Kauneus on katsojan silmässä?

Mikä saa jonkun tykkäämään juuri tietynlaisesta musiikista niin paljon?

Tuo on kysymys jonka äitini esitti Pink Floyd-huuruissaan. Mikä saa jonkun tykkäämään ylipäätään mistään juuri tietystä niin paljon. Syy koostuu tietysti niin monesta osatekijästä, että kaikkea ei voi mahdollisesti edes tiedostaa. Elokuvien kohdalla mielipiteen muodostumiseen vaikuttaa ainekin mielentila, ennakkoluulot, elämäntilanne, virkeys, olosuhteet, ympäristö ja ihan valkokankaan tai televisioruudun tuumat ja äänentoisto.

Samasta elokuvasta voi olla täysinkin eri mieltä eri aikoina. Vuosikymmeniä sitten nähty kauhuelokuva on jännittänyt ja pelottanut ensikerralla, myöhemmin sama leffa vaikuttaa nololta ja typerältä. Ajan saatossa tietyt elokuvat kasvavat mielessä paremmaksi kuin ne ovatkaan. Aika kultaa muistot tai päinvastoin. Kävimme katsomassa Vicky Christina Barcelonan elokuvissa tyttöystäväni kanssa, joka tykkäsi siitä erittäin paljon. Tyttöystäväni katsoi sen uudestaan viikonloppuna äitinsä kanssa dvd:ltä. Kyseinen äiti vihasi leffaa ja haukkui sen tylsäksi ja huonoksi. Mielipide vaikutti tyttöystävääni, joka ei tunnelmanlatistukset takia tykännyt siitä enää itsekkään.

Ennakkoasetelmat on yksi asia joka vaikuttaa itseeni aika paljon. Usein käy niin, että jos minulla ei ole mitään odotuksia jotain kohtaan, se tuntuu paremmalta kuin elokuva joka on ehkä oikeasti parempi, mutta jolta olen odottanut jotain vieläkin parempaa.

Jokainen näkee elokuvia erilailla ja joku kiinnittää tiettyihin asioihin huomiota, mitä toinen ei huomioi lainkaan. Itselleni yksi tärkeimmistä asioista on pääsääntöisesti elokuvan visuaalisuus. Pidän erityisesti värien käytöstä, kalustuksen ja lavastuksen yksityiskohdista, sommittelusta, sekä kuvakulmien omaperäisyydestä. Voi sanoa aika yleistävästi, etten pidä ns. mieselokuvista, joissa päähenkilöinä on vain hikisiä, likaisia, sänkisiä äijiä haalean värittömässä ympäristössä. Värimaailma tällaisissa elokuvissa on yleensä lähinnä ruskeaa, harmaata ja beigeä. Eilen televisiossa ensi-iltansa saanut There Will Be Blood on juuri sellainen. Iskua korosti varmaankin se, että ennen sitä katsoin kahden elokuvan ja yhden dokumentin verran niin esimerkillistä väri-ilottelua. Elokuvat olivat Valerie and her Week of Wonders ja The Legend of Hell House, dokumentti taas kertoi Cherbourgin sateenvarjoista, jossa värien käyttö on kadehdittavan upeaa.


The Legend of Hell House (1973)


The Legend of Hell House (1973)

Kalusteisiin ja tapetointiin kiinnittänen tällä hetkellä entistä enemmän huomiota, sillä ne on ajankohtaisia asioita muuton ja remontoinnin ollessa pian edessä. Juuri nimenomaisesti tuollaiset selkeät ja tummat värit olisivat mieleen tapeteissa, joita 1970-luvulla on käytetty. Niitä pitäisi toki käyttää harkiten arkielämässä, mutta elokuvissa ne tuo mielestäni erittäin tärkeän säväyksen elokuvan ilmeeseen.

Väreillä en kumminkaan tarkoita pelkkiä värivärejä, vaan musta ja valkoinen ovat myös äärimmäisen toimiva pari. Ensinnäkin mustavalkokuvathan ovat aivan oma asiansa, joilla on oma syvyytensä ja tehonsa. Myös tietyt yksityiskohdat, kuten varjot, tulevat paremmin esiin mustavalkoisissa kuvissa. Niitäkin on eriasteisia ja enemmän pidän ehdottomasti kuvista, joissa on selkeä kontrasti, eikä päävärinä harmaa. Musta ja valkoinen toimii erinomaisesti parina myös värielokuvissa. Tällaisen esimerkkinä toimii Valerien huone. Pikimustaan ja lumenvalkoiseen perustuva ilme on vakavasti harkinnassa myös meillä tällä hetkellä.



Valerie and her Week of Wonders (1970)


Valerie and her Week of Wonders (1970). Telkkarista räpsityt kuvat ja olohuoneen lamppuhan se siellä kiiluu ruudussa. Sellasta tällä nyt kertaa.

Tykkäämisen kohteiden muodit ja mahdollisuudet.

Nykyään elämme aikaa, jona kaiken taiteen suhteen on valloillaan anarkia. On ollut aikoja kun on suosittu vain tietynlaisia maalaustyylejä tai vain yhdenlaista musiikkia, uskontoihinkin on pakotettu kuoleman uhalla. Mielipide on nyt vapaa, mutta muodit vaihtuvat räikeästi vuosikymmenestä toiseen, nopeammin kuin ennen. Viime vuosisadalla tapahtui enemmän mullistuksia kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historian aikana. Musiikkityylien kirjokin on nykyään loputon, mikä milloinkin on pinnalla.

Jotkut asiat eivät juurikaan mene enää pois muodista kokonaan, musiikissa ne ovat pop ja rock, ne ovat kuin farkut ja t-paita. Elokuvissa on ollut jo sadan vuoden ajan tasaisesti pinnalla ainekin draama, komedia, jännitys ja kauhu. Toiminta on tullut jäädäkseen viimeistään kolmisenkymmentä vuotta sitten. Välillä joku genre pysyy pinnalla jonkun aikaa, mutta vetäytyy taas kunnes se uudestaan löydetään.

1970-luvulla tummat värit olivat arkipäivää, 80-luvulla siirryttiin toiseen ääripäähän, pastellisävyihin. 1990-luvun alku oli neon-värinen aina grungen ja Kobainin sisäänmarssiin asti. Eikun flanellipaita päälle ja valitusvirsiä tuolille esittämään. Hauskuus oli loppu. Värit mennyttä. Vuosikymmenen lopussa kuljettiin reisitaskuhousuissa ja värit oli taas harmaata, ruskeaa ja beigeä. Muotiin turrutaan kuten discoon 1970-luvun jälkeen ja sen on muututtava alati.

Edellistä vuosikymmentä halveksitaan varmaan aina ja sen muoti-ilmiöille nauretaan. Kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä ne tulee kumminkin aina takaisin, aluksi vitsinä. Liian aikaisin vanhentuneen muodin käyttöönotto uudestaan on noloa, mutta muutaman vuoden päästä tyylikästä. Jos ei halua hävetä vanhempana vanhoja kuvia, on olemassa myös ajattomia tyylejä, mutta mitäs hauskaa siinä on. Kivempaa se on elokuvissakin, kun ollaan sen hetkisille tyyleille uskollisia ja teos toimii aikansa kuvana.

