7. Bloodsport

Kasarilla surkuhupaisan uransa toimintatähtenä aloittanut, Jean Claude Van Damme tuli tunnetuksi Bloodsportin mukatositapahtumiin perustuvan laittoman underground vapaataistelulajin, Kumiten harrastajana. Elokuvan teko alettiin jo muutamaa vuotta aiemmin, mutta valmis tuote oli tuottajan mielestä niin surkea, että vasta Van Dammen anelu sai tämän heltymään uudelle yrityksellä paria vuotta myöhemmin. Vailla minkään sortimentin näyttelijänlahjoja, notkealla varrella varusteltu belgialainen kuitenkin potki, irvisteli ja heitti spagaatteja niin tarkoituksettoman koomisella tyylillä, että elokuvasta tuli tappeluelokuvien kiistaton kulttihelmi.

Väkivalta tai tappelu sinänsä ei ole ikinä tuntunut millään tasollaa kiehtovalta pelkästään itsetarkoituksellisena mättönä, mutta sekä kauniisti koreografioitu, etenkin itämainen, taistelu ja sen täydellinen vastakohta, tökerö kasarirymistely á la Van Damme ovat suurta herkkua. Bloodsportissa on verrattain toimiva juoni, sen kohtaukset on toteutettu hyvinkin viihdyttävällä tavalla, eikä siinä ole missään vaiheessa kyllästymisen aihetta. Kyse on lähinnä asennoitumisesta, monilla ei ole kiinnostusta vetää itseään sopivaan tappeluelokuva-moodiin, eikä ole tarviskaan. Itse olen nähnyt elokuvan aikojen saatossa lukuisia kertoja ja siinä on oma hellyyttävä tenhonsa.

Kuten jo monille aiemminkin mainituista kulttiklassikoista, myös Bloodsportille on kaavailtu sitä pahamaineista jatko-osaa. Viime vuonna ilmestyneen Saltin ohjaaja antoi alkukesästä aiheesta lausunnon ja samalla ilmoitti siirtävänsä tapahtumat nykyaikaan. Uudessakin versiossa olisi kyse sotaväestä palanneen miehen traumoista, mutta tällä kertaa taistelija olisi Afganistanista palannut jenkkisotilas, joka menee Brasiliaan tekemään tilit selviksi lähimenneisyytensä haamujen kanssa. Tehköön elokuvansa. Remakeja tulee, remakeja menee, aikanaan ne unohdetaan kuitenkin. Bloodsport on Van Damme ja vice versa, piste.

6. Iron Sky

Itsenäisyyspäivän kunniaksi oli mietittävä jotain kotimaista kulttikamaa ja vaikka sellaista on toki tehtykin, ajattelin ottaa esille vasta tekeillä olevan elokuvan. Kuinka kulttielokuvia tietoisesti jalostetaan? Iron Sky on oiva esimerkki potentiaalisesta kulttiklassikosta maailmanlaajuisestikin. Star Wreckin ennenkuulumattoman nettisuosion jälkilöylyissä alettiin kaavailemaan tätä megalomanista hanketta, jota on työstetty viitisen vuotta ja yhteistyökumppaneita, sekä rahoittajia haettu sen mukaan kun esimakua on saatu aikaiseksi. Suomen elokuvasäätiökin lähti tukemaan projektia. Sen lisäksi Laibach on saatu tekemään soundtrack elokuvalle, joka merkitsee itselleni hyvin paljon.

Slovenialaisen industrial-legendan militarististen lyöntien tahtiin kerrotaan uhkakuva kuun pimeälle puolelle voimia keräämään piiloutuneiden natsien paluusta maahaan, aikeinaan ottaa valta itselleen. Ensinnäkin, utopistisilla tieteiskuvitelmilla ja toiseksi natsi-kortin vetävillä alternative elokuvilla on kaikki edellytykset saada kunnon kulttisuksee. Sitten kun on kyse näin määrätietoisesta, pienen porukan valtavaksi paisuneesta haaveesta, ei voi kuin ihailla projektin kasvamista ideasta valmiiksi tuotteeksi.

