Miss Farkku-Suomi (2012)

Matti Kinnunen: Miss Farkku-Suomi (2012)

Kauko Röyhkän omaelämänkerrallista sielunmaisemaa maalattuna aavistuksen romantisoituun, mutta traagiseen kasvutarinaan 70-luvun Oulussa, jossa Bowieta ja Reedia kuunteleva outolintu kapinoi massoja vastaan ripsarit naamallaan.

Röyhkän alter ego, Välde, on kiinnostunut luokan kauneimmasta tytöstä, Pikestä, jonka näennäisenä haaveena on tulla Suosikki-lehden Miss Farkku Suomeksi. Kepeyttä ja huumoria hahmonkehitykseen ja tarinankerrontaan haetaan naapurin hupaisista lestadiolaiskakaroista. Vallan veikeitä ovat, aidosti kiinnostuneita aikuisten maailmasta ja oikeastaan mistä vain, materiaa kun ei hyppysissä liikaa ole. Nykypäivänä olisivatkin varmaan ennemmin i-poppadaddynsa kanssa kotona.

Miss Farkku Suomen etuja populaarielokuvana on sen yritys poiketa rutinoituneesta nykykotimaisesta. Vaihtelevaakin elokuvaa täällä tehdään, mutta keskimäärin kotimainen elokuva sisältää saman vanhan sponsorilitkuja kittaavan ensemble castin, josta pyöritetään paria kolmea eri versiota. Peter Franzén tosin taitaa kuulua niistä kaikkiin.

Nostalgianhuuruinen kasvutarina-musiikkidraamayhdistelmä ei ole mikään C.R.A.Z.Y., mutta kotimaiseksi se on positiivinen yllättäjä lajissaan. Ajankuvaan on oikeasti panostettu ja sitä on erittäin mukava seurata. Myös musiikki pelaa. Tottakai joitain yksityiskohtia voi pitää kömpelöinä (ei sentään Tie Pohjoiseen -kömpelöinä), mutta kömpelyys kuuluukin nuorisokuvaukseen.

Kolmevuotis retrospektiivi

Kolmevuotias on tänä päivänä tämä blogi. Perustettu hetimiten Roman Polanskin jäätyä nalkkiin vanhoista teoistaan, vuonna 2009. Maailma oli hyvin erilainen, elettiin ankeita aikoja, mutta murroskausi kohti parempaa oli alkanut - Barack Obama, sikainfluenssa, Michael Jacksonin kuolema, Alexander Rybak, Angry Birds...

Blogin perustaminen tuli mieleen Polanski-uutisen kuullessani, pyöräillessä Launeen kirpputorille, joka oli kaiken lisäksi suljettu silloin.

Tuloillaan oli elokuva Prince of Persiasta. Kummastuttihan se ajatuksena, vaikka pienenä sellaista salaa odotinkin. Sittemmin elokuva tuli, sen näki ja sen unohti. Leegoiksikin käännettiin.

Blogin ensimmäisten arvostelujen joukossa oli Studio Ghiblin ja itsensä Hayao Miyazakin Ponyo rantakalliolla. Elokuva oli hyvä. Melkoista suttua oli teksti, sitähän se taitaa olla edelleen. Hurraa nyt kuitenkin.

Juhlan kunniaksi on nyt arkistojen kätköistä etsitty tätä dokumenttia alkuajoilta. Vai miten se nyt meni. Näiden screenshottien myötä lupaan jättää menneisyyden haamut taakseni tästälähin.

Viisikymmentä televisiosarjaa #6: Nikke Knatterton (1977)

6. Nick Knatterton (1977)
Nikke Knatterton, 15 jaksoa

"Pian sodan jälkeen käsiini joutui sattumalta värikäs, Yhdysvalloista tuotu lehti, jonka nimi oli Superman. Lehdessä oli kuvakertomus, jossa henkilöiden suusta, nenästä, korvista ja otsasta pulppusi tekstitäytteisiä kuplia aina sen mukaan, mitä he sanoivat, kuulivat, haistoivat tai jopa ajattelivat.

Päätä ympäröivät kierteet osoittivat tajunnantilan heikentymistä, ja tähdet ilmaisivat leukaan tai muuhun arkaan ruumiinosaan kohdistunutta iskua. Tapahtumainkulku, joka täyttäisi romaanissa useita sivuja, oli tiivistetty yhteen pieneen kuvaan, niin että lukuaikaa säästyi lähes 95 prosenttia.

Päätin ryhtyä parodioimaan tätä läpeensä alkukantaista kerrontamuotoa niin perusteellisesti, ettei kukaan enää piittaisi moisesta kuplitetusta, lukutaidottomille veistetystä hölmöläiskirjallisuudesta." 

- Manfred Schmidt

Manfred Schmidtin luoma sarjakuvaparodia toimi lajissaan hyvin, mutta ainutlaatuiseksi Nikke Knattertonin hahmo nousi vasta televisiosarjan ansiosta, joka jäi harmillisen lyhytikäiseksi.

Nämä jykeväleukaiseksi piirretyn saksalaissalapoliisin seikkailut ovat aivan oma maailmansa. Yliluonnollisilla hoksottimilla ja keksinnöillä varusteltu Nikke taistelee alamaailman roistoja vastaan, ratkaisematta useimmiten yhtään mitään. Suomalaisittain ikimuistoiseksi sen on tehnyt myös Jarmo Kosken suoraan paperilta kertaotoilla luettu dubbaus. Ajatonta.

Jumalaisen huvittavat syntikkaefektit ja Niken johtopäätökset. Saksalaisuus, 70-luku. Camp par excellence. Sarjalla on hyvin hyvin vahva kulttisuosio ja sen dvd-julkaisu pokasi kultalevyn Suomessa pari vuotta sitten. Eikä sattumalta, sarja on omassa lajissaan ylittämätön.

Piirrossarja on jäänyt monien mieleen Suomessa, jossa sen huumori ja ironia on ymmärretty hyvin. Monelta sitä lapsena katselleelta on jäänyt ensikierroksella huomaamatta, kuinka ronski se onkaan. Pikkutuhma vitsailu lähentelee välillä silkkaa pehmopornoa. Hitleriä kuvaillaan nostalgiseksi hahmoksi. Saksan paskalle musiikkimaulle ja nykyelokuvan (silloisen) tasolle osataan nauraa.

Ehkä itse Saksa ei kuitenkaan osannut nauraa. Sarja jäi lyhyeksi, emmekä saa välttämättä koskaan tietää oliko 2002 tehty elokuvaversio todella niin huono kuin testiyleisö antoi Münchenin elokuvajuhlien katastrofaalisen testinäytöksen jälkeen ymmärtää. Sitä ei ole sen koommin esitetty ja studiokin ajautui konkurssiin.


Tämä sarja kuitenkin tulee elämään, sen jaksot olen nähnyt kymmeniä ja kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Toki olen hieman katkera, ettei jaksoja tehty enempää, mutta ovatpahan kaikki ainakin priimaa.

Lyhyt esittelyjakso:

Yksinäiset vuoret - muumilaakson vaiettuja tarinoita

Kaikkihan tietävät mitä Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen ovat oikeasti miehiään? 1990-luvun alun Muumilaakson tarinoita -animesarjasta on koostettu onnistuneesti heidän vaiettu tarinansa. Kuten tästä leikkauksesta nähdään, eräs vuoriaiheinen menestyselokuva on melkoisen paljon velkaa heidän edesottamuksilleen. Jatko-osa petraa laadullisesti ja tarjoaa jopa melkoisen twistin.

 

Teemalauantai: Vauvoja ja lapsia

Neljä vauvaa, neljä hyvin erilaista ensimmäistä elinvuotta. Ranskalainen dokumentti seuraa namibialaisen, japanilaisen, mongolialaisen ja yhdysvaltalaisen vauvan ensikosketusta elämään. Odotettavissa kevyt, mutta mielenkiintoinen katsaus maailmamme eri kolkkiin ja kulttuureihin.

Mainoslause "Everybody loves... Babies" ei ole missään nimessä pidä paikkaansa, mutta niille jotka eivät saa hermokohtausta lapsen itkun kuullessaan: YleTeema tänään 21.00 alkaen.

Kepeämmän Babiesin jälkeen nähdään erittäin vaikuttavan oloinen Ensimmäinen elokuva (2009), jossa kurdikylän lapset näkevät ja tekevät elokuvia ensimmäistä kertaa elämässään.

RE: Kannattaako lyhäreitä tehdä?

Albert Lamorisse: Punainen ilmapallo (1956)

Törmäsin Neljäs näytös -blogissa mielenkiintoiseen mielipiteeseen. Laukojana Sami Haavisto, suomalaisen omakustannekauhun kovaäänisin edustaja. Hän ihmettelee miksi lyhytelokuvia tehdään, argumentteinaan "eihän niiden tekijät jää mieleen" ja "miksei tehdä suoraan mitä haluaa?".

Koko lyhytelokuva lytätään sekä taiteellisesti, että tekijän kannalta kannattamattomaksi tarinankerronnan muodoksi.

Kaikilla saa ja tulee olla omat mielipiteensä. Haavisto on myös (hyvin heikosti) tunnettu siitä, että jakaa lekaa ja nuijaa taholle jos toiselle, etenkin kirjassaan Suomifilmin alamaailma. Lyhytelokuva sattuu kuitenkin olemaan sen verran lähellä sydäntäni, että koen tarpeelliseksi esittää sille nyt puolustuspuheenvuoron.

Mielestäni lyhytelokuvan turhaksi väittäminen on seuraavaksi älyttömintä heti koko fiktiivisen tai dokumentaarisen elokuvan turhaksi julistamisen jälkeen.

Ensinnäkin, hyvän elokuvan tekijä jää mieleen, oli sen muoto mikä tahansa. Toiseksi, miksi ihmeessä lyhytelokuva ei olisi sitä mitä tekijä haluaa. Vielä kolmanneksi, on syytäkin tehdä ns. lyhyitä harjoituselokuvia ennen kokopitkää, jos ei ole sellaiseen vielä muutoin valmis. Ei tarvitse sitten katsella ihan niin tökeröä puolitoistatuntista, jos pahimmat ongelmat on käyty läpi jo vartin projekteissa.

Lyhyt pituus sopii monillekin tarkoitusperille paremmin, eikä ole mitään syytä jatkaa hyvää sisältöä sahanpuruilla. Aivan kuten musiikissa, kuuntelen ennemmin singlejä ja eepeitä toisensa jälkeen kuin torsoa kokopitkää.

Tietenkin elokuvan ollessa vielä nuori, lyhyt pituus oli standardi, joten Mélièsin elokuvat olivat täyspitkiä sen ajan mittapuulla. Täydellisesti ne pituuteensa istuvatkin, tuntitolkulla tyyli ei välttämättä yksittäistä tarinaa edes kantaisi.

Buster Keaton: One Week (1920), Charles Chaplin: Dog's Life (1918)

Sitten tuli Chaplinit, Keatonit ja muut mykän ajan koomikot, jotka tekivät lyhyitä slapstick-annoksia ennen pitkiin elokuviin siirtymistä. Osa heidänkin lyhäreistä on jäänyt mieleen jopa paremmin kuin muutama kokopitkä (Keatonilta One Week, Chaplinilta esim. Dog's Life ja The Immigrant.)

Felix the Cat - Feline Follies (1919), Steamboat Willie (1928), Betty Boop - Snow White (1933), Partly Cloudy (2009)

Animaatio ja dokumentti ovat edelleen tärkeimpiä aihioita lyhytelokuvalle. Tomista ja Jerrysta, Felix-Kissasta, Betty Boopista ja Disney-lyhäreistä on kuljettu pitkä matka Pixar-elokuvien introiksi taiteiltuihin state-of-art lyhäreihin.

Väliin mahtuu paljon elokuvahistorian hienointa antia, joista tunnetuimpia ovat Zdeněk Milerin Myyrä-elokuvat, Nick Parkin vaha-animaatiotekniikalla toteutetut Wallace & Gromitit, Tim Burtonin ultra-goottilainen kauhusatu Vincent, Terry Gilliamin surrealistiset pätkät, Jiri Trnkan nukkeanimaatiot, Jan Svankmajerin savianimaatiot, sekä jokaiselle suomalaiselle tuttu, vainottava pala-animaatio Varokaa heikkoa jäätä. Tuntemattomaksi ei ole jäänyt myöskään Raymond Briggsin satuklassikkoon perustuva jokajouluinen Lumiukko.

Syvemmältä löytyy kaikkea vielä hienompaa, kuten Jirí Bartan elokuvatyylejä parodioiva Vanishing World of Gloves, lukuisat Frédérick Backin animaatiot, Ray Harryhausenin stop-motion kokeilut ennen elokuvatehostegurun uraa, Yuriy Norshteynin tunnelmallinen Hedgehog in the Fog, omaperäisten puolalaisten, kuten Piotr Dumalan, Zofia Oraczewskan ja Zbigniew Rybczynskin vaikuttavat työt, Karel Zemanin Sinbad merenkulkija -elokuvat, Alexander Alexeieffin neulatekniikalla toteutetut mestariteokset, Lotte Reinigerin ja Michel Ocelotin siluettielokuvat. Näilläkin nimillä pintaa on vasta hädin tuskin raapaistu.

Monet elokuvista vaativat ehdottomasti lyhyen pituutensa. Osa jo työlään tekniikkansa vuoksi: Alexeieffin käyttämä neulatekniikka saa vaha-animaationkin tuntumaan nopealta tavalta työstää elokuvaa.
Ferenc Cakón elementaalista hiekka-animaatiota olisi myös vaikea kuvitella katsovansa pitkänä elokuvana.

Zdenek Miler: Krtek ve Snu / Mole in a Dream (1984), Nick Park: Wallace & Gromit: Väärät housut (1993), Camilla Mickwitz: Varokaa heikkoa jäätä (1986), Dianne Jackson, Jimmy T. Murakami: Lumiukko (1982)

Jirí Barta: Vanishing World of the Gloves (1983), Karel Zeman: Sinbad merenkulkija (1971-1974), Piotr Dumala: Lagonda (1985), Alexandre Alexeieff: Le Nez 1963

Dokumenttielokuvissa lyhärit ovat vähintään yhtä tarpeellinen pohja kuin pitkä elokuva. Sekä luontoa, että luonnotonta kuvatessa. Jean Painlevén surrealistispsykedeelisistä mikroskooppidokumenteista nykypäivän pieniin tietoiskuihin.

Jo pelkästään valistus-, tietoisku ja esittelyelokuville Yle Teema tekee Suomessa hyvää työtä näyttäessään vanhoja paloja kotimaastamme. Oli kyse sitten hiihdosta, politiikasta, henkilöhahmoista, makeistehtaista, kaljapanimoista tai henkilökuvista, lyhyt ja ytimekäs elokuva on niiden esityksessä useasti tehokkain.

Viime viikonloppuna Lahden taiteiden öissä vierailin kirjastossa katsomassa afrikkalaisten lasten tekemiä valistusanimaatioita ja dokumentteja heidän elämästään. Erittäin antoisa kokemus. Myöhemmin entisen Mallasjuoman tiloissa näytettin tunti vanhoja lyhytdokumentteja Lahdesta. Vähintään yhtä antoisaa.

Ylen tietoiskujen introt (1970-80 -luvuilta).

Oma osa-alueensa ovat tottakai myös musiikkivideoiden, introjen ja mainoselokuvien loputon ja antoisa suo. Jos olisi tarvetta tilata ohjaaja musiikkivideolle tai mainokselle, etsisin sopivaa tekijää aivan varmasti mielenkiintoisia lyhäreitä tehneiden joukosta.

Lyhyiden pätkien tarpeellisuus korostuu myös pornossa. Sille on kysettä juuri sopivina annoksina ja elokuvat koostuvat tietystä määrästä näitä sopivan kokoisia kohtauksia, joissa juoni on sama, skenaario, hahmot ja fantasia vaihtuu.

Koska suurelle osalle ihmisistä elokuva tarkoittaa lähinnä pitkää fiktiivistä näytelmäelokuvaa, siirtykäämme nyt suoraan siihen.

Haaviston ala on kauhu. Mielestäni suurin osa nykykauhusta kärsii siitä, että on hyviä oivalluksia ja teknistä osaamista, mutta ne eivät riitä täyttämään elokuvan pituutta. Kauhu sellaisenaan on hieman harvinaisempi genre lyhytelokuvalle, joskin kaikki Espoo Cinéssa näkemäni olivat juuri sitä.

Episodielokuvina kauhua on toteutettu useasti. Hyvä esimerkki on Mario Bavan Black Sabbath, kolme lyhyttä tarinaa ovat ikimuistoisempia itselleni kuin suurin osa Bavan tuotannosta muuten. Vielä parempi esimerkki on kolme kovaa aasialaista yhdistävä Three Extremes, josta löytyy Chan-wook Parkin, Takashi Miiken ja Fruit Chanin parhaimpiin kuuluvat kauhupätkät. Kasarilla tehdyt jenkkiläiset episodielokuvat ovat myös täysin oma taiteenlajinsa, campia mahan täydeltä jos ei muuta.

Asiaa sivuten, pidän muuten John Carpenterin parhaana teoksena tv-sarjaan Masters of Horror ohjaamaa jaksoa Cigarette Burns.

Luis Buñuel & Salvador Dalí: Andalusialainen koira (1929)

Luultavasti kaikkien aikojen legendaarisimpia ja vaikuttavimpia lyhytelokuvia on Luis Buñuelin ja Salvador Dalín surrelistinen Andalusialainen koira. Monille espanjalaisohjaaja Buñuel on tuttu ainoastaan siitä, eikä niinkään ansioituneesta urastaan pitkien elokuvien parissa.

Toinen merkittävä surrelistinen lyhytelokuvaklassikko on aviopari Maya Derenin ja Alexander Hammidin Meshes of the Afternoon, David Lynchin tyyliin suuresti vaikuttanut pienen budjetin psykologinen kokeilu.


Jopa André Bazin ottaa kirjassaan Mitä elokuva on? esimerkikseen Albert Lamorissen lyhyen Punaisen ilmapallon käsitellessään elokuvaa, hyvä esimerkki se aiheeseensa onkin. Elokuva itsessään ehdottomasti katsomisen arvoinen, vaikka teemaltaan onkin köykäinen.

David Kaplanin Little Red Riding Hood jätti ohjaajan nimen heittämällä mieleen. Vähän aikaa sitten edesmennyt Chris Marker oli minulle juuri lyhytelokuvan La Jetée ohjaaja. Jan Kounen on tehnyt kaksi yhdenvertaista mestariteosta, joista toinen on lyhyt ja toinen pitkä elokuva. Le dernier chaperon rouge on Kounenin fantastinen lyhäri ja visuaalisesti silkkaa Marc Caroa. Pitkä elokuva, 99 frangia, taas on yksi parhaista kirjan käännöksistä elokuvaksi.

Maya Deren & Alexander Hammid: Meshes of the Afternoon (1943), David Kaplan: Little Red Riding Hood (1997), Philippe Barassat: Le nécrophile (2004), Chris Marker: La Jetée (1962)

Tämän vuosituhannen parhaimmistoon kuuluvat vielä kanadalaisen outolintu Guy Maddinin Heart of the World ja kulttistatuksen saavuttanut kaikkia mahdollisia perversioita yhdistelevä Philippe Barassatin kauhukomedia Le nécrophile.

Haavisto tekee kotimaista genre-elokuvaa. Esimerkit ovat olleet ulkomaalaispainotteisia. Haavisto toteaa, että tekee ennemmin elokuvia 500 omistautuneelle fanille, kuin 100 000, jotka vuokraa ja unohtaa. Otetaan siis esimerkki myös kotimaasta. Jalmari Helander teki muutamalle omistautuneelle fanille omakustanteisia genrelyhytelokuvia, kunnes hänelle annettiin mahdollisuus Rare Exportsiin, joka ei varmasti ole unohtunut ihmisiltä.

Tottakai on antoisaa ihan vain katsella jälkiperöisesti pitämiensä ohjaajien lyhäreitä, jotka aikoinaan toimivat heidän harjoitustöinään. Useimmiten maneereja ja tuttuja tyyliseikkoja bongailee jo niistä.

Tunnetuimmista ohjaajista esimerkiksi Kubrickin varhaiset lyhärit esittelevät vähemmän perfektionistisen tekijän, Amazing Storiesiesin jaksossa Mirror, Mirror nähdään Martin Scorsese kauhun parissa, New York Storiesissa Coppolaa kerrankin tiivistetyssä muodossa.

Pohjoismaiset elokuvalehdet Episodi mukaanlukien ovat koonneet lukijoilleen kylkiäslevyt Nordic Short Films ja Funny Films of the North. Niihin kansiin on saatu mahdutettua paljon kiehtovaa katseltavaa, mm. Thomas Vinterbergin Poika joka käveli takaperin, Lars von Trierin kunnianhimoinen, mutta kesken jäänyt projekti Dimensions. Tavoite oli kolme minuuttia elokuvaa vuodessa, kolmenkymmenenkolmen vuoden ajan. Idea muistuttaa hieman Neljäs Näytös -blogissakin mainittua Jim Jarmuschin elokuvaa, Kahvia & tupakkaa.

Funny Films of the North -ilmaislevylle on isketty peräti kaksin kappalein ruotsalaista Johannes Nyholmia. Las Palmas, jossa Nyholm kuvaa lapsensa leikkejä vaihtoehtoisissa kulisseissa oli suuri Youtube-sensaatio.

Johannes Nyholm: Las Palmas (2011)

Tämä kaikki ennen kuin siirrytään sen kummemmin Youtubeen, joka on nykyään mittaamattoman arvokas ponnahduslauta amatöörielokuvantekijöille. Oikeasti lahjakkaat tekijät saatetaan hyvinkin huomata sieltä ja täten heillä on mahdollisuus nousta isompiin ympyröihin.

Suomalainen elokuvaohjaaja Saara Cantell julkaisi viime vuonna teoksen Timantiksi tiivistetty. Kerronnalliset strategiat fiktiivisessä lyhytelokuvassa. Lyhytelokuvaa siis selkeästi myös arvostetaan ja se kiinnostaa. Siitä kielinee tietysti myös Tampereen lyhytelokuvafestivaalin kymmenettuhannet kävijät vuosittain. Puolustus päättää tähän.

Poulet aux Prunes (2011)

Marjane Satrapi & Vincent Paronnaud: Poulet aux prunes (2011)

Poulet aux Prunes, eli Luumukanaa on yksi parhaita lukemiani sarjakuvaromaaneja. Se kertoo iranilaisesta miehestä, jonka vaimo pistää säleiksi tämän tarin, jonka soittaminen oli hänelle tärkeintä maailmassa. Korvaavaa soitinta ei löydy ja mies päättää kuolla.

Tämä on sarjakuvataiteilija Marjane Satrapin uusi yritys muodostaa sarjakuvaansa elokuvan muottiin. Tunnetuksi hän tuli viimeistään Persepolisin animaatioversiosta viisi vuotta sitten. Persepolis oli tyyliltään uskollinen sarjakuvalle, Poulet aux Prunes sen sijaan ei ole edellisen tapaan animaatio. Tarkkaan sommiteltu, useita tyylejä kokeileva, värikäs karkki se on. Tyyliä lukuunottamatta se mukailee hyvin tarkasti alkuperäisteosta, tosin tari on vaihtunut matkan varrella viuluksi.

Sarjakuvan mustavalkoinen ja pelkistetty taide riittää kertomaan upean tarinan, joka jää vahvasti mieleen. Ikävä kyllä elokuvan tyylillä ei kaapata mukaansa. Sarjakuvaa lukiessa voi itse vaikuttaa tahtiin jolla haluaa edetä, ajatella tapahtumia, henkilöiden tunnetiloja, nauttia, kärsiä ennen jatkamista ja pysähtyä katsomaan kuvia, tutkailla piirrosten yksityiskohtia. Tarina vaatii sen kaiken toimiakseen oikein, sellaisenaan se onkin virheetön.

Elokuvan räikeä väritys on toki mukavaa katsottavaa, mutta se vesittää välillä hieman tunnelmaa. Muutamissa yksittäisissä ratkaisuissa onnistutaan, esimerkiksi episodi pojan tulevaisuudesta amerikkalaisen unelman sisäistäneenä perheen isänä on täysosuma. Sitcom-henkinen kuvaus voittaa kerrankin alkuperäisen.

Näyttelijät näyttävät rooleihinsa sopivilta, joskin suorituksista uupuu se jokin. Satrapi aisaparinsa Vincent Paronnaudin kanssa operoivat täydellisesti piirroksia, mutta eivät onnistu ihmisten ohjaamisessa aivan yhtä hyvin. Maria de Medeirosia ja Isabella Rossellinia on kuitenkin aina mukava nähdä elokuvissa ja jälleen kerran he täyttävät roolinsa oikein hyvin.

Sinänsä karuun aiheeseensa nähden elokuva on lämmin, hauska ja romanttinen. Ehdottomasti katsomisen arvoinen, kaunis ja tarinaltaan edelleen hieno, vaikkei sovituksena olekaan niin onnistunut. Rakkautta & Anarkiaa festivaaleilla taas tarjolla.