Uusi blogi Owls and mushrooms käynnistyy.

Uusi blogini käsittelee nostalgiaa, retroa, keräilyä, graafista designia ja tyylejä. Visiitille TÄSTÄ

Syvälle salattu (2011)

Liikaa ei kotimaassamme psykologista kauhutrilleriä tuoteta ja täten Syvälle salatulla oli ainekin itselleni kysyntää. Krista Kososen ensimmäinen suurrooli on reunustettu mytologialla ja uskomuksilla jotka alkavatkin vähitellen piirtyä varsin todellisiksi pienen pojan äidin eteen. Veden henki ja tarut ympärillä ovat hyvin suomalaista perinnettä ja sellaistahan on aina mukava seurata.

Tyylillisesti liikutaan samoilla maaperillä kuin monet viimeisimmän vuosikymmenen onnistuneista espanjalaiskauhuista, mutta vaikka tämä kotimainen uutuuskin on teknisesti lähes virheetön, ei siitä vientituotetta saataisi. Eikä sitä olisi otettu ulkomaisena teatteriohjelmistoomme, silti se pieksee suuren osan amerikkalaisista genresisaruksistaan, joita on pitkät pinot läheisissä viihde-elektroniikan välittämöissä kaupan.

Syvälle salattu osoittaa saman minkä hieman haastavampi Sauna muutama vuosi sitten, suomalaisilla on potentiaalia luoda myös tosissaan otettavaa kauhuelokuvaa ja kauhuvaikutteista psykologista trilleriä. Harrastelijapiireissä sitä toki tuotetaan aivan kuten jokapuolella maailmaa, mutta yleiseen levitykseen on uskallettu murtautua oikeastaan vasta edellämainitulla, sekä mielestäni mainettaan paremmalla Lordi-elokuvalla Dark Floors.

Iso osa elokuvan tehokeinoista ja jipoista on sitä samaa yleisessä jaossa olevaa suurta kliseiden sumaa, josta on turha edes moittia. Kyllähän sitä jonkun vilahtavan hahmon ja oven omaehtoisen säppiin salpautumisen haluaakin nähdä. Klassiset kauhuskenaariot ovat läsnä, hieman sisäänpäin kallellaan oleva kyläyhteisö ja sen yksittäiset kylähullut, suvun ja tienoon vaiettu menneisyys sekä äiti ja poika matkalla kaukana kotoa. Lapsi tapahtumien myrskynsilmässä toimii yleensäkin varsin vaikuttavana tehosteena.

Elokuva onnistuu mielestäni hyvin siinä, että se antaa koko ajan jotain osviittaa tapahtumien todellisesta ja todentuntuisesta kulusta, muttei kuitenkaan vilauta niitä kuin häilyvästi ja pikaisesti. Mitään ei olla selostamassa liikaa, mutta kokonaiskuva pysyy hallussa koko ajan. Vallan mainio valinta elokuvissa käynnin kohteeksi tai myöhemmin kotisohvalta tapittaakseen, mutta tuskin tulee monasti enää jälkikäteen muisteltua.

Uusi blogi Vargtimmen käynnistyy.

Olet tervetullut sen tykö. Vierailulle pääsee tästä.

Damn Good Coffee 2v.

Damn Good Coffee täyttää tänään kaksi vuotta. Jee.

Ikäkriisin on täten syytäkin jo painaa päälle. Blogi saattaa tuntua kuukauden pari hieman poissaolevalta, kun muut projektit syövät muutenkin vähäisestä ajasta liikaa. Elinvoimaisempaa vihkiytymistä blogin pariin on odotettavissa taas joskus joulukuun hujakoilla.

Muita projekteja ovat mm. kaksi uutta blogia jotka tulen käynnistämään luultavasti vielä tämän vuoden puolella. Ensimmäinen on musiikille pyhitetty blogi, jossa esittelen mielenkiintoisia kappaleita, alustavasti noin kappale per päivä ja tavoitteena saada aikaiseksi 1001 kappaleen kokonaisuus. Yritän saada homman pyörimään tuossa lokakuun aikana.

Toinen blogi tuleekin sitten olemaan jotain aivan muuta. Nostalgiaa, retroa ja dekoa. Odotettavissa kunhan on saatu ensimmäinen uusi blogi kunnolla käyntiin ja löytyy sopiva rako pistää toiseen eloa. Avajaisista tullaan tietysti ilmoittamaan täällä kun se on ajankohtaista.

Mietin pitkään projektien sisällyttämistä Damn Good Coffeeseen, mutta ylenpalttisen versoilun sijaan haluaisin pitää tämän blogin linjan mahdollisimman selvänä. Jos on toiveita tai ehdotuksia Damn Good Coffeen suhteen, nyt on hyvä aika huudella! Aiheet eivät varmasti lopu ikinä kesken, päinvastoin, mutta niitäkin saa aina vapaasti esittää ja otan niitä jopa mieluusti vastaan.

Syksyn jatkoja.

