Pari vuotta sitten ensimmäisen demonsa julkaissut saksalainen Heretoir on itselleni uusi tuttavuus. Tämä ensimmäinen pitkäsoitto puhutteli ensimmäiseksi kansikuvallaan, se on ehdottomasti yksi niistä paremmista joita olen nähnyt. Kuvan tuolla puolen, levyn raidoilla kuullaan visuaalisen ilmeen mukaisesti melankolista post-black metal shoegazea, hieman samaan tyyliin kuten erityisesti mieleeni oleva Alcestin tunnelmointi. Heretoirin sävellys- ja laulutaidot eivät vastaa ihan naapurimaansa kollegaa, eikä ihan samanlaiseen unenomaiseen tilaan pääse missään vaiheessa, mutta mukavastihan se aika pysähtyy tämänkin luomuksista nauttiessa. Loputtoman epätoivoinen ja kylmä musiikillinen maalailu kuulostaa juuri niin vahvakontrastisen mustavalkoiselta hiilivedokselta kuin kansi antaa olettaa. Parhaimmillaan tuo hiilityö haisee kostealta ruttokellarilta, jonka ainoasta ilmareiästä pilkottava täysikuu sokaisee tulkitsijansa.
Vintersorg: Jordpuls (2011)
Ruotsalaisen Andreas Hedlundin ääni ei pääse yllättämään. Omalla taiteilijanimellään ristityn Vintersorgin musiikki on alkujaan revitty folkmaaperästä ja juuret ovat täten syvältä metsästä. Metsäläishenki kaikkosi ensimmäisten levyjen jälkeen maasta taivaisiin, aina kosmisiin sfääreihin asti, mutta avaruuksia tutkiskelevat albumit lie nyt takanapäin kun uusin ilmestys kuuluu suomeksi käännettynä Maan pulssi. Aina vain enemmän Mikko Koukia muistuttava talvensuruksi itseään kutsuva ruotsalaisääni hoilaa tavaramerkkilauluaan tavalla joka toisaalta huvittaa mutta toisaalta ihan miellyttääkin. Ollaan sitten maan äärellä tai ei, kitaroiden ja bassojen takaa musiikki on toteutettu suurimmaksi koneilla ja syntikoilla. Itse kappaleet onnistuvat yllättämään ihan positiivisesti vaikkei musiikki olekaan uudistunut merkittävästi. Borknagarinkin soundia nykyään dominoivalta laulajalta on saatavilla parempaa Vintersorgia kuin aikoihin. Samaa tasoa musiikillisesti kuin borkkiksen viimeisin levy, mutta onneksi bändeillä on säilynyt edes jonkinasteinen vivahde-ero.
Kampfar: Mare (2011)
Tämän norjalaistrion edellinen levy Heimgang on vuosituhannen kymmenen suosikki black metal -julkaisuni joukossa. En uskaltanut odottaa jatkolta liikoja ja täten olen erittäin tyytyväinen uuteen albumiin. Sitä samaa on taas tarjolla, erittäin upeita tunnelmia, melodioita ja kokonaisuutenaan hienoja kappaleita. Kampfar tuskin nauttii monenkaan osalta mitään fanaattista palvontaa, siinä ei ole mitään erityisiä ulottuvuuksia johon tarttua, mutta se on ihan pirun hyvän kuuloista musiikkia, jota tekee mieli kuunnella jatkuvasti. Moni suosittukaan bändi tässä genressä ei ole tehnyt niin hyviä kappaleita kuin mitä Kampfarin edellinen levy oli täynnä ja uusikin yli puolillaan. Ajan saatossa tältä levyltä irtoaa varmasti useampikin all time favorite, mutta toistaiseksi voin sanoa ainekin Trolldomspaktin olevan sellainen, aivan järjettömän kauniin kaihoisa kappale. Lähes yhtä hienoja ovat myös nimikko- ja avausraita Mare, sekä Bergtatt. Levy on omistettu naisille, jotka päättivät kulkea omia polkujaan..
Burzum: Fallen (2011)
Burzumin uusi levy ei oikeastaan edes tarvitsisi paljoa palstatilaa. Vankilasta päästyään murhamies otti ja teki mainion paluulevynsä Belusin, nyt on vuorossa paluulevy osa kaksi. Samasta puusta veistetty albumi ilmestyi noin vuoden perästä, eikä suurtakaan muutosta ole tapahtunut. Onko tämä nyt sitten jotenkin outoa, mies teki ennen tuomiotaankin levyjä vuoden välein ja ne kaikki kuulosti tasan tarkkaan burzumilta, joskin demojen diskanttisäksätys pehmeni tunnetuimpiin julkaisuihin omanlaisekseen ambientpaahdoksi, joka inspiroi vahvasti seuraavan sukupolven tekijöitä genressään. Fallen on paljolti suoraa jatkoa Belusille, mutta toisaalta myös ensimmäisten levyjen tunnelma kuuluu edeltäjäänsä selkeämmin. Levyllä on taas tasaisen varmat pari uutta Burzum-klassikkoa, sellaista levyä nyt ei ole tullutkaan, jolla näin ei olisi. Belusia kuunnellessa saattoi odottaa jatkon olevan jotain hulppeaa, mutta odotukset siirtyvät taas pykälällä kohti seuraavaa levyä, faneillehan tämä levy löytää jokatapauksessa paikkansa kokoelmien jatkoksi.
