Punakone (Red Army, 2014)

Helsingissä alkaa huomenna yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaali, Lens Politica. Tarjonnasta suurimman kohdeyleisön tavoittaa varmasti Neuvostoliiton aikaisesta jääkiekkojoukkueesta ja järjestelmästä kertova Punakone.

Urheilua käsittelevät dokumentit ovat usein keskittyneet yksilöihin; Muhammad Ali, Mike Tyson, Ayrton Senna, Lance Armstrong, Zinedine Zidane, Maradona... Lähivuosina on Suomessakin saatu nauttia sentimentaalista henkilöpalvontaa Sel8nteen ja Kuningas Litmasen muodossa.

Punakone on jotain muuta. Saumattomasti yhteen pelannut joukkue on yksi suurimpia urheilun estetiikkaa ja ylivertaisuutta glorifioivista ilmiöistä, joita Berliinin ja Sotshin Olympialaisten välissä on kansainvälisesti tarjottu. Myllytystä kesti monta vuosikymmentä.

Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton aikainen jääkiekkojoukkue kuulostaa dokumentin aiheena elämykseltä, jonka aikana tulisi kylmien väreiden virrata. Ehdotonta kuria, virheettömiä suorituksia ja jylhiä venäläisveisuja. Se likimain tarjoaakin odotuksille toivottua vastinetta.

Kotien nurkkiin asetetut putki-oraakkelit välittivät vielä omassa varhaisessa lapsuudessani kuinka jääkiekkoa oikein dominoidaan. Pian CCCP lähes voittamattomana joukkueena ja valtiona hajosi.

Gabe Polskyn dokumenttielokuva raottaa esirippua mielenkiintoisesti ja helposti seurattavasti. Punakone oli politiikkaa siinä missä kaikki muu sen aikaisessa itänaapurissamme. Se toivottu voimallisuus ja koskettavuus jää silti uupumaan.

Asianomaiset eivät pysty ajattelemaan jääkiekkoa kokonaisuutena erillään Neuvostoliitosta. Niin vahva osa se oli koneistoa, johon ei säröä saanut tulla. Rinnakkaisjuonne löytyy Kylmästä Sodasta ja muusta Itä-Länsi, USA-CCCP -asettelusta.

Tarina alkaa toiveikkaana, kun Punakonetta alettiin luotsaamaan poikkitaiteena, jossa ajateltiin kuten shakissa ja liikuttiin kuten baletissa.

Kun sitten otettiin turpaan, siirryttiin kylmiltään KGB:n suojatin, Viktor Tikhonovin, totaalisen työstön alle ja kustiin verta harjoitusleirillä yksitoista kuukautta vuodessa.

Dokumentti on yhdistelmä arkistomateriaalia ja uusia haastatteluita. Pääosassa Venäjän Viisikko, Viacheslav Fetisov, Alexei Kasatonov, Sergei Makarov, Igor Larionov ja Vladimir Krutov (joka kuoli vain kuukauden päästä haastattelusta), sekä satunnainen vaimo ja ex-KGB:n agentti. Pahamaineinen valmentaja, Viktor Tikhonov, ei suostunut haastateltavaksi.

Kuten niin moni neuvostoliittolais-venäläinen ristiriitaisesti kokee, on rääkissäkin kärsineiden mahdotonta valita yksiselitteisesti, oliko asiat paremmin ennen vai jälkeen Neuvostoliiton.

Pelaajat rakastivat yhdessä pelaamista, oman maansa puolesta taistellen, ja kauhistelivat NHL:stä palattuaan mitä Venäjästä oli tullut. Dokumentti esittääkin tuntuvasti, mitä oli aika ennen ja mitä jälkeen.

Dokumentin objektiivisuudesta ja lähestymisestä: Tärkeintä on tietenkin huomioida, että elokuva on yhdysvaltalainen ja tarkastelukulma sen mukainen.  Läntinen maailma ei voi ymmärtää Neuvostoliittoa tai Venäjää, yrittäessäänkin se on tyhjän päällä heti seuraavalla hetkellä. Aivan kuten arvon elokuvantekijämme haastatellessa näitä mainioita velikultia. Esiripun paikkeilla on vielä vahvahko kerros usvaa.

Elokuvan on tuottanut hellyyttävä ja teräshermoinen, huikeiden ja omaperäisten dokkarien suurvisiiri, Werner Herzog. Elokuvassa on herzogilaista jäyhyyttä, mutta mielenkiintoista on myös bongata seasta täysin hänen oppiensa vastaista kuvausta - äkillistä tunnekuohua mehustellaan zoomaamalla likimain iholle. Omassa dokkarissaan Herzog kirosi aikanaan kuvaajaansa, joka oli alentunut samaan halpaan ratkaisuun.

Haastattelupätkien tyyli on leikkisästi kasaan kursittu pala kulttuurishokkia, jossa haastateltava ja haastattelija esitetään epätäydellisenä ja epävarmana. Toisinaan haastateltavista irtoaa hyvinkin vähän jutuntynkää. Dokumentin hillittömäksi keulahahmoksi paljastunut Fetisov tasoittaa sitä omalaatuisella asenteellaan.

Musiikkivalinnoissa on varma venäläinen linja. Sen hyödyntämisessä olisi sietänyt olla vieläkin rohkeampi linja. Venäläinen musiikki tarvitsee ylväät, yliampuvat tai kliseiset puitetteet. Dokumentissa ollaan turhankin maltillisia. Kuvien suhteen on vähän sama tilanne. Maaleja saa ihastella, muttei niihin uppouduta.

Venäjä ja Neuvostoliitto on aina ajankohtainen aihe ja lehtiemme etusivun uutinen. Sitä suuremmalla syyllä elokuvan sopii ottaa syyniin urheiluväen ulkopuolellakin. Jääkiekkoa rakastaville se on ehdottomuus.

Tunnelmallista Halloweenia!

Quay brothers: Street of Crocodiles (1986)

Lyhyet kauhutarinat sopivat juhlintaan kuin kirves naamaan, joten olen koonnut tähän soittolistallinen kauhuanimaation suosikkejani. Elokuvat vaativat tubestakin katsottuna täyden huomion ja keskittymisen toimiakseen, joten himmentäkää valot, vetäkää kuvaa isoksi, kääntäkää ääntä tulemaan ja pistäkää riittävästi kuulokkeita korville.

Varsinkaan osa näistä elokuvista ei kuuluu missään nimessä lasten katseltavaksi, joskin myös aikuisille suositellaan lähestymistä varauksella.

Lue näitä elokuvia ja yleisesti kauhuanimaatiota käsittelevä artikkelini TÄÄLTÄ.

Blogi viisvee, hurray.

Peter von Bagh (1943-2014)

Peter von Baghin elämää suurempi persoona on poissa.

Sitä aukkoa suomalaisessa elokuvakentässä ei paikkaa kukaan eikä mikään. Ristiriitaisia tunteita herättänyt, jääräpäinen, mutta suurella antaumuksella elokuvasta kertonut hahmo ei tosiaan ollut merkityksetön. Hän kertoi suomeksi sen mitä elokuva oli ennen 1990-lukua. Sen jälkeistä elokuvaa hän oli ilmeisen kykenemätön edes katsomaan, saati nauttimaan siitä.

Ensimmäinen elokuvakirjani oli von Baghin Elämää suuremmat elokuvat II (jos ei lasketa 7-päivää -liitepokkaria, 100 suosituinta filmitähteä, 1998.) Sittemmin toistasataa nidettä kattava kokoelmani on karttunut muutamallakin von Baghin kirjoittamalla teoksella. Filmihullun vuosikerrat päälle. Pääosin mielenkiintoista luettavaa, jos ei anna tiettyjen pinttymien häiritä.

Elämää suurempien elokuvien volyymit loivat alkuperäisen käsitykseni niistä elokuvista, jotka olisivat niitä.. Elämää suurempia. Jälkikäteen ajateltuna melko yksipuolinen kattaus ja tyyppiesimerkki kaanonin roihuun puhaltelusta, mutta mitäpä muuta tuon otsakkeen alta voisi osottaa. Viitisentoista vuotta myöhemmin on noista sadasta elokuvasta näkemättä enää muutamia.

Kuten niin monella, oli von Baghillakin omat lempilapsensa. Hänen kirjoituksistaan löytää kerta toisensa jälkeen ne samat Ranskan uudet aallot, citizenkanet ja chaplinit, mutta syventävien kirjojen sivut sentään täyttyivät hyvinkin erilaisista elokuvista. Eikä hän julistanut pelkän elokuvan sanomaa, vaan laajasti muitakin taiteita. Eikä pelkästään vakavaa, hän liputti aina myös viihdettä, Spedeä ja Aku Ankkaa.

Hänen elokuvahistorian tuntemuksensa oli tosiaan, suorastaan naurettavan laaja, ja ulosanti ainutlaatuista tulitusta. Digitalisoitumisen vastustaminen ja viimevuosikymmeninä tehtyjen elokuvien halveeraaminen sai lähivuosina jo lähes surkuhupaisia piirteitä. Lähinnä se jääräpäinen tapa julistaa ehdotonta näkökulmaansa ylitse muiden. Ominaisuus, johon tietysti kasvaa väkisin itsekukin, kun ei enää saa mitään irti uusista tuulista.

Tietysti se voima, jolla digitaalinen elokuva tuli ja pyyhkäisi ylitse perinteisen, oikean filmin, mahtoi olla vieläkin järkyttävämpää ja pelottavampaa hänelle, kuin nuoremmille sukupolville. Ajat onneksi ja ikävä kyllä muuttuvat. Enää ei kukaan anna asiantuntevaa pohjustusta illan elokuvalle, kun illan elokuvaakaan ei enää katsota kollektiivisesti televisiosta jne.

Erityisiä muistoja von Baghista on vähemmän. Vahvin on kuitenkin se, kun hän Kultakuumeen alustettuaan (Lahden Sibeliustalolla vuonna 2010) istui edessä olevalla penkillä ja nauroi hyvin vuolaasti Chaplinin heiluessa jyrkänteen reunalla, aivan kuin olisi katsonut elokuvaa ensikertaa. Absurdin hellyyttävä hetki, jossa kiteytyi koko hänen ideologiansa nähdä elokuva aina uudestaan, kuin pieni lapsi.

Mukana säestettyä elokuvaa oli katsomassa (silloin) seitsenvuotias kummipoikani, jolle Chaplinin mykkäelokuvat upposivat aivan yhtä kovaa kuin jokaiselle sukupolvelle ennen häntä. Vuolas, mutta armoton kritiikki löytyi myös häneltä: "Täydet viisi pistettä, vaikka sen äijän höpötys ennen elokuvaa sai vähän uneliaaksi.."

Rauhaa.

Playlist: Black Metal (1982-1997)

Black Metal (1982-1997)

I A

VENOM - Black Metal (1982, UK)

HELLHAMMER - Revelations of Doom (1983, Switzerland)

CELTIC FROST - Dethroned Emperor (1984, Switzerland)

BATHORY - The Wind of Mayhem (1985, Sweden)

MAYHEM - Deathcrush (1987, Norway)

I B

MASTER'S HAMMER - A Dark Forest Spreads All Around (1992, CZ)

BEHERIT - The Gate of Nanna (1993, Finland)

IMMORTAL - The Sun No Longer Rises (1993, Norway)

DARKTHRONE - As Flittermice as Satans Spys (1994, Norway)

EMPEROR - Into The Infinity Of Thoughts (1994, Norway)

II A

ARCTURUS - Du Norvavind (1994, Norway)

ULVER - Capitel V: Bergtatt - Ind i fjedkamrene (1995, Norway)

ISENGARD - Vinterskugge (1995, Norway)

SATYRICON - Forhekset (1996, Norway)

BURZUM - Dunkelheit (1996, Norway)

II B

MARDUK - Beyond the Grace of Gods (1996, Sweden)

KVIST - Ars Manifestia (1996, Norway)

BORGNAGAR - The Winterway (1997, Norway)

GORGOROTH - Funeral Procession (1997, Norway)

MYSTICUM - Black Magic Mushrooms (1997, Norway)

Animoitua Rakkautta & Anarkiaa 2014

Isao Takahata: Prinsessa Kaguyan Taru (2013)

Isao Takahatan eeppinen, toistatuhatta vuotta vanhaan tarinaan pohjautuva, pienen iäsyyden valmisteilla ollut Prinsessa Kaguyan taru, sekä Studio Ghiblin toimintaa ainutlaatuisesti seuraava dokumentti, The Kingdom of Dreams and Madness ovat varmasti odotetuimmat animaatio-aiheiset näytökset tulevilla R&A -festareilla.

Prinsessa Kaguyan taru on saanut maailmalla vuolaan kunnioittavan vastaanoton kollegoilta, kriitikoilta ja yleisöltä. Se on pärjännyt lippukassoilla kuitenkin kaikkeen siihen upotettuun rahaan ja vaivaan nähden heikosti, joka ei yllättä, mutta on tietysti surullista ja valitettavaa.

Takahatan tahdilla ja iällä ei voi taata jatkoa edes tulevan. Miyazaki jätti omat jäähyväisensä jo aiemmin tänä vuonna Suomen ensi-iltansa saaneella elokuvallaan Tuuli nousee.

Vaikka Studio Ghibli jatkaisikin elokuvien tuottamista, se ei tule ikinä olemaan entisensä. Dokumentin teolle on annettu vihreää valoa todellakin aivan viimeisillä hetkillä. Hayao Miyazaki on hassu, kissoihin ja lentokoneisiin hurahtanut mies, joka ei ole ylpistymään päässyt. Takahata on keulakuvan takainen, vieläkin vaitonaisempi osapuoli.

Festareilla on tarjolla tietysti kaikkea muutakin kuin Ghibliä. Seuraavassa kolme animaatiotäkyä tarjonnasta, johon mahtuu eurooppalaisen ja kotimaisen lyhytanimaation sarjat ja muutamia pitkiä elokuvia idästä.

Ensiksi väkivahvaa korealaista yhteiskuntakritiikkiä, sitten japanilaista sodan ajan selviytymistä lasten näkökulmasta ja lopulta venäläistä kirjallisuutta itä-blokkilaisena nukkeanimaationa.

Yeon Sang-ho: The Fake (2013)

The Fake (2013)

Yhteiskuntakriittisen, mielipahaa ja väkivaltaa pursuavan odysseian saaminen Koreasta on yhtä yllättävää kuin supersankarielokuvan Hollywoodista. Yeon Sang-hon twisti on kertoa kerettiläinen yhdenmiehen taisto animaation keinoin, rotoskoopatulla ja tietokoneavusteisella, mutta piirrosmaisella tyylillä.

Samalla tekniikalla ja tunnelmalla hän debytoi vuoden 2011, The King of Pigsillä, jossa vaimonsa hetken mielijohteesta surmannut mies etsii käsiinsä kouluaikaisen ystävänsä. Näytelmäelokuvaa imitoiva ulkoasu on harvinaisen toimiva ratkaisu, sillä se näyttää hyvältä, uskottavalta ja paikkaa tarvittaessa dramaturgisia puutteita.

Pakkomielteisen vihatoiminnan motiivi on usko. Se konkretisoituu laajalti ateistisen Etelä-Korean suosituimman uskonnon, kristinuskon, saavuttaessa ahdingossa olevan kyläpahasen. Se esittää kuinka ihmiset haluavat sokeasti uskoa ja toivoa hädän sattuessa, kuinka huijaripapit levittävät hätää kärsivän kansan eteen pelastusta lupaavan kirkon kuin sirkusteltan, ja kuinka yksin jäävät kaikki ne, jotka eivät kiihkoissaan lahjoita kaikkea maallista omaisuuttaan sovitusta vastaan ensimmäiselle lupaajalle.

Kaikki tuo on alkusoittoa. Taidokkaasti toteutettuna The Fake ei ota lopullista kantaa tai luo omia mielipiteitään. Se esittää, analysoi, kritisoi ja heittää ilmoille teemoja uskoon liittyvistä asioista, piesten puoli tienoota viattomia ja viallisia siinä välissä. Väkivallan ja kiroamisen määrä olisi aiheeseensa nähden ehkä länsimaiseksi elokuvaksi suhteetonta, mutta korealaiseen kuvaan se kuuluu yhtä olennaisena osana, kuin otosten huikean viimeistelty asettelu ja niissä tapahtuva loputon kyynisyys.

The Fake ehkä hieman mässäilee, mutta on ainakin näyttävä, ajatuksia kirvoittava, armoton isku vasten kasvoja.

Mizuho Nishikubo: Giovanni's Island (2014)

Giovanni's Island (2014)

Kun Japanin historian synkimmät hetket Toisen Maailmansodan loppupuolelta liitetään lasten näkökulmaan ja anime-elokuvaan, tulee väistämättä mieleen eräs Ghiblin varhainen tuotanto. Vaikka Tulikärpästen Hauta hieman kummitteleekin, Giovanni's Island keskittyy erilaisiin teemoihin ja arvoihin. Elokuva luo nahkansa läpi sodan jälkeisten vuosien, kurjuuden, rakkauden ja kaipuun monet kerrat.

Lempein värein maalattu elokuva koostuu paljolti ilta-auringon lämpimistä väreistä, mutta tarvittaessa myös kolkon harmaista ja kylmistä hetkistä. Elokuvassa leikitään varjoilla ja psykedeelis-galaktisilla pikajunilla, eikä jäädä animen standardeista jälkeen yhdelläkään osa-alueella.

Tapahtumat sijoittuvat edelleen kiistanalaisille Kuriilien saarille, jotka sijaitsevat Venäjän ja Japanin välimaastossa. Venäläiset miehittävät saaren ja japanilaiset menettävät kotinsa ja luokkahuoneensa flyygeleineen.

Syrjäytettynä koululaiset ovat tuomittuina kuuntelemaan jylhiä venäläisveisuja rinnakkaisluokasta, samalla kun heidän oma opettajansa yrittää tapailla kitaralla japanilaisia standardeja. Vastakkainasettelu ja kulttuurilliset ominaispiirteet ovat todella väkevällä tavalla visualisoitu, vaikka äkkiseltään hahmot eivät eroaisikaan paljon toisistaan.

Sodasta elokuva ei sinänsä kerro, vaan sen aiheuttamista ristiriidoista sota-alueilla. Vanhempi pääosan veljeksistä törmää välitunnilla venäläiseen Tanyaan, johon ihastuu. Giovanni's Island kertoo täten ensisijaisesti klassisen tarinan rakastavaisista, jotka yksinkertaisesti ovat väärällä puolella.

Aluksi elokuva on hyvinkin voimakas ja rohkea, mutta loppua kohden sovittelee hieman paikkaansa. Toiveikkaammat tunnelmat elokuvasta jää kuin Tulikärpästen Haudasta, mutta ahtaimmillaan ollaan aivan yhtä rankoissa tunnelmissa. Välillä kuljetaan pitkällä haaveunissa, johtoajatuksenaan Kenji Miyazawan Night on the Galactic Railroad, joka on itsessään sovitettu animeksi vuonna 1985.

Tuotantoyhtiö, Production I.G. on kenties tunnetuimpia tuntemattomia anime-tuottajia nykypäivänä. Ghost in the Shell -elokuvat ja Blood: The Last Vampire ovat suosittuja ja monelle tuttuja, mutta studio ei välttämättä niinkään. Pitäisi alkaa olemaan.

Špela Čadež: Boles (2013)

Boles (2013)

Viimeisenä täkynä ainakin tällä erää, nosto Animoitu Eurooppa 2 -lyhärisarjasta; Špela Čadež'n uusi perinnetietoinen stop-motion lyhäri, joka perustuu Maksim Gorkin klassiseen novelliin, Her Lover. Se kertoo tekaistuista ihmissuhteista ja valepersoonista. Erittäin ajankohtainen aihe sosiaalisen median ja muiden internetin foorumeiden aikakaudella.

Elokuva on oikeastaan suoraa jatkumoa ohjaajan edellisien elokuvien teemoihin - yksinäisyyteen, mielikuvitettuihin identiteetteihin ja eristäytyneiden ihmisten surulliseen romantiikan nälkään. Edellinen elokuva oli morbidi leikkaussali/odotushuonedraama, Lovesick, jossa särkyneenä poistettu sydän alkaakin sykkimään toiselle potilaalle. Sitä edeltävässä elokuvassa vaatturi haluaisi mitata ihastuksensa tarkemmin, tunteiden olematta molemminpuolisia. Nuket ovat jo niissä oudon omaleimaisia ollakseen niin täydellistä eurooppalaisen nukke-elokuvan perimää.

Hahmojen tajuntaankin päästään sukeltamaan, sillä surrealistiset unet ja kuvitelmat ovat suuri osa Sloveniassa elokuvaavan Čadež'n tuotannossa. Mate to Measuressa oli vielä hieman graafista karheutta, Lovesick oli melko naiivi, mutta Bolesista ei löydy moitteen sijaa. Erittäin onnistunut ja laadukkaasti toteutettu stop-motion lyhäri, joka vain kiihdyttää Jugoslaviassa nuoruutensa viettäneen ja Saksassa kouliintuneen animaation ammattilaisen noususuhdannetta.

Pääosan writer's blockista kärsivä nuori kirjailija on samaistuttava, ja naapurin Tereza yhtä varauksella lähestyttävä kuin Gorkin tekstissä. Kirjoituskone meinaa upottaa miehen synkkyyteen aina kun pitäisi alkaa tekstiä kirjoittaa, mutta kyllähän se lyyti alkaa sitten laulaa, kun nainen sanelee siirappisia rakkaudentunnustuksiaan. Alkuperäistekstistä ollaan terveen etäisyyden päässä soveltamassa ja tarina vain vahvistuu siitä.

Ei välttämättä yllättä, että juuri Špela Čadež valitsi aiheen filmattavaksi, mutta hän teki sen kieltämättä myös otolliseen aikaan. Lähes sata vuotta sitten kirjoitettu lyhyt tarina heijastuu nykyaikaan pelottavan hyvin. Onttojen ja valheellisten profiilien välillä käytävä kirjeenvaihto ja yksinäinen sosiaalisuus on nyt arkipäivää ja siitä tehdään viihdettä Catfishin tapaisilla tv-ohjelmilla. On hienoa nyt nähdä, että aihetta sivutaan taiteessakin.

Hokkus Pokkus Mikko Mallikas (2013)

Torill Kove: Hokkus Pokkus Mikko Mallikas (Hokus pokus Albert Åberg, 2013)

Mikko Mallikas on tahtonut olla iso poika jo yli 40 vuotta. Aina hän on liian pieni kaikkeen kivaan, mutta tarpeeksi iso joutuakseen tekemään kaikkea tyhmää.

Gunilla Bergström lastenkirjat ja niiden pohjalta tehdyt piirretyt kuuluu lähes kaikkien 1970 -luvulla ja sen jälkeen syntyneiden pohjoismaisten lapsuuteen. Mikko Mallikas on yksi harvoista klassisen kiireettömistä ja opettavaisista lastenohjelmista, joka on edelleen suosittu.

Norjassa käydessäni huomasin sen olevan kaikista suosituimpia piirroshahmoja. Siilitukkainen poika oli kirjakaupoissa edustettuna valtavalla volyymillä. Lisenssituotanto jatkuu edelleen televisiossa ja ensikertaa elokuvissa. 

Mikon yksinhuoltajaisä istui vuosikymmeniä nojatuolilla lehteä lukien ja piippua tuprutellen, mutta nykyään hänen paikkansa on tiskialtaan äärellä. Mikon serkkupojat tulivat kyläilemään ennen Tarzan-sarjiksen kainalossa, nykyään älypuhelin.

Pienestä tarinallisesta modernisoinnistaan huolimatta hahmot, teemat ja tyyli on pidetty orjallisesti alkuperäisilleen uskollisena. Kuori on muuttunut digitaalisen kuvan, kuvasuhderemontin ja värimaailman muotivirtausten mukana hieman tylsemmäksi ja helpommin sulatettavaksi.

Kun vanhan koulukunnan värisävyt, ääriviivat ja animointi putkitelkkarista katsotuissa Mikko Mallikas -filmeissä heijasti omaa aikaansa, tarkka, sulava ja lempeä kuva heijastaa nykyistä. Se syö Mikko Mallikkaan tuntua vanhalta katsojalta, mutta tuskin ainakaan haittaa uusia.

Suomalaisittain vanhojen katsojien voi olla vaikeaa myös kuvitella Mikko Mallikas ilman legendaarista kertojaääntä, monista piirretyistä mieleen jäänyttä Heikki Määttästä (Tohtori Sykerö, Matka maailman ympäri 80 päivässä, Nalle Luppakorvan.) Mikolla on nyt oma lapsen äänensä, kuten kaikilla muilla.

Ristiriitaisia ajatuksia herätti ennakkoon myös elokuvasovituksen ohjaajaksi valittu kanadalaistunut norjalaisohjaaja, Torill Kove, jonka aiempi tuontanto on ollut mielenkiintoista tarinankerrontaa aikuisempaan makuun.

Molemmat hänen lyhytanimaatioistaan olivat saaneet Oscar-ehdokkuuden ja toinen jopa nappasi pystin. Hänen lapsekkaan graafinen tyylinsä osuu toki hyvin yhteen Mikko Mallikkaan kanssa, mutta jo Koven urakehityksen kannalta projekti alkoi arveluttamaan.

Huoli siitä, että Kove jättäisi lupaavan uransa lyhäreiden parissa osoittautui sentään turhaksi, kun hänen uusi lyhärinsä, Me and My Moulton, sai ensi-iltansa Annecyn animaatiofestivaaleilla pari kuukautta sitten. Trailerin perusteella samaa laatua kuin Mikko Mallikasta edeltävinä aikoina.

Kove oli toteuttanut aiemmat elokuvansa pienellä tiimillä, itse animoiden ja johtaen pientä, lähinnä tanskalaista avustajatiimiä. Nyt hallinnassa oli iso joukko hongkongilais-animaattoreita ja pitkä elokuva aiheesta, johon on totuttu vain pieninä annoksina.

Mikko Mallikkaan sovittaminen pitkään elokuvaan, vaikka kyseessä onkin ainoastaan reilu tunti, on haaste. Tarinassa on paljon tuttua. Tarinaan on saatu opettavaiset, moraalia käsittelevät peruselementit ja näennäistä lapsen uhmakkuutta.

Tämä ei ole Torill Koven elokuva, tämä on Mikko Mallikkaan elokuva. Vanhoja lastenkirjoja ja piirrettyjä mukaillaan tyylillisesti ja lapset ovat edelleen sen ainoa kohderyhmä. Mikko Mallikkaissa lasta ei olla ikinä halveerattu tai aliarvioitu, eikä aikuiskatsojia kosiskeltu.

Koven tarinankerrontakyvyistä on tietysti paljon apua pitkälle tarinalle, eikä elokuvassa täten ole lainkaan jaksottamisen tai venyttämisen tuntua.

Elokuvassa pyöritellää vanhoja teemoja uusilla näkökulmilla. Mikko haluaa koiranpennun, jonka hoitamiseen hän on isänsä mielestä liian pieni. Johtoajatuksina vastuu ja rehellisyys, joiden lisäksi taikatemppujen ihmeellinen maailma teettää päänvaivaa Mikolle ja kavereille.

Mikko Mallikkaasta alkoi uusin televisiosarja vuonna 2012. Se on saman Maipo Filmsin tuotantoa kuin elokuvakin. Elokuva ottaa erivapauksia yllättävän vähän sarjaan nähden. Joitain lisättyjä ulkokuvia ja graafisia yksityiskohtia lukuunottamatta samoilla linjoilla mennään.

Musiikkinumeroita on laitettu muutamia väliin. Niiden mielekkyys on ehkä kyseenalaista, mutta imeliä ne ei sentään ole. Vanha kunnon tunnusmusiikkihan on nostalgista herkkua, eikä ole unohtunut elokuvastakaan. Variointia kuullaan läpi elokuvan, myös musiikkinumeron muodossa.

Mikko Mallikas lataa sitä kaivattua, maltillista ja fiksua lastenohjelmaa tarjolle. Eihän se kaikkia kiinnosta, mutta katsojakunta tietänee mitä tilaa. Aikuisellekin katsojalle elokuva on sliipatusta ulkokuoresta huolimatta vähintäänkin helppoa ja kivaa, hyvänmielistä viihdettä. Sitä jaksaa yli tunnin ongelmitta.

Uudessa sarjassa on hieman vähemmän tarjottavaa muille kuin lapsille. Toki siinä vaiheessa, kun Mikko alkaa pohtimaan jakson verran onko hän olemassa, miksi ja miten niin, alkaa muillekin kuin lapsille löytymään viihteellisiä käyttötarkoituksia siitäkin.