The Making of Stanley Kubrick’s 2001: A Space Odyssey

© TASCHEN

Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu ei ole ehdottomimpia suosikkielokuviani tai edes ohjaajan tuotannon kärkivitosta, mutta se on yksi suurista elokuvista, yksi mielenkiintoisimmista ja tärkeimmistä elokuvista koko elokuvan historiassa.

Elokuva sai aikoinaan katastrofaalisen ensi-illan, ensiarviot murskasivat sen tylsänä ja teennäisenä, eikä edes kriitikot ymmärtäneet elokuvasta mitään. Ei perustasolla, saati sitten syvemmillä tasoilla.

Se ei ole lainkaan outoa, ensinnäkään koska vastaavaa ei oltu aiemmin tehty. Tällaista elokuvaa ei yksinkertaisesti osattu vielä katsoa, tieteiselokuvaa pidettiin roskana (eikä ihminen ollut vielä referenssinä käynyt kuussakaan.)

Toiseksi, eipä elokuva välttämättä aukea nykypäivänäkään ensikatsomalta, jos koskaan, eikä ehdotonta totuutta kaikkiin tulkinnan tasoihin edes ole.

Hidastempoinen elokuva löysi yllättävän, mutta tuolloin ajankohtaisen yleisönsä. Legendan mukaan elokuvan ensi-illan jälkeinen masennus alkoi hiipua, kun pössyttelijät löysivät elokuvan, ja alkoivat täyttää elokuvasaleja uudestaan ja uudestaan.

Psykedeelisiä kohtauksia ja avaruusvalssia katsomaan saapuneet tapittajat pönkittivät elokuvan kulttistatusta, mutta samalla elokuvan löysi muukin yleisö. Pian elokuva on jakanut yleisöään puoli vuosisataa.

© TASCHEN

Elokuvan teemoihin kuuluu ihmisen evoluutio työkalun käytöstä avaruusmatkailuun, vieraiden sivilisaatioiden tapaaminen ja ihmisen luoman koneen älyllisyys. Ihmistä kuvataan luontoelokuvamaisella tavalla, kuin universumin toimesta, aina siihen hetkeen asti kun ihmispäähenkilö läpäisee psykedeelisen tähtiportin ja löytää tilan, jossa aika ei ole enää lineaarista.

Taschenin kustantama The Making of Stanley Kubrick's 2001: A Space Odyssey -taidekirja on lähes yhtä vaikeasti lähestyttävä kuin elokuvakin. Päällyspaperi antaa ymmärtää kirjan sisältävän kauniita kuviaan litteän kuvasuhteen mukaisesti esiteleltynä, mutta kirja onkin vertikaalinen!

Alku on lupaava, kun kiiltävän koristekehyksen alta paljastuu elokuvasta tuttua, mustaa monumenttia muistuttava järkäle. Kannen pintaan on upotettu elokuvan mytologiaa mukailevia, tilaustyönä tehtyjä kuvioita. Nidonta on tiukkaa ja sivujen debytointi vaatii varovaisuutta.

Koettelemus alkaa. Ensimmäiset kuvat on ladottu pitkiin pystysuoriin aukeamiin niin, että kuvien keskipiste hukkuu aukeaman keskikohdan syövereihin. Edessä on paljon taittosivuja ja kapealla alalle kirjoitettua tekstiä.

Käytännöllisestä pikku luettavasta ollaan kaukana, eikä laitos sovellu muotonsa vuoksi pikaiseen tarkasteluun, kahvipöytäkirjaksi, tai itseasiassa edes hyllyyn. Hyllyn päälle näytteille sitäkin paremmin.

© TASCHEN

Kuvatarjontakin tuntuu aluksi valjulta, sillä vaikka elokuva sisältää äärettömän kauniita asetelmia, (studio-)Afrikka-maisemia, futuristisia interiöörejä, avaruuskuvastoa ja psykedeliaa, pääpaino tuntuu olevan avaruusalusten rakenteissa ja henkilöhahmoissa avaruuspuvuissaan.

Melko täydellisen kattava kuvasto elokuvan kauneudesta löytyy jo aiemmasta Taschen-julkaisusta, The Stanley Kubrick Archives, mutta jotenkin niitä tiettyjä kuvia aina kaipaa nähdäkseen.

Hiljalleen teoksen todellinen sielu alkaa hahmottua, ja vaikka valtavan määrän olen Kubrickia käsittelevää kirjallisuutta ja muuta dokumentaatiota nauttinut, pystyy julkaisu antamaan paljon uutta.

Kuvia esitellään maltillisesti yksityiskohdista, joita ei elokuvassa välttämättä huomaakaan, vaikka ne ovat selvästi vaatineet panostusta. Julisteet, ohjetaulut, tekniikka, ja niiden taustat. Teknisiä piirrustuksia, hahmotelmia ja kuvauspaikkafiiliksiä.