Ostitko lipun Mannerheim elokuvaan? Mitä jos sitten tukisit myös Iron Skyta tai ainekin seuraisit tuotannon edistymistä täältä. Huhtikuun 4. päivä tulisi olla valmista katseltavaksi.

5. Wonderwall

Joillekin elokuvien suurin kulttihahmo musiikin maailmasta voisi olla kaikin puolin normaaliuden rajoja hälventänyt Michael Jackson. Tällä on kontollaan muutamakin kulttitekele, kuten 70-luvun lopun afro-Oz, eli The Wiz, lyhärit Captain EO ja Stephen Kingin kanssa ideoitu Ghosts, sekä kaikki rimat alittava Miss Cast Away.

Huikein kulttisankari pop-musiikin maailmasta on mielestäni kuitenkin beatle-maskotti Ringo Starr. Ringo esittää Frank Zappaa elokuvassa 200 motellia, koomista Atoukia Luolamiehessä, kilpikonnaa Liisa Ihmemaan kasariversiossa, Merliniä Son of Draculassa, Emmanuelia Candyssa ja on Tuomas Veturin alkuperäinen ääni.. Vastapareina elokuvissa nähtiin usein muita kanssamuusikkoja ja läheisiä, kuten Keith Moon, Pamela Des Barres, Anita Pallenberg, Harry Nilsson, Peter Frampton, John Bonham, Frank Zappa ja vaimonsa Barbara Bach. Ringo itsessään on omalle joukolleen ihmisiä syy nähdä ja vaikka metsästää elokuva käsiinsä.

Toinen beatle, George Harrison on tehnyt niiden pakollisten Beatles-elokuvien lisäksi lähinnä lyhyitä cameoita, mutta hänellä on ollut sitäkin suurempi vaikutus elokuvien tuottamiseen ja musisoimiseen. Monty Pythonin korvaamatonta rahoittajaa saadaan kiittää, että eräskin klassikko on saatu ikinä nähtäväksi. Harrisonin musiikkia on kuultu paljon myös varta vasten elokuvia varten tehtynä. Ensimmäinen soololevy olikin soundtrack, psykedeeliseen happotrippi Wonderwalliin.

Harrison pääsi kokeilemaan pienimuotoisen elokuvan varjolla elokuvamusiikin säveltämistä, johon liitti huomattavia määriä Intian eksotiikkaa. Elokuva ei päässyt kuitenkaan laajaan levitykseen ja sitä on näytetty hyvin vähän missään ennen kotivideojulkaisua, joka sekään ei varsinainen menestys ole ollut. Sen tulisi olla kuitenkin jokaisen kuusikymmentäluvun psykedeelistä tajunnanvirtaa arvostavan katsomislistalla.

4. Starship Troopers

Hollantilainen Paul Verhoeven aloitti uransa kotimaassaan varsin kelvollisilla draamoilla, seksikomedioilla ja trillereillä, joista koettiin myöhemmin siirtymä lähes yksinomaan erotiikan ja science fictionin pariin. Kulttinäkökulmasta ohjaajan mainioin elokuva kaikessa typeryydessään on kyllä Showgirls, mutta sitäkin enemmän tunteita on herättänyt tuhovoimainen scifi-räiskintä Starship Troopers. Joillekin suosikki, joillekin inhokki. Tietysti väliin mahtuu kourallinen neutraalikkojakin, mutta pääosin elokuva jakaa hyvin vahvasti yleisönsä kahteen.

