Kuvitustaide ja sata kuvittajaa

Copyright: TASCHEN
Edvard Grieg, 1996 Mark Summers, Caldey Island, charity calendar; scratchboard

Kuvitus elää renesanssiaan 2000-luvulla. Perinteiset tyylit ovat jääneet selvästi uusien trendien varjoon ja perustaitavia artisteja lie enemmän kuin koskaan. Huomioarvo per artisti on kuitenkin pieni. Kuvituksesta on tullut kertakäyttöisempää.

Lahjakkaatkin artistit ovat yksittäisiä mikroblogien jakoja tuhansien joukossa. Okei ihan kiva tykkään. Tykkään myös tuosta ja noista. Tarjonnan tulva on vesittänyt yksittäisten teosten merkityksen.

Toisin kuin vuosikymmeniä sitten, nykypäivänä on mahdotonta koettaa järkeillä mielessään mitkä artistit tai teokset valittaisiin maailman parhaiksi minkään mittarien mukaan tällä alalla. Siksi tietty jännitys säilyy niitä niputtavan opuksen avatessa.

Steven Heller, Julius Wiedemann:

100 Illustrators (2013)

Taschenin 100 Illustrators on massiivinen järkäle, jonka valinnat koostuvat lähes yhdeksänkymmenprosenttisesti itselleni tuntemattomista nimistä. Suureksi yllätykseksi, ennestään tuntematon nimi löytyy jopa kotikaupungistani.

Teoksen pitäisi olla aika timantti, sillä se on puristettu tiivistelmäksi tiivistelmistä, eli vuotuisista kuvituskokoelmista. Tämän tästä saakin olla kirjaamassa nimiä ylös, mutta sekaan on mahtunut myös hengettömiä tietokone-karikatyyrejä, à la Rolling Stone -lehden kertakäyttökuvasto.

Rock/pop ja elokuvamaailma esiintyvät sivuilla paljon, pitkälti kai sen takia, että suuret alan julkaisut maailmalla ovat edelleen ahkeria kuvituksen käyttäjiä, jälleen à la Rolling Stone -lehti, kuvaavasti kuvatessaan Rolling Stonesia ja Jaggerin kumihuulia.

Anti-perinteisin arvoin laadittu tarjonta ei ole rakkainta antiani, joten sillä on antaa sitäkin suurempi informaatioarvo. Pinnallisessa merkityksessä se on monipuolinen johdatus nykykuvitukseen ja varsin pätevää kahvipöytälukemistoa, kunhan ei liian kiikkerälle kahvipöydälle tätä painavaa asiaa aseta.

Sivumäärällisesti jokainen artisti saa kohtalaisen hyvin palstatilaa, mutta loppujen lopuksi kovinkaan monipuolisesti siihen ei informaatiota mahdu. Sivu menee hyvin lyhyeen esittelyyn omakuvalla ja kolmella kielellä; englanti, ranska ja saksa, pariin kokosivun kuvaan, pienempään kuvaan, lainaukseen, sekä näyttely- ja julkaisulistoihin.

Copyright: TASCHEN
The Rolling Stones, 2004 Liz Lomax, Rolling Stone magazine; polymer clay, oil paint, insulation foam and digital photography

Verrattuna esimerkiksi Gestaltenin julkaisemiin Illusive -kokoelmiin, tila käytetään väljästi ja suurpiirteisesti. Illusiveissa esitetään enemmän ja käyttäjäystävällisemmin, mutta tällöin yksittäinen teos katoaa ja mitätöityy. Tehotakseen ansaitsemallaan tavalla, taide vaatii kehyksensä, ja kirjakuvituksessa se tarkoittaa kuville omistettuja sivuja. Tämän Taschenin julkaisu tarjoaa, marginaalein ja levittäen kuvan aukeaman kokoiseksi vain hätätapauksissa.

Kahteen osaan jaettu laitos sai kyllä itseni tutustumaan tusinaan uusia tuttavuuksia, mutta en voi väittää yhdenkään niistä miellyttävän enemmän kuin esimerkiksi kotimaiset nykysuosikkini Katja Tukiainen, Sanna Annukka ja Klaus Haapaniemi. Taschen valitsemien sadan joukossa he loistavat poissaolollaan.

Copyright: TASCHEN
Spring, 2000 Dave Calver, American Showcase, cover; colored pencil, marker and acrylic.

Kuvituksesta vielä

Nykykuvitus on pirstoutunut käsite, eikä suurelta osin yhtä kiinnostavaa kuin perinteinen. Toisaalta, parhaimmillaan se onnistuu tarjoamaan hyvinkin mielenkiintoisia oivalluksia. Sen huonot puolet liittyvät teknisiin seikkoihin, materiaaleihin ja trendeihin.

Suomessa on harmillisen heikko kuvituskulttuuri, jonka lisäksi mielenkiintoista kuvitusta tänne tuodaan muuhun Eurooppaan verrattuna huonosti. Sitä vasten Suomi sentään nauttii kohtalaisen kovatasoisesta designista kulutus- ja käyttötavarassa, josta em. suosikkinikin ovat vastanneet.

Tietokoneilla tehtyyn grafiikkaan liittyy usein tietty inhimillisyyden ja lämmön puute. Kuvat ovat liian teräviä miellyttääkseen ja tuntuakseen aidoilta, geometrisesti ne ovat aivan liian virheettömiä ja väritykseltään karseaa liukuvärjättyä suttua.