Tällä kaikella tahtoo siis sanoa, että yleisen mielipiteen satelee tahot jotka antavat vaihtoehtoja, on vaikeampi pitää sellaisesta mitä ei ole saatavilla. Tällä hetkellä on muodissa on 1970-luvun tyylin ja muodin tietynlaiset inkarnaatiot, jotka on suosittuja muidenkin kun retrofiilien keskuudessa. Alkuperäisiä tuotteita on vain pehmennetty nykykuluttajille sopivammaksi, eikä esimerkiksi niin tumman värisiä tapetteja ole tarjolla kuin 1970-luvulla. Tykkäisin sellaisesta enemmän, mutta muotisuuntauksien sanelemien ehtojen takia on löydettävä joskus jokin toinen tykkäämisen kohde. Vanhempia elokuvia on ollut liki mahdoton nähdä ennen videovallankumousta ja on ollut tyytyminen sen hetkisiin suuntauksiin. Kaikista musiikkilevyistä ei ole aina ollut painosta saatavilla mistään. Sekin on muuttunut ja nykyään on lähes kaikki musiikki liiankin saatavilla. Nykyään on siis mahdollista tykätä melkein mistä vain.

Mustavalkoiset kauniit kuvat.

1970-luku on siis visuaalisestikin suosikkini elokuvan vuosikymmenistä. Toisena voisi ehkä tulla Hollywoodin kulta-aika, 1940-luku. Kauhu oli poikkeuksellisesti ainoan kerran hivenen paitsiossa, kun Tuulen viemää (1939), Citizen Kane (1941) ja Casablanca (1942) tyyppiset ratkaisut aloittivat uudenlaiset tuulet elokuvabisneksessä. Kyseistä vuosikymmentä leimaa etenkin Film Noir ja ennennäkemätön näyttelijöiden glamourisointi. Rähjäinen kauhu ei sopinut hetkellisesti muottiin. Suurimpana poikkeuksena taitaa olla Kissaihmiset (1942). Glamourisoinnin ansiosta näissä mustavalkoisissa hämyisen kauniissa ja mystisissä elokuvissa tuntuu näyttelevän tavallisten ihmisten sijasta ennemminkin jonkinsorttiset yli-ihmiset. Ikään kuin heitä ei olisi oikeasti olemassakaan muualla kuin valkokankaalla.

Eugen Statistics. Heinäkuu

Musiikki

Kuusitoista levyä ollut kuuntelussa ylitse muiden viime kuussa. Kahdeksan kevyempää, kahdeksan raskaampaa. Ajattelin nyt kokeilla jotain uutta ja väsäsin soittolistat Spotifyyn viimekuun eniten kuuntelemistani kappaleista. En ole tosin Premium-käyttäjä, jotta en tiedä tuleeko siitä mitään jos yrittää kuulostella. Ilmeisesti listoja ei voi kuunnella ollessani offline-tilassa.

Kumpikin playlist koostuu kuudestatoista biisistä, toinen kevyemmistä, toinen raskaista. Biisit eivät ole mitenkään järjestyksessä kuuntelun määrän perusteella ja ovat muutenkin tehty tämän hetkisten valintojen, eikä faktojen perusteella. Liekö toimii edes, mutta sopii kokeilla. Eipä taida Spotifyttomia lämmittää ainekaan.

Kuukauden kuusitoista kevyttä.
Cushy July of Eugen

Kuukauden kuusitoista raskasta.
Harsh July of Eugen



Visage: Visage (1980)

Alcest: Souvenirs... Soinut tässäkin kuussa eniten. Vieläkin jaksaa kuunnella, mutta saa nähdä tuleeko yliannostus jossain vaiheessa vastaan.
Visage: The Anvil. Uusromantikkojen syntikkapop-helmi. Etenkin ns. A-puoli, Damned Don't Cry, The Anvil ja Night Train.
Opeth: Deliverence. Seuraavat kaksi levyä ovat toimineet pääsääntöisinä autolevyinäni puolisen vuotta. Tämä on nyt tainnut olla enemmän soitossa.
Opeth: Damnation. Ennen Opetheja autolevynäni toimi Mardukin Heaven Shall Burn... When We're Gathered.
Aborym: With No Human Intervention. Toiminut ruoanlaittolevynä keittiön räppänässä.
Miles Davis: Kind of Blue. Sinisiin hetkiin.
Marina & the Diamonds: The Family Jewels. Pienen tauon jälkeen olen taas fiilistellyt
keikankin lähetessä.
Wu-Tang Clan: Enter the 36 Chambers. Missattujen keikkojen sarja senkun kasvaa. Hieman on pitänyt tätäkin klassikkoa soitella kun ei paikan päälle mennyt kuuntelemaa.
Pensées Nocturnes: Grotesque. Tatuoinnin suunnittelun taustalla soi. Kaverille siis tuherran.
Ulver: Nattens Madrigal. Muutamaan kertaan on tullut kuunneltua uusi vinyyli ja kerran cd vertailun vuoksi.
Alcest: Ecoilles... Luultavasti otan tämän kovempaan kuunteluun tässä kuussa, ettei Souvenirs... kuluisi puhki.
Visage: Visage. Synapoppareiden debyytti. Tar ja Fade to Grey toimii.
Kampfar: Heimgang. Yksi tämän vuosituhannen paremmista Black Metal-levyistä.
Anaal Nathrakh: In the Constellation of the Black Widow. Sietää kuunnella tätäkin vielä pitkään, kun bändi kerran vihdoin teki ensimmäisen loistavan pitkäsoittonsa Total Fucking Necro-demon jälkeen.
Sigh: Scenes of Hell. Edelleen kuluvan vuoden parhaimmistoon kuuluva levy.
Marduk: Wormwood. Ihan tasaisen hyvä levy Mardukilta pitkästä aikaa, mutta pari raitaa on ylitse muiden - Funeral Dawn ja Whorecrown.

+Laibach: Macbeth. Puoltuntinen sävellys Macbeth-näytelmään. Hieno tekele.


Elokuvat.

On kyllä ollut huonojen elokuvien täyteinen kuukausi. Parhaat elokuvat olivat kuitenkin ensi-illat Inception ja When You're Strange, sekä tsekkiläinen kauhufantasia Valerie and her Week of Wonders. Sen lisäksi erityismaininnan saavat Muumion salaisuus, Julmia aikeita 2 ja Milka, jotka ovat syystä tai toisesta olleet suurimpia viihdepläjäyksiä.


Valerie and her Week of Wonders (1970).

Näkymätön Elina. Kuvauspaikoiltaan nätti, hyväntahtoinen pieni elokuva.
Dorian Gray. Ihan katsottava filmatisointi Oscar Wilden klassikosta.
Muumion salaisuus. Mahdollisesti kuukauden viihdyttävin, hauskin ja käsittämättömin teos.
When You're Strange. Onnistunut dokumentti The Doorsista.
Päivä jolloin maailma sokeutui. Aika tylsä, eli epäonnistunut b-leffa.
Häiden jälkeen. Menetteli arki-illan täytteenä.
Merirosvoradio. Kelpo brittikomedia 60-luvun piraattiradiosta.
Rakkautta vain. Samaan henkeen tehty ihan hauska hömppis.
Tähtisumua. Romanttisia fantasiaseikkailuja ei liikaa tehdä nykyään, joten ihan jees.
Julmia aikeita. Oikeastaan aika huono.
Julmia aikeita 2. Oikeastaan niin huono, että jopa aika hyvä.
Julmia aikeita 3. Turha, mutta mitätön.
Inception. Kyllähän se hyvä oli.
Milka. Muumion salaisuuden jälkeen käsittämättömin teos tässä kuussa. Kivat maisemat ja muutenkin näyttävä. Jäätävää porukkaa, ihan hauska katsoa.
Tattoo, a Love Story. Mitätön, mutta ihan symppis leffa.
Normaalia keskenkasvuisten käytöstä. Aiheesta olisi saatu aikaan hyväkin leffa, mutta toteutus on mitäänsanomaton.
Valerie and her week of Wonders. Hieno leffa. Aikalaistensa Witchfinder General ja Velho tyylinen, mutta näyttävämpi ja ajatuksellisempi.