Pommitusten keskellä kasvanut Verhoeven otti aiheensa Robert A. Heinleinin vuonna 1959 ilmestyneestä samannimisestä nuorisoromaanista, joka tarkastelee aikuisuuden kynnyksellä paikkaansa yhteiskunnassa tunnollisesti täyttävän pojan näkemyksiä ihmisen velvollisuuksista ja sotilaskoneistosta. Arvatenkin ohjaaja asetteli teemat päivän standardien mukaisesti kyseenalaistamaan jenkkiläisen sotatouhun ja kärjistämään siinä esiintyvän fasismin. Tämän lisäksi elokuvassa on tyylitelty visuaalista puolta vahvasti natsi-Saksan aikaista ilmettä ja Leni Riefenstahlin propagandaelokuvaa mukaillen. Juuri nämä puolet elokuvasta lie jääneet monelta täysin huomaamati.

Starship Troopersista on kasvanut pikaista vauhtia ja hieman yllättäenkin melkoinen kulttihitti, josta on työstetty jatko-osaa, CGI-animoitua sarjaa, lautapelia, videopeliä, sarjakuvaa... Tuottaja Neil H. Moritz otti hetki sitten Verhoevenin toisen scifi-elokuvan, Total Recallin haltuun työstääkseen siitä remaken. Nyt on ilmoitettu, että herra olisi napannut työn alle myös Starship Troopers remaken. Kasari rebuutit vielä ymmärtää (vaikkei hyväksyisikään!), mutta alle rippikouluikäisen leipominen uudestaan on kyllä hiukan hassua.

Paul Verhoevenilla oli hollantilaisen kauden jälkeen hetkellinen kultakausi Amerikassa (RoboCop, Total Recall, Basic Instinct), joka jatkui vielä rahallisesti ajatellen heikommin kahden kulttielokuvan rypistyksellä (Showgirls, Starship Troopers) ja kohtalaisen kylmäksi jättäneellä Hollow Manilla. Vuosituhannen vaihteella näimmekin toistaiseksi viimeisen osan ohjaajan amerikkalaista kautta, sen jälkeen Verhoeven palasi Hollantiin, eikä ole ohjannut tänä aikana kuin yhden elokuvan, toiseen maailmansotaan sijoittuvan Black Bookin (2006).


TO FIGHT THE BUG, WE MUST UNDERSTAND THE BUG:

The Fourth Man (1983). Juoppohullun enneunia, bi-seksuaalisuutta ja katolilaista kuvastoa. Monitasoinen hitchcockilainen trilleri, eräänlainen Hollannin kauden Basic Instinct.

Flesh + Blood (1985). Rutger Hauer oli yleinen näky Verhoevenin Hollannin kauden elokuvissa, niin myös tässä keskiaikaan sijoittuvassa kostotarinassa.
RoboCop (1987). Hieman naiivi, mutta viihdyttävä toimintarymistely
Total Recall (1990). Philip K. Dickin teoksesta kääntyi Verhoevenin toistaiseksi fiksuin ja vakavasti otettavin tieteiselokuva. Rutger Hauer on jäänyt taakse ja Arnold Schwarzenegger on tullut tilalle, hurraa.
Basic Instinct (1992). Ehkä sittenkin ohjaajan muistettavin kulttuuriteko oli vilauttaa Sharon Stonen haaroväliä?
Showgirls (1995). Mutta kun vilautetaan kaikkea, kauppa ei enää käykään. Mikä siinä on?
Starship Troopers (1997). Isoja ötököitä ja varten tarvitaan isoja tykkejä.

3. Army of Darkness

Alex DeLarge, Travis Bickle, Bruce Campbell... Siinä muutamia kovimmista kulttihahmoista. Ensimmäiset loistavien näyttelijöiden esittämiä roolisuorituksia, viimeinen täysiverinen kulttihahmo itsessään. Pitkään Bruce Campbell tuntui olevan yhtä Evil Dead -sarjan roolihahmonsa Ashin kanssa, mutta myöhemmin ohjaaja Sam Raimin lähtiessä rahakkaampien projektien pariin ja Brucen kulttisuosion kasvaessa entisestään, Campbell alkoi hyödyntää statustaan mainioissa b-elokuvissa ja kaiken niputti myöhemmin kasaan miehen itsensä ohjaama My Name is Bruce. Elokuvassa Bruce esittää itseään, itseironisesti tunnetuimpaan roolihahmoonsa sekoitettuna. Elokuvalle on itseasiassa tulossa jatkoakin, työnimellä Bruce vs. Frankenstein.

Bruce Campbellin esittämä Ash on rakastettava ja sanavalmis tunari/onnistuja. Kauhuklassikoksi nousseen Evil Deadin aikana Sam Raimi ja Campbell hioivat vielä kauhuilmaisuaan ja tekivät tämän aikalaisia kovasti säikyttäneen pikku mökkikauhuelokuvan. Vasta toisessa osassa parivaljakko löysi sen todellisen lahjansa, joka piilee tuossa itseään niin vakavasti ottamattomassa huumorissa. Kauhukomedioiden edelleen lähes ylivertaisina suosikkeinani seisovat Evil Dead 2 ja Pimeyden armeija. Ja ehkä nelisen vuotta myöhemmin valmistunut Robert Rodriquezin Hämärästä aamunkoittoon. En voi väittää että kovasti suosittu Shaun of the Dead olisi huono sekään, mutta en myöskään että se olisi kolahtanut likimain samalla tavoin.

Evil Dead 2 on täynnä hupaisaa halpistehostekikkailua, joka on näyttävää ja kekseliästä. Se on verinen ja hauska, Ashin hahmosta kuoriutuu yhtäkkiä mitä mainioin makaaberi stand-up koomikko. Elokuvasarjan kolmas osa, Pimeyden Armeija vetää kaikesta vielä överimpää ja mässäilevää. Mökkihöperyys saa väistää kun tällä kertaa seikkaillaan keskiajalla Ray Harryhausenin (mm. Jason and the Argonautsin tehostomestari ja korvaamaton stop-motion veteraani) hengessä. Moottorisaha ja juttu senkun luistaa. Legendaarinen Duke Nukem 3D peli lainasi Brucen heittämiä one-linereita suoraan elokuvasta.

Jatkoa onkin sitten janottu siitä asti. Ash on kyllä seikkaillut muutamassa videopelissä, äänenään sentään Campbell itse. Pelailin epäsuorana jatkona toimivan Evil Dead: A Fistful of Boomstickin (2003) läpi ja sisältö oli oikeastaan melko kelvollista. Mitä nyt pelattavuus vähän kusi ja mäiskeen toistavuus oli välillä hieman epäinspiroivaa. Tarina menetteli, touhu oli parhaillaan ihan viihdyttävää ja puzzlepitoisuus oli aika optimaali. Tullee pelattu uudestaankin. Mutta olisiko sekään ollut mistään kotoisin jos ei olisi fani? Luultavasti sama kysymys tulee esille uusinta Duke Nukemia koestaessa.

Evil Dead ollaan ottamassa oikeastikin uudelleen esille, remaken merkeissä. Sikäli kun Bruce Campbell ja Sam Raimi ovat projektissa mukana tuottajina, siinä on vielä toivoa. Ohjaajana toimii Fede Alvarez, eikä voi muuta kun pistää sormet ristiin ettei lyhäriohjaaja ryssi hommaa ja toivoa että kolmekymmentä vuotta vanha raina nousee tuhkasta ilman Ashiä, jonka jättäminen pois uusiokavalkaadista onkin ainut oikea vaihtoehto. Ainekin Bruce on twiitannut helpotuksen huokauksia luoneen kommentin No Ash character currently. Niin ikonista hahmoa ei saa korvata!



HAIL TO THE KING, BABY:

Evil Dead -trilogia:
Evil Dead (1981). Nuorisoporukka lähtee mökille. Olisikohan kannattanut?

Evil Dead 2 (1987). Mites, Ash taas mökillä. Eipä sitä kerrasta opi.
Army of Darkness (1992). Taistelu pahuuden voimia vastaan käydään moottorisahalla ja boom-stickillä.