Suuri merkitys on myös sillä, mistä kuvansa katselee. Eli paperin laadulla ja muilla painoteknisillä asioilla. Parhaiten toimii mielestäni useimmiten raskas, paksu, semi-matta, ja luonnonvalkoinen tai -musta paperi, joka toistaa värit vahvana, eikä jätä kuvaa kalvomaiseksi printiksi paperin päälle.

Kiiltävä ja plastinen paperi näyttää tarkimman kuvan kuvapiste kuvapisteeltä, muttei tee aina kunniaa kohteelleen. Suurin ero on fiiliksessä. Don Rosa ihmetteli yhdeksän volyymin Kootut -sarjassaan reaktioita ns. hyvään paperiin ja printtiin.

Lukijat pitivät tarinoistaan kahisevalla höttöpaperilla ja halvalla musteella. Kun teokset oli painettu uusiksi viimeisen päälle, siitä puuttuukin se kaivattu tunne. Verrannollinen filmin ja digin, tai sitten vaikka minkä taiteen alustojen välillä. Myöhemmin Rosa totesi itsekin nauttivansa vanhoja Barks -tarinoita ennemmin alkuperäisessä muodossaan, oli uudet julkaisut olevinaan kuin ylivertaisia tahansa.

Toisaalta, lukijoiden alustat ovat enenevissä määrin jotain aivan muuta kuin paperia, tuumakooltaan kolmesta kolmeenkymmeneen ja interaktiivisia. Niissä ei ole musteen hajua sen enempää kuin uuden kirjan tuoksuakaan. Eikä ne varsinkaan tee kunniaa kirjakuvituksille.

Tolonen (2014)

Lasse Keso: Tolonen (2014)

Kun Kekkosen siunauksella vahvistettu Tasavallan Presidentti alkoi aikoinaan kierrellä lavoja, kerääntyi kauempaakin ihailijoita seuraamaan nuoren virtuoosin kepitystä. Tolosen ympärille nousi musiikkipiireissä kultti. Ulkomaisissa rokkilehdissä häntä tituleerattiin Eric Claptonia, Jimi Hendrixia ja Jimmy Pagea kovemmaksi muusikoksi, uudeksi Zappaksi, ja artistit Cat Stevensia myöten pyysivät häntä bändiinsä.

Tolosen sittemmin alkanut narkkaaminen, yleinen seppoilu, tyttöystävän puukottaminen viimeisen Pressakeikan jälkeen ja lopulta sormien prakaaminen johtivat hänen nykyiseen vaiheeseensa. Hänen soittaa ja esittää vain hengellistä kuoro- ja pianomusiikkia.

Pressa ja Tolonen on tietenkin parasta mitä suomiprogessa on Haikaran, Pekka Pohjolan, Wigwamin ja Kingston Wallin ohella, eikä voi kieltää etteikö hän olisi tänä päivänä Jimien ja Zappojen veroinen legenda jos olisi syntynyt Briteissä tai Jenkeissä, mutta on myös herkistävää kuulla hänen kauniita istumisen jälkeisiä virsitulkintojaan. Tulkitsijan vikaa todellakin löytyy, vaikka sormet ei kitaran näppäilyyn taivukaan.

Elokuva ei tule kiinnostamaan muita kuin kohdeyleisöään, joka lie tässä tapauksessa kaventunut lähivuosikymmeninä entisestään. Dokumentointi on klassisen suomidokkarin tavoin virikkeetöntä itsessään, eikä tästä syystä innostaisi ulkomaillakaan kuin satunnaisia kepittäjienalkuja, Mikael Åkerfeldtia ja vanhoja partoja, jotka kiersivät katsomassa "bändiä, jonka nimeä ei osaa sanoa, mutta jossa on uskomattoman kova kitaristi."

Tolosesta ja hänen elämänkaarestaan voisi mässäillä hitinkin. Tarina on raflaavampi kuin tämä säyseä dokkari, mutta on sitä vain miellyttävä katsoa ja kuunnella. Vanha Tasavallan Presidentti ei paljoa soi, mutta sillä voi vallan hyvin jatkaa sitten kotiin palattua. Nuoremman sukupolven edustajat esittävät vanhempaa materiaalia Tolosen vieraillessa bändikämpillä, ja tästä riittää elokuvateknisesti hieman turhankin pitkiä jaksoja. Ne ovat tietenkin olennainen osa perinteistä rokkidokkaria.

Entiset vaimot muistelevat lämmöllä, puukotettu tyttöystävä poissaolollaan ja bändikaverit yhdessä ja erikseen käyvät läpi nousut ja laskut. Itse dokkarissa niitä on hyvin vähän. Tasaisen mukava sukellus mielenkiintoiseen ja turhan vähän dokumentaarisesti kartoitettuihin musiikkimaailman syövereihin. Huomattavasti pitempäänkin dokkarin parissa olisi viihtynyt.

Georges Méliès'n kadonneet kuvat

Siitä on vasta kaksi vuotta, kun Georges Méliès'n suurimpana pidetty mestariteos, Matku kuuhun (Le Voyage dans la lune, 1902), saatiin vihdoin näytille värillisenä versiona. Se sai Suomessa ensi-iltansa Espoo Ciné -festareilla, Airin säveltämällä soundtrackilla ja Cleaning Womenin säestämänä.