TV & Video.


Alkuperäiset turtles-figut on aika kärsineitä, Rafaello on kärsinyt jopa kadoksiin.

Suuri osa ainekin poikapuolista lapsista saa kokea jossain vaiheessa lapsuuttaan erään lähes uskonnollista heräämistä vastaavan kokemuksen, joka on Turtlesit. Tämä vaihe on saavuttanut nyt sukulaispoikani ja siinähän tuli taas katseltua itsekkin aitoja oikeita alkuperäisiä Turtles-sarjan jaksoja. Turtlesit kuuluu kyllä ainekin itselleni kunniakkaaseen kympin ryhmään Alfred J. Kwakin, Nikke Knattertonin jne. jatkoksi.

Peter von Baghin dokumenttivalinnat pyörii tällä hetkellä YleTeemalla. Hyvä niin, itse en tosin ole kerennyt katsoa ensimmäistäkään, boksin uumeniin on tosin tallennettuna.

South Parkit pyörii Jimillä. Seurasin alunperin sarjaa ehkä ensimmäiset viisi kautta, jonka jälkeen tunsin vitsin kuluneen totaalisesti loppuun. Elokuvakin teki osansa innostuksen loppuun, toimien kai eräänlaisena kliimaksina. Nyt pitkähkön tauon jälkeen sarja tuntuu taas erittäin tuoreelta ja hauskalta. Mahdollista tietysti, että sarjalle tapahtui jonkinasteinen taantumakin aikoinaan, aivan kuten Simpsoneilla. Tauot tekee tietysti oikein hyvääkin turtumista ajatellen. Uusien Jimillä pyörivien jaksojen katsomisen lisäksi olisi tarkoitus katsoa lähiaikoina ensimmäinen ja toinen kausi uusiksi.

Eipä tule tuijotettua kovinkaan usein telkkaria, mutta nyt on muutaman kerran tullut toljotettua illan päätteeksi jotain sattumanvaraista antia. Paras surffailun päätös kuukauden aikana taisi olla YleTeeman Muukalainen, pysy pois (poistuu YleAreenasta 23.8), joka kertoo Lontoon Barking alueen ihmisistä. Alkuperäisväestö kokee olevansa uhattuna kun maahanmuuttajat tuntuvat valtaavan alueen.


Pelit.


Ompahan tällasetki.

En uskoakseni ole viimekuussa pelannut yhtäkään uutta konsolipeliä, mutta mainitaampa nyt sitten torninrakennus palikkapeli, Bandu. Peli ei ole uutta itselleni, mutten tietääkseni ole siitä ennenkään täällä maininnut. Pelissä on tarkoitus koota utopistiselta tuntuvia palikoita toistensa päälle rakennelman kaatumatta. Se jolla palikoiden loputtua on korkein torni, voittaa. Vaikka palikat näyttää mahdottomilta, niillä voi usein jatkaa yllättävänkin pitkälle. Erittäin hauska peli. Voittaa Timpurin ja muut kaltevat tornit.


Ruoka & Juoma

Viikinkiravintola Harald. Viikinkihenkinen ravintola on sisustettu teeman mukaisesti. Sen lisäksi tarjoilijat puhuvat "viikinkiä" ja menut lukee asiankuuluvalla tavalla. Tarjolla on mielenkiintoisia ruokia ja löytyypä listoilta myös Haraldin oma voimaolut ja viisauden viini mallia punkku. Olut on pehmeää ja hunajaista, viinikin oikein maistuvaa.

Alkuhyvänä ryytimaasta ja padoilta otin Skaldin lihakiven, johon kuului poromoussea, villisikasalamia, savulla lepytettyä porsaanposkea, punaista makkaraa sekä savuisaa ankanrintaa. Kaiken kruunaa tervaan pudonneet puolukat ja sieniperunasalaatti. Setti tarjoillaan liuskekiveltä. Voin suositella.

Päähyväksi otin kuusien katveesta ja tunturien tuulista Poron maksaa Kaupangista, johon kuuluu maukasta poronmaksaa pekonilla parannettuna, kahden marjan kastia, kasvimaan antimista tehtyä muusia, puolukkaa sekä punamaan sipulimarmelaatia. Hyvä setti, mutta kaikki listalla kuulostaa niin hyvältä, etten usko että tarvisi koskaan ottaa kahta kertaa samaa annosta.

Jälkihyväksi nokipannukahvit. Sanottakoon hintatasosta, että valitsemani annokset olivat kympin molemmin puolin. Kalliit herkut on sitten kalliita ja jos haluaa oikein sikailla voi ottaa valmiin menukokonaisuuden tai vähintään kahdelle tehtäviä superannoksia. Suosittelen ravintolaa lämpimästi, luulisin päätyväni tuonne itsekin uudestaan.


Siskoltani Englannista 1990. Turtles-hammastahnatuubikin on säilytetty, mutta kadoksissa.

Hesburger. Nämä kunnon majoneesihirvitykset kuuluu silloin tällöin asiaan.

Falafel-hampurilainen. Kerrankin kasvissyöjiä ajatellaan tuomalla vaihtoehto iänikuisille kasvishamppareille. Härkäpavuista, kikherneistä ja mausteista koostuva pihvi ei tosin kaikille maistu. Itsekään en juuri tuotteesta perusta, mutta arvostan tätä tekoa.

Fish & Chips. Julmaa pilaa brittien perinteisestä herkusta. Onneksi kyseessä on pelkkä kausituote. Kämänen kalapuikula ja pari ranskalaista ei ole nähnytkään alkuperäisiä Fish 'n chipsejä.

Kanatortilla. Tämän hetken tarjoustuote sisältää kanaa, fetaa, salaattia, tomaattia, jalapenoa ja kunnon pruutin majoneesitörpöstä. Erinomainen valinta. Ainekin oma suosikkini tarjousajan puitteissa.

Kahvit.

Stockmann Luxury. Vaaleapaahtoinen ja hienoarominen. Suositeltava valinta.
Ikea Bryggkaffe Mellanrost. Keskipaahtoinen hapan luomutuote. Saa vain 250g paketissa, joka maksaa saman verran kuin normaali puolen kilon Saludo. Suositeltava kokeilu tämäkin.
Löfberg's Lila, Stark. Luottokahvini vahvin (5) painos on erittäin miellyttävän makuista perusvahvaa kahvia, purut todella tumman ruskeita. Ei tarvitse sotkea maitoon, maistuu mainiosta sellaisenaan ja aivan varmasti olen juonut vahvemman makuisia kahveja, jotka on vahvuusasteeltaan paljon pienmpiä. Tämäkin siis suositeltavaa.