Pussikaljaelokuva (2011)

En ole lukenut Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanista kuin kappaleen sieltä toisen täältä. Jokaisen lauseen lukeminen on kyllä tehnyt selväksi, että miehen kieli on aivan omaa luokkaansa. Teos kertoo joutilaiden kotvaa vailla kolmekymppisisten kaverusten yhdestä joutopäivästä muiden joukossa. Tarinassa hädin tuskin matkustetaan edes paikasta aa paikkaan bee, siinä vain junnataan Kallion kaupunginosassa, veistellään jutunjuurta ja imetään sitä pussikaljaa niin paljon kuin naapurin kuolleen mummon tyhjistä pulloista saaduilla rahoilla saa.

Elokuvassa ei ole mitenkään ehdotonta alkua, keskiosaa ja loppua. Vain katkelmia peräjälkeen. Täten huomio kiinnittyy pakostikin hahmoihin, näiden juttuihin ja Kallion kulmiin. Eero Milonoff on Henninen, perus länkyttäjä ja poliiseja uhmaava renttu, Jussi Nikkilä on Marsalkka, arka ja alakuloinen peesaaja ja Ylermi Rajamaa on Lihi, huoleton, hassu ja sympaattinen ilopilleri, porukan pitkäkyntinen. Hahmot ovat varsin kelvot ja näyttelijätkin oikein hyvät, etenkin Ylermi Rajamaa saa puolihuolimattomilla heitoillaan ja tempauksillaan aikaan hyvän mielen joka kerta.

Kalliota on kuvattu toki paljon ja siinäpä paikka jota on hauska katsella. Kuvaus on kuitenkin toteutettu paikoin vähän turhan valjusti. Ehkä rosoisuutta ei vain olla haluttu romantisoida liikaa. Ihan autenttisen näköisiäkin tapahtumakulkuja on saatu tallennettua fiktiivisen rungon täytteeksi ja sehän sopii. Irralliset kohtaukset saavat toisaalta aikaan epätasaisen kokonaisuuden, kun jokainen juttu ei kuitenkaan ole mikään helmi. Yhteenotot poliisin kanssa olisi puolestani tuollaisenaan voitu jättää lähes kokonaan pois. Ensimmäinen kohtaus on tullut turhankin tutuksi jo trailerissa ja sen jälkeinen alustus ei saa vielä innostumaan. Loppukohtauskin tuntuu hieman väärän muotoiselta palalta palapeliin. Onneksi yli puolet elokuvan lyhyestä kestosta on kuitenkin oikein onnistunutta viihdettä, kieli-illotelua ja niin ihanaa huolettomuutta.

Hetkittäin erittäin viihdyttävistä ja hienoin sanankääntein soljuvista kohtauksista huolimatta kokonaisuus ei ole mikään elokuvallinen täysosuma. Osa jutuista ei myöskään tunnu kääntyvän elokuvaksi tai sopivan näyttelijöidensä suuhun niin hyvin. Suosittelen kuitenkin elokuvaa ihan niiden parhaiden hetkien takia. Ne ovat sen arvoisia.

Vares: Huhtikuun tytöt & Sukkanauhakäärme (2011)

Alkuvuonna käynnistynyt uusien Varesten sarja alkoi Pahan suudelmalla, joka oli euroopan keskiverrolle pärjäävä dekkarielokuva. Sen perusteella uskalsi toivoa viiden jälkimmäisenkin menevän joten kuten tähän peruslaadukkaaseen kastiin. Kuvauksen laatu on näissä kahdessa viimeisimmässäkin onnistunutta, Turun miljöö on hyödynnetty näyttävästi ja jopa Antti Reiniin Vareksena alkaa tottua, mutta muutoin viimeistely on jäänyt pahasti puolitiehen.

Huhtikuun tytöt menee vielä ihan kelvollisten dekkarien pinoon, vaikka tarina eteneekin haahuillen ytimekkäämpää runkoa huudellen. Vares tutkii vanhaa kadonneitten neitojen mysteeriä, joka versoontuu pikku hiljaa laajemmaksi kokonaisuudeksi kuin olisi kuvitellutkaan. Kaikki sivujuonikulut eivät vain jaksa kiinnostaa tai sitten eivät vain sovi yleiskuvaan. Muutama hauska kevennys ja toisaalta kovinkin brutaali raskautus on saatu mahdutettua elokuvaan, mutta muutoin aletaan jo lyömään tyhjää.

Sukkanauhakäärme sen sijaan ei keräile itseltäni irtopisteitä oikein mistään. Carl-Kristian Rundmaninkin rooli tapauksen toimeksiantajana on niin lyhyt, ettei sinänsä mainiosta näyttelijävalinnasta kerkeä saamaan mitään irti. Rundmanin esittämä ei niin puhtaita papereita omaava tuomari pistää Vareksen seuraamaan vaimoaan, joka on alkanut innostunut kuppilassa soittavan gigolon seurasta. Toisaalla vankilasta pääsee pakoon vaarallinen ja järjestelmällinen pahis joka tulee antamaan oman osansa huttuun. Tapahtumat ovat vielä pahemmin levällään kuin Huhtikuun tytöissä. Mikään ei anna mitään, asioita vain tapahtuu ja lopulta ne loppuvat.