Méliès teki uransa aikana yli 500 elokuvaa, joista suurimman osan poltti jäätyään unohduksiin. Yli puolet on edelleen kadoksissa, mutta löytöjäkin tehdään aika ajoin, kuten väriversio elokuvasta Matka kuuhun. Viimeisimmät löydöt ovat monella tapaa jopa vielä mielenkiintoisempia.

Sekä vankikarkurista kertovassa elokuvassa La rédemption de l'île du diablessa (1899), että tieteistoiminta Batailles d'etoilesissa (1907) on jotain todella tuttua. Uutta tietoa antaa myös tämä elokuva, sillä Méliès'n ei tiedetty tehneen elokuvia enää vanhoilla päivillään.

Kuvamateriaalia löydöistä julkaisi ensimmäisen yablt.

Eroottinen taide I

Jean-Auguste-Dominique Ingres: Il bagno turco (1862)

Eroottisella maalaus- ja kuvitustaiteella on pitkä historiansa, eikä sen tekijöillä ja keräilijöillä ole aina helppoa ollut. Viktoriaanisen aikakauden eroottiselle taiteelle leimallista on myös töiden signeeraamattomuus.

Nykyään aihepiiri tuskin on yhtä paheksuttavaa, kulttuurillisista eroista riippuen, mutta toisaalta juuri viktooriaanisen ajan piirrokset sisälsivät hyvin voimakkaasti piirteitä, jotka olivat, ja ovat edelleen lainvastaisia tabuja.

Ajan standardeiksi muodustuneiden homoseksuaalisuuden, hermafrodiittien ja anuksen haistelun glorifioimisen lisäksi, etenkin eläimet ja lapset esitettiin tavalla, johon nykypäivänä näkyvästi enää japanilainen hentai, lonkeroporno tai lolicon kajoaa. Länsimaissa tällainen toimii voimakeinona korkeintaan alatyylisessä huumorissa, provokaatiossa tai kritiikissä.

Suurin osa tunnetusta historiallisesta eroottisesta taiteesta, ajalta ennen renesanssin ja viktooriaanisen aikakauden perverssejä, on itämaista. Kama Sutran, Tuoksuvan puutarhan, Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kuvitukset, intialaiset temppelikaiverrokset, koriste-esineet ja muu kalustus.

This photo of Khajuraho Temples is courtesy of TripAdvisor

Ylin kuva, 1800-luvun Electric Ladyland, on ranskalaisen neoklassisen kauden mestarin, Jean-Auguste-Dominique Ingresin, 82-vuotiaana maalaama Turkkilainen sauna. Haaremit oli teemana yleinen, ja Ingresin haaremi alastomia naisia on alan mahtipontisimpia.

Se on maalattu ilman elävää mallia, äärimmäisen pikkutarkasti ja todellisuudessa muodoltaan pyöreäksi. Yllä siis vain ote teoksesta. Se ei aikanaan aiheuttanut kohua, sillä se kiersi pitkään yksityiskokoelmasta toiseen. Julkisesti näytille se tuli vasta 1900-luvun alussa, sen siirtyessä Louvreen.

Eroottisen taiteen näyttelyitä järjestetään harvemmin. Mielenkiintoisia yksityiskokoelmia olisi varmasti täyttämään museo jos toinenkin, mutta erinäisistä syistä aihe ei taida olla vieläkään kovin turvalliseksi koettu.

Walerian Borowczyk, yksi historian merkittävimmistä animaation ja eroottisen elokuvataiteen vaikuttajista, teki erään kokoelman ihmisten tiirailtavaksi lyhyessä filmissään, Une Collection Particuliere.

Seuraavassa Damn Good Coffeen kymmenen valintaa eroottisen taiteen maailmasta:

1. Cesare da Sesto: Leda and the Swan (1505-1510)

Renesanssin aikaan suosittu aihe eroottisessa taiteessa oli perua kreikkalaisesta mytologiasta. Siinä Zeus raiskaa spartalaiskuninkaan Tyndareusin vaimon, Ledan, otettuaan itselleen joutsenen hahmon.

Aihe oli yleinen, koska ihmisten välisen aktin kuvaamista ei koettu soveliaaksi, mutta eläimiin sekaantumisessa ei nähty ongelmaa. Eläinteema toistuu yhtälailla ensimmäisissä pornoelokuvissa.

Aiheeseen tarttuivat aikansa suurimmat mestarit, kuten Michelangelo, jonka kadonneesta versiosta Rubens teki jäljitelmän.

Leonardo da Vincin versio on myös tiettävästi kadonnut, ja jäljellä on vain hahmotelmia ja kopioita, kuten yllä oleva. Maalauksena komein ja toisaalta myös kesyin.

2. Achille Devéria: Woman performing cunnilingus on another woman (c. 1820)

Alastonmallit olivat vakiokuvastoa maalaustaiteessa, mutta kohteet kuvattiin pitkään ujoina, viattomina, sivulle katseensa luotaavina hahmoina (kts. ylempi kuva).

Francis Goya maalasi alastoman Majan 1700-luvun lopulla, jossa nainen katsoi suoraan ja arkailematta kohti. Aikanaan rohkeana vetona pidettävän tilaustyön lisäksi Goya valmisti teoksesta myös sensuroidun, puetun version. Varsin pian häpeämättömämpikin kuvaus yleistyi.

