovasti se menestyikin. Ansioita sillä onkin, ei se vallan suotta niin kovasti myynyt. Gary Oldman on Bela Lugosin jälkeisistä draculoista charmikkain ja Winonalla oli vielä meneillään ne elämänsä paremmat päivät. Anthony Hopkins on mies paikallaan Van Helsingin roolissa ja Keanu Reeves... noh, on ihan siedettävä kai.


Shadow of the Vampire (2000)


ohj. E. Elias Merhige.

Shadow of the Vampiren idea on aika mieletön. Etenkin alkuperäistä Nosferatua diggailevat katsojat saavat ihmeteltävää koko rahan edestä. Elokuva kertoo F.W. Murnausta kuvaamassa edellämainittu elokuvaa ja Nosferatun nimihenkilöä esittävästä Max Schreckistä, joka onkin elokuvassa oikea vampyyri.

Murnaun roolissa nähdään John Malkovich ja nosferatuna Willem Dafoe. Elokuva käyttää paljon 1920-luvun tekniikoita kuten ajanmukaisia linssejä ja tekstilaattoja. Nosferatua Murnaun elokuvassa näyttelevää Max Schreckia ei todellisuudessa kovin paljoa muissa elokuvissa ikinä nähtykään, ohimennen Murnaun myöhemmässä komediassa Die Finanzen des Groosherzogs (1924) ja muutamassa muussa elokuvassa. Tämä mahdollistaa ajatuksella leikkimisen ja toteutus on erittäin onnistunut.


Vampire Hunter D (1985)


ohj. Toyoo Ashida.

Vampire Hunter D on ensimmäisiä animeleffoja jotka on ylittänyt Japanin rajat ja on näin tullut länsimaisten ihmisten saataville. Tästä meriitistään leffa on varmasti saanut säkillisen lisäpisteitä tunnettavuutta ajatellen. Ylimääräisiä avuja se ei kuitenkaan tarvitsisi, sillä sisältö on ehtaa laatua. Leffa perustuu mangaan jolla on tiukka fanipohja japskeissa. Animerintamalla se sai jatkoa 2001 ilmestyneen Vampire Hunter D: Bloodlustin voimin, joka on huikean näyttävä ja kiitelty elokuva sekin, usein jopa ensimmäistä kehutumpi.

Lähtökohtana on japanilaisille animeille niin tyypillinen post-apokalyptinen dystopia. Eletään vuotta 12 090, jolloin vampyyrit aiheuttaa tavan kansalle kovasti harmia. Tylsistynyt 10 000 vuotta vanha vampyyri aikoo ajankulukseen tehdä 17-vuotiaasta tytöstä zombiemaisen vampyyrivaimonsta, jonka jälkeen tyttö kohtaa D:n, jonka palkkaa suojelijakseen vampyyreita vastaan.


Near Dark - Pimeyden läheisyys (1987)


ohj. Kathryn Bigelow

Vastikään Oscarin Hurt Lockeristaan pokannut Kathryn Bigelow on onnistunut ohjaamaan uransa varrella pari varsin erinomaista kulttileffaa, kuten Strange Days (1995) ja tämä.

Vampyyrilänkkäri ei kuulosta kovinkaan houkuttelevalta, mutta leffa on kaikkea muuta kuin tylsä tai tökerö. Elokuvan alku on harvinaisen mukaansatempaava. Nuori landepaukka tapaa elämänsä naisen joka puraiseekin pojun ylläytkseksi häntä kaulasta ennen auringonnousua. Sen jälkeen joudutaankin sellaiseen vampyyriliigan pyöritykseen lännen laitumilla, että ei voi kuin ihailla. Leffan musat ovat piste vanhan kunnon iin päälle.


Interview with a Vampire - Veren vangit (1994)


ohj. Neil Jordan

Neil Jordan kuuluu suosikkiohjaajiini ja Veren vangit ei ole lähellekään hänen parhaita töitään. Vampyyrileffojen kärkeen se kuitenkin sijoittuu. Sujuvammin valmista tuotosta kuitenkin seuraisi jos sitä ei olisi ladattu täyteen aikansa kultapojuja. Brad Pitt ja Antonio Banderas osaavat toki näytellä ja sopivatkin jopa leffaan, mutta Tom Cruisen ja Christian Slaterin roolittamista elokuvaan olisi voinut harkita kahdesti. Kirsten Dunst oli kuvausten aikaan 12-vuotias ja sai ensisuudelmansa vaatimattomasti Brad Pittilta. Veren vangit on luultavasti nykyään tunnetuimpia vampyyrileffoja.


From Dusk till Dawn - Hämärästä aamunkoittoon (1996)


ohj. Robert Rodriguez

Tarantinon ja Rodriguezin pitkän linjan yhteistyö on aina tuottanut mainioita tuotoksia ja tämä nimenomainen teos on ehkä edelleen paras Rodriguezin ohjaus. Itse näin tämän alunperin parhaalla mahdollisella tavalla, eli tietämättä siitä mitään. Alun tarantinomainen rikosrällästely ei anna odottaa sellaista äkkikäännöstä minkä elokuva kohtaa.