Artikkelit käsittelevät kattavasti monia osa-alueita: Historiantunnin koko elokuvaprojektista, Stanley Kubrickista, avaruusmatkailusta ja alien hypoteeseistä. Läpi käydään myös Arthur C. Clarke, klassisen musiikin käyttö, György Ligeti, tieteiselokuvat, elokuvat, ihminen, elämä, Jumala ja muropaketti-merchandise.

© TASCHEN

2001: Avaruusseikkailu on tosiaan mielenkiintoinen nimenomaan aiheena, sillä kirjaa lukiessa alkaa paradoksaalisesti tuntumaan että melkeinpä parasta elokuvassa on kaikki se mitä siinä ei ole. Kohtaukset jota ei käytetty, vieraiden sivilisaatioiden edustajat ja niiden kotiseutujen maisemat.

Kubrickin vaimo työskenteli kauan avaruusolentojen parissa ja erinäisiä testejä tehtiin monella tyylillä, mutta elokuvassahan ei nähdä toista lajia lainkaan. Alienien fyysinen poissaolo on elokuvan etu, mutta toisaalta harmi, ettei kaukaiset maatkaan saaneet ruutuaikaa. René Magritten tyylistä surrealismia pursuavat taustavedokset näyttävät erittäin hyviltä.

Kubrickin maalausmaisen visuaalinen tyyli (etenkin juuri tästä elokuvasta alkaen) on niin tunnistettavaa, että poistetun kohtauksen stillistäkin pystyisi nimeämään Kubrickin välittömästi, vaikka täysin irti kontekstista. Elokuvasta on poistettu mm. kohtaus, jossa on meneillään taiteen oppitunti lapsille. Kirja havainnollistaa hyvin aiheen kuin aiheen, ja uppoutuminen on helppoa.

Jotenkin tuntuu että Hohdon lohkominen pieniin osiin on saanut ohjaajan tuotannosta suurimman huomion, eikä 2001: Avaruusseikkailusta ole saatu yhtä paljoa irti, potentiaalistaan huolimatta. Tämä kirja, oli se sitten kuin hankala tahansa käyttää, antaa elokuvalle erittäin mukavasti taustoitusta ja analyysiä, joka ei kylläkään mene Hohtoa käsittelevän Huone 237:n tavoin komedian puolelle.

Uppouduttavaa on tuntikausiksi, jonka jälkeen Avaruusseikkailun maailmasta irtautuminen vaatii vähintäänkin vuorokausia.

11 kysymyksen haaste

Jiří Trnka: Emperor's Nightingale

Sain haasteen. Vastaan nyt kysymyksiin.

1) Onko sinulla erityisen rakkaita genrejä tai alagenrejä?

Eurooppalainen animaatio 1892-2015, dokumenttielokuva, erikseen vielä luontoelokuva ja kaikki enemmän ja vähemmän kokeellinen.

2) Iskeekö jonkin maan tai maankolkan elokuvakulttuuri aivan erityisesti?

Lyhyt vastaus on Eurooppa, lähi- ja kauko-itä, sekä Yhdysvallat, kaikki niiden alle sirpaloituu liian paljon listattavaksi. Pyrin aina jos mahdollista katsomaan elokuvia maista, joista en ole nähnyt montaa tai yhtään elokuvaa. Kaikki Euroopassa koskaan tapahtunut animaatiotaide on tällä hetkellä prioriteettina ensimmäisenä, koska työskentelen siihen liittyvän projektini parissa. Siitä erityismaininta etenkin tsekki- ja neukkuanimaatiolle, mutta kyllä sitä erinomaista kamaa löytyy niin Kreikasta, Ukrainasta kuin Bulgariastakin.

3) Entä erityisen vähänlännästi?

Tjaa. En pysty ajattelemaan asiaa noin, mutta enpä toistaiseksi ole vakuuttunut esimerkiksi Albanialaisesta elokuvasta...

4) ”Sitä leffaa en (enää) katsoisi ämpärikännissäkään…”

Cake - hääunelmia tulee jostain syystä juuri nyt mieleen. Vastaan siis sen.

5) Biisi tai bändi, joka ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota elokuvasoundtrackeissa?



Kaikki eivät yksinkertaisesti tarvitse suurta huomiota, mutta huomioimattomia suosikkejani säveltäjistä: Christian Maire, Michael Kocáb, Fuzzy, Floex, Karel Svoboda, Michael Horowitz & Rainer Boesch, Frantíšek Belfin, Pavel Karmanov, Theodoros Vamvourelis, sekä kulttihuomioidut Alain Goraguer, David Lynch, Wendy Carlos, Chemical Brothersin soundtrack Hannalle ja The Wicker Manin Maypole Song. Pitänee tehdä aiheesta joskus vähän kattavampikin katsaus.

6) Onko olemassa kadonneeksi todettu (tai ainakin äärimmäisen vaikeasti saavutettava) filmi, jonka haluaisit nähdä?

Klassisen esimerkin, F.W. Murnaun Four Devilsin, lisäksi kaikki ne puolalaiset Toisen Maailmansodan aikana tuhotut avant-garde lyhärit.

7) Onko jotain oleellista jäänyt mielestäsi sovittamatta valkokankaalle näin sarjakuvafilmatisointibuumin aikana, vai oletko jo tyystin leipiintynyt tähän trendiin?

Olen vähän katkera, ettei Guy Delislen Pyongyang: A Journey in North Koreasta saatukaan elokuvaa The Interview'n aiheuttaman sotkun takia. Vain vähän, koska en voi tietää olisiko filmatisointi vain pilannut kaiken. En pidä sarjakuvafilmatisointien trendistä, enkä monestakaan supersankarista, mutta oikeasti hyvin tehtynä ottaisin mielihyvin vastaan esimerkiksi Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot, Lassin ja Leevin (joka ei ole Bill Wattersonin ehdottomuuden takia mahdollista), Craig Thompsonin Habibin, Shaun Tanin The Arrivalin, Minun Kiinani -trilogian ja Little Nemon.

8) Onko jonkun elokuva-alan ihmisen tapaaminen säväyttänyt poikkeuksellisesti?

Michel Ocelot ja Akseli Gallen-Kallela museo

Tähän on olemassa hyvin helppo vastaus ja se on Michel Ocelot. Hän kävi luonani Suomessa aiemmin tänä vuonna. Tarkoitus oli fiilistellä kotifestareilla kaikkia niitä elokuvia joista olemme vuosien kirjeenvaihdon aikana jutelleet, mutta liikuimme pääosin Helsinkiä kierrellen ja ihmetellen. Osan ajasta mukana menossa oli myös animaatioelokuvantekijä Antonia Ringbom.

Näyttelyiden ja muiden yleiskohteiden jälkeen siirryimme helsinkiläisen animaatiostudion tiloihin pitämään yksityisfestareita paikallisen animaatioväen kanssa. Jouduin myös ikimuistoisesti toimimaan konehenkilönä pleikkanelosella, jota en ollut ennen, enkä sen jälkeen nähnytkään. Pääsimme studiolla ihailemaan myös Ocelot'n leikeanimaatioiden alkuperäisiä leikehahmoja.

Pk-seutua tutkaillessaan yli seitsemänkymmenen ikävuoden ohittanut elokuvantekijä osoittautui olevansa melkoisessa huippukunnossa, eikä ihan helposti pysähtynyt, ellei luvassa ollut jotain makeaa välipalaa... Kakunalustoilla ensimmäisen animaationsa tehnyt henkilö on perso makealle! Ei olisi uskonut.. Vierailun viimeiset tunnit seurasin vähintäänkin hurmioituneena kuinka herra Ocelot piirsi minulle muistoksi Kirikou-sketchejä. Siinä oppi jo paljon hahmopiirustuksesta.

9) Onko jonkin elokuvan värimaailma säväyttänyt näköaistiasi harvinaisen syvästi?

Dario Argento: Suspiria (1977)

Francis Ford Coppola: One from the Heart (1982)

Technicolor on yksi vahvoista elokuvaan liittyvistä fetisseistäni ja valtaosa syvimmän vaikutuksen tehneistä kuuluvat sen piiriin. Muutamia merkittävimmistä värielokuvistani ovat Ihmemaa Oz, Heaven can Wait, Cherbourgin sateenvarjot, Giulietta ja viettelykset, Suspiria ja Suoraan sydämestä.

10) Onko jokin inhokkisi päätynyt IMDB:n kärkisijoille?

En inhoa yhtäkään elokuvaa, joka löytyy 250 joukosta, mutta moni niistä on yksinkertaisesti naurettavan ylihuomioitu.

11) Suosikkielokuvaörkki/örkit?

Jan Švankmajer: Little Otik (2000)

Lasketaanko Ivan Maximovin, Jan Švankmajerin ja Hayao Miyazakin hahmoja örkeiksi? Lasketaan.

Loppu.

R.I.P. Simo Salminen (1932-2015)

"Se se vaan on sillä lailla, että tässäkin maassa on sitä on paljon mälsää. Ei sitä tartte edes paljon kavereilta kysellä kun vaan viittii vähänkin tsiikata ympärilleen. Kaiken maailman törpötkin ne luulee olevansa vaikka mitä, mut ei ne oo ku hemmetinmoisia sössöjä vaan. On sitä ollu ennenki nuijasotia tässä maassa, mut olispa täs nuijalla töitä ja hyvä olis saada muijallekkin töitä, ittestä ei oo niin väliä. Juu. Tässä maassa on niin huonot liksat, että nälkä on aina vieraanamme, mut eipä oo onneks jano päässy vielä yllättämään. On sitä tässä yks ja toinenki sentäs jotakin nähny. Voi olla että vielä käydään ulkomaillakin, ettei sitä nyt tartte ihan silmille tulla hyppimään."

- Simo Salminen, Rotestilaulu (1966)

Simo sen jo sanoi.

Lepää, Simo.

midsummerí 2015

mökkilista (spotify)

Moebius (2013)

Kim Ki-Duk: Moebius (2013)

Kuulemani kahvipöytäkeskustelu naapuripöydässä käsitteli mielentervysongelmaista, joka jätti mielialalääkkeet kesken, koska ei kyennyt doupattuna saamaan orgasmia. Ehkä jollain tavalla samana iltana katsomani elokuva Moebius kantaa samaa teemaa;

Mies pettää vaimoaan kassatädin kanssa, kunnes vaimolla kilahtaa päässä ja tämä nappaa veitsen käteen kotoiseille kostoiskulle. Kun hänen voimansa eivät riitä miehen kimppuun, hän jatkaa peiton alla tumputtavan poikansa luo, jolta viiltää peniksen irti, jonka jälkeen kirurgisen pelastuksen estääkseen syö sen. Mies yrittää vielä kaivaa limaista pötköä naisen kurkusta, mutta on liian myöhäistä. Vaimo katoaa tilapäisesti perheen elämästä.

Jos mielenterveys olisi korealaiselle epäkeskoperheelle tärkeintä, he koettaisivat ehkä käsitellä tapahtunutta, sen syitä, seurauksia, jälkipyykkiä ja toipumista. Ehkä jopa hakisivat apua. Saisivat lääkitystä. Heidän tapansa toimia on kuitenkin jotain aivan muuta, joka sivuaa tuon kahvipöytäkeskustelussa pyörineen hahmon arvomaailmaa.

Poika ei halua erota laumasta ja lavastaa muiden edessä itsensä samaisen kassatädin raiskaajaksi, todellisuudessa sellaiseen edes kykenemättömänä. Vankilaan jouduttuaan isän ainoa huolenaihe on, kuinka poika voi tyydyttää itseään ilman penistä. Googlattuaan foorumihelvetin synkimmätkin laidat, hän kokeilee sadomasokistisia vahtoehtotapoja ensin itseensä, ennen kuin menee jakamaan pojalle vankilaan arvokasta ilosanomaansa peniksettömästä saamisesta.

Elokuvan häntäpuoli esittää sysimustan koomisen kavalkadin insestiä, fyysistä selänpuukotusta ja irtokyrpiä joukkoliikenteessä. Vaikka ohjaaja Kim Ki-Dukin aiempikin tuotanto koostuu pääosin ihmisrodun epäonnistumisesta, kyynisestä suhtautumisesta ihmisten väliseen kanssakäymiseen, ylitseampuvasta väkivallankäytöstä, mustasta huumorista ja seksuaalisesti kieroutuneesta sadomasokismista, Moebius oli katkaista Korealaisen sensuurikamelin selän. Etenkin tarpeettoman väkivallan ja insestin tähden ohjaajan oli tehtävä kompromissi ja leikattava pari minuuttia pois, jotta elokuvaa voitaisi näyttää hänen kotimaassaan.

Kokonaisvaltaisesti nykyaikaisella elokuvakentällä Kim Ki-Dukin pätevin verrokki on tanskalainen Lars von Trier. Etenkin meikäläisittäin melankolinen tanskalainen nauttii suurempaa suosioita, mutta Korean ihmekin on pitkän linjan festivaalisuosikki. Heitä yhdistää teemat, rikkinäiset hahmot, kyynisyys ja kauniit kuvat. Siinä missä von Trier petraa klassisen elokuvaamisen näyttävyyttä äärimmileen, Kim Ki-Duk ottaa aimo askelen takapakkia Moebiuksen harkitsemattomalla, digitaalisella kuvamaailmalla.

Ohjaajan elokuvien suurinta kuvallista antia on alusta asti olleet mielettömän kauniit, surrealistisetkin, maalauksellisen kauniit miljööasetelmat, sisustetusta uima-altaasta buddhistiseen vuoristomaisemaan, tyhjyyteen johtavista portaista vuosisatoja vanhojen puiden ympäröivään tekolampeen.

Suuresta mittakaavasta yksilötasolle, hänen elokuvansa tulvivat myös ikonisia asetelmia ihmiskuorien välisistä hetkistä, oli kyse sitten hameen alla puputtavasta jänöstä tai ménage à trois'ta, josta kolmannes on kimpasta tietämätön. Moebius kierrättää itseasiassa jälkeisen, Rautakolmosessa nähdyn, katutaiteessakin monesti kertautuneen kuvan, tunteetta. Samalla tavalla se semi-kierrättää Pietassa nähdyn suussa säilötyn varpaan peniksenä.

Moebius on tähän asti lattein elokuva Kim Ki-Dukilta visuaalisella tasolla, mutta narratiivinen puoli ottaa ison taiteellisen harppauksen syvemmälle sysimustan korealaisen sisimpään. Kuten on ohjaajan elokuviin tottuneet saaneet vuosien aikana huomata, henkilöhahmot eivät osaa käsitellä asioita sanoin. Äärimmilleen sanattomuus viedään nyt, sillä elokuva ei sisällä lainkaan dialogia. Ainoastaan ähinää, puhinaa, ulvomista, vaikerrusta ja kaikkia mahdollisia ääniä kivun ja nautinnon välistä.

Täysi dialogittomuus on hyvin harvinaista edelleen pitkissä näytelmäelokuvissa, vaikkei sanoja oikeasti aina elokuvatakseen tarvitse. Siitä on vain tullut standardi värin ja muiden vakioiden kanssa. Edes mykkäelokuvan aikana ei ollut montaa kokeilijaa. Parhaiten siinä pärjäsi F.W. Murnau elokuvallaan Viimeinen mies, joskin elokuvan aikana taisi pari kolme laattaa tekstiä kokonaisuudessaan olla. Näkyyhän Moebiuksessakin googlaukset, englanniksi.

Kreikkalaisen tragedian mallilla Moebius pyörittää Mies-vaimo-rakastajatar-poika-kokoonpanoa tyylillä, joka kävisi yksi yhteen teatterin lavoille pienistä kellariteattereista Akropolin etelärinteelle Ateenaan. Kieroutuneen tragedian hulppeutta ei ainakaan heikennä se tosiseikka, että sekä vaimoa että rakastajatarta esittää sama nainen, Eun-woo Lee. Hän on vaimona hyytävä, rakastajana jäätävä.

Onko elokuvalla sitten voittajia, hahmoissa, tekijöissä tai edes katsojissa? Edelleen vaikea sanoa. Vaikka tarinan väkivalta ja perversiot äityvät rankasti absurdin komiikin suohon, ei sitä aina ole niin kiva edes katsoa.

Kaikki hahmot hakataan nöyryyttäen maanrakoon. Kim Ki-Duk viiltää itsensä syvemmäs marginaaliin ja mielikuvat näyttelijöiden työhistoriassa voi tuntua jatkossa etäännyttäviltä. Katsoja saa sentään epäilyistään ja Kim Ki-Dukin maneereista huolimatta ihmetellä ohjaajan aina vain uusiutuvan innovatiivista kieroutta ja elokuvan katsominen täysin pokalla naamalla on mahdotonta.

Moebius on mieleenpainuva, pervertionistinen murhenäytelmä, jolta olisi toivonut enemmän aiempien Kim Ki-Duk -elokuvien esteettistä säväystä. Elokuva on ehkä Korea-skenen ja Kim Ki-Dukin ystävien antoisaa pakkopullaa, mutta elokuvahölmöjen ja perverssien to do -listan ulkopuolella sillä tuskin on juurikaan sijaa.

The Complete Little Nemo (1905-1927, 2014)

Alexander Braun: Winsor McCay. The Complete Little Nemo. TASCHEN

Vannoutuneita faneja lukuunottamatta sarjakuva on ajettu ahtaalle nykymaailmassa. Nippu valikoituja, hyvin tarkasti määriteltyyn muottiin uppoavia sarjiksia pääsee suuren yleisön eteen sanomalehtien peräpäässä, jossa ne on sumputettu kolmeen pieneen ruutuun, vieri vieren. Koska formaatti on pitkälti ajautettu siihen standardiin, myös uudet tekijät joutuvat valitsemaan samat ehdot sarjakuvalleen.

Moni sarjakuva toimii siinä muodossa hienosti, mutta se on suuremmassa mittakaavassa taiteellinen kompromissi ja pienoinen tragedia. Vielä yli sata vuotta sitten, Winsor McCayn luoma, nykyaikaisen sarjakuvataiteen suurimpiin esikuviin lukeutuva, Little Nemo in Slumberland, kattoi yhdysvaltalaisesta sanomalehdestä kokonaisen sivun, joka oli yli puoli metriä korkea ja lähes puoli metriä leveä. Tämä antaa kunniaa sarjakuvalle ja inspiroi näyttävän designin luomiseen.

McCayn graafinen tyyli on mukaansatempaava ja koukuttava. Hänen sarjakuviaan ympäröi parhaimmillaan art nouveau -kehystöä muistuttavat raamit, joiden sisältä löytyy yksityiskohtaisia ja värikkäitä, tarkoin sommiteltuja kuvia. Tarinan runko koostuu yleensä unen alkamisesta, hengenvaaralliseen umpikujaan päättyvästä seikkailusta ja heräämisestä.

Pitkään Nemo herätetään unen päätteeksi nuhdellen, kuinka ennen nukkumaanmenoa ei saisi syödä mitä milloinkin. Sardiineista, rusinakakkuihin, Nemolle tuntuu kelpaavan kaikki, ja mitä ilmeisimmin jokainen ruoka boostaa omanlaiseensa maailmaan. Ainakaan painajaiset eivät poikaa häiritse, kun viitsii toistuvasti mättää itsensä houreuniin hikoilemaan. Ruokalajit läpikäytyään, pojalle huudeltiin sittemmin vain, että pitää herätä kouluun.

The New York Herald, Sunday, June 12, 1910

Nemon seikkailut alkavat valveunen ja tietoisuuden rajamailta, sängystä. Sänky saattaa vajota maan rakoon, lähteä lentoon, peittyä lumesta tai vedestä, tai koko talo päätyä jättimäisen linnuun suuhun. Sänky vie Nemon seikkailuihin, joissa hän tapaa mielikuvituksellisia hahmoja ja joutuu outojen tapahtumien keskelle.

Sarjakuvan tarinoista osa vaatii kontekstin ymmärtämistä, sillä niissä sentään eletään 1900-luvun alun Yhdysvalloissa, jossa luonnollisesti vallitsi erilaiset arvot ja elämänmeno. Mukana on esimerkiksi orjuuteen ja intiaaneihin liittyviä tarinoita, vaikkakin lieviä. Mukana myös historiaa ja kansallista myytistöä, kuten sarjakuvassa, jossa Nemo auttaa George Washingtonia hakkaamaan isänsä kirsikkapuun, joka liittyy tarinaan presidentin lapsuudesta.

Winsor McCayn tyyli ja saavutukset ovat toimineet vaikuttimena lukemattomille hänen jälkeensä aloittaneille taiteilijoille. Esimerkiksi, epäilen vahvasti ettei olisi olemassakaan Maurice Sendakin luomia kuvakirjojen ikoneja, Where the Wild things Are (Hassut hurjat hirviöt) ja In the night kitchen (Mikko Maitomies), jos ei olisi ollut McCayta ennen häntä.

Sarjakuvien lisäksi Winsor McCay oli yhdysvaltalaisen animaation merkittävin pioneeri. Little Nemosta hän teki edistyksellisen animaatioelokuvan jo vuonna 1911, jonka jälkeisestä tuotannosta etenkin Gertie the Dinosaur kuuluu yhdysvaltalaisen animaatiohistorian merkittävimpiin lukuihin. Siinä hän esitteli myös sittemmin tärkeän innovaation animaatioteollisuudelle, välikuvien piirtäjän.

Winsor McCay, Gertie the Dinosaur, 1914 (C) Alexander Braun Collection / German Academy of Comic Art

Animaatioelokuvien tekeminen yksin tai välikuvissa auttavan työkaverin kanssa oli erittäin työlästä. Tuhansia ja kymmeniä tuhansia paperiarkkeja piti piirtää yksi kerrallaan. Täten McCayn varhaisissa elokuvissa ei pääse samalla tavalla nauttimaan taustataiteesta tai miljöistä, jotka ovat sarjakuvan designissa vähintään yhtä merkittävää kuin niiden hahmot. Elokuvatuotanto ei vaikuttanut sarjakuvien yksityiskohtaisuuteen ja piirroslaatuun, mutta yleisestä laadusta voidaan olla eri mieltä.

Kymmenluvun taitteessa sarjaelokuviin lanseerattiin cliffhangerit, eli elokuvan päättäminen uhkaavaan tilanteeseen, jonka ratkaisun näkee vasta seuraavassa osassa. Little Nemon maailma perustui siihen, että pojan pelastaa aina unen päättyminen. Yksittäiset tarinat muuttuivat kuitenkin vuosien jälkeen jatkuvajuonisemmiksi ja vähemmän satumaisiksi. Ehkä vakavammiksikin. Nemo alkaa matkustaa ympäri Yhdysvaltoja ilmalaivalla, eikä sarjakuvissa ole enää samanlaisia kliimakseja.