Tee.

Forsman Tean Teeruusukelajitelma.

Rakkauden ruusu. Musta lehtitee, jonka sisältä avautuu kiehuvassa vedessä punainen camelian kukka.
Jasmiinitorni. Vihreä lehtitee sidottuna tornin muotoon on aromatisoitu jasmiinin kukilla.
Teeruusu. Mustan teen lehtiä ja kultaisia silmuja sidottuna ruusukkeen muotoon.


Camelian kukka kurkkaa.

Tuotteet on käsin sidottuja, hauduttaessa kukat avautuu. Näiden haudutushetki on jo melkein taidetta, vähintäänkin luksusta arkeen. Stockmannilta ostetussa lajitelmassa on kolmea eri ruusuketta, yhteensä 20 kpl. Suosikkini taitaa olla tuo Rakkauden ruusu joita paketissa on kymmenen. Jokaisen voi käyttää suositusten mukaa kolmeen kertaan, kullakin kerralla maku tulee esiin erilailla. Suosittelen tällaisenkin paketin kokeilua erittäin lämpimästi.

Olut.


The owls are not what they seem..

Tässä oli taas tämänkertaiset menneiden muistelot. Pöllöä en kerennyt heinäkuun puolella maistaakaan. Ehkäpä asia vielä korjaantuu.

Hyvää elokuuta.

Nestalgia #3: Super Mario Bros 2 (1988)

Aikaa on kulunut edellisestä nessipelin ruotimisesta ja sehän olikin ehkä tunnetuimman konsolipelisarjan aloittava julkaisu, Super Mario Bros 1. Tähän meillä tunnettuun seuraavaan osaan on helpompi suhtautua subjektiivisesti, kun kyseessä on sarjan outo lintu, jopa epämario. Alunperin Japanissa julkaistiin täysin erilainen peli, joka muistuttaa ensimmäistä osaa grafiikallisesti ja pelillisesti täysin, mutta radat ovat erilaisia ja huomattavasti vaikeampia. Peli todettiin niinkin vaikeaksi, että muualla maailmassa ei otettu peliä ollenkaan levitykseen, sen sijaan toisesta japanijulkaisusta modattiin sopivampi peli jatkoksi.

Peli on siis alunperin sama kuin jo julkaistu Yume Kōjō: Doki Doki Panik, jota on vain muokattu sen verran, että se menee läpi Super Mariona. Sarjan luoja Shigeru Miyamoto on tosin vaikuttanut enemmän tämän pelin tekemiseen, kuin ns. oikean Super Mario Bros. 2:n. Meilläpäin oikeaa versiota on mahdollista pelata vain myöhempien pelien lisukkeena. Nessijulkaisua se ei ikinä saanut, enkä ole sitä itsekään päässyt koskaan kokeilemaan.

Peli on ymmärrettävästi monella tapaa poikkeava muihin osiin verrattuna, muttei pelkästään huonolla tavalla. Laatikoita tai tiilenpätkiä ei pusketa säleiksi, ei näy Koopaa, eikä montaa muutakaan tuttua. Pelaajalla nostetaan maasta kaiken maailman turnipseja ja sipuleita, joilla voi linttasta vihulaiset tieltä. Pahisten päälle hypätessäkään ne ei litisty, vaan niiden päällä voi matkustaa tai ne voi nostaa päälleen. Kun maasta nostelee niitä naatteja, saattaa joskus kiskaistakin taikajuoman joka avaa oven rinnakkaismaailmaan. Maailma on pimeä peilikuva sen hetkisestä ruudusta ja sieltä voi löytää sienen ja kolikoita, joilla voi pelata ratojen lopuksi elämänkeruupottia.

Pelata voi vaikka Sienipäällä.

Ratojen alussa voi valita hahmon jolla pelata, Mario, Luigi, Sienipää tai Prinsessa. Jokaisella on omat erikoisominaisuutensa, mutta voinen todeta että Luigi on jättiloikkineen hahmoista ehdottomasti paras. Sienipään vikkelyydellekin on tosin omat hetkensä. Mario on keskiketterä pullistelija ja prinsessa leijailee hetken ilmassa.

Ratojen rakenne on aika paljon monipuolisempi kuin ensimmäisessä osassa, kenttä liukuu edelleen vaakatasossa, mutta ylös- ja alaspäin kivutaan ruutu kerrallaan. Uintijaksoja ei luojan kiitos ole. Warpeja ja muutamia muitakin oikoreittejä löytyy, eikä niiden keksiminen ole tälläkään kertaa mitään järkyttävän vaikeaa. Lopparit on mielikuvituksellisempia ja muutaman kerran on havaittavissa jopa jotain ongelmanratkaisua muistuttavaa. Jostain syystä läpihakkaus ei tunnu kumminkaan niin sulavalta että tekisi mieli tehdä nopeusennätyksiä kuten edellisessä ja seuraavassa osassa. Sanoisinko että alle parissakymmenessä minuutissa pelaan läpi, empä ole sekkarin kanssa kattonut aikaa. Kymmenisen kertaa piti pelata että pääsi viimeseen, eli seiskamaahan asti ja kokonaan läpäisyyn meni melkeempä ne toiset kymmenen.

Tavoistaan poiketen prinsessa ei ole kaapattuna, vaan toiminnassa mukana.

Super Mario Bros. 2 on yleisesti se tuntemattomampi osa, eikä täysin syyttä. Siihen ei saa sitä samaa läpihyppelyn tuntua kuin muissa osissa ja täten se päätyy ennemminkin kertaluontoiseksi läpipeluuksi, eikä pitkäikäiseksi ränkkäykseksi. Silloin tällöin sen saattaa ottaa esiin ja mennä läpi. Ajankuluksi valitsisin kumminkin ensimmäisen tai kolmannen osan. Saagasta irrotettuna, yksittäisenä teoksena rankkaisin sen hivenen keskivertopeliä paremmaksi, kokeilemisen arvoiseksi julkaisuksi.

Elokuvia joita tekisin...

Jos tekisin elokuvan, millainen se olisi?

Jos todella saisin kaikki valtuudet, oikeudet ja resurssit tehdä mitä ikinä haluaisin, mitä kaikkea kankailla nähtäisikään.. Lähdetään purkamaan tilannetta sattumanvaraisessa järjestyksessä projekti kerrallaan.


Lisa Gherardinin kuvitteellinen elämä.



Lähdeteokset: Leonardo Da Vincin Mona Lisa (1507) ja kaikki aiheesta kirjoitettu fakta ja fiktio.
Vaikutteet: Peter Greenawayn elokuvat

Idea olisi yksinkertainen, tunnetussa taulussa poseeraavan hahmon kuvitteellisen elämän kuvaaminen. Maalauksien maailma kiehtoo ja joskus niiden olisi kiva nähdä elävän, ihan vaikkapa tilanteen verran Van Goghia tai Dalía tms. Mona Lisan hahmosta on ollut vuosisatoja spekulaatioita ja vasta tämän vuosituhannen alussa on varmistunut, että nainen on firenzeläinen Lisa Gherardini, jonka elämästä ei tiedetä paljoakaan. Lisa meni teini-ikäisenä vanhemman miehen kanssa naimisiin, jonka kanssa sai kuusi lasta ja joka tilasi Mona Lisan Da Vinciltä.