Pariisilainen muotokuvamaalari Achille Devéria työllistyi monien aikansa merkkihenkilöiden taholta, mm. Victor Hugo, Franz Liszt, Alexander Dumas ja Honoré de Balzac tilasivat häneltä muotokuvan.

Devéria kuvitti paljon aikalaiskirjallisuutta, teki kaiverruksia, litografioita ja käytti pääosin vesivärejä maalauksissaan. Tuotantoon kuului myös komediallista ja häpeilemätöntä erotiikkaa, josta yllä oleva on suorasukaisin esimerkki, käännekohta eroottisesta taiteesta kohti pornoa.

3. Aubrey Beardsley: Lysistrata (1896)

Brittiläinen ikuinen pottatukka Aubrey Beardsley on aivan varmasti tunnetuin eroottinen kuvittaja, eikä ihme. Erittäin komeita, tiukan mustavalkoisia, art nouveau -laattoja hän kerkesi tuottaa satamäärin, vaikka ennenaikainen kuolema hänet korjasikin vasta 25-vuotiaana.

Ylläoleva kuva ei sinänsä ehkä anna taiteellisesti hänelle kuuluvaa kunniaa, mutta se tiivistää ajalle tyypillisen kevytmielisen, ei kovinkaan tosikkomaisen mentaliteetin.

Beardsley oli Oscar Wilden läheinen ystävä ja kuului hänen kanssaan aikansa dekadenttisten karkeloiden vakiokalustoon.

Kuvitus myös kaksi vuotta Lysistrataa edeltävään Wilden Saloméen, kuuluu ehdottomasti Beardsleyn parhaimpiin.

4. Franz von Bayros: Tales at the Dressing Table (1908)

Franz von Bayrosin kuvituslaatat hioivat Beardsleylta tutun art nouveuta ja julistetaidetta mukailevan mustavalkotyylin pikkutarkemmaksi ja huomattavasti roisimmaksi. Itävaltalaisen markiisi von Bayrosin tuotanto on eroottisen taiteen kulmakiviä, vaikka onkin jäänyt käytännössä tuntemattomaksi suurelle yleisölle.

Täysin häpeilemättömänä ja viimeisteltynä se vetänee jonkinlaisen rajapyykin keräilijöillekin, Beardsleyn teoksiin asti eroottiseen, ja kovaan erotiikkaan keskittyneiden kesken.

Tyylillisistä yhtäläisyyksistä huolimatta von Bayros voi olla vähän liikaa, eikä täten ole niin kaivattua edes nykysalonkeihin, sillä Beardsleysta poiketen sillä ei ole tarjota kansaan uppoavampia perusaiheita.

Tales at the Dressing Tablesta saisi luultavasti pöytävalintaa hieman pyöristäen varsin huomiota herättävän kahvipöytäkirjan. Kyseistä portfoliota kun ei ole juuri liikkeellä, on tosin tyydyttävä 1968 julkaistuun kokoelmaan The Amorous Drawings of the Marquis Von Bayros, joka on ihan kiitettävästi saatavilla nettiteitse.

5. Édouard Chimot: La Mort (1921)

Chimotin kalsean synkät kuolemaa ja erotiikkaa yhdistävät teokset eivät ole perinteiseen tapaan romanttisia tai klassisen kauniita. Niiden kohteina on kuoleman kanssa tanssivat alastomat tytöt, elämänilonsa menettäneet ja muuten vain kurjat tytöt heikoimmillaan.

Ehkei myyntivaltti, mutta erottuu joukosta. Harkituin viivoin ja kaartein piirustetuissa harmaasävyisissä teoksissa ei voi sanoa olevan ainakaan mitään liikaa. Ne kertovat yksinkertaisuudessaan kaiken tarpeellisen, ja juuri sellaisenaan ovat samalla hyvin painostavia kun ovat eroottisiakin. 

6. Gil Elvgren: Vision of Beauty (Unveiling) (1947)

Pin-up -taiteilijana alansa merkittävin, Gil Elvgren, teki pitkän uran tyttökuvien parissa. Se kesti 1930-luvulta aina 1970 -luvulle asti, käsittäen lähes samanlaisen ajankaaren ohjaaja Alfred Hitchcockin kanssa.

Näillä kahdella on enemmän yhteistä kun äkkiseltään ajattelisi. Viattoman kiusoitteleva, amerikkalaisen unelman estetiikka, naismaun ja vihjailun yhtäläisyys on vahvimmillaan teoksessa Vision of Beauty (Unveiling) vuodelta 1947, eli kymmenisen vuotta ennen Hitchcockin Vertigoa:

Elvgrenin viihdeteolliseksi kulutustuotteeksi tarkoitetulla kuvalla on niin suuri yhtäläisyys maailman parhaana elokuvana vastikään Citizen Kanen Sight & Sound -äänestyksessä sivuuttanen elokuvan kanssa, että jos kyse on sattumasta, on vain todettava Elvgrenin profetioineen hitchcockilaista naispakkomiellettä melko tarkkaan.

7. Robert Bonfils: Orgy of the Dead (1966)

Bonfilsin toistatuhatta kioskikirjallisuuteen suunnattua kantta, puhumattakaan koko pulp-kirjallisuuden lukemattomien (hih) teosten taide ei noin vain tiivisty yhdellä kannella esitettäväksi.

Kun se kuitenkin olisi tässä ideana, valitsin Orgy of the Deadin osittain sen takia, että pokkarin filmatisointi on kerännyt oman kulttisuosionsa viimeistään lähivuosien Suomessa, kiitos Yle Teeman.

Orgy of the Dead valikoitui joukosta myös, koska siitä on muista pokkareista poiketen olemassa myös tekstitön vedos. Pulp-kirjallisuuden vetonaula tietenkin on juuri niiden kansiin isketyt surkuhupaisat myyntipuheet ja provokaation hakuisen otsikot, mutta tässä kokeillaankin kuvien ansiota omillaan.

Titteleihin ujutettiin yleensä sanoja, kuten Lust, Whore, Rape, Satan, Sin, Orgy, Lesbian tai Sadist. Vihjailevia sanaleikkejä, kuten Ex-Virgin tai Twincest. Taiteenlaji jo sinänsä, ja vaikka siitä pidän, en voi kehuskella montaa tällaista pokkaria oikeasti lukeneeni. Bonfils on tullut nimenä tutuimmaksi, ja hän loisti perinteisten aiheiden lisäksi nimenomaan kauhun ja tieteiskuvien saralla.

8. Carl Barks: Caliph of Baghdad (1978)

Tämä antropomorfistinen haaremi-tematiikkaan ja -perinteeseen kumartava eroottinen maalaus on tietenkin mukana osoittaakseen, ettei maailman legendaarisimman Aku Ankka -kuvittajankaan tuotannon täydy olla täysin vailla aikuismaisia aihepiirejä.

Barks teki parin haaremi-aiheisen maalauksen lisäksi myös Amerikan kultakuumeen ja villin lännen aikaan sijoittuvia, Roope-tarinoihin liittyviä saluunakuvia, joiden luonne bordellina ei jäänyt yhtä paljoa taka-alalle kuin sarjakuvissa.

Teknisen ja yksinkertaisen sarjakuvailmaisun mestarina parhaiten tunnettu Barks oli kieltämättä taiteellisesti vähintäänkin yhtä taitava öljyvärimaalausten parissa. Hänen maalaustaiteensa koottiin suomalaisittainkin yksiin kansiin viime vuonna, korkealaatuisena ja kalliina keräilyjulkaisuna.

9. Georges Pichard: Kama Sutra (1991)

Pichardin tuotanto koostuu pääosin sarjakuvataiteesta, jossa pääprinsiippi on alistaa ja nöyryyttä naisia. Hieman graphic novel -henkeen kuvitetut teokset ovat kohtalaisen rajua sadomasokismia ja suorastaan perusteetonta väkivaltapornoa. Juuri siksi, historian legendaarisin opetuskirja, Kama Sutra, on mitä mainioin kohde Pichardin häpäistäväksi.

Informaatioarvoltaan negatiivinen, pakkomielteisen nöyryytyksen riemuvoitto on piirretty niin graafisella yksityiskohtaisuudella, kauniisti ja näyttävästi, että harva näin komeaksi kuvitettu sarjakuvaopus heittää tuollaista taitoa ja kykyä suorastaan hukkaan kuvittaen sellaista saastaa, kun Pichardilla on tarjota. Mahtavaa.

10. Jani Leinonen: Chiquita & Elovena (2009)

Viimeiseksi tällä erää saavumme nykypäivän Suomeen. Leinosen paheksuntaa ja oikeusjupakointia aiheuttaneet brändi-ikonien pornopuuhat on varmasti mielenkiintoisinta mitä alalla on tapahtunut lähiaikoina.

Pornokuvastosta lainatun materiaalin päälle on maalattu niin Sun Maid -leidin, Chiquita beibin, Elovena-tytön kuin Mummon muusi mummukin tamineet.

Tavaramerkin luvattoman ja imagolle haitallisen käytöksen lisäksi Leinonen on joutunut myöhemminkin ongelmiin lain kanssa. Leinosen taiteilija- ja aktivistiremmi varasti toissa vuonna Ronald McDonaldia esittävän patsaan pikaruokalasta, saaden ihan kiitettävästi tempaukselleen uutisarvoakin.

Leinosen tyyli on pysynyt uskollisesti radikaalina massatuotantoa ja taiteen omistusoikeuksia kritisoivana shokkitaiteena, mutta varhaisia, idealtaan todella yksikertaisia, tuotemerkkien keulakuvien muhinointia uudempi tuotanto ei ole vielä toistaiseksi ylittänyt.

Naamioleikit (Juliette Society, 2013)

"Pyytääkö Marcus Annaa nuolemaan pallejaan dekonstruoidessaan elokuvaa 400 kepposta? Vai paneeko hän Annaa takaapäin lainaten samalla André Bazin teosta Mitä elokuva on? Vai haluaako hän Annan kirnuavan keskisormella k***areikäänsä samalla kun hän erittelee abjektiteorian ominaispiirteitä?"

Tässä on sitten hulppea kirja perversioiden ja manioiden maailmasta elokuvahulluille ja muille hulluille. Todella vetävä, humoristinen, pop-kulttuuria peilaileva, rikkaasti kuvaileva ja pyhät elokuvat runtelema, intiimi kertomus fantasioista ja naamioväen salaseurasta. Juliette-seurasta.

Kertoja ottaa saman tien ohjat. Se osoittaa häpeilemättömän suoraan tekstinsä juuri sinulle ja kertoo assosioiden, välillä jopa äkkipikaisin some-päivityksiltä kuulostavin huomioin meistä ja muista. Se pitäytyy lineaarisesta ja loogisesta turvallisen välimatkan päässä.

Se ottaa elokuvaopiskelija pääroolissaan paljon aikaa elokuvajäärien perinteisen kaanonin klassikkoelokuville. Ne joutuvat nuoren naisopiskelijan psykoanalyysiin, vertauskuviksi ja monessa tapauksessa jopa altistuvat suoranaiselle häpäisylle.

Ensisivuilla ei pelkästään spoilata koko Citizen Kanen juoni, vaan myös spoilataan se elokuvan nähneiltäkin ikiajoiksi. Jos haluaa pitää elokuvansa pyhinä ja olla edes käsittelemättä niissä esiintyvien substanssien todellisia motiiveja, voi kääntää nokka pystyssä kasvonsa tältä pokkarilta, hymähtää ja jatkaa elämäänsä.

Amerikkalaisen studioelokuvan kulta-ajan, Ranskalaisen uuden aallon, Espanjalaisten surrealistien ja muiden perusteokset 1940-1960-luvuilta on toki hyvä olla hallussa jo ennen kirjan kätöseen ottamista. Etenkin jos paljastukset elokuva-arkiston tarjonnasta pelottaa.

Erityisen paljon kiehtoo pakkomielteisyys Marcel Duchampin teoksiin, jotka kieltämättä kätkevät taaksensa paljon mielikuvallista potentiaalia. Kubistisia lainoja eroottisista esi-elokuvista ja hypnoottisesti porautuvaa liikkuvaa kuvaa, jolle on tämän kirjan myötä luotu uusia mielleyhtymiä.

Lähes alusta asti on selvää millä vesillä ollaan. Sodoman 120 päivää, Unikertomus / Eyes wide shut ja (Jane Campion presents) Sleeping Beuty ovat alusta. Ota tai jätä. Kerrottuna (pseudo)älykön perversionnälkäisin sanankääntein. Erittäin viihdyttää ja miellyttävää lukemista.

Sasha Grey via Twitter

Kirjailijana 25-vuotias Sasha Grey on mediaseksikäs monilahjakkuus sekä valtaväylille että synkimpiin kellareihin. Tunnetumpi hän on mallina, näyttelijänä, pornotähtenä ja musiikkihemmona.

Parhaat vainarit ja hallitsemattomat pelkotilat irtoaa Lustmordin, Coilin ja Throbbing Gristlen lisäksi vallan mainiosti myös Greyn jo jättämän aTelecinen vietävänä.

Samoihin aikoihin kun Grey vielä vaikutti industrial ambient noise musiikin piirissä, hän vastaanotti useammankin elokuva-alan palkinnon, kuten esimerkiksi vuoden paras blow job. Kumpikin ala on jo takana, mutta Grey ei ole poissa. Itseasiassa vasta nyt hän on tullut.

Erittäin vahva suositus elokuvaharrastajille, erotican tai minkälienytsitten nälkäisille. Pokkarihintaiselle viihdepalalle parempaa katetta saa harvoin. Ei toki sovi suoruudessaan kaikille.

Hugh Hefner's Playboy (2013)

Kun coolit ihmiset toivat männäkaudella Simpsoneissa Springfieldin täyteen koleiden ihmisten harrastamaa aktiviteettia, mukana tuli Taschen, joka oli suomennettu; Taidekirjoja. Luultavasti suurin osa taidekirjallisuuden harrastajista tuntee julkaisijan, sen verran mukava asema sillä Suomenkin tarjonnassa jo on.

Sisällön informaatio ja kuvitus on aihepiiristä riippumatta loputon runsauden sarvi, johon palata vuosiksi eteenpäin. Esimerkiksi Archives -sarjan järkäleet ovat massiivisia teoksia Kubrickin kaltaisista elokuvaohjaajista tai Bondin kaltasisista instituutioista. Kun haluaa nähdä kaiken kuten se aikalaisten, ulkopuolisten ja sisäpiiriläisten silmin nähtiin, muut teokset tuppaavat monesti kalpenemaan.

Taschenin teokset ovat viihteellisiä, helppoja ja kuluttajaystävällisiä. Uusimpiin julkaisuihin kuuluu legendaarisen Playboy -lehden ensimmäiset 25 vuotta kattava sarja, kuusi järkälettä käsittävä pieteetillä kasattu antologia, jota sietää tovin jos toisen selailla.

Playboyn sisältö on monelle sitä lukemattomalle täysin arvailujen varassa. Lehtihän ei ole pornoa tai pelkkiä nakukuvia, vaikka ainoastaan puputytöistä ja pyrkyreistä muussa mediassa uutisoidaankin. Naisille suunnattu Cosmopolitan on itseasiassa seksistisempi ja seksiin perustavampi kuin Playboy.

Klassinen puolivitsaileva "luen tätä vain artikkelien takia" on peruja Playboyn aikanaan ensiluokkaisesta haastattelu- ja artikkelitarjonnasta, johon on antanut perusrokkareiden lisäksi painoarvonsa niin mustan väestön edustajat Miles Davis ja Malcolm X, kuin vaikutusvaltaiset uusnatsitkin.

Tämän lehden sivuille on voinut antaa haastattelunsa vailla huolta lausuntojen oikomisesta. Moni pystyi kertomaan lehdessä asioita, joita muihin lehtiin ei yksinkertaisesti voinut kertoa tai kirjoittaa.

Lehdessä julkaistiin paljon elokuviin liittyvää painavaa asiaa, joista syntyi pienimuotoisia skandaalejakin. Hefnerin isänmaallisuus kyseenalaistettiin presidentin toimesta kirjeitse, tämän julkaistua Chaplinista positiiviseen sävyyn kertovan historiikin, kesken pahimpien vainojen.

Taidetta lehti sivusi artikkelien kohteidensa lisäksi kansikuvillaan, jotka olivat tuohon aikaan, eli ensimmäiset 25 vuotta, kekselijäitä ja näyttäviä. Vasta tämän kirjasarjan loppuun päästyä kohdataan ongelma, joka taisi tuhota taiteen miestenlehdistä ja haastoi jokaisen mässäilemään eri kovuusasteisin pornokuvin, jos halusi selvitä kilpailusta.

Toisaalta, Playboy saavutti jo huiman määrän meriittejä ja sisällytti monia legendaarisia neitoja sivuillaan; ensimmäinen Marilyn nakuna, ensimmäinen afroamerikkalainen, ensimmäiset poseeraavat identtiset kaksoset ja mitä ikinä vielä.

Sittemmin huomiota ovat herättäneet ennemminkin salakuvien ja täysin asiayhteydestä, suostumuksesta ja alastomuudesta irti olevat kansikuvat. Mitään näin alhaisia temppuja ei kirjojen käsittelemänä aikana tapahtunut. Tuotanto oli tasalaatuista ja ylivertaista kilpailijoihin tai matkijoihin nähden. Kiistämättä lehden laadullista kulta-aikaa siis.

Epätoivoisistakin tempauksista on ehkä selvitty taalanipulla, mutta lehden arvokkuudelle ne ovat olleet kohtalokkaita. Lehti ei ilmeisestikään ole enää entisensä. Siksi tällainen antologia on ehdottomaan paikallaan juuri nyt.

Kuvia kuudessa volyymissä löytyy valtavasti. Jo pelkästään Hefnerin tyylikkäitä nuoruuden poseerauksia piippu suussa, työn äärellä, uima-altaalla tyttöjen ja julkkisten kanssa on jotenkin mukava katsella. Siinä on miehellä poikkeuksellinen persoona ja elämä. Tottakai niitä tyttökuviakin löytyy, näyttäisivät sitä paitsi olevan ilmeisen tarkkaan valikoituja.

Ensimmäinen kirja sen sijaan koostuu lähes pelkästään Hefnerin lapsuudenkuvista, lapsuuden ja nuoruuden sarjakuvasuosikeista ja omista sarjakuvista, koulumenestyksestä ja ensi-ihastuksista, sekä elokuvista jotka häneen vaikuttivat. Verrattain viatonta 1940-lukua.

Tämä ei ole niitä juttuja, että pitäisi alkaa analysoimaan olosuhteita, syitä ja seurauksia. Miten tästä pojasta tuli mikä tuli. Tästä pitää vain nauttia, ja se on helppoa.

Olen hieman vieraantunut lukemasta huumehoureisista rokkareista. Ennemmin luenkin juuri mitä sarjiksia, tv-sarjoja ja leffoja taiteilijat tai viihdeteollisuuden tähdet ahmivat pienenä, niistä saa jo väkisin mielenkiintoisia suosituksiakin.

Vasta toisessa kirjassa nähdään ensimmäiset Playboyn kannet, tytöt ja arvostelut. Kontrasti ensimmäisen ja toisen volyymin välillä on vahvin. Suurin ero tulevien kirjanvaihtojen välillä on korkeintaan vuosikymmenten tyyllilliset muutokset.

Yhdistetty tietokirja, muistelmateos, historiikki ja vielä tuotannon ensimmäisen neljännesvuosisadan kasaan pistävä julkaisu. Luettavaa ja katseltavaa on kymmeniksi tunneiksi, ja luultavasti vuosiksi eteenpäin.

Alunperin Taschen julkaisi samasta aiheesta tuplasti enemmän sivuja käsittävän setin, joka sisälsi myös replikan lehden ensimmäisestä numerosta ja palan Hefnerin saunatakista! Noin puolitoista tuhatta euroa ja kappaletta. Uusi painos on reilun sadan euron sijoituskelpoista luokkaa.

Normaalin ihmisen palkkapussiin sopiva painos on hintaansa nähden antoisa. Ilman rääsynpalastakin saattaa selvitä, mutta näköispainos olisi ollut kiva lisä myös köyhille. Sellaisen painaminen tuskin olisi lisännyt hirveästi kuluja. Siitä huolimatta, harkitsemisen arvoinen julkaisu muillekin, kuin pelkille Playboy-entusiasteille.

Nymph()maniac (2013)

Lars von Trier: Nymphomaniac (2013)

Provokaation mestari, Lars von Trier, ei loppujen lopuksi saanut Nymphomaniacillaan aikaiseksi kovin kummoista hypeä tai ihmettelyä. Eikä tämä uutuus, aiheesta tai toteutuksesta huolimatta shokeerannut, kuten voin sanoa esimerkiksi Dancer in the Darkin aikoinaan tehneen. Tai pienemmässä mittakaavassa Antichristin, tai vaikka Idioottien.