Man with the Screaming Brain (2005). Brucen debyyttiohjaus, jossa esittää itse myös pääosan.
Alien Apocalypse (2005). Sci-fi Channelin tuotanto, jossa Bruce palaa vuosikymmeniä kestäneeltä avaruuskomennolta maahan. Mitäs täällä silloin odottaa?
My Name is Bruce (2007). Bruce on itseohjaamassaan elokuvassa Bruce ja Bruceahan siinä kovasti palvotaan. Fani kaappaa tähden kesken elokuvan kuvausten pikku kaivoskaupunkiin taistelemaan kiinalaista kuolleiden jumalaa vastaan. Käytännön pilaksi tempausta luullut Bruce ottaa haasteen vastaan.

2. Phantom of the Paradise

Brian De Palma mahdetaan tuntea parhaiten Scarfacen ja Lahjomattomien ohjaajana, mutta omaperäisin ja tunnistettavin kausi ohjaajalta on tähän asti koettu jo ennen Arpinaaman ja Tony Montanan valtakautta MTV:n Cribs ohjelman vakiovieraana joka kodin seinällä. De Palma suorastaan varasti trillereidensä tyylin Hitchcockilta ja teki avokätisestä lainaamisesta taidetta. Body Double ja Hi, Mom ovat yhtä takaikkunaa, Obsession vertigoa, Dressed To Kill psychoa.. Toki muiltakin on napattu ideoita, Blow Out on kuin Antonionin Blow Up mausteenaan Coppolan Keskustelu jne. Lahjomattomien loppukohtauskin on suoraan Panssarilaiva Potemkinista.

Brian De Palma oli Quentin Tarantinon suosikkiohjaaja tämän eläessä vielä kriittistä nuoruuttaan elokuvien parissa. Ei mikään ihme, että mies on ottanut saman mallin elokuvia tehdessään, kaikkea vain muilta omaan elokuvaan, niin paljon kun ruutuun mahtuu. Se ei ole lainkaan huono asia, kunhan se on tehty tyylillä.

Erikoisimman De Palma elokuvan on kuitenkin oltava Phantom of the Paradise, rock disko ooppera klassisesta Oopperan kummituksen tarinasta ja siinä jos jossain lainataan taas ja paljon. Ei riitä, että kehys on lainattu ranskalaisesta monasti filmatisoidusta kauhuromaanista, se on sisältäkin täytetty milloin Faustilla ja Dorian Graylla, milloin Frankensteinilla ja Das Cabinet des Dr Caligarilla jne.

Kun De Palma lopetti kopioimasta törkesti muiden elokuvia, hänen omansa eivät kertakaikkiaan enää jaksa kiinnostaa. Black Dahlia esimerkiksi on visuaalisesti tyylikäs, mutta aivan pirun pitkäveteinen elokuva. Jonkin aikaa herra onkin ollut nyt poissa kuvioista, jospa sieltäkin suunnalta taas joskus jotain mielenkiintoistakin tipahtaisi.

MUITA OMAPERÄISIÄ NÄKEMYKSIÄ:

The Wiz. Michael Jackson ja Diana Ross Ihmemaa Ozin discoversiossa.

The Bride. Sting Frankensteinin morsiamen kasarikuvauksessa.
Vinyl. Andy Warholin tulkinta Kellopeli Appelsiinista.

Clueless. Alicia Silverstone Jane Austenin Emmaan perustuvassa modernisoinnissa.

1. Eraserhead

Kyselyyn vastanneista enemmistö halusi joulukalenterista löytyvän kulttielokuvia. Sehän käy.

Ensinnäkin, mitä on kulttielokuva?