Joka sunnuntai vuosikausia jatkuneen sarjan graafinen ulkoasu koki hetkellisen romahduksen vuonna 1911, kun sarjakuvaa ei enää painettu monivärisenä ja mustia ääriviivoja komppasi enää yhden värin sävyt. McCay vaihtoi julkaisijaa, jonka myötä joutui muutamaksi vuodeksi vaihtamaan sarjakuvan nimeä, muotoon Little Nemo in the Land of Wonderful Dreams. Myöhemmin McKay kävi parin vuoden ajan vanhalla julkaisijallan ja sai oikeudet oman luomuksensa nimeen.

Taschenin julkaisema Complete Little Nemo kattaa ensinnäkin jokaisen julkaistun Nemo-sarjakuvan vuodesta 1905-1927, ja toiseksi erittäin kattavan laitoksen itse McCaysta, hänen muista sarjakuvistaan ja elokuvistaan. Kirja on tyylitelty sen aikaisten sanomalehtien mukaiseksi ulkoasultaan, ja komeasti jäsennelty yhdenmukaisuus toimii moitteettomasti. Kirjasta löytyy paljon muiden McCayn sarjakuvien parhaimmistoa täysikokoisena, psykoanalyysia McCaysta ja unien maailmasta, kappaleita surrealismista, likaisia yksityiskohtia yksityiselämästä, hänen elokuvistaan, sekä animaatiotekniikan ja elokuvan historiasta.

Winsor McCay, Dream of the Rarebit Fiend, Los Angeles Sunday Times, March 16, 1913
(C) Alexander Braun Collection / German Academy of Comic Art

Kaikki sarjakuvat eivät saaneet kokosivun kohtelua, ja mukana on esimerkki siitä, miltä Dream of the Rarebit Fiend näytti sivuviidenneksen kokoisena mainosten, uutisten ja muiden piirrosten keskellä. Alexander Braun on tehnyt kaikkensa viedäkseen lukijan mahdollisimman lähelle Nemon ajan Amerikkaa, keskelle sarjakuvien alkuperäistä julkaisualustaa, sanomalehtiä. Kaikkiaan tietokirjaosuus on erinomaisen syventävää tekstiä taidekäsitteistä käsitetaiteeseen, ja olisi jo sellaisenaan mainio julkaisu, monella tapaa jopa mielenkiintoisempi kuin itse sarjakuvat.

Kumpi tahansa osuus kokonaisuudesta onkaan mielenkiintoisempi, oli jo aikakin julkaista Nemot ansaitsemassaan muodossa. McCayn luomusta ei toki ole missään vaiheessa unohdettukaan... maailmalla. Esimerkiksi japanilaisten kanssa yhteistyönä tehty animaatioelokuva Little Nemo: Adventures in Slumberland (1989) sai tekijätiimiinsä Yhdysvaltain päädyssä sellaisia nimiä, kuten Chris Columbus, Mœbius ja Ray Bradbury.

Elokuva pelasi varman päälle jättäen vuosisadan alun art nouveau -designin sikseen, ja esitteli konspetin uusille sukupolville tavanomaisempana, eli peruslaadukkaana amerikkalais-japanilaisena tuotantona. Mœbiuksen mukanaolo näkyy lopputuloksessa sentään positiivisesti.

Nemo sai elokuvan jälkeen myös mainion Nintendo-sovituksensa, Little Nemo: The Dream Master (1990), joka lie Suomessa aivan yhtä tunnettu tai tuntematon kuin mikään elokuvista tai sarjakuva, sillä sarjakuva julkaistiin suomeksi ensikertaa kokoelmakirjoina vasta vuonna 1990, nimellä Pikku Nemo Höyhensaarilla, ja niihin aikoihin ilmestynyt elokuvakin sai video- ja televisiolevitystä vasta kymmenen vuoden päästä julkaisustaan.

Jos, kuten varmasti monelle suomalaiselle, tämä merkittävä pala viime vuosisadan kulttuurihistoriaa ei ole lainkaan tuttu, ei paremmalla setillä voisi siihen tutustuakaan kuin tällä. Hinta-laatusuhde on hyvä, mutta laadun hinta on varmasti monelle liikaa. Tämänkin takia Nemo tulee pitäytymään tämänkin jälkeen Suomessa vain kulttisuosiossa ja harrastajien tietoisuudessa. Heille tämä on kulttuuriteko.

Steve Schapiro: Taxi Driver (2013)

Copyright: TASCHEN & Steve Schapiro

Massiivisen taidekirjan tekeminen yhdestä elokuvasta vaatii ainutlaatuisen kohteen. Maailma on täynnä komeita elokuvia, mutta niillä ei ole yhtenäistä esteettistä olemusta. Osa toimii visuaalisesti liikkeen vuoksi, eikä suo välttämättä valokuvataiteellista iloa. Moni elokuva sisältää upeita otoksia, muttei kantaisi kirjana kuten kantaisi settinä kehystettyjä kuvia.