Seuraavalla kerralla mahdollisuuksien mukaan arvostelussa mm. Alghazanth: Vinum Intus, Negură Bunget: Poartă de dincolo ja Vreid: V.
Kun elokuvan mainostetaan isoin kirjaimin olevan Titanicin ja Avatarin tekijältä, olisi mielenkiintoista tietää kuinka paljon James Cameronilla on tosiaan ollut asian kanssa tekemistä. Cameron valitsi Alister Griersonin ohjaamaan tämän vedenalaisiin tositapahtumiin perustuvan australialiasproduktion, jossa hyödynnetään hänen itsensä Avataria varten kehittämää kuvaustekniikkaa. Cameron ehkä kärräsi myös tarvittavan rahoituksen elokuvaa varten, mutta jos se on elokuvan ainut mainosvaltti, voi olla varma ettei sisältö ole kummoista. Leffa on kuitenkin tahkonut kelpo voitot ja se on jo kymmenen tuottoisimman australialaisen elokuvan joukossa ikinä.
Cameron itsehän on vanha vesipeto, se on tullut jo selväksi fiktiivisellä Abyssilla ja dokumentaarisella Ghosts of the Abyssilla. Sanctum ei kuitenkaan ole mikään syvänmeren seikkailu kuten Cameronin omissa elokuvissa, vaan vedentäyteisten luolistojen läpiräpiköinti. Oikeastaan tunnelma on aluksi kuin ranskalaisessa luolistokauhuelokuvassa Descentissä konsanaan, tosin ilman zombeja. Osasta roolisuorituksia sekään ei jää tosin paljosta vajaaksi.
Elokuvana tuotos on aika heikko, ensinnäkin näyttelijäsuoritukset on niin kehnoja että retkiseurue taitaa olla vain nippu uimataitoisia vastaantulijoita (tai sitten minulla on yksinkertaisesti joku ongelma australialaisia kohtaan). Toiseksi, käsikirjoitus ei tosiaan ole parhaasta päästä, eikä siirapiltakaan vältytä. Mitä jää, pari tuntia vedenalaisotoksia? Oikeastaan ei edes sitä, ihan kohtalaisen kuivalla maalla suurin osa ajasta vietetään.
Tykkään vedenalaisista elokuvista ja kohtauksista, siksi Oceansiakin kohtaan on todella suuret odotukset. Sanctumin vedenalainen kuvaus sinänsä on melko keskivertoa, mutta 3D-efekti tekee siitä jopa ihan hienoa. Se on sinänsä paljon sanottu, sillä tähän asti en ole puoltanut tekniikkaa juuri lainkaan. Animaatioissa se toimii ihan hyvin, mutta ihan elävää elämää kuvatessa turhinta turhaa. Vaikkei Sanctum elokuvana olekaan kummoinen, tämä on parhaiten 3D-efektiä hyödyntävä elokuva animaatiokentän ulkopuolelta, jonka olen nähnyt.
_____________________________________
Dilemma on, tuleeko 3D ottaa huomioon elokuvaa arvostellessa. Se ei tee itse elokuvaa paremmaksi, se tekee elämyksen paremmaksi. Jos käyn katsomassa elokuvan livesäestyksellä, se on parhaimmillaan mahtava elämys. Kun katson saman elokuvan kotona pikkuisesta räppänästä, se ei potki enää yhtään. Elokuva ei muutu, vain kokemus. Joten saanko antaa lisäpisteitä siitä, että elokuva on rillit päällä kivemman näköinen. Eikä edes häikäisevän hieno, lähinnä vain hienompi kuin mikään aiemmin näkemäni. Ennemminkin pitäisi arvostella elokuva elokuvana ja antaa siihen kylkeen erityismaininta ihan pätevästä oheisonnistumisesta. Mutta niin en kuitenkaan tee, vaan luovutan tuon mitalin yhden aivan normaalin lisäpointsin muodossa lopulliseen arvioon.
Sain haasteen Domino-blogin Anzilta. Siinä vaaditaan saada vastaus kysymyksiin kuka? mitä? missä? millä? milloin? Sain kauan aikaa sitten haasteen myös Twilight colan bubblelta, beautiful blogger -tunnustuksen myötä pitäisi muka paljastaa seitsemän asiaa, jota kukaan ei minusta tiedä. Sellaisia asioita tuskin onkaan ja jos onkin niin tuskin täällä niitä kertoisin! Olen nyt kuitenkin ekologinen ja yhdistän Anzin haasteeseen riittävästi paljastuksia iskien parit kärpäset samaisella iskulla.
Kuka?
Lahtelainen 26 vuotias mies, kulutan verrattain reilusti elokuvia ja musiikkia, sekä keskimääräisesti mutta sitäkin suuremmalla intohimolla erilaisia videopelejä ja kahvia. Keräilen myös retroa ja nostalgiaa, ensisijaisesti vanhojen lehtien, pelien, videokasettien, figuurien, kahvimukien ja muiden kippojen muodossa. Tykkään vihreästä, punaisesta, mustasta ja valkoisesta. Elän parisuhteessa metsän äärellä. On mukava nähdä metsä ikkunasta ja toisinaan poiketa siellä talsimassakin. Pidän sisätiloissa töppösiä jaloissa.