Kulttielokuva on yleensä pienen piirin pakkomielteisesti palvoma tai ihailema elokuva, haarukka tämän marginaalissa voi olla muutaman hengen ryhmästä miljooniin. Leimallista on suhteellinen tuntemattomuus suurelle yleisölle ja toisaalta kiihkon määrä fanituksessa. Ei ole tiettyä määrettä tai kaavaa kulttielokuvalle, kuka tahansa voi ottaa omassa porukassaan jonkun teoksen omaksi kulttielokuvakseen. On myös muutamia kulttielokuvan kivijalkoja, jotka tulee ensimmäisenä mieleen niitä käsitellessä. Näitä ovat mm. Rocky Horror Picture Show, Pink Flamingos ja Plan 9 From Outer Space. Samalla periaatteella kun Plan 9 tai muut Ed Wood kalkkunat, on monet kulttistatuksen ansainneet elokuvat keränneet suosionsa leuat loksauttavan huonolla laadullaan tai muuten vain käsittämättömällä omituisuudellaan.

Miksi tehdä outoa elokuvaa, josta ei edes itse osaa sanoa mitä mikin asia tarkoittaa? Se on monen katsojan ongelma. David Lynchin elokuvilla on uskolliset faninsa, mutta myös tinkimättömiä vihamiehiä ja väheksyjiä. En pidä itse tärkeänä jokaisen asian alleviivaamista tai edes niiden absoluuttista yhtä tarkoitusta. Lynchillä on kokonaisuuksia, jotka sisältävät selkeän teeman ja paljon pieniä yksityiskohtia. Ei ole tärkeintä mitä yksi pieni detalji tarkoittaa, jos pystyy seuraamaan laajempaa punaista lankaa tai jos elokuva valloittaa tunnelmallaan. Pikkuseikat alkavat valkenemaan pikku hiljaa tai sitten eivät, aivan sama. Monet asiat ovat käsiteltävissä aivan miten itse haluaa ja sekin on vallan mukavaa.

Eraserheadin nimeäsin helposti kaikkien aikojen suosikkielokuvakseni. Siinä kaikki arvostamani elokuvan osa-alueet pelaavat juuri niin täydellisesti kun osaan toivoa. Ensinnäkin, elokuvan painostava teollinen ympäristö ja musiikki luovat elokuvalle sen täysin uniikin tunnelman ja raamit, joka kaappaa täysillä mukaansa. Jack Nancen rooli Henry Spencerinä on vertaansa vailla. Hahmon epävarmuus, hyväntahtoisuus, puutteellinen valmius elämään ja perimmäinen tahto onneen on jollain tavalla niin inhimillinen ja omakohtaisesti otettava, että se on jo tavallaan pelottavaa.

Visuaalisuus ja oletettujen metaforien käyttö kuvassa pitävät mielen vireänä, vaikka yleisilme onkin synkkä. Dialogia on varsin vähän, sekin kyynistä ja surkuhupaisaa. Lähes kaikki elokuvassa lausuttu on kieltämättä klassikkokamaa. Eriskummallisviritteistä, mutta niin huvittavaa. Jotain on oltava vialla, jos joudut kysymään potentiaalisen anoppilan ruokapöytään ensikertaa päätyessä, että pitääkö eteenaseteltua ruhoa leikata kuten tavallista kanaa.

Tekninen osaaminen on Eraserheadissa verrattain pieni, mutta lahjomaton visio ja vilpitön taiteen luominen korvaavat kaikki maailman jättibudjetit. Ei tällaista tunnelmaa rahalla tehdä. Suurelta osin näyttelijöiden ja lehtipojan työn rahoittamana, Lynch sai esikoisensa valmiiksi viiden vuoden uurastamisen jälkeen. Hitaasti lämmennyt kulttisuosio alkoi jo tuolloin ottamaan tulta alle, hitaasti mutta varmasti, muutamien onnellisten sattumienkin kautta. Stanley Kubrick esitti Eraserheadia ystävilleen parhaana elokuvana mitä tiesi ja otti siitä kenties vaikutteita myös muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Hohtoonsa.