Kolmen teoksen syklein teemoitettuja elokuvia tekevä ohjaaja olisi nyt tämän myötä saavuttanut melankoliaa ja masennusta käsittelevien elokuviensa päätösosan. Verrattuna Eurooppa-trilogiaan, vielä päätösosaansa vailla olevaan Amerikka-trilogiaan tai vammaisuus-trilogiaan, tästä tuli tasalaatuisin ja ehein.

Uusimman kolmikon antisankari on Charlotte Gainsbourg, perusnaamaltaan surkean haikea, mutta nätti, marttyyriksi ja olosuhteiden runtelemaksi raasuksi oivasti soveltuva ranskatar. Jokaisessa kolmesta elokuvasta, Antichrist, Melancholia ja Nymphomaniac, hän kärsii vain omasta olemuksestaan. Likimain saatanasta polveutuva kohtalokkaan huono äiti ja nainen. Asioita turhaan järkeilevä, stressaava ressukka. Ja nyt, itseään henkisesti ja fyysisesti äärimmilleen kuluttava nymfomaani.

Nymphomaniac saapui levitykseen kahteen osaan halkaistulla versiolla, jonka leikkelyyn von Trier ei osallistunut, mutta antoi suostumuksensa. Tällaisenaan sen ensimmäinen osa näyttäytyy virheettömänä, tapahtumarikkaana ja humoristisena mestariteoksena. Toinen osa, tempon tyssätessä, epätasaisemmalta, joskin kokonaisuutena varsin kelvollisena lupausten lunastuksena, aivan liian helppoa loppua lukuunottamatta.

Rakenteeltaan elokuva mukailee klassista eroottista kirjallisuutta, kuten Canterburyn tarinat, Decamerone ja Tuhannen yön tarinat, eli kehystarinassa oleva kertoja kertoo kuulijalleen novellimaisia tarinoitaan, etsien motiivinsa ympäriltään. Sisältökään ei aina klassikoista kovin kaukana ole. Kaikkiaan tarinat käyvät läpi naisen seksuaalisen historian lapsesta nykyhetkeen.

Elokuvassa kuuntelijan roolissa oleva vanhempi herrasmies on aina valmis argumentoimaan nymfomaanin tekoja järjellä, historialla ja kaavoilla. Hän on kuin harmaahapsinen oraakkeli täynnä wikipedian satunnaisia artikkeleja. Toimiva vastapari vaiston ja himon varassa toimivalle kertojalle siis.

Kerronnasta erityismaininnan saa sen nikkeknattertonmaiset visuaalit. Ennen kaikkea kohtauksessa, jossa von Trier palaa jälleen aiemmasta elokuvastaan tuttuun vitsiin. Liekö ohjaajalla, mielen, terveyden, olemisen, elämisen, naisten ja lentokoneiden lisäksi ongelmia myös autojen kanssa? Näyttäisi hieman siltä. Hulppeasti niitä kuitenkin koomiselta kulmalta käsittelee.

Kaikki kerronnallisessa rakenteessa on toteutettu sulavasti, kunnes siihen viitataan piinelämämäisellä anekdootilla, jolloin tekisi mieli oksentaa. Seuraavaa tunnelmaa vesittävää hetkeä saakin odottaa aina siihen asti, kun elokuva viittaa selittämättömin motiivein von Trierin aiemman elokuvan shokeeraavaan kohtaukseen, selvästi, mutta huomattavasti laimeammalla toisinnolla.

Ankeiden aiheiden päälle, Itä-Saksa ja Tarkovski ovat läpi elokuvan tunnelmallisesti ja esteettisesti läsnä. Jälkimmäinen on toki ollut sitä erittäin vahvasti läpi kolmen viimeisimmän sukulaisteoksen. Näyttävää ja ankeaa kuvaus osaakin olla. Inhorealismia, silkkaa rumuutta ja pelkkää kauneutta, kaikki parhaimmillaan samassa kuvassa.

Roisienkin tapahtumien esittäminen on varsin suoraa, mutta vaikka elokuvan mässäiltiin olevan kovaa pornoa, sijaisnäyttelijöin touhuttua paljasta aktia se sisältää odotuksia vähemmän. Etten sanoisi juuri sopivasti. Aktitkin tuppaavat olemaan lyhytikäisiä.

Vaikka mukaan mahtuu hirveä määrä näennäisesti ankeita attribuutteja, pidän Nymphomaniacia jopa von Trierin toistaiseksi elämäniloisimpana ja toiveikkaimpana teoksena, paikoin äärimmäisen komediallisena, paikoin kerronnallisesti kutkuttavana eroottisena eepoksena. Läpi elokuvan vedetty vertauskuvallisuus on naiiviudessaan sitä samaa Piin elämän tasoa, mutta aina itseironisempaa ja aina viihdyttävämpää. Olisin jäänyt katselemaan vielä useammaksikin tunniksi.

On muuten hienoa että elokuvan ensi-iltaa Helsingin ulkopuolelle passailtiin kaikki nämä kuukauden päivät, hypeä keräillen. Piti oikein varmistaa, etten ole eturivillä kenenkään edessä...

Damn Good Coffee on omistettu tällä viikolla eroottiselle taiteelle. Pysykää säädeltyinä.