Taksikuski-taidekirjan toimittaja, Paul Duncan on järjestänyt Taschenille sellaisten elokuvaajien kollaaseja, kuten Fellini, Kubrick, Bergman, Truffaut ja Almodóvar, sekä koonnut yhteen James Bondia, Kummisetää, Bollywoodia ja Film noiria. Taksikuski ei kalpene tässä joukossa.

Taksikuski on ehdottomasti kaikkien aikojen parhaita elokuvia. Se on Scorsesen suurin mestariteos, New Yorkin vaikuttavin kuvaus, De Niro tehokkain rooli, 1970-luvun ilmeen, hengen ja turhautumisen ilmentymä.

Copyright: Steve Schapiro

Bernard Herrmannin juuri ennen kuolemaansa purkittamat, kylmiä väreitä aiheuttavat sävellykset soivat taksin lipuessa usvan läpi alkutekstien aikana, joita seuraa Travis Bicklen työnhakuprosessi. Travis hakee taksikuskiksi, koska ei nuku öitään. Öitään hän ei nuku, koska kaupunki on läpeensä turmeltunut saastan tyyssija, josta hän haluaisi löytää edes jotain säilyttämisen arvoista. Sellaisen hän löytää alaikäisestä prostituoidusta, jota 12-vuotias Jodie Foster esitti ikonisesti.

Copyright: Steve Schapiro

Taksikuski tarjoaa inspiraatiota monelle elokuva-alan haaralle; Paul Schraderin käsikirjoituksen sietäisi toimia jokaisen kirjoittajan raamattuna, Robert de Niron improvisaatio ja pelottavan aito rooliin paneutuminen viitesuorituksena näyttelijöille, ja Bernard Herrmannin sävellystyö säveltäjille esimerkkinä neo noirin maailmasta. Puhumattakaan Scorsesen ohjauksesta, hänen roolisuorituksestaan, kuvauksesta ja ennenkaikkea leikkauksesta, joka ei tuolloin ollut vielä Scorsesen hovileikkaajan, Thelma Schoonmakerin, käsialaa (leikkaajina toimivat Tom Rolf ja Melvin Shapiro.)

Taschenin valtava opus tarjoaa silmän- ja mielenruokaa. Korkeatasoiset valokuvat filmistä ja sen tekemisestä syventävät kokemusta vaikka sen olisi nähnyt kymmeniä kertoja. Jokainen yksityskohta on tarkasteltavana, täydellisen tarkkana ja niin pitkään kuin haluaa.

Syventymään pääsee itse elokuvan lisäksi jokaiseen näyttelijään, elokuvan tekemiseen ja ennenkaikkea 1970-luvun New Yorkiin. Koko elokuva kertoo niin paljon nimenomaan tuon ajan ränsistyneestä ja sairastuneesta suurkaupungista, että sen tarkasteluun tarvitsee juuri tällaisen teoksen, kun ei paikan päällekään pääse.

Taksikuskin maailma yhtälailla kuin Travis Bicklen asunto on tavallaan hyvin riisuttu, ja siksi jokaiseen oivallukseen ja sattumaan on entistä mielenkiintoisempaa uppoutua. Yksityiskohtien bongailu on silti vain yksi tapa nauttia kirjasta, sillä kuvat ovat itsessään erittäin komeita ja tunnelmallisia. Moni järkäleen 24,6 x 37,4 cm kuvista olisi ehdottoman pätevää taulumatskua.

Copyright: Steve Schapiro

Behind the scenes -materiaalin ja elokuva-stillien välillä löytyy fiksusti harkittu tasapaino. Toisaalta eletään elokuvan sisällä, toisaalta kulisseissa. Nähdään kuinka Jodie Fosterin täysikäinen sisko maskeerataan rohkeampia kohtauksia varten tai kuinka tyylikäs jätkä Scorsese tuohon aikaan oli.

Ytimekästä tekstiä löytyy Scorsesen alkusanoista, Paul Schraderin elokuvan aikaisesta haastattelusta, Playboyn toimittamasta haastattelusta Robert De Niro kanssa vuodelta 1989 ja lopulta Scorsesesta Schraderin haastattelemana.

Taksikuskin maailmaan syventyminen ja kuvien ymmärtäminen on antoisampaa tarkoin valittujen tekstien ja korkeatasoisten kuvien avulla, mutta aivan ensimmäiseksi pitää tietysti katsoa elokuva. Eikä haittaa ole tästä lyhyestä pätkästä, jossa valokuvaaja muistelee Taksikuskia.