Blade 1, 2, Trinity (1998-2004)



Turha kai sitä on kieltääkään, Bladet ovat loistavaa toimintaviihdettä. Vampyyriperinteeseen kuuluva romanttisuus on heivattu mäkeen ja musta kostaja lähinnä vain lahtaa ja lahtaa ja lahtaa. Tykkään jokaisesta osasta ja olen katsonut ne monet kerrat. Hassua sinänsä, sillä en tosiaan tiedä mikä niissä vetoaa. Ensimmäinen leffa ilmestyi uuden sensuurilain alkuhetkillä ja oli ensimmäisiä K-18 leffoja Suomessa. Ostin leffan importina vhs-formaatissa heti kun sellaisen löysin. Myöhemmin se tuli normaaliin levitykseen jokaiseen tavan anttilaankin heti cannibalholocaustien viereen.


Black Sunday (1960)


ohj. Mario Bava.

Mario Bavan debyytti perustuu löyhälti venäläiseen kansantaruun Velho, josta on mainio venäläisfilmatisointikin. Black Sunday on kuitenkin aivan oma juttunsa ja Mario Bavan loistelias avaus leffakentällä. Leffa on halpaa italokauhua, mutta äärettömän tyylikkäästi ja näyttävästi se on kuvattu. Toimii toki paremmin yleisen kauhuelokuvan ystäville kuin vampyyrifaneille, siksi jätän sen listan hännille.




+ Et mourir de plaisir (Blood and Roses, 1960)


ohj. Roger Vadim

Roger Vadimin erikoinen tyyli ei ikinä ole saanut erityisen suurta arvostusta, vaikka se mielestäni sitä ansaitsisikin. Vadimia ei oteta tosissaan ja hänen leffansa on leimattu arvottomiksi. Tässä on silti taas yksi esimerkki Vadimin uniikista tyylistä ja visuaalisesti mainioista kokeiluista. Leffa perustuu 1872 kirjoitettuun Carmillaan, joka on lesbovampyrismin suurin vaikuttaja.


Lyhyesti vielä.


Guy Maddin: Dracula - Pages from a Virgin's Diary (2002)


Dracula: Page's from Virgin's Diary (2002). Kanadalaisen Guy Maddinin erikoinen luomus, mustavalkoinen mykkäelokuva joka esitetään balettina. Elokuva on unenomainen taideteos joka hyppii kohtauksesta toiseen, aivan kuin välistä puuttuisi välillä jotain. Elokuva kuvattiin alunperin vain kanadalaiselle tv-yhtiölle, mutta suosion myötä se sai myös teatterilevitystä.

Vampyr (1932). Carl Th. Dreyerin omalaatuinen klassikko on sen verran kaukaa haetusti vampyyrileffa, etten voinut laittaa sitä varsinaiselle listalle. Elokuvan Vampyr-hahmot eivät varsinaisesti ole vampyyreja, vaan jonkinaasteisia seireenihirviöitä. Leffassa on myös vahvoja vaikutteita jo yllämainittuun Carmillaankin, että mainittakoon tämä nyt kuitenkin tässä.

Buffy the Vampire Slayer (1992). Samanniminen menestyssarja perustuu elokuvaan, joka on ysärinalussa tehdyksikin melkoista campia. Näyttelijävalinnoista lähtien epäuskottava leffa on ihan rehellisestikin komediaelementein varusteltu, mutta parhaat naurut se tarjoaa niille jotka ovat seuranneet Sarah Michelle Gellarin kommelluksia sarjassa.

30 päivää kaamosta (2007). Ei mikään kovin erityinen leffa. Tyyli on velkaa enemmänkin Romeron zombieleffoille kun vampyyrilegendoille. Kaipa tämän silti ennemmin katsoo kun turpaansa ottaa.

Nadja (1994). Portisheadin musiikin ja David Lynchin mukanaolon avulla lievää kulttistatusta kerännyt hidastempoinen elokuva joka on kuin kokoelma mustavalkoisia valokuvia.

Cronos (1994). Guillermo del Toron varhainen taidonnäyte. Erilainen tarina ja del Toron kyky luoda kiehtovaa fantasiaa, tekee tästä näkemisen arvoisen jopa komediallisen kauhutrillerin.

Ystävät hämärän jälkeen (2008). Katsoin leffan ehkä vähän huonoissa olosuhteissa enkä saanut siitä silloin juuri irti. Lähden kritisoimaan vasta kun olen katsonut uudelleen paremmalla onnella.

Frostbite (2006). Ruotsalainen amatöörileffa. Tylsä ja huono.

Lost Boys (1987). En ole ikinä kuulunut tämän leffan faneihin, mutta eipä tämä kai huonoimmasta päästäkään ole.

BloodRayne (2005). Tämä sen sijaan on sieltä huonoimmasta päästä. Ehkä jopa huonoin, etten sanoisi Twilightejakin huonompi. Huh.

Mainittakoon vielä lopuksi, että tarkoitus oli keretä katsomaan Chan wook-Parkin Thirst (2009) ennen tätä postausta, mutta kuinkas kävikään. Jahka olen sen katsonut tullee siitä erillistä arvostelua ja jätämme tämän listan tästä edes koskemattomaksi.