Jos julkaisujen taso laskisi jokaista osaa kohden samaa tahtia kuin kolmanteen osaan mennessä on päässyt käymään, ei viimeisiä elokuvia uskaltaisi mennä edes katsomaan. Ei kuitenkaan voi olla vain sattumaa että juuri Anders Engströmin ohjaama aloituselokuva toimi niin paljon paremmin kuin nämä Lauri Törhösen pari tv-kelpoa. Täten toivoa luokin se, että seuraavaksi näemme taas Wallanderiakin ohjastellun Engströmmin tuotoksen, Kaidan tien kulkijat, jonka näkemiseen myös Peter Franzénin ja Kari Tapion mukana olo asettaa oman painoarvonsa.

Huhtikuun tytöt

Sukkanauhakäärme

The Turin Horse (A Torinói ló, 2011)

Unkarilaisen Béla Tarrin elokuvat toimivat antiteesinä yleistyneelle tavalle tehdä elokuvia, joissa kuvauksen, leikkauksen ja toiminnan hektisyys saattaa ruutuun informaatiota sellaisella tempolla, ettei kaikkea kerkeä ottamaan edes vastaan. Kärjistettynä vertauskohtana toimikoon musiikkivideot, joissa 30 otosta mahdutetaan alle puolen minuutin aikana ruutuun. Koko The Turin Horse on kuvattu vain samaisella määrällä otoksia ja kestää kaksi ja puoli tuntia, joka taas on ihan inhimillinen pituus verrattuna Tarrin seitsemän ja puoli tuntiseen Sátántangóon.  Pikaisen laskutoimituksen jälkeen toteamme siis että otos The Turin Horsessa kestää pyöristettynä sen viitisen minuuttia.

Siinähän ei ole mitään hienoa jos tekee pitkiä otoksia vain pitkien otosten vuoksi, jos kuvat eivät puhu itsessään ja niistä ei liukene mitään ajateltavaa tai ihailtavaa. Tämän elokuvan kohdalla vain on niin, että kolkoista ja pelkistetyistä kuvista välittyy ja pirusti. Béla Tarrilla on taito viedä katsoja etäisesti tuttuun maailmaan, jonka melankolinen kauneus on maalattu Jozef Israëlsin, Alexei Savrasovin ja Akseli Gallen-Kallelan hengessä, puhumattakaan Vincent van Goghin Perunansyöjistä (1885). Kurjuus ja köyhyys on käsinkosketeltavaa ja oikein keskittyessä voi tuntea jo tulevansa miltei sairaaksi itsekin.

Tarina itsessään on yhtä minimalistinen kuin kuvauskin. Friedrich Nietzsche todisti kolmas tammikuuta 1889 tapauksen, jonka seurauksena vaipui kymmeneksi viimeiseksi vuodekseen puhumattomaan ja tekemättömään tilaan perheensä paasattavaksi. Traumatisoiva näky oli tottelemattoman hevosen raivokas raippaaminen. Elokuvassa seurataan tapaukseen johtavaa syy-seuraus kuviota. Tarkemmin, vaikeammaksi ja vaikeammaksi käyvää jokapäiväistä elämää.

Ikääntynyt ja vähäeleinen mies asuu pienessä tönössään tyttärensä kanssa keskellä ei-mitään pois lukien elintärkeää pihakaivoa. Näemme arjen rutiinit, toistuen ja toistuen, raskaammaksi käyvän syklin jossa elämän päiväjärjestys koostuu kaivolla käynnistä, pottujen keitosta, niiden syömisestä, housujen napituksesta, sään ja uppiniskaisen hevosen armoilla selviämisestä. Joskus iltasella sitä palkitsee itsensä napsulla pálinkaa. Joskus kylillä käy jopa vieraita, viinavarannot tenuttanut kaukainen naapuri tai räyhäävä mustalaisleiri. Siinä tiivistettynä lähes kaikki mitä tulee tapahtumaan, se ei ole mikään salaisuus tai spoilaus, tapahtumien sijaan on keskityttävä kerrontatapaan ja mitä sillä viestitetään ja minkälaisia tuntemuksia ne aiheuttavat.

The Turin Horse ei missään nimessä ole elokuva kaikille ja milloin tahansa. Espoo Cinén projektorin käyttäjäkin tuntui nukahtavan kesken näytöksen ja filmi katkesi noin varttia ennen loppua. On ehdottoman tärkeää katsoa elokuva juuri oikealla mielialalla jotta siitä pystyy nauttia. Olin onneksi etuoikeutettu keräämään tunnelmaa ennen elokuvaa Tapiolan lumoavan keskusaltaan äärellä. Tuossa paikassa on jotain todella erityislaatuista ja rauhoittavaa. Siellä sielu lepää ja aika pysähtyy. Ja mieli asettuu Tarrin elokuvaa varten, jonka on määrä olla ohjaajan viimeinen.