Pääpointti elokuvassa olisi tuo ajatusleikki, että kuvataan yhden maailman tunnetuimman tuntemattoman kuvitteellisia bakkanaaleja. Elokuvaa en kuitenkaan pystyisi tekemään, jos en löytäisi rooliin täydellistä Mona Lisaa. Ulkonäöllisen lähtöasetelman pitäisi jo olla mahdollisimman lähellä alkuperäistä ja yksityiskohdat tulisi saada tarkkaan maskeerauksen avulla, tarpeen tullen digitaalisestikin. Muita pääosanesittäjiä olisi tietysti Lisan mies ja Da Vinci, vaikka mahdollisena kilpakosijana tai toisena miehenä. Tarinan kehittelyyn olisi aika vapaat kädet, koska faktoja ei liikaa tiedetä. Ties mihin perversiohin tuo ihaillun taulun Lisa pistettäisikään osalliseksi.



Industrial Musikaali


Cleaning Women.

Lähdeteos: Tarinan runkona voisi toimia vaikka joku klassinen satu, kuten Kaunotar & Hirviö tai Pieni Merenneito.
Vaikutteet: Powellin & Pressburgerin Punaiset Kengät (Red Shoes, 1948), von Trierin Dancer in the Dark (2000), Burtonin Corpse Bride (2005), Einstürzende Neubautenin, Laibachin ja Cleaning Womenin musiikki ja livevisuaalit.

Musikaaleissa on yleensä musikaalimusiikkia, vaihtelun vuoksi soisin tehtävän musikaalin, jossa soisi vaikkapa synkeä industrial-musiikki. Kuten tässä elokuvagenressä on tapana, musiikkiesitykset ovat irrallaan elokuvan varsinaisesta kulusta, ne ovat pakokeino ajatuksiinsa tai tapa käsitellä tapahtunutta. Musiikkikohtausten aikana joku yllämainituista bändeistä saapuisi paikalle säestämään näyttelijää ja laulamaan mukana. Musikaalit usein ovat melko traagisia ja tämä ei varmasti olisi poikkeus.

Todellisuuden ja laulukohtauksien maailma olisi tyyliltään erilainen. Toinen värikylläinen kuten Cherbourgin sateenvarjot (1964) tai Ihmemaa Oz (1939), toinen taas teollisen harmaa ja usvainen kuten Metropolis (1927) tai Eraserhead (1977). Listaan tänne paljon elokuvia josta ottaisin vaikutteita, tämä ei kuitenkaan tarkoita että tekisin elokuvia vanhojen elokuvien palasista, vaan käyttäisin jotain tyylillistä seikkaa suuntaa-antavana lähteenä.



Mykkä tieteisluontoelokuva.


Babylon.

Vaikutteet: Arthur C. Clarken kirja ja Stanley Kubrickin elokuva 2001: Avaruusseikkailu (1968), Avara Luonto (1984-), muurahaiset, Atlantiksen taru.

Kuvitteellisella planeetalla kehittyneen kuvitteellisen lajin dynastian synty ja tuho. Luonto-ohjelmien hengessä kuvattaisiin hissukseen lajin kehitystä ja rutiineja. Pikkuhiljaa älyllisemmäksi kehittyvä laji rakentaisi hulppeita yhdyskuntia ja metropoleja. Älyllisyyden kirouksena myös itsekkyys ja vallanhimo kasvaisi, jonka seurauksena syntyisi sotia ja sortoa.

Elokuva olisi mykkä tai ainekaan siinä ei puhuttaisi mitään ihmiskunnan tuntemaa kieltä. Jonkinlainen kommunikointi tapa siinä voisi esiintyä, ääniin perustuva tai sitten ei. Ääniraidaksi sopisi osittain ambient tyylinen äänimaalailu, elektrohetket ja klassinen musiikki. Kyseessä taitaisi olla se minun "vakava elokuvani".


Leisure Suit Larry



Lähdeteos: Sierra On-Linen seikkailupeli Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizards (1987, 1991)
Vaikutteita: Martin Scorsesen Illasta Aamuun (After Hours, 1985)

Peleistä tehdy elokuvat on pääosin huonoja. Se ei ole mikään suurikaan ihme, sillä lähdemateriaalina on toiminut yleensä juonettomat räiskintä- tai tappelupelit. Uskoisin kumminkin että Sierra On-Linen ja LucasArtsin seikkailupeleistä saisi erinomaisia elokuvia aikaiseksi, jos tekijätiimi olisi hyvä. King's Quest III:n näkisin mieluusti kankaalla, scifi-parodia Space Questit myös. Itse kuvaisin mieluusti yli-idyllisen lapsuudenkuvauksen, Willy Beamishin tai kolmessa aikatasossa toimivan Day of the Tentaclen. Ylipäätään viimeiseksi mainitun pelin runko olisi elokuvassa käyttämisen arvoinen, vaikkei samassa tarinassa olisikaan.

Tällä hetkellä tarttuisin ehkä kuitenkin ensimmäisenä rivohkoon Leisure Suit Larryyn. Pidän elokuvaa Illasta Aamuun hivenen samanhenkisenä, reppanan pääosanesittyjän ja kaupungin eläväisen yön takia. Elokuvaversioon olisi saatava tuo tietynlainen 1980-luvun tuntu ja tietysti alkuperäiset Al Lowen jazz-teemat.

Yksi tärkeimpiä asioita elokuvaa suunnitellessa, olisi Larryn näyttelijän valinta. Ei ihan helppo tehtävä. Ensin ajattelin rooliin Ricky Gervaisia, mutta vaikka tämä varmasti suoriutuisi hyvin, olisi alkuperäisen hahmon henki kumminkin ehkä vähän kaukana ja päädyinkin toiseen Konttorin tähteen, Martin Freemaniin. Luulisin että hänestä saataisiin tekemällä sopivan tyly Larry, vaikka onkin britti. Suomesta näyttelijää haettaessa valinta osuisi ilman muuta salkkareiden Lasseen, löysän reppanaan luuserihahmoon. Muita varsinaisia päätähtiä ei tarvittaisi.

Yksi asia jonka myös haluaisin nähdä joskus pelifilmatisoinnissa, olisi ne hetket joita aina pelatessa on, jotka ei edistä etenemistä - ympäripyörimistä, kävely niukalti ovea päin tms. Kolmiulotteisessa third person-pelissä tällaisia bugitilanteita voisi olla myös hahmon meneminen puoliksi seinän sisällä tai hetkittäinen pään puuttuminen. Tässä tapauksessa ottaisin mukaan johonkin kohtaan päähenkilön kävelytyylin, liioiteltu askellus hidastetusti ja tietysti pelistä tuttu viistottain kävely. Mikä ettei myös yksi Game Over/Restore-tilanne. Liikaa ei voisi käyttää autenttista pelityyliä, koska vitsi kuluisi hyvin nopeasti. Muutama harkittu tribuutti vain.



Stop-motion Turtlesit.




Lähdeteos: Teini-ikäiset ninjakilpikonnat (1987) - piirretty sarja ja alkuperäinen Mirage Studiosin sarjakuva vuodesta 1984.
Vaikutteet: Jiří Bartan Krysař (1985), Ray Harryhausenin elokuvat. B-elokuvat kautta linjan 1950-80 luvuilta ja myöhemmät splatterit.

Lapsuuden sankarini stop-motion animaationa, jossa käytettäisiin oikeita kilpikonnia ja jäljitelmiä. New age kilpparit eli 2000-luvulla tehdyt sarjat ja leffa ei ole oikein vakuuttanut ja hommaan pitäisi saada vähän uutta virtaa. Tapahtumat sijoittuisivat alkuperäisten tarinoiden 1980-luvulle ja lähtökohtaisesti New Yorkiin.

Liian tosissaan elokuvaa en tekisi, vaan tuotoksen tulisi kalskahtaa kunnon beeltä, ei miltään mukatuhnuiselta ison rahan tarantino/rodriquez-jäljitelmältä. Suomessa varsinaista b-elokuvaa ei ole taidettu juuri tehdäkään muiden kun harrastelijoiden kesken. Silppuriksi voisi taas värvätä pian vakionäyttelijöihini kuuluvan salkkareiden Lassen, koska siinä on taas pahis joka on todellinen luuseri. Loppukahinat jos vielä sijoittaisi vuoteen 1989 niin mikä ettei todelliseksi pääpahikseksi voisi ottaa vaikka Lahden MM-kisojen virallisen maskotin Nestorin. Elokuvan nimi voisi olla sitten kokonaisuudessaan vaikka Teini-ikäiset mutantti ninja kilpikonnat vs. Lahden virallinen kisamaskotti Nestori. Kunnon b-elokuvia tarvitaan vielä nykyäänkin!



+ Jogurttimainos

Vaikutteet: Danone Activia ja Actimel-jogurttimainokset ja tietysti muutaman muun aihealueen mainoselokuvaklassikkot, kuten Werther's Original ja Riesen. Vähän ehkä myös Panadol Zapp-mainoksista voisi ammentaa.

Bonarina listan jatkoksi mainittakoon pitkäaikainen unelma jogurttimainoksen tekemisestä. Danone-mainosten uskottavuutta ja mieletöntä luontevuutta ei voi kun kadehtia. Voisikohan niitä paremmaksi pistääkään.. Siinä olisi haaste.

Tämmöstä tällä kertaa. Jatkoa lie luvassa.

Inception (2010)

Kymmenen vuotta sitten Memento nosti Christopher Nolanin ohjaajanlahjat ihmisten tietoisuuteen ja toissavuonna hänelle sinetöitiin paikka yhtenä Hollywoodin kovimpina nuorina ohjaajina, kun hänen toinen Batman-filmatisointinsa, Yön Ritari räjäytti pankin. Ennen kolmatta Batman-elokuvaansa, Nolan sai toteuttaa tämän hengentuotoksensa, joka ei todellakaan ole mikään väliteos. Inceptionille kasattiin tietysti tuoreen läpimurtonsa jälkeen melkoiset odotukset.

Kompleksinen tieteishenkinen jännäri ei jää ainekaan kunnianhimostaan vajaaksi. Kepeäksi kesäpäivän hötöksi sitä ei voi suositella, aivojen kun pitää raksuttaa kokoajan ja keskittymisen on oltava valpasta. Tapahtumat syy-seurauksineen tulevat eteen varoittamatta ja vaikkei tilanteiden seuraamiselta herpaantuisikaan, saattaa jäädä muutamakin yksityiskohta hämäräksi. Tapahtumat tapahtuvat parhaillaan viidessä eri kerroksessa, tällöin siis todellisuudesta unen sisäisen unen sisäisen unen sisäiseen uneen asti. Ylemmän kerroksen tapahtumien vaikuttaen seuraavaan. Pääpiirteittäin elokuvan juoni ei kumminkaan jääne epäselväksi tarkasti seuraavalle, vaikkei kokoajan mukana pysyisikään.

Alku oli hieman heikompaa antia, ikäänkuin oltaisiin yritetty väkisin selittää jotain, jota ei olisi edes tarvinut kertoa. Parinkymmenen minuutin jälkeen elokuva alkaa rullaamaan sujuvasti loppuun asti. Ideana on siis ihmisten uniin sekaantuminen. Lukuisia ihmisiä voidaan pitää sidoksissa samassa unessa ja uinuva uhri ei tätä välttämättä edes tiedosta. Alitajunta vaikuttaa rakenteisiin ja herättämiseenkin on keinonsa. Ajatuksia voi varastaa kohteen ollessa unessa, mutta keskeinen kysymys onkin nyt, voiko ajatusta istuttaa ihmisen päähän?

Hassua sinänsä, että Leonardo di Caprio esittää tänä vuonna kaksi erittäin samantyyppistä roolisuoritusta, ensin Scorsesen Suljetussa Saaressa ja nyt tässä. Kaksi vahvaa teosta ihmismielestä ja toistaiseksi kaksi vuoden vahvimmista elokuvista. Di Caprio on tainnut varoa joutumasta miksikään ikuiseksi pikkutyttöjen idoliksi Titanicin jälkeen ja suostunut vain ns. kovisten rooleihin siitä lähin. Hyvä tietysti niin, sillä tämäkin rooli pukee häntä.

Näyttelijäkaarti on muutenkin kauttaaltaan onnistunut, vaikka Joseph Gordon-Levittin nappisilmiä katsoessa tuppaakin olemaan mielessä vain se pikkupoika Kolmas kivi auringosta, jona hänet on tottunut näkemään. Cillian Murphy ja Ellen Page ovat myös todistaneet viimeisen kymmen vuoden aikana olevansa tämän hetken kovimpia nuoria nimiä. Tällä kertaa he eivät pääse tosin loistamaan pääosassa, missä he olisivat parhaimmillaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta elokuvassa on myös sen Edith Piafiin liittyvä yhteys. Piafin kappale Non, je ne regrette rien on elokuvassa avainasemassa ja niin on myös Piafia muutama vuosi sitten Pariisin Varpusessa (2007) esittänyt Marion Cotillard. Liekö joku alitajuinen viesti sekin.



Tehosteet ovat ihan näyttäviä ja tyylikkäitä eikä liiallista mässäilyä ole, etenkään millään yksittäisillä efekteillä. Hidastukset on aina tehokkaita ja niin on räjähdykset ja romahduksetkin - tietysti etenkin sinä hidastettuna versiona. Elokuvaa ei voi silti sanoa tehosteilla ratsastavaksi, vaan tarinavetoiseksi teokseksi joka vaatii kunnon visuaalisen ilmeen.

200 miljoonan dollarin budjetilla tehty pläjäys onkin kerännyt avajaisviikonloppunaan lähes 63 miljoonaa dollaria takaisin ja se voi pällistellä tällä hetkellä box officen listoja vain alaspäin. Imdb:ssä vastanähneet hakkaavat kymppiä arvioksi ja elokuva on tällä hetkellä rankattu maailman historian kolmanneksi parhaaksi ikinä. Tämä tapahtuu tosin monille uutukaisille aluksi, jopa Star Wars Episode III:lle. Uuden trilogian päättänyt elokuva killui hetken ykkössijalla noin 9,5 keskiarvoineen, joka nyt viisi vuotta myöhemmin kyseisellä leffalla on 7.8. Inceptionille ei taida yhtä kovaa pudotusta tapahtua, mutta äkkiäkös se silti sieltä kärjestä silti tippuu.

Christopher Nolan tuskin on miettinyt pelkästään kassaan tulvivia raharyppäitä elokuvaa tehdessään, sillä monimutkaiset elokuvat karkoittanee yleensä valtaväestön. Huippunäyttelijöillä ja näyttävillä trailereilla taas saadaan juurikin tuon keskivertotöllöttäjän huomio, kassamagneetista siis jokatapauksessa on kyse. Yleisöä elokuva varmasti kerää tällaiseksi elokuvaksi paljon. Ilman järkyttävää mainostusta, leimaa "From Director of Dark Knight" ja "Leonardo Di Caprio", se tuskin sitä tekisi. Luultavasti elokuva tulee saamaan jonkinasteisen statuksen sci-fi elokuvien joukossa, reilu kymmenen vuotta sitten siitä olisi tullut lähes Matrixin (1999) veroinen klassikko.

Elokuva on hyvä kun sitä jää pohtimaan vielä pari päivää näkemisen jälkeenkin. Huomaan tekeväni sitä. Huomaan myös haluavani nähdä sen uudestaan ja tutkivan sen yksityiskohtia, lähinnä rakennetta enkä virheitä. Suurelta määrältä epäloogisuuksia se on tainnut välttyä, mutta tottakai niitäkin näin utopistisen monitasoisessa luomuksessa on. Elokuva on parantunut vielä päivä päivältä jälkiperoisesti mielessä, jossa se on alkanut elää jo omaa elämäänsä. Jotkut pitänevät mukaälykkäänä tekotaiteena, jotkut eivät ehkä tajua pointtia alkuunkaan, mutta suosittelen kokeilemaan jos vaikkapa sattuisi pitämään.

Ilosaari 2010.

Tämä oli toinen Ilosaareni ja päihitti kyllä viimevuotisen setin. 2009 potin vei Dizzee Rascal, lieviä pettymyksiä olivat Isis ja Röyksopp, liian kovien odotusten takia kai. Huoratronkaan ei vedonnut silloin parhaiten. Pmmp esitti takuulaatuaan ja ihan kelvollisen esityksen tarjosi Maria Menakin.

Tänä vuonna pettymyksiä ei oikeastaan ollut ja ilmatkin oli saastaisen lämpimät.

Top 6 keikat:

Faith No More. Paluukiertueensa kolmas Suomen keikka, päätti yhtyeen Second Comingin toistaiseksi. Ilosaareen luvattiin extrapitkä keikka, mutta se tarkoittikin "vain" n. 1,5h esitystä. Sekin puolitoistatuntinen oli toki upeaa seurattavaa, Mike Pattonilla riitti virtaa yleisössä kahlaamisen, lipunryöstöön ja kameramiehenäkin toimimiseen. Esiintymisasuina toimi sopivan tylyt pastellisävyiset puvut.

Settilista oli Digging the Gravea vaille täydellinen, etenkin mielettömän Michael Jackson vm. 1972 -coverin, Benin ansiosta. Soolo- ja muihinkin projekteihinsa hukkuva Patton sai puhalletua tunnetuimpaan bändiinsä kivasti uutta voimaa ja FNM oli ilmanmuuta festareiden yksi näkemisen arvoisimmista akteista.

Pelkän Pattonin takia menisi kyllä katsomaan melkeimpä mitä tahansa kyseisen äänitaiteilijan kollektiivia, mutta kai se on ihan kiva alottaa rehellisesti siitä emäbändistä. Patton tosin alkaa vuosi vuodelta muistuttamaan enemmän jotain Gary Oldmanin ja Sylvester Stallonen ristisiitosta, mutta ehkäpä selviän siitä.

UNKLE. Lontoon elektrokeisarit vetikin sitten itselleni tämän vuoden hypnoottisimman keikan. Trip hopahtava downtemporokki ja upeat efektit riittivät linkasemaan toiseen maailmaan tunnin ajaksi. Keikan loputtua, herättyäni valveunelta tuntuneesta kokemuksesta, ei olisi juurikaan kiinnostanut mennä enää katsomaan mitään. Tunnelmaltaan ja mukaansatempaavuudeltaan viikonlopun paras esitys. Vaikea sanoa enempää, paitsi kliseisen oksettavasti: se pitää itse nähdä. Menkää ja nähkää jos mahdollista.

Dj Shadow. Läppärishowt ei välttämättä aina ihan toimi, Huoratron isompana ja Luke Vibert sekä Laibachkunstderfuge pienoisina poikkeuksina. Edellämainitun UNKLEn mestarillisen Psyence Fictionin (1998) aikaan kokoonpanossa olleen DJ:n oma kohokohta urallaan on ollut debyytti Endtroducting.... (1996), jolta sai keikallakin palasia kuulla.

Oheistoiminta, etenkin screeniltä tulvivine kuvineen teki setistä erittäin toimivan. Kappaleversiot oli saatu myös oikein miellyttäviksi livetilanteisiin ja esiintymisteltta senkun välkehti valoista ja euforiassa tanssivista kuuntelijoista. Shadowlle oli luvattu mahdollisuus heittää joko 60min tai 75min keikka. Yhden biisin yli tunnin mies raaski jatkaa, kunnes oli pakko varmaan hänenkin päästä katsomaan Faith No More alusta asti.

Katatonia. Täytynee myöntää itsekin, ettei Katatonia taida olla varsinainen livebändi. Kelpo biisejä tuli toki kuultua, mutta esiintymisestä ei jäänyt juuri mitään mieleen. Jonas Renksen lauluäänikin tuntui olevan hakusessa ensimmäisten biisien aikana. Taso nousi onneksi pikku hiljaa ja July keikan loppupäässä kuulosti jo varsin upealta.

Itse bändi soitti kautta linjan ihan kelvollisesti, vaikkakin yllätyksettömästi. Vaikka olisin koonnut melkoisesti erilaisen settilistan ja toivonut jonkun potkivan tyyppeihin edes vähän showta, niin olihan keikka ehdottomasti kuulemisen arvoinen ja voipahan nyt sanoa nähneensä.

Circle. Tähän esitykseen olikin täysin päinvastaiset odotukset kuin Katatoniaan, johon odotukset olikin aika ylimaalliset. Siksi varmaan yllätys olikin niin positiivinen. Circlen pojat saapui huumorikuteissa lavalle esittämään musiikkia, jossa ei tuntunut olevan mitään rajoja.

Ulkopuolisen on vaikea arvioida kuultiinki tunnin aikana kolme vai kolmetoista kappaletta. Mitään perinteisiä rakenteita biiseissä ei löytynyt ja milloin tahansa musiikissa ja esityksessä saattoi tapahtua mitä tahansa. Psykedeelistä settiä oli vaikea katsoa vakavalla naamalla ja yhtä vaikea siitä oli olla myöskään pitämättä.

Bad Religion. Vanhat papat saapui lavalle esittämään vanhoja renkutuksiaan. Penskana tuli kuunneltua aika paljonkin ja vaikka kuuntelu onkin jäänyt lähes olemattomiin liki kymmeneksi vuodeksi, oli vanhoja ralleja ilo kuunnella. Miellyttäviä, lyhyitä punkrock-helmiä oli siinä vaiheessa jo ihan kivakin fiilistellä, UNKLEn jälkeen kun ei olisi mitään monimutkaista voinut kuunnellakaan.




Pikaisesti muistakin:

Jukka Poika & Sound Explotion Band. Kepeää tsillailua rannalla Rentolavalla. Kepeää oli tulkintakin, ei siis mikään paras Jukka Pojan keikka, mutta kelpasi taustalle.

Pariisin Kevät. Trendibändin ensimmäinen esiintyminen. En voi väittää etteivätkö olisi vetänyt sen verran hyvin, että jos bändin musiikista pitää niin sai rahoillensa vastinetta.

Imogen Heap. Melkosta vedätystä. Joinain hetkinä keikasta sai hetkellisesti jotain irtikin, mutta ei siinä kyllä suurimman osan ajasta mitään meinannut tapahtua. Eipä kai silti voi ihan huonoksikaan sanoa, ihan katsottavaksi silti korkeintaan.

Polar Soul & Kaverit LIVE. Kokeellinen puoliksi live ja puoliksi ei -tyyppinen ratkaisu toimi hyvin. Fiilistelyä kuultiin aina Wu-Tang Clanista Van Haleniin ja Asankin visiitti oli ihan onnistunut.

Eppu Normaali. Kiva oli näitäkin ralleja sitten ihan livenäkin kuulla.

The Micragirlsin ja Vuokko Hovatan tsekkasin vain pikaisesti, joten eipä niistä muuta kun ihan näppäriä tuntuivat olevan. Muutamia bändejä joutui skippaamaan logistisista syistä ja tällaisia nyt kattelin tällä kertaa, valintoihini olen eritytäin tyytyväinen. Ilosaari taisi olla järjestyksessään kesäni viides festari ja näillä näkymin kai toisiksi viimeinen. Flow'ta odotellessa..

Ulver: Nattens Madrigal -box (1997, 2010)

"In the presentation of this Concept it hath been natural for us to choose a violent musicall Expression, seeing that the lycanthropicall Idea embodieth much untamed Force" - Aiwarikiar

Ehken tee nyt varsinaisesti levyarviota musiikillisesta sisällöstä, vaan tarkoitus olisi siis esitellä tämän klassikon spessuboksia niille, joille äänite on jo aiemmin tuttu. Rajoitettu painos sisältää vinyylin, cd-levyn ja t-paidan. Uuden painoksen esittelyn lisäksi käyn läpi asioita tämän 1996 nauhoitetun levyn asemasta, levyn tehneestä bändistä ja sen lähivuosien kaupallistumisesta. En siis aio suositella levyä kellekään, vaikka se onkin omalla tavallaan itselleni yksi erityisen tärkeistä julkaisuista. Siihen lie turha tutustua, jos genre ei ole tuttu, saati mieleen. Black Metalin kuuntelua tuskin kannattaa aloittaa tästä.


Uuden painoksen levyn kansitaiteesta on rajattu osa reunoista pois.

Legenda #1. Levy on nauhoitettu keskellä metsää
Leganda #2. Levy on kasiraitamankalla nauhoitettu, jotta bändi on voinut törsätä Century Medialta saadut rahat kalliisiin vaatteisiin, autoihin, päihteisiin yms.

Todellisuudessa tämä Ulverin ainut ison lafkan julkaisema levy on saanut kulttistatuksensa jotakuinkin valheellisin ansioin. Bändi ja Century Media eivät tulleet alkuunkaan juttuun, Ulver teki epätuotetun levyn joka koostui vanhoista julkaisemattomista sävellyksistä, tyyliltään raakaakin raaempi, kunnianosoituksena Darkthronen Transilvanian Hungerille. Tuotantoyhtiö ei pitänyt tuotoksesta, joka ei ollut aiempien levyjen tavoin kauniin folkhenkinen, mutta promosi sitä keksien myytin jonka mukaan se olisi metsän keskellä nauhoitettu.


Paita on L-kokoa ja etupuolella Vargnattin uuden painoksen kansikuva. Takana N niinkuin Nattens Madrigal.

Riitautumisen jälkeen Ulverin pääpiruna alusta asti toiminut Kristoffer G. Rygg perusti oman tuotantoyhtiön ja bändi julkaisi menestyneimmäin levynsä Themes from William Blake's The Marriage of Heaven and Hell (1998), jonka uusi soundi saattoi tulla melkoisena yllätyksenä norjalaisen bm-kulttuurin faneille. Tuplalevy sisälsi kokeellista industial/ambientia ja puhekerrontaa. Siitä lähtien Ulverin musiikki on tyyliltään leijaillut kaukana metallista neoklassismin, minimalismin, jazzin, progerockin ja elokuvamusiikin parissa.




Vinyylin suojapaperissa lyriikat norjaksi ja käännökset englanniksi.

Ulverin alkuaikojen tuotanto on osa norjalaisen Black Metal-musiikin historiaa. Vargtatt-demo (1993), Bergtatt (1994), Kveldssanger (1995) ja Nattens Madrigal (1997) ovat kiistatta klassikoita. Kveldssangerkin mielletään osaksi tuota bändin Black Metal Trilogiaa, vaikka puhdasta akustista neofolkia onkin. Viimeistään bändin totaalinen metamorfosis näiden levyjen jälkeen ja keikkailemattomuus teki siitä mystisen kulttibändin, joka keräsi vahvan fanikannan.

Shadows of the Sunin (2007) jälkeiset tapahtumat ovatkin sitten rikkoneet illuusion, fanituotteita on alettu suoltaa niin bändin kuin muidenkin tahojen suunnasta. Ulver aloitti myös keikkailemaan kokeillen ensin kepillä jäätä esiintyen Norjassa, Lillehammerissa, kirjallisuusmessujen yhteydessä pienessä auditoriossa. Paikalle saapui sakkia ympäri maailmaa, itsekin otin siis osaa. Upean shown bändi toki tarjosikin ja päätti jatkaa live-esiintymisiään.

Ensimmäisen Ulverin vinyylilevyn ostin Lahden Sarvilevyistä, joka oli A Quick Fix of Melancholy. Toinen oli Svidd Neger Norjan keikalta. Seuraavaksi kolme viimeisintä täyspitkää Nosturin keikalta. Nyt tämä kuudes, tuskin bändin itsensä siunausta saanut, Century Median julkaisema boksi. Vielä hetki sitten oli aika, kun juuri mitään näistä ei ollut mahdollista löytää mistään. Tämäkin boksi on siis miellettävä täysin rahastukseksi, täkynä vielä 700 kappaleen painos maailmanlaajuisesti.


Vastaavia bokseja on näemmä tehty muidenkin bändien julkaisuista.

Siitä huolimatta, että boksi on ilmeinen rahastuskeino, se on mukava lisä kokoelmiin. Alkuperäisestä vinyylipainoksesta olen haaveillut toki aikani, mutta hinta liikkuu korkealla. Levyjä ei ole uudelleen masteroitu, vaan alkuperäisen tarkoituksellinen ääniasu on tallella. Tässä tapauksessa se on ilman muuta hyvä asia, toisaalta oli taas hyvä että Kyrck Productionin uudet painoksett Vargnatt-demosta olivat kokeneet jonkinasteista rukkausta, saaden levystä huomattavasti miellyttävämmän kuunnella. Formaattien välisissä nyansseissa ei ole mitään erityisen huomattavaa eroa, mutta vinyylimuotissa Nattens Madrigal soi ehkä aavistuksen smoothimmin, eikä diskanttisäksätys ole aivan niin päällekäyvää.


Lp-hyllyn katseenvangitsija.