Lynchistä olisi saatettu muokata suuren rahan megaelokuvia tehtaileva sielunsa menettänyt mies, kun vahvaa debyyttiä seurasi jo ensimmäinen iso projekti, Elefanttimies. Sen jälkeen itse George Lucas tarjosi hänelle ohjaajan pestiä Jedin paluun merkeissä, mutta Lynch kieltäytyi kunniasta. Sen sijaan Lynch otti vastaan surullisenkuuluisan Dyyni-projektin. Dyynistä puhutaan usein elokuvana, jota jokaisen tulisi pitää yksimielisesti huonona. Vähän kuten Uriah Heepia tulisi pitää nolona musiikkina. Dyyni on ehkä kökkö, mutta hulppeaa viihdettä ja ehtaa kulttikamaa.

Edelleen kulttielokuvia harvakseltaan tehtailevalla, rahoittajia luotaan työntävällä tiellä Lynch on sittemminkin pysynyt. Mainoksia ohjaamalla on saattanut jäädä vähän latiakin taskun pohjalle ja sikäli kun pitkiin elokuviin ei uskalleta lähteä sponssaamaan, ohjaajalla on kyllä virikettä piirustelun, animaatio- ja muiden lyhärisarjojen, sosiaalisen median, puhumisen, meditoinnin ja signature-kahvimerkin merkeissä. Toivottavasti saamme kuitenkin nauttia vielä mahdollisimman monesta pakkomielteisen kryptisestä surrealismin helmestä myös pitkän elokuvan muodossa.

Jos Eraserhead kiinnostaa, joutunee kääntymään ulkomaisten nettivälittämöiden puoleen. Elokuva on edelleen kiven alla Suomessa.


KATSO JA KULTIVOIDU:

• Eraserhead (1977). Henry painii itsensä ja kaiken ympärillä olevan kanssa, pienessä maailmassaan tietämättä mitä oikein pitäisi tehdä, tehden ehkä liikaa, tehden kuitenkin liian vähän. Parisuhteen ja vanhemmuuden pelko painaa. Sitten on vielä se epämuodostunut laulava nainen lämpöpatterissa. Sitten on vielä se rääkyvä mikälie olohuoneen pöydällä. Se on itseasiassa edelleen vain Lynchin itsensä tiedossa mistä tuo otus on oikeastikin tehty, mutta vaikuttava se on ainekin. Onneksi kaikki saanee loogisen selityksensä lopun tehdasepisodissa? 
• Dune (1984). Tulevaisuudessa universumin herra on se jolla on eniten "maustetta". Sitten on ne hiekkamadot. Ja sitten on Sting. 
• Blue Velvet (1986). Täydellisen pikkukaupunki-idyllin keskeltä löytyy irtokorva. Sitten Dennis Hopper tulee ja kertoo meille asioita joita kukaan ei halunnut kuulla. Sametilla on myös osuutensa asioihin. 
• Twin Peaks (1990-1991). Pöllöt eivät ole sitä miltä näyttävät.
• Lost Highway (1997). Saapuu videokasetteja. Omituinen mies käskee soittamaan kotiin jossa vastaa samanaikaisesti itse puhelimeen. Mikään ei ole miltä näyttää. Kukaan ei ole mitä on. Rammstein soi ja Marilyn Manson on pornotähti.
• Mulholland Drive (2001). Apua olen joku, kuka olen, kuka sinä olet, ketä me olemme. Mitä helvettiä tuo sininen laatikko tarkoittaa? No ei yhtään mitään, mutta parin katselun jälkeen kaikki muu on jopa järkeiltävissä. Club Silenciossa nähdään varsin mieleenpainuvia ohjelmanumeroita. Äläkä unohda DVD:n ekstroista löytyviä kymmentä vinkkiä elokuvan avaamiseen, ne eivät auta ketään hahahaha.
• INLAND EMPIRE (2006). Ffffiiiiiiiiuuuuuu.. Tiivistämättömissä. Viime vuosikymmenen ehdottomasti parhaita elokuvia.

Hyvää joulukuuta!