Berlin: David Bowie Memorial @ Hauptstraße 155 & Laibach @ Haus der Kulturen der Welt

 

"Look up here, I’m in heaven

I’ve got scars that can’t be seen

I’ve got drama, can’t be stolen

Everybody knows me now"

- David Bowie: Lazarus (2016)

Ensimmäisen vierailuni Saksaan tein nyt alkuvuodesta, pääkohteenani Haus der Kulturen der Weltissä järjestettävän Krieg Singen -tapahtuman avajaisilta. Illan pääesiintyjän, Laibachin, näin yhdennentoista kerran.

Slovenialainen orkesteri on mielenkiintoista nähdä kerta toisensa jälkeen, sillä ensinnäkin se on live-aktina ylittämätön, ja toiseksi sen kiertueet ovat aina erilaisia ja ehkäpä melko yllättäviäkin.

Industrial-pioneerien settilistat ovat ajan saatossa koostuneet esimerkiksi kansallislauluista, Bachista, pop-covereista, Edvard Griegin keskenjääneestä oopperasta, Iron Skysta ja muusta omasta tuotannostaan.

Tällä kertaa pääosassa olivat Sound of Music -elokuvan laulut ja perinteiset pohjois-korealaiset veisut, sillä setti on sama kuin heidän P-Korean keikallaan (Laibachista tuli taannoin ensimmäinen kyseisessä maassa esiintynyt länsimaalainen yhtye.)

Haus der Kulturen der Welt on muuten aivan järisyttävän hieno keikkapaikka, enkä ole koskaan todistanut live-musiikkia paremmalla äänentoistolla. Saksalaisista hienouksista sen verran, että ei riitä ettei mies saa pissata pönttöön seisaaltaan, on myös kaikki nautintoaineet varsin tervetulleita konserttisaleihin, lukuunottamatta punaviini, jota luonnollisesti ostimme juuri tiskiltä ennen keikan alkua.

Suurehkon maljan punkkua ovella kiskottuamme oli myös miellyttävää todeta, että vaikka istuinpaikat oli jo hyvissä ajoin varattu ja lippuihin painettu, niillä ei ole mitään merkitystä Saksassa. Istumapaikat vapaat (peukkuemoji tähän).

Suurta harmia paikallisista tavoista ei onneksi koitunut, itseasiassa päinvastoin. Jos alkuperäiset paikat olisivat pitäneet, takanamme ei olisi ollut korealaista nuorta pariskuntaa, jotka ilahduttivat kappaleiden välissä "Slovenia" huudoillaan, haltioitumisellaan Sound of Musicin kappaleiden soidessa, puhumattakaan heidän intensiivisestä yhteislaulustaan pohjois-korealaisten laulujen aikana.

Toisin kuin Pohjois-Korean yleisö, he toivat tilaisuuteen eläväisyyttä, jota saksalaiset eivät juuri tarjonneet, eivät edes Saksan kansallislaulun aikana. Jähmettynyt yleisö selittyy osittain sillä, että paikalle saapui yleisen kulttuuritapahtuman johdosta paljon katsojia, eikä vain Laibachin.

Itseasiassa myöhemmin Idän hämyisissä, nimettömissä ja olemassaolemattomissa klubeissa (ovia ei erottanut seinästä, eikä niiden luona saanut olla ulkona polizeiden varalta) vieraillessamme tapasimme Laibach-faneja, jotka olivat jo myöhässä kuullessaan keikasta, ja eräs ostikin liput täten kiertueen Ateenan esitykselle. Keikka tosiaan oli jo lähes loppuunmyyty ensimmäisten myyntipäivien aikana, mikä on verrattain harvinaista Laibachille.

Berliinin Muurin rippeiden itäisellä puolella asuva väki ja tienoot tuntuivat äärimmäisen mukavalta, ystävälliseltä ja hauskalta, verrattuna läntiseen puoliskoon. Hieman yllättäenkin myös he olivat samaa mieltä, eivätkä monet astuneet lännen puolelle kuin käytännön pakottavista syistä. Jaottelu on edelleen vahvasti olemassa, eivätkä toispuolelaiset kumminkaan päin osanneet esimerkiksi opastaa missään toiselle puolelle liittyvässä.

Palatakseni vielä sikäläiselle kulttuuritalolle, illan aloitti FM Einheitin, Alexander Hacken (Einstürzenden Neubauten) ja Andreas Ammer industrial ooppera saksalaisista sodista. Ensimmäisellä puoliskolla industrial/syntikkasoundeja yhdisteltiin Kaiser Wilhelm II:n puheisiin, ja jälkimmäisellä Adolf Hitlerin. Teos oli erittäin vaikuttava, mutta olisi kieltämättä osunut niin sanotusti hermoon vielä paremmin jos taustalle olisi heijastettu arkistojen filmimateriaaleja.

Pahaan paikkaan emme sattuneet tässäkään tapauksessa, sillä oman osansa tilanteen surrealistisuuteen antoi edeltävällä penkillä istuva väki, kolme skiniä ja heidän vieressään yksi pöyhkeimmistä näkemistäni afroista. Skineistä vanhin paukutteli henkseleitään ja tuolin selkämystä oikein huolella kun Hitlerin puheet alkoivat, ja tarinallisen alamäen alkaessa antoi merkin nuoremmille kollegoilleen poistumisen merkiksi.

Keikan vastaisena yönä illan kuppilaksi valikoitui Würgeengel, joka oli omistettu Luis Buñuelin elokuvalle El ángel exterminador. Eikä niin, että elokuvaa palvottaisiin kuvin ja keräilyesinein, vaan sen sisällä elettiin elokuvan maailmaa. Henkilökunta ja kuppilassa käyttäytyminen oli elämys itsessään; kommunikointia tuskin tapahtui, tarjoilijat seisoivat lasittunein katsein puunaten tuoppeja, yksi työnsi lasinaluset ja riittävän kiusallisen hetken päästä toinen tuli osoittamaan pöytää. Talon ainoaan pöytään, joka sijaitsi savusta sankan käytävän minimaalisen savuttoman puolen rajalla, tuotiin sitten aikanaan olutta ja sehän tuossa maassa on erityisen hyvää.

Mielenkiintoisia kohteita Berliinissä on ripoteltuna paljon, eikä yhden matkan aikana valtaosaan kerkeä, mutta kauneimmasta Euroopasta se on kaukana. Oma viehätyksensä siinä löytyy, ja mielellään kaupungissa vierailisi uudestaankin.

Harmillisen vähän tiettyjä asioita historiasta muistetaan, eikä ainakaan Berliinissä oltu tuntevinaankaan esimerkiksi Lotte Reinigeria tai Nikke Knattertonia. Reinigerin asunnon muistoplakaatilla kävin pyhiinvaelluksella, mutta edes sen yhteydessä olevalla kirjakaupalla ei ollut materiaalia historian ensimmäisestä pitkän animaation tekijästä.

Muita täkyjä olivat mm. "Huumeasema Zoo" ja surullisen ajankohtainen Bowien Berliinin asuintalo, jonka äärelle ihmiset tulivat herkistymään ja puhaltamaan tähtipölyä kukkain päälle. Bowie oli upea hahmo ja Blackstar on soinut korvakuulokkeissani paljon ja ajatuksella. Ei siitä sen enempää.

En kerennyt koskaan näkemään Bowieta, joka on kieltämättä yksi kohtalaisen tuntuvista missauksista. Berliini "jetlagin" ja tyhjän tilin vuoksi missasin myös Angel Hazen Tavastialla, mutta toivottavasti edes hänet on vielä mahdollista todistaa myöhemminkin.

Loppukaneettina, kuka ikinä tietääkään minkä elokuvan tapahtumapaikka seuraavassa kuvassa on taltioituna, saa pisteen:

Star Wars: The Force Awakens (2015)

J.J. Abrams: Star Wars: The Force Awakens (2015)

Star Wars on fanituote josta jaksaa taas innostua. Viimeksi näin oli Episodi I:n ensi-yönäytökseen asti. Toisin kuin esiosien kohdalla, Force Awakensin nähtyä innostus vain kasvoi. George Lucas on nyt virallisesti ohjannut top 3 suosikkiepisodeistani nolla (0) kpl.

Suosikkius, parhaus ja merkityksellisyys ovat kaukana toisistaan, ja kaikki mikä liittyy Star Warsiin, pohjautuu elokuvaan Star Wars (1977), joka on välttämättömyys, itsestäänselvyys ja hyvä elokuva, mutta suosikkini se ei ole. Näitä kahta elokuvaa ei ole järkeä verrata toisiinsa, mutta suosin yön yli nukuttuanikin ja Cantina themen uhalla Force Awakensia.

The Force Awakens sai aikaan voimakkaita tuntemuksia. Ne olivat lähinnä jonkinlaista iloa siitä, kuinka vihdoin, ensikertaa sai itse kokea alkuperäisen trilogian tuntua ja uusia juonenkäänteitä tuoreeltaan elokuvateatterissa. Tuntu on luotu toivottuna fan servicenä nykyaikaisemman fantasiaseikkailun liitteeksi.

Alkuperäisen trilogian fanit tuskin voivat tähän pettyä. Tietysti Lucasin kiistatta alisuorittaneet esiosat petailivat helpompaa jobia, sillä rimaa oli alkuperäisestä selkeästi laskettu. Ohjaaja J.J. Abramsilla on ollut hyvä draivi päällä jo Star Trekien uudelleenlämmittelystä, ja vaikka erilaisia avaruusseikkailuja ovatkin, niille löytyy paljon samaa yleisöä.

Force Awakens siirtyy Jedin paluusta pari vuosikymmentä eteenpäin, jonka aikana imperiumin kukistus, jedit ja voima ovat joillain tapaa kerenneet muodostua myytiksi (joka on kieltämättä hieman epäuskottavaa.)

Hyvän ja pahan uudet sukupolvet esitellään soljuvan tarinankerronnan ja viihteellisen toimintaseikkailun ohessa, eikä vanhan hahmogallerian entréitä muista odottaakaan. Vaikka olisi voinut näin kolmenkymmenen vuoden jälkeen pelätä, elokuvan flow ei tyssää "pause for applause" tyylisiin hetkiin kun nämä avaruuden al bundyt astuvat sisään. Sekunti pari hengenhaukkomista ja endorfiinin kehitystä per vanha konkari riittää.

Dark side kiehtoo väkisinkin. Pahikset ovat läpi Star Wars saagan olleet erittäin tyylikkäitä; kolmas valtakunta -henkinen Dark Vader stormtrooppereineen on jotain valtavaa, Boba Fett jopa monien suurimpia suosikkeja (vaikka elokuvissa tyytyykin vain näyttämään hyvältä, sanoo noin viisi lainia ja kokee äärimmäisen antikliimaksisen lopun.) Miksei Darth Maulillekin pientä krediittiä voisi antaa.

Pahuuden aaltopituudella Sithejä ja Imperiumia seuraa uudessa elokuvassa First Order. Disney nimen alla työskentely ei rajoita - paha on paha.

Esiosiin pahikselle oli saatava uutta kulmaa vanhaan kalustoon, joten Darth Maulin valomiekkaan iskettiin kaksi päätä. Force Awakensin pääpahiksella valomiekka on ristimäinen. Se on yksi hyvin harvoista elokuvan turhista kosmeettisista lisistä. Pääosin kaikki toimii ja kovaa.

Itse pahishahmo, Kylo Ren, on onnistunut. Wannabe-Vaderin epävarmuus tekee hahmosta arvaamattoman ja täten jopa jollain tavalla odotettua pelottavamman. Kaikki Star Wars -palikat osuvat kohdilleen ja osa paremmin kuin koskaan. Seuraavaa osaa tuskin malttaa odottaa..

Star Warsin yleistä historiaa

Star Wars, Tähtien sota, ilmestyi vuonna 1977. Kokeellisilla elokuvilla aloittanut George Lucas sai jo pelkästään lelumyynnillä jättivoitot, sillä aavisti tehdä sopparin joka takasi prosentuaalisen osan merchandisen tuotoista. Ja niitä figuureja, oheismateriaaleja ja spin-offeja todellakin tuli ja meni.

The Star Wars Holiday Special (1978), What do you get a wookie for christmas ( When he already owns a comb), Caravan of Courage: An Ewok Adventure (1984), Ewoks: The Battle for Endor (1985) Mecon eeppinen galaktinen funk Star Warsin musiikin pohjalta, tarpeettoman vaikea NES-peli ja mitä vielä. Mainioon 1000 Star Wars Collectibles -kirjaankin mahtuu tuskin häviävän pieni murto-osa kaikesta siitä käsittämättömästä tavarasta mitä Star Warsin nimeen on vuosikymmenten aikana painettu. The Star Wars on keräilykrääsän The Beatles.

Alunperin Lucas kuului valtavirtaa kritisoivaan yhdysvaltalaisten elokuvakoulukasvattien allianssiin. Pian hän kriittisine kollegoineen loi kuitenkin nykyisten kassamagneettien pohjan hiteillään. Star Wars sai kaksi jatko-osaa, Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun, joita Lucas ei itse ohjannut. Nämä elokuvat tultiin myöhemmin tuntemaan Star Warsin Episodeina 4-6, ja ensimmäinen Star Wars sai liikanimen Uusi toivo.

Nykyään nähtävät versiot alkuperäisen trilogian elokuvista on 1990-2010 -luvun remixejä alkuperäisistä, joita ei saa enää esittää sellaisena kuin ne luotiin. Saatavilla alkuperäisessä muodossaan vain kasari-vhs-nauhoina.

Noin kasarifantasiaksi vanha trilogia on genrensä eliittiä ja alkuunpanija lukuisille peesaajille. Etenkin hahmot, tekniikka, maailma, design, äänet ja musiikki tekivät westerneihin, samuraielokuviin ja Kolmanteen valtakuntaan pohjaavasta avaruussaippuaoopperasta ikimuistoisen.

Kokonaisuutta ei voi ikonisuutensa takia järkevästi arvioida, ja vaikka aikalaisiinsa verrattuna, sekä elokuva- ja kulttuurihostoriallisen merkityksensä valossa ensimmäinen Tähtien sota olisi täysien pisteiden elokuva, ei se koskaan ollut mielestäni likimainkaan niin hyvä kuin sitä seuraavat kaksi.

2000-luvun molemmin puolin ilmestyi ns. uusi trilogia, jonka tapahtumat edelsivät vanhaa trilogiaa. Episodi 1 oli yksi suuri hypetys, joka näkyi aivan kaikkialla etenkin Englannissa, jossa sain onnekseni vierailla juuri ennen ensi-iltaa.

Ylikierroksilla odotettu uuden saagan aloittaja sai ilmestyttyään paljon anteeksi ja Joonas Hytönen antoi sille heittämällä vuolaat viisi tähteä. Sanotaanko, että se on kiva tasalaatuisehko lastenelokuva, jossa Natalie Portman on puettu äärimmäisen nätisti kuningatar Amidalaksi ja pahis Darth Maul oli hetkellisesti kova jätkä.

Episodi 1 ei kuitenkaan ollut erityisen hyvä elokuva, ja kaiken huipuksi siinä esiteltiin kaikkien aikojen hahmokammotus Jar Jar Binks. Episodi 2 saapui huomattavasti matalaprofiilisemmin ja on mielestäni edelleen yksi huonoimmista elokuvista mitä olen koskaan nähnyt. Kolmannen loppujakso pelastaa oikeastaan koko uuden trilogian edes jollain tasolla.

Episodi 3:n ilmestymisen jälkeen on tapahtunut paljon. On youtubet, meemit ja kaikki. Markettien dvd-hyllyissä on seinällinen Star Wars- ja Lego Star Wars -animaatiosarjoja jne jne. (mielenkiintoisin ja miellyttävin, Genndy Tartakovskyn Star Wars Clone Wars vuodelta 2003, ei käsittääkseni ole kuitenkaan löytänyt tietään Suomeen?) Suhtautuminen ja kulttuurillinen arvo muuttui ensimmäisen trilogian ja seuraavan välillä, ja se on muovautunut myös uusimpien trilogioiden välillä.

The Making of Stanley Kubrick’s 2001: A Space Odyssey

© TASCHEN

Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu ei ole ehdottomimpia suosikkielokuviani tai edes ohjaajan tuotannon kärkivitosta, mutta se on yksi suurista elokuvista, yksi mielenkiintoisimmista ja tärkeimmistä elokuvista koko elokuvan historiassa.

Elokuva sai aikoinaan katastrofaalisen ensi-illan, ensiarviot murskasivat sen tylsänä ja teennäisenä, eikä edes kriitikot ymmärtäneet elokuvasta mitään. Ei perustasolla, saati sitten syvemmillä tasoilla.

Se ei ole lainkaan outoa, ensinnäkään koska vastaavaa ei oltu aiemmin tehty. Tällaista elokuvaa ei yksinkertaisesti osattu vielä katsoa, tieteiselokuvaa pidettiin roskana (eikä ihminen ollut vielä referenssinä käynyt kuussakaan.)

Toiseksi, eipä elokuva välttämättä aukea nykypäivänäkään ensikatsomalta, jos koskaan, eikä ehdotonta totuutta kaikkiin tulkinnan tasoihin edes ole.

Hidastempoinen elokuva löysi yllättävän, mutta tuolloin ajankohtaisen yleisönsä. Legendan mukaan elokuvan ensi-illan jälkeinen masennus alkoi hiipua, kun pössyttelijät löysivät elokuvan, ja alkoivat täyttää elokuvasaleja uudestaan ja uudestaan.

Psykedeelisiä kohtauksia ja avaruusvalssia katsomaan saapuneet tapittajat pönkittivät elokuvan kulttistatusta, mutta samalla elokuvan löysi muukin yleisö. Pian elokuva on jakanut yleisöään puoli vuosisataa.

© TASCHEN

Elokuvan teemoihin kuuluu ihmisen evoluutio työkalun käytöstä avaruusmatkailuun, vieraiden sivilisaatioiden tapaaminen ja ihmisen luoman koneen älyllisyys. Ihmistä kuvataan luontoelokuvamaisella tavalla, kuin universumin toimesta, aina siihen hetkeen asti kun ihmispäähenkilö läpäisee psykedeelisen tähtiportin ja löytää tilan, jossa aika ei ole enää lineaarista.

Taschenin kustantama The Making of Stanley Kubrick's 2001: A Space Odyssey -taidekirja on lähes yhtä vaikeasti lähestyttävä kuin elokuvakin. Päällyspaperi antaa ymmärtää kirjan sisältävän kauniita kuviaan litteän kuvasuhteen mukaisesti esiteleltynä, mutta kirja onkin vertikaalinen!

Alku on lupaava, kun kiiltävän koristekehyksen alta paljastuu elokuvasta tuttua, mustaa monumenttia muistuttava järkäle. Kannen pintaan on upotettu elokuvan mytologiaa mukailevia, tilaustyönä tehtyjä kuvioita. Nidonta on tiukkaa ja sivujen debytointi vaatii varovaisuutta.

Koettelemus alkaa. Ensimmäiset kuvat on ladottu pitkiin pystysuoriin aukeamiin niin, että kuvien keskipiste hukkuu aukeaman keskikohdan syövereihin. Edessä on paljon taittosivuja ja kapealla alalle kirjoitettua tekstiä.

Käytännöllisestä pikku luettavasta ollaan kaukana, eikä laitos sovellu muotonsa vuoksi pikaiseen tarkasteluun, kahvipöytäkirjaksi, tai itseasiassa edes hyllyyn. Hyllyn päälle näytteille sitäkin paremmin.

© TASCHEN

Kuvatarjontakin tuntuu aluksi valjulta, sillä vaikka elokuva sisältää äärettömän kauniita asetelmia, (studio-)Afrikka-maisemia, futuristisia interiöörejä, avaruuskuvastoa ja psykedeliaa, pääpaino tuntuu olevan avaruusalusten rakenteissa ja henkilöhahmoissa avaruuspuvuissaan.

Melko täydellisen kattava kuvasto elokuvan kauneudesta löytyy jo aiemmasta Taschen-julkaisusta, The Stanley Kubrick Archives, mutta jotenkin niitä tiettyjä kuvia aina kaipaa nähdäkseen.

Hiljalleen teoksen todellinen sielu alkaa hahmottua, ja vaikka valtavan määrän olen Kubrickia käsittelevää kirjallisuutta ja muuta dokumentaatiota nauttinut, pystyy julkaisu antamaan paljon uutta.

Kuvia esitellään maltillisesti yksityiskohdista, joita ei elokuvassa välttämättä huomaakaan, vaikka ne ovat selvästi vaatineet panostusta. Julisteet, ohjetaulut, tekniikka, ja niiden taustat. Teknisiä piirrustuksia, hahmotelmia ja kuvauspaikkafiiliksiä.

Artikkelit käsittelevät kattavasti monia osa-alueita: Historiantunnin koko elokuvaprojektista, Stanley Kubrickista, avaruusmatkailusta ja alien hypoteeseistä. Läpi käydään myös Arthur C. Clarke, klassisen musiikin käyttö, György Ligeti, tieteiselokuvat, elokuvat, ihminen, elämä, Jumala ja muropaketti-merchandise.

© TASCHEN

2001: Avaruusseikkailu on tosiaan mielenkiintoinen nimenomaan aiheena, sillä kirjaa lukiessa alkaa paradoksaalisesti tuntumaan että melkeinpä parasta elokuvassa on kaikki se mitä siinä ei ole. Kohtaukset jota ei käytetty, vieraiden sivilisaatioiden edustajat ja niiden kotiseutujen maisemat.

Kubrickin vaimo työskenteli kauan avaruusolentojen parissa ja erinäisiä testejä tehtiin monella tyylillä, mutta elokuvassahan ei nähdä toista lajia lainkaan. Alienien fyysinen poissaolo on elokuvan etu, mutta toisaalta harmi, ettei kaukaiset maatkaan saaneet ruutuaikaa. René Magritten tyylistä surrealismia pursuavat taustavedokset näyttävät erittäin hyviltä.

Kubrickin maalausmaisen visuaalinen tyyli (etenkin juuri tästä elokuvasta alkaen) on niin tunnistettavaa, että poistetun kohtauksen stillistäkin pystyisi nimeämään Kubrickin välittömästi, vaikka täysin irti kontekstista. Elokuvasta on poistettu mm. kohtaus, jossa on meneillään taiteen oppitunti lapsille. Kirja havainnollistaa hyvin aiheen kuin aiheen, ja uppoutuminen on helppoa.

Jotenkin tuntuu että Hohdon lohkominen pieniin osiin on saanut ohjaajan tuotannosta suurimman huomion, eikä 2001: Avaruusseikkailusta ole saatu yhtä paljoa irti, potentiaalistaan huolimatta. Tämä kirja, oli se sitten kuin hankala tahansa käyttää, antaa elokuvalle erittäin mukavasti taustoitusta ja analyysiä, joka ei kylläkään mene Hohtoa käsittelevän Huone 237:n tavoin komedian puolelle.

Uppouduttavaa on tuntikausiksi, jonka jälkeen Avaruusseikkailun maailmasta irtautuminen vaatii vähintäänkin vuorokausia.

11 kysymyksen haaste

Jiří Trnka: Emperor's Nightingale

Sain haasteen. Vastaan nyt kysymyksiin.

1) Onko sinulla erityisen rakkaita genrejä tai alagenrejä?

Eurooppalainen animaatio 1892-2015, dokumenttielokuva, erikseen vielä luontoelokuva ja kaikki enemmän ja vähemmän kokeellinen.

2) Iskeekö jonkin maan tai maankolkan elokuvakulttuuri aivan erityisesti?

Lyhyt vastaus on Eurooppa, lähi- ja kauko-itä, sekä Yhdysvallat, kaikki niiden alle sirpaloituu liian paljon listattavaksi. Pyrin aina jos mahdollista katsomaan elokuvia maista, joista en ole nähnyt montaa tai yhtään elokuvaa. Kaikki Euroopassa koskaan tapahtunut animaatiotaide on tällä hetkellä prioriteettina ensimmäisenä, koska työskentelen siihen liittyvän projektini parissa. Siitä erityismaininta etenkin tsekki- ja neukkuanimaatiolle, mutta kyllä sitä erinomaista kamaa löytyy niin Kreikasta, Ukrainasta kuin Bulgariastakin.

3) Entä erityisen vähänlännästi?

Tjaa. En pysty ajattelemaan asiaa noin, mutta enpä toistaiseksi ole vakuuttunut esimerkiksi Albanialaisesta elokuvasta...

4) ”Sitä leffaa en (enää) katsoisi ämpärikännissäkään…”

Cake - hääunelmia tulee jostain syystä juuri nyt mieleen. Vastaan siis sen.

5) Biisi tai bändi, joka ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota elokuvasoundtrackeissa?



Kaikki eivät yksinkertaisesti tarvitse suurta huomiota, mutta huomioimattomia suosikkejani säveltäjistä: Christian Maire, Michael Kocáb, Fuzzy, Floex, Karel Svoboda, Michael Horowitz & Rainer Boesch, Frantíšek Belfin, Pavel Karmanov, Theodoros Vamvourelis, sekä kulttihuomioidut Alain Goraguer, David Lynch, Wendy Carlos, Chemical Brothersin soundtrack Hannalle ja The Wicker Manin Maypole Song. Pitänee tehdä aiheesta joskus vähän kattavampikin katsaus.

6) Onko olemassa kadonneeksi todettu (tai ainakin äärimmäisen vaikeasti saavutettava) filmi, jonka haluaisit nähdä?

Klassisen esimerkin, F.W. Murnaun Four Devilsin, lisäksi kaikki ne puolalaiset Toisen Maailmansodan aikana tuhotut avant-garde lyhärit.

7) Onko jotain oleellista jäänyt mielestäsi sovittamatta valkokankaalle näin sarjakuvafilmatisointibuumin aikana, vai oletko jo tyystin leipiintynyt tähän trendiin?

Olen vähän katkera, ettei Guy Delislen Pyongyang: A Journey in North Koreasta saatukaan elokuvaa The Interview'n aiheuttaman sotkun takia. Vain vähän, koska en voi tietää olisiko filmatisointi vain pilannut kaiken. En pidä sarjakuvafilmatisointien trendistä, enkä monestakaan supersankarista, mutta oikeasti hyvin tehtynä ottaisin mielihyvin vastaan esimerkiksi Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot, Lassin ja Leevin (joka ei ole Bill Wattersonin ehdottomuuden takia mahdollista), Craig Thompsonin Habibin, Shaun Tanin The Arrivalin, Minun Kiinani -trilogian ja Little Nemon.

8) Onko jonkun elokuva-alan ihmisen tapaaminen säväyttänyt poikkeuksellisesti?

Michel Ocelot ja Akseli Gallen-Kallela museo

Tähän on olemassa hyvin helppo vastaus ja se on Michel Ocelot. Hän kävi luonani Suomessa aiemmin tänä vuonna. Tarkoitus oli fiilistellä kotifestareilla kaikkia niitä elokuvia joista olemme vuosien kirjeenvaihdon aikana jutelleet, mutta liikuimme pääosin Helsinkiä kierrellen ja ihmetellen. Osan ajasta mukana menossa oli myös animaatioelokuvantekijä Antonia Ringbom.

Näyttelyiden ja muiden yleiskohteiden jälkeen siirryimme helsinkiläisen animaatiostudion tiloihin pitämään yksityisfestareita paikallisen animaatioväen kanssa. Jouduin myös ikimuistoisesti toimimaan konehenkilönä pleikkanelosella, jota en ollut ennen, enkä sen jälkeen nähnytkään. Pääsimme studiolla ihailemaan myös Ocelot'n leikeanimaatioiden alkuperäisiä leikehahmoja.

Pk-seutua tutkaillessaan yli seitsemänkymmenen ikävuoden ohittanut elokuvantekijä osoittautui olevansa melkoisessa huippukunnossa, eikä ihan helposti pysähtynyt, ellei luvassa ollut jotain makeaa välipalaa... Kakunalustoilla ensimmäisen animaationsa tehnyt henkilö on perso makealle! Ei olisi uskonut.. Vierailun viimeiset tunnit seurasin vähintäänkin hurmioituneena kuinka herra Ocelot piirsi minulle muistoksi Kirikou-sketchejä. Siinä oppi jo paljon hahmopiirustuksesta.

9) Onko jonkin elokuvan värimaailma säväyttänyt näköaistiasi harvinaisen syvästi?

Dario Argento: Suspiria (1977)

Francis Ford Coppola: One from the Heart (1982)

Technicolor on yksi vahvoista elokuvaan liittyvistä fetisseistäni ja valtaosa syvimmän vaikutuksen tehneistä kuuluvat sen piiriin. Muutamia merkittävimmistä värielokuvistani ovat Ihmemaa Oz, Heaven can Wait, Cherbourgin sateenvarjot, Giulietta ja viettelykset, Suspiria ja Suoraan sydämestä.

10) Onko jokin inhokkisi päätynyt IMDB:n kärkisijoille?

En inhoa yhtäkään elokuvaa, joka löytyy 250 joukosta, mutta moni niistä on yksinkertaisesti naurettavan ylihuomioitu.

11) Suosikkielokuvaörkki/örkit?

Jan Švankmajer: Little Otik (2000)

Lasketaanko Ivan Maximovin, Jan Švankmajerin ja Hayao Miyazakin hahmoja örkeiksi? Lasketaan.

Loppu.

R.I.P. Simo Salminen (1932-2015)

"Se se vaan on sillä lailla, että tässäkin maassa on sitä on paljon mälsää. Ei sitä tartte edes paljon kavereilta kysellä kun vaan viittii vähänkin tsiikata ympärilleen. Kaiken maailman törpötkin ne luulee olevansa vaikka mitä, mut ei ne oo ku hemmetinmoisia sössöjä vaan. On sitä ollu ennenki nuijasotia tässä maassa, mut olispa täs nuijalla töitä ja hyvä olis saada muijallekkin töitä, ittestä ei oo niin väliä. Juu. Tässä maassa on niin huonot liksat, että nälkä on aina vieraanamme, mut eipä oo onneks jano päässy vielä yllättämään. On sitä tässä yks ja toinenki sentäs jotakin nähny. Voi olla että vielä käydään ulkomaillakin, ettei sitä nyt tartte ihan silmille tulla hyppimään."

- Simo Salminen, Rotestilaulu (1966)

Simo sen jo sanoi.

Lepää, Simo.

midsummerí 2015

mökkilista (spotify)

Moebius (2013)

Kim Ki-Duk: Moebius (2013)

Kuulemani kahvipöytäkeskustelu naapuripöydässä käsitteli mielentervysongelmaista, joka jätti mielialalääkkeet kesken, koska ei kyennyt doupattuna saamaan orgasmia. Ehkä jollain tavalla samana iltana katsomani elokuva Moebius kantaa samaa teemaa;

Mies pettää vaimoaan kassatädin kanssa, kunnes vaimolla kilahtaa päässä ja tämä nappaa veitsen käteen kotoiseille kostoiskulle. Kun hänen voimansa eivät riitä miehen kimppuun, hän jatkaa peiton alla tumputtavan poikansa luo, jolta viiltää peniksen irti, jonka jälkeen kirurgisen pelastuksen estääkseen syö sen. Mies yrittää vielä kaivaa limaista pötköä naisen kurkusta, mutta on liian myöhäistä. Vaimo katoaa tilapäisesti perheen elämästä.

Jos mielenterveys olisi korealaiselle epäkeskoperheelle tärkeintä, he koettaisivat ehkä käsitellä tapahtunutta, sen syitä, seurauksia, jälkipyykkiä ja toipumista. Ehkä jopa hakisivat apua. Saisivat lääkitystä. Heidän tapansa toimia on kuitenkin jotain aivan muuta, joka sivuaa tuon kahvipöytäkeskustelussa pyörineen hahmon arvomaailmaa.

Poika ei halua erota laumasta ja lavastaa muiden edessä itsensä samaisen kassatädin raiskaajaksi, todellisuudessa sellaiseen edes kykenemättömänä. Vankilaan jouduttuaan isän ainoa huolenaihe on, kuinka poika voi tyydyttää itseään ilman penistä. Googlattuaan foorumihelvetin synkimmätkin laidat, hän kokeilee sadomasokistisia vahtoehtotapoja ensin itseensä, ennen kuin menee jakamaan pojalle vankilaan arvokasta ilosanomaansa peniksettömästä saamisesta.

Elokuvan häntäpuoli esittää sysimustan koomisen kavalkadin insestiä, fyysistä selänpuukotusta ja irtokyrpiä joukkoliikenteessä. Vaikka ohjaaja Kim Ki-Dukin aiempikin tuotanto koostuu pääosin ihmisrodun epäonnistumisesta, kyynisestä suhtautumisesta ihmisten väliseen kanssakäymiseen, ylitseampuvasta väkivallankäytöstä, mustasta huumorista ja seksuaalisesti kieroutuneesta sadomasokismista, Moebius oli katkaista Korealaisen sensuurikamelin selän. Etenkin tarpeettoman väkivallan ja insestin tähden ohjaajan oli tehtävä kompromissi ja leikattava pari minuuttia pois, jotta elokuvaa voitaisi näyttää hänen kotimaassaan.

Kokonaisvaltaisesti nykyaikaisella elokuvakentällä Kim Ki-Dukin pätevin verrokki on tanskalainen Lars von Trier. Etenkin meikäläisittäin melankolinen tanskalainen nauttii suurempaa suosioita, mutta Korean ihmekin on pitkän linjan festivaalisuosikki. Heitä yhdistää teemat, rikkinäiset hahmot, kyynisyys ja kauniit kuvat. Siinä missä von Trier petraa klassisen elokuvaamisen näyttävyyttä äärimmileen, Kim Ki-Duk ottaa aimo askelen takapakkia Moebiuksen harkitsemattomalla, digitaalisella kuvamaailmalla.

Ohjaajan elokuvien suurinta kuvallista antia on alusta asti olleet mielettömän kauniit, surrealistisetkin, maalauksellisen kauniit miljööasetelmat, sisustetusta uima-altaasta buddhistiseen vuoristomaisemaan, tyhjyyteen johtavista portaista vuosisatoja vanhojen puiden ympäröivään tekolampeen.

Suuresta mittakaavasta yksilötasolle, hänen elokuvansa tulvivat myös ikonisia asetelmia ihmiskuorien välisistä hetkistä, oli kyse sitten hameen alla puputtavasta jänöstä tai ménage à trois'ta, josta kolmannes on kimpasta tietämätön. Moebius kierrättää itseasiassa jälkeisen, Rautakolmosessa nähdyn, katutaiteessakin monesti kertautuneen kuvan, tunteetta. Samalla tavalla se semi-kierrättää Pietassa nähdyn suussa säilötyn varpaan peniksenä.

Moebius on tähän asti lattein elokuva Kim Ki-Dukilta visuaalisella tasolla, mutta narratiivinen puoli ottaa ison taiteellisen harppauksen syvemmälle sysimustan korealaisen sisimpään. Kuten on ohjaajan elokuviin tottuneet saaneet vuosien aikana huomata, henkilöhahmot eivät osaa käsitellä asioita sanoin. Äärimmilleen sanattomuus viedään nyt, sillä elokuva ei sisällä lainkaan dialogia. Ainoastaan ähinää, puhinaa, ulvomista, vaikerrusta ja kaikkia mahdollisia ääniä kivun ja nautinnon välistä.

Täysi dialogittomuus on hyvin harvinaista edelleen pitkissä näytelmäelokuvissa, vaikkei sanoja oikeasti aina elokuvatakseen tarvitse. Siitä on vain tullut standardi värin ja muiden vakioiden kanssa. Edes mykkäelokuvan aikana ei ollut montaa kokeilijaa. Parhaiten siinä pärjäsi F.W. Murnau elokuvallaan Viimeinen mies, joskin elokuvan aikana taisi pari kolme laattaa tekstiä kokonaisuudessaan olla. Näkyyhän Moebiuksessakin googlaukset, englanniksi.

Kreikkalaisen tragedian mallilla Moebius pyörittää Mies-vaimo-rakastajatar-poika-kokoonpanoa tyylillä, joka kävisi yksi yhteen teatterin lavoille pienistä kellariteattereista Akropolin etelärinteelle Ateenaan. Kieroutuneen tragedian hulppeutta ei ainakaan heikennä se tosiseikka, että sekä vaimoa että rakastajatarta esittää sama nainen, Eun-woo Lee. Hän on vaimona hyytävä, rakastajana jäätävä.

Onko elokuvalla sitten voittajia, hahmoissa, tekijöissä tai edes katsojissa? Edelleen vaikea sanoa. Vaikka tarinan väkivalta ja perversiot äityvät rankasti absurdin komiikin suohon, ei sitä aina ole niin kiva edes katsoa.

Kaikki hahmot hakataan nöyryyttäen maanrakoon. Kim Ki-Duk viiltää itsensä syvemmäs marginaaliin ja mielikuvat näyttelijöiden työhistoriassa voi tuntua jatkossa etäännyttäviltä. Katsoja saa sentään epäilyistään ja Kim Ki-Dukin maneereista huolimatta ihmetellä ohjaajan aina vain uusiutuvan innovatiivista kieroutta ja elokuvan katsominen täysin pokalla naamalla on mahdotonta.

Moebius on mieleenpainuva, pervertionistinen murhenäytelmä, jolta olisi toivonut enemmän aiempien Kim Ki-Duk -elokuvien esteettistä säväystä. Elokuva on ehkä Korea-skenen ja Kim Ki-Dukin ystävien antoisaa pakkopullaa, mutta elokuvahölmöjen ja perverssien to do -listan ulkopuolella sillä tuskin on juurikaan sijaa.