Pidän hyvästä ruuasta ja juomasta, mutta sitä ajatusmaailmaa vastoin aloitimme vähähiilihydraattisen ruokavalion pari kuukautta sitten jättäen pois viljat, potut ja sokerit. Tuloksena väsymyksen ja unentarpeen väheneminen ja siinä sivussa seitsemän kilonkin kariseminen. Tykkään tehdä ruokaa ja kokkaankin lähes poikkeuksetta kaiken kotona. Kuurin toteuttaminen on ainekin kotioloissa onnistunut ongelmitta, vaikka se onkin hieman kalliimpaa ja vaivalloisempaa toteuttaa kuin ns. normaali ruoka.
Avovaimoni ei syö lihaa ja sen takia sitä tulee itsekin syötyä nykyään harvemmin. Pidän todella paljon pähkinöistä ja juustoista, niitä on oltava aina saatavilla. Aamulla juon puolitoista Taika-mukillista mustaa kahvia (Löfbergs lila, mallia extra strong) ja iltapäivisin sokerintäyteisen espresson sijasta sovelletut cafe macchiatot (Lavazza + alpro soya). En ole lemmikkieläinrakas, mutta ihailen susia ja pöllöjä, jonka lisäksi pidän kilpikonnia ja siilejä söötteinä. Pienenä tykkäsin kissakorteista.
Piirsin pienenä päivittäin ja olin varma, että isona minusta tulisi animaattori. Katselin toistuvasti televisiosta nauhoitettua making of Lumikkia, jossa näytettiin Disneyn väkeä työskentelemässä ja animoimassa. Piirsin kaikkea itseäni ympäröivää ja yksi suosituista aiheista oli tuolloin vellova Persianlahden sota, Saddam, tankit ja tappaminen. Piirsin myös formula osakilpailuja, jalkapallo ja jääkiekko-otteluita, tasohyppelypelejä, The Doorsin keikkoja ja erinäisiä omia sarjoja. Omissa sarjoissani oli pääosassa mm. tulevaisuuden roboagentti nimeltään C-EI-A ja ihmisiä syövä lahjakääreestä hyökkäävä verilätäkkö (vaikutteena tuolloinen verenluovutus slogan "veri on elävä lahja").
Paperi ja tussit ei siis tosiaan loppunut pienenä kesken ja siitä on jäänyt todistusaineistoksi kuutiometritolkulla piirroksiani, jotka vie ison osan lapsuudenkotini vaatehuoneen ja varaston säilytystilasta. Esikouluun päästyäni töhersin koko rakennuksen ulkoseinän pituisen taideteoksen lähistöltä löytyneillä hiilenpalasilla, enkä malttanut olla signeeraamatta sitä, jäin jostain syystä kiinni ja seuraavana aamuna iskettiin saippuavettä ja rätti käteen.
Poistomyynnistä ostetut dekkarilehdet säilyttää espressopurujen aromit parhaiten.
Piirtäminen ja muu töhertely on jatkunut näihin päiviin asti vaihtelevissa määrin. Joskus iskee inspiraatio tehdä vaikka mitä askareita ja toisinaan sitä keskittyy vain nauttimaan muiden hengentuotoksista. Vaikutteita otan eripuolilta maailmaa, erityisen läheisiä inspiraation lähteitä on mm. tsekkiläinen animaatiotaide, saksalainen ekspressionismi, espanjalainen avant-garde, amerikkalainen film noir, japanilaisen nykykulttuurin koko kirjo, persialainen (nyk. Iran) arkkitehtuuri ja tarut, intialainen väriloisto ja hindujumalat, kuten myös monen muun kulttuurin mytologia ja tarusto. Mainitakseni vain muutaman, toki myös vanha suomalainen kalmankatkuinen maalaustaide koko muun kulttuuriperinteen tavoin on tärkeää.
Olin aikoinaan todella fanaattinen seikkailupelien pelaaja ja arvostan suunnattoman paljon kyseistä taiteenlajia. Pelkästään kuvataiteellisesta näkökulmasta pelien jokainen ruutu on kuin pieni taideteos, tarkoin sommiteltu interaktiivinen ympäristö. Tein aikani pelejä myös itse ja kiinnostus sitä kohtaan on lähiaikoina tehnyt paluuta. Ehkä juuri sen takia että olen koko ikäni sommitellut kuvia ja pelejä, arvostan asettelua niin paljon näkemissäni elokuvissa ja muussa taiteessa.
Tarkoitus oli hakea taas tänä vuonna muotsikan elokuvalinjalle, mutta sehän otti ja lopetti toimintansa. Olen tällä hetkellä työtön ja elelen kassan rahoilla. Viimeisin työnsarkani kesti pari vuotta, olin metallityöntekijänä firmassa joka ylläri ylläri siirsi toimintansa ulkomaille. Elokuvien parissa olisi tietenkin mukava työskennellä joskus tavalla tai toisella, mutta aika näyttää josko niin tulee ikinä tapahtumaan. Eikä sekään hassumpaa olisi, jos elokuvista kirjoittamalla voisi tahkoa elantonsa.
Mitä?
Kyseessä on blogi. Blogi on kiva.
Suhteellisen nuori sellainen, suunta on jo vähän muotoutunut mutta tulee varmasti vielä muotoutumaan lisää. Kirjoitan mitä milloinkin kiinnostaa ja kyllä ne pelit ja musiikki taas jossain vaiheessa tulee saamaan isompaa jalansijaa teksteissä. Elokuva tulee kuitenkin aina pysymään pääpainona.
Missä?
Kotona, parvekkeellisessa konttorihuoneessa, jonka kalustus koostuu tietokonetason lisäksi vhs-hyllystä, kirjahyllystä, levyhyllyistä, pelihyllystä, vaihtoehtoisesta televisiosta, digiboksista, pleikkarista, nintendosta, videoista, bambi-julisteesta, totoro-julisteesta, kaapista, laatikostosta ja nojatuolista. Ainekin. Ja läjästä muuta tavaraa. Niin ja tarkemmin sanottuna Magnus konttorituolilla, korkea.
Millä?
Läppäri vaihtui pöytäkoneeksi vasta vähän aikaa sitten. Huomattavasti mukavampaa ja luojan kiitos ergonomisempaa, josta pitää huolen myös tuo iki-ihana Magnus konttorituoli, korkea.
Milloin?
Hugleikur Dagsson
Silloin. Toisinaan tällöin. Aina ei yksinkertaisesti huvita kirjoittaa ja väkisin sitä en tee. Todella harvoin kuitenkin käy niin ja yleensä aihetta on ajallisiin resursseihin nähden triplasti ja paljon jää naputtamatta, joka on aika ikävää. Siksi pitää aika paljon priorisoida ja jättää tietyt asiat täysin paitsioon. Pyrin kirjoittaamaan ensi-illoista mahdollisimman pikaisesti, mutta jotkin jutut saattaa pyöriä päässä kuukausitolkulla ennen kuin niistä mitään kirjoitan. Vuorokauden ajoista yleisin aika paukuttaa tekstiä lie ilta, jännä.
Guilty pleasure lyhyesti: Elokuva josta hävettää myöntää pitävänsä.
Käsite ei oikeastaan kuulu omaan termistööni, katson ylpeästi helmiä ja sontaa enkä häpeile minkään elokuvan tykkäämisestä. Nolompaa on hävetä tykkäävänsä jos kerran tykkää. Moni elokuvabloggaaja on tehnyt lähiaikoina listan noloista elokuvasuosikeistaan ja listaan nyt sitten itsekin suosikkini elokuvista joita harvempi kehtaisi kehua. Syyllinen nautintoon.
Hissillä halki ajan (Time at the Top, 1999)
Hissillä halki ajan.
Käsittääkseni johonkin nuorten fantasiakirjaan perustuva lauantai-iltapäivän perheleffa. Elisha Cuthbert esittää yläasteikäistä tyttöä joka tajuaa talonsa hissin vievän ajassa taaksepäin. Sattumalta hissi vie tytön kartanossa asuneen samanikäisen tytön tykö jonnekin aikojen taakse. Epäloogisuuksia ja naiviuksia on sitten luvassa koko rahan edestä. Elokuvaa ei tietääkseni ole saatavilla juuri mistään, vaikka tasaisin väliajoin olen etsinytkin.
Vihdoinkin pihalla (Blast from the Past, 1999)
Vihdoinkin pihalla.
Brendan Fraser on kaikkien aikojen huonimpia näyttelijöitä, mutta tämä elokuva tuskin olisi ollut niin hauska ilman tökeröä pääosan esittäjää. Naispääosakin on täytetty osuvasti Alicia Silverstonella ja isukkina on mainio Christopher Walken. Perhe on viettänyt vuosikymmeniä pommisuojassa ja perheen poika lähtee maan pinnalle tutkimaan asuinkelpoisuutta. Edellisen tavoin silkkaa epäloogisuutta alusta loppuun ja vallan loistavan viihteellistä sellaista.
Madonna - tie huipulle (Madonna: Innocence Lost, 1994).
Madonna - tie huipulle.
Tositapahtumiin perustuvat tv-elokuvat ovat harvemmit mitään kovin laadukasta katsottavaa. Etenkään jos ne kertovat jostain tutusta aiheesta, kuten vaikkapa maailman tunnetuimmasta pop-ikonista. Tuntuu aina melko absurdilta katsoa jotain tuntemattomia suuruuksia esittämässä tuttuja hahmoja, mutta etenkin silloin kun kohteena on tuolloin vielä noususuhdanteessa ollut tähti, Madonna.. Uskottava tai ei, tykkäsin jostain syystä nimiroolin eukosta roolissaan. Kyseessä on muutamia tv-rooleja tehnyt Terumi Matthews. Toivottavasti joku tekee vielä Britney Spearsista vastaavan tai jostain suomalaisesta, vaikka Jenni Vartiaisesta.. Tykkään kyllä myös Madonnan itsensä tähdittämistä kasarielokuvista, semiklassisesta Missä olet susanista ja kaikista flopeista jotka ansaitsisivat myös paikkansa tällä listalla.
Spiceworld: The Movie (Spice World, 1997)
Spice World.
Pidän ihan oikeastikin outona, että spaissarileffa oli ainekin joskus imdb-keskiarvoltaan maailman kymmenen huonoimman elokuvan joukossa. Huonohan se on, muttei todellakaan esimerkiksi tylsä vaan suuressa kökköydessään ja hölmöydessään todella hauska. Näin elokuvan telkkarista joskus maustetytsyjen tyttöenergiaa pursuavan aikakauden tällä puolen ja ostin sen myöhemmin kirpparilta oikein videonauhankin muodossa.
Showgirls (1995)
Showgirls.
Jollain todella typerällä tavalla tämäkin leffankuvatus kiehtoo ja sitä on jäänyt tuijottamaan monet televisioesitykset läpeensä. Paul Verhoevenin strippiklubille sijoittuva kulttifloppi, jossa nähdään erityisen huonoja näyttelijöitä ja surkea juoni. Kyle MacLachlan käy myös surkuhupaisasti mestoilla kääntymässä. Ehdottoman surkean hieno tekele.
Ehkäpä kaikkien aikojen parhaasta radiokuunnelmasarjasta tehtiin vähin äänin faniporukalle Ylen toimesta tv-elokuva. Elokuva näyttää siltä, että se on kuvattu Ylen nauhoituskopissa ja kanttiinissa lähes lavasteitta. Käsikirjoitus on kerätty kasaan muutamista kuunnelman jaksoista ja sarjan oikeat ääninäyttelijät näyttelevät kuin kameroita ei olisikaan, eli yli niin että heikompaa hävettäisi. Kyseessä on todellista kulttikamaa.
Cradle of Fear (2001), Rites of Blood (2004), Langolieerit (The Langoliers, 1995).
Cradle of Fear.
Ylipäätään kaikki surkuhupaisuudessaan loistavat kauhuelokuvat. Jokainen näistä on hankittu dvd:nä ja katsottu useampaan kertaan. Cradle of Fearissa takavuosien dark metal-ilmiö Cradle of Filthista tuttu Dani Filth koittaa olla niin gorea kuin keksii ja suolestus on lähinnä huvittavaa. Episodeihin jaetussa leffassa on kuitenkin ihan kekseliäitä juttuja ja se kestää yllättävän hyvin katselua. Rites of Blood on suomalaista amatöörikauhua jota on myös katseltu useampaan kertaan nimenomaan sen kotikutoisuuden vuoksi. Stephen Kingia taas on elokuvattu aivan liikaa ja suurelta osin aika epäonnistuneesti. Heikotkin käännökset kuten Unissakävelijät on kuitenkin kolahtanut ja yksi suurimmista suosikeistani on ehdottomasti Langolieerit. Nuo rakastettavat ajan syöjät, jotka on toteutettu elokuvaan nautittavan tökeröllä cgi-tekniikalla.
Jack Black on ihan hauska, mutta näyttelijän irvistykset ja pakottava tarve vetää rokkia kesken elokuvien on toisaalta jo nähty. Maneereita katselee kyllä ihan sujuvasti jos edellisestä kerrasta on tarpeeksi aikaa. Toisaalta näin aivan lähiaikoina Margot at the Weddingin jossa Black osoitti pystyvänsä ihan kunnioitettavaankin roolisuoritukseen, ehkä juuri sen takia ettei missään vaiheessa nähty kättä pyörimässä rokkiropelissa tai koko ruhoa hyppäämässä polvilleen maahan kuvitteellista kitaraa vinguttaen. Gulliverin matkat on kuitenkin taas ihan sitä perustavan laatuista hölmöilyä.
Gulliverin matkat on siis täysin Jack Blackin varassa, hyvässä ja pahassa. Alku on erittäin lupaava, Black on postitoimiston lähetti joka paukuttaa Guitar Herota silloin kun ei ole viemässä olematonta postia salaa ihailemalleen toimiston typylle. Ura polkee paikallaan kun kenenkään kanssa ei ole tekemisissä ja rakkauselämä vasta paikallaan polkeekin kun ei saa sitä suuta auki vaikka haluaisi. Eräänä päivänä kun tämä pääosan haahuileva nörtti paukahtaa toimiston naisen loossiin tavalliseen tapaansa, hän päätyy vahingossa hakemaan paikkaa lehden extremematkailijaksi. Pian napsahtaakin keikka Bermudan kolmiolle ja arvatenkin sitä myöten Lilliputtien saarelle.
Elokuvan hauskuus laskee saman tien pari pykälää kun Gulliver saapuu minikokoisten lilliputtien keskelle. Saaren kuningaskunta on roolitettu ihan osuvilla, joskaan ei häikäisevillä valinnoilla. Emily Blunt on ihan mukava nähdä prinsessana, mutta muut jäävät aika pahasti statisteiksi. Uudella alustalla toimiston luuseri voikin yhtäkkiä olla läänin jättiläinen ja ihailtu sankari. Hauskinta onkin tekaistut suurteot klassikkoelokuvista ja muutenkin täysin uusi ja mahtava Gulliver.
Mitä tulee elokuvan kolmiulotteisuuteen, se on lähes olematonta. Muutamissa kohtauksissa tekniikkaa olisi voitu jopa hyödyntää näyttävästi, mutta lähes kaikki 3d-efektit nähdään kuitenkin vain täysin tarpeettomissa kohdissa. Edelleen olen sitä mieltä että rilliversioina ei toimi kuin animaatiot. Tämäkin keskinkertainen viihdepaketti on vain sen takia tavallista elokuvaa kalliimpi, että joutuu pitämään laseja päässä vailla vastinetta. Ihan hauska elokuva, mutta heikko hinta/laatu suhde.
Ehkä äkkiseltään yksi kaikkien aikojen huonoimpia elokuvan nimiä, mutta eipä anneta sen häiritä. Kanadan ranskankieliseen Quebeciin sijoittuva C.R.A.Z.Y. on aikakausielokuva, jossa kuljetaan läpi aikavälin 1960-80, hyvin suosittu ajanjakso elokuvissa jo pitkään. Miksei olisi, tuona aikanahan ihmiskunta on kokenut suurimmat murroksensa, tieteellisesti, musiikillisesti ja monella muulla tapaa.
Tällaisissa elokuvissa on hauska seurata muodin kulkua, nuo vuodet ovat tulleet erittäin tutuiksi niin orginaalielokuvista kuin retrospektiiveistä, musiikista ja lehdistä. Musiikki, muoti ja maailman tapahtumat, niillä alleviivataan missä mennään, mutta silloin tällöin isketään myös vuosilukua ruutuun. Jälkiperoisissa kuvauksissa esitetään usein sisustus ja muu juuri sen vuoden mallin mukaan, vaikka ihmisten kalustushan saattaa vaihtua todellisuudessa kymmenienkin vuosien sykleissä. Sellaisen seuraaminen ei kuitenkaan olisi niin hauskaa. Etenkin 70-luvun muoti ja muotoilu ovat itselleni aina suurta juhlaa, alkuperäiselle muodin hulluudelle kuitenkaan harvoin pärjätään.
Viisi erilaista veljestä koostuu päähenkilön lisäksi muropaketin kylkeä tavaavasta nörtistä, urheiluhullusta, koviksesta ja yhdestä muuten vaan mustasta lampaasta. Elokuva alkaa kun päähenkilö syntyy. Parhaita kortteja ei tälle vaaville jaeta, sillä ensinnäkin hän syntyy jouluaattona ja toiseksi isä pudottaa tämän heti sairaalapediltä maahan. Lahjoja saa siis verrattain vähemmän ja isä pelkää pojan kasvavan kieroon. Kauheinta mitä isä voisi kuvitella, on että hänen pojastaan kasvaisi homppeli ja jotakuinkin toisiksi pahinta se, että joku rikkoisi hänen Patsy Cline -keräilyvinyylinsä. Pojan elämä ei ota ainekaan mitään noususuhdannetta kun jo todella nuorella iällä alkaa näitä kahta asiaa sorkkimaan. Isä yrittää pakkomielteisesti kitkeä olemattomankin viitteen homouteen ja raivoaa lapsilleen jotka homottelevat toisiaan tämän tästä. Pojasta kasvaa David Bowieta ja Pink floydia kuunteleva pössyttelijä ja oman tiensä etsijä, joka konkretisoituu lähes coelhomaisella tavalla.
Elokuvaa voin suositella ihan kaikille. Luulen että etenkin naisväelle se on aika varma valinta, mutta melko pitkälti kaikille ikää, sukupuolta tai suuntautumista katsomatta. Se on kuvattu miellyttävästi ja mukaansatempaavasti, siinä on mainio tarina, näyttelijät on hyviä ja ainekin itselleni täysin tuntemattomia. Musiikki on hyvää ja sitä on riittävästi, Pink Floyd, Rolling Stones, Bowie ja Patsy Cline on saattanut haukata ison loven budjetista, mutta sillä on elävöitetty elokuvaa senkin edestä. Palaan varmasti elokuvan ääreen vielä itsekin. Très bien.
Leave Her to Heaven (1945)
Värillinen film noir on harvinainen elokuvien joukko, johon kuuluu hädin tuskin tusinan verran leffoja ja se on siitä hauskaa ettei lisää voi ikinä tehdä. Tuolla kuvauksella tarkoitetaan elokuvia, jotka on tehty film noirin aikakaudella 1930-40 luvuilla, tyylilleen uskollisena mutta värillisenä. Film noirin tunnusmerkistöön kuuluu tumman sävyt ja varjot, joten jo siitä syystä niitä ei ole värillisenä rohjettu paljoa kokeillakaan. Tyylin varsinaisen aikakauden jälkeisiä noireja kutsutaan jo neo-noireiksi, joita tehdään harvakseltaan edelleen.
Marilyn Monroen tähdittämän Niagaran lisäksi tunnetuin ja suurella todennäköisyydellä paras värinoir lie tämä Leave her to Heaven, upea Technicolor-teos, jonka pääosissa nähdään Gene Tierney loistavan kierona femme fatalena, Cornel Wilde lankeavana miehenä ja nuori Vincent Price välikappaleena ja ex-miehenä. Kuvaus palkittiin Oscarilla ja sitä katsellessa ei voi kuin harmitella, ettei värillisiä noireja tehty enempää.
Tarina alkaa kun mies ja nainen tapaavat junassa. Junat ovat etenkin vanhoissa elokuvissa tunnelmaltaan miltei maaginen tapahtumapaikka ja täten osuvin tällekin elokuvalle (Peter von Baghilta on tänä vuonna ilmestynyt kirja Junassa, jossa käsitellään elokuvan ja junan yhteistä historiaa). Pari rakastuu pian ja elämä vaikuttaa päällisin puolin onnelliselta. Niinpä niin, sairaalloisen mustasukkaisen naisen sisällä kuitenkin velloo pakkomielteiden ja koston keitokset, jotka odottavat vain oikeaa hetkeä purkautuakseen.
Kyyninen maailma on noirin avainsana ja ihmiskunnan voidessa hyvin, elokuvien ihmisillä menee hyvin. Laman ja sotien synkistänyt Amerikka loi tietämättään lajityypin, jonka ranskalaiset myöhemmin nimesivät film noiriksi. Rikoksia sivuavaa melodraamaa tehneet ohjaajat eivät siis itsekään tienneet luovansa täysin uutta lajityyppiä, joka tosin jää tavallisen genrerajoittelun ulkopuolella. Kyseessä on laman aiheuttama tyyli ja kun kyynisyys palasi 1970-luvun ahdingon keskellä, palasi hetkellisesti myös noir elokuvantekijöiden mieliin. Neo-noiriksi voidaan kutsua näitä elokuvia, jotka tehdään tietoisesti tyylille uskollisesti.
Elokuvan tyyleistä kiinnostuneille, film noirin ja technicolorin ystäville, kevyen psykologisista trillereistä tykkääville ja muuten vaan elokuvafriikeille, suosittelen. Etenkin kun leffaa näkee myytävän alle euron hintaan valkokantisten 20th Century Classics -painosten nimissä, kannattaa antaa sille mahdollisuus. Puolueellisin perustein klassikon titteleitä jakavan sarjan joukosta Leave Her to Heaven ansaitsee ehdottomasti klassikkostatuksen, se kuuluu ilman muuta 1940-luvun parhaiden värielokuvien joukkoon.
Kolmoskanavalta alkoi eilen uusi sarja nimeltään Event, joka on niin tätä päivää kuin olla ja voi. Jotain mullistavaa tapahtuu, ihmiskohtaloita sen ympäriltä seurataan, leikkaukset on nopeita ja aikajana kulkee edes ja takas. Suurin osa seuraamistani ja seuraamatta jättämistä nykysarjoista on viimevuosina käyttänyt aivan samaa pohjaa, 24, Lost, FlashForward, V... Toinen asia jonka olen nykysarjoissa ikäväkseni huomannut liittyy itselleni tärkeään yksityiskohtaan. Alkutunnareita ei näemmä enää harrasteta, sarjan nimi vain lätkäistään ruutuun ja sitä tukee ehkä parin sekunnin pituinen dramaattinen äänisumu.
Vanhoihin tv-teemoihin voi suhtautua monella tapaa, mutta itselleni monet kasaritunnarit tuovat mieleen hetket kun katselin pienenä olohuoneen pöydän alta telkkaria ja hyräilin musiikin mukana. Jos ei pullantuoksuisia, niin ainekin vanhan kokolattiamaton tuoksuisia muistoja. Kultaisen hilpeällä kahdeksankymmentäluvulla tunnarit tehtiin tarttuviksi korvamadoiksi ja parivuotiaana kuulema Dynastian tunnari soi päässä vielä kymmenien vuosien jälkeen. Sen ajan tunnarit ovat muutekin musiikin osa-alue, joka soi päässä melkeinpä eniten, MacGyver, Sledgehammer, Pink Panther.. Elokuvamusiikkikin noudatti tätä mieleenpainuvuuden sääntöä, se oli Tähtien Sotaa, Indiana Jonesia ja Beverly Hills Kyttää, musiikkia jota ei kertakaikkiaan saa pyyhittyä mielestä. Vieläkin sävelletään hyvää elokuvamusiikkia, mutta lähinnä hyvinkin tapetinomaista.
Sama pätee myös lastenohjelmiin, sarjat eivät häviä vertailussa pelkän sisältönsä takia murskatappiota vanhoihin verrattuina, mutta myös tunnarit olivat ennen ylivertaisia. Tsekkiläinen Karel Svoboda sävelsi ikimuistoiset tunnarit Tao Taoon, Peukaloisten retkiin ja Maija Mehiläiseen. Ranskalainen elokuvasäveltäjien legenda Michel Legrand sävelsi Olipa kerran...-sarjojen musiikit. Unohtumattomia ovat tietenkin myös Alfred J. Kwak, Matka maailman ympäri 80 päivässä, Turtlesit ja Muumilaakson tarinoita.
Alkutunnarit tiivistävät myös kuvillaan sarjan sisältöä, parhaimmillaan se on ollut joidenkin sarjojen paras puoli. Kausien väliset erot alkujaksossa herättää aina mielenkiintoa ja joskus koetaan jopa dramaattisia uudistuksia tunnussävelissä. Etenkin saippuaoopperat saattavat elää niin pitkän elämänkaaren, että uudistuksiin on turvauduttava, sen on kokenut niin Emmerdale, Kauniit ja Rohkeat, kuin kotimainen Salatut Elämätkin.
Lapsuuteni soundtrack koostu mm. seuraavista tunnusmusiikeista:
Amerikan aikaa tänään illalla nähdään David Lynchin ohjaama suora livetaltiointi Duran Duranin keikasta. Suomessa taidamme kuitenkin viettää juuri silloin aamuyön viimeisiä tunteja, joten suurimmalle osalle se ei osu kovinkaan otolliseen aikaan. Keikka tulee olemaan katsottavissa täällä.
Tänään se alkaa, uusi sivu elokuvan historiassa. Plan 9 from Outer Spacesta aletaan kuvaamaan uutta versiota! Aivan oikein, tuo klassikko joka on ansaitusti saanut arvonimen maailman huonoin elokuva. B-elokuvien isä ja äiti, crossdresseri Ed Wood teki tuon iki-ihanan elokuvansa 1959, pääosassa suomalaissyntyinen Maila Nurmi eli Vampira ja kauhuelokuvien ikoni Bela Lugosi, joka kuoli kesken kuvausten ja korvattiin statistilla joka piti viittaa naamansa edessä lopun elokuvan ajan. Uuden version tuottaa suhteellisen tuntematon Darkstone Entertainment ja näyttelijätkin on tarkoin valittuja youtube-julkkiksia. Vaikka varsinaiset kuvaukset aloitetaan vasta tänään, traileri on valmistunut jo toissavuonna. Eikä se näytä ollenkaan huonolta!
Scifi.
Kun elokuvataide sai muotonsa toissavuosisadan lopun Ranskassa ja Méliès alkoi tuottaa fiktiivisiä elokuviaan, tyylilajina toimi kauhu, fantasia ja scifi. Elokuvan kolme perus genreä, joiden tekemiselle uusi tekniikka oli erittäin otollista. Optisia harhoja ei voinut teatterien lavoilla toteuttaa samalla tavalla kuin filmikelalle ja monet trikit ovatkin tärkeitä ominaisuuksiä näille elokuvan tyylilajeille.
Kauhu säilyi pitkään vakavasti otettavana elokuvan alalajina, mutta siitäkin on nykyään muodostunut miltei marginaalinen elokuvagenre. Science fiction ja fantasia ajautuivat syrjään valtavirran ja kriitikkojen arvostukselta jo paljon aiemmin. Toistaiseksi nämä tyylilajit ovat tehneet pari hetkellistä suurempaa tulemista, merkittävimpinä halvat ufoelokuvat 1950-luvun Amerikassa ja kunnianhimoisempi scifi ja fantasia Star Warsin jälkeisellä kasarilla. Yhdeksänkymmentäluvulla tuotettiin huomattavia kevyitä scifikomedioita, jotka ottivat vaikutteensa lähinnä fiftariscifistä, näihin kuuluu sellaisia elokuvia kuten Independence Day, Men in Black ja Mars Hyökkää. Fantasiaelokuvaa on taas saatu nähdä valtavirrassa viimeisen vuosikymmenen ajan, luultavasti pitkälti Taru Sormusten Herrasta -trilogian ja Harry Pottereiden kaltaisten hittien ansiosta.
Scifi elää kuitenkin aina, vaikkei olisikaan pinnalla. Listaan nyt omat suosikkini, mutta ensin täytyy kuitenkin sulkea ulkopuolelle elokuvia joita en päästä listalle. Stanley Kubrick on ehkä suosikkiohjaajani, mutta en päästä hänen elokuviaan vain sillä verukkeella listalle. 2001: Avaruusseikkailu ja Kellopeli Appelsiinikuuluvat tavallaan scifin piiriin, mutta ensimmäinen on lähinnä ihmiskunnan ja elämän pohdintaa ja filosofista avaruusvalssia, enkä tykkää ajatella sitä tieteiskuvitelmana. Kellopeli Appelsiinikaan ei pääse tieteiskuvitelmieni pariin vain sen takia että sijoittuu hyvin läheiseen tulevaisuuteen. Mainittakoon vielä varmuuden vuoksi, että esimerkiksi Tähtien Sodat ovat vain ja ainoastaan fantasiaelokuvia.
Toinen ongelmakohta on erottelu kauhun ja scifin välillä. Tällainen tilanne tulee esimerkiksi elokuvien Frankenstein, Kärpänen, Alien ja Jurassic Park kohdalla. Kaikki kuuluvat aivan yhtä paljon kumpaankin kategoriaan. Frankensteinin mieltää kuitenkin niin vahvasti kauhuelokuvien joukkoon, ettei sitä voi päästää listalle ja Jurassic Park on perinteisestä tieteiskuvitelma-asetelmastaan huolimatta liian vähän scifihenkinen päästäkseen sekaan. Kärpänen ja Alienit kuuluvat kuitenkin listaan. Tässä omat mielipiteeni ja rajaukseni, kukin tehköön omansa.
Suuri osa parhaista scifimuistoistani liittyy ennemminkin tv-sarjoihin ja tietokonepeleihin, kuten Äärirajoilla, Salaiset Kansiot, Star Trek: Next Generation, V, Space Quest -pelit jne. mutta aikojen saatossa on kerääntynyt myös suuri määrä leffasuosikkeja aihepiirin tiimoilta. Seuraavassa omat suosikkini. Plan 9:n uuden tulemisen kunniaksi.
Blade Runner (1982)
Tulevaisuuden megapolisiin sijoittuva neo-noir on futuristinen dekkari, jossa suositut keinotekoiset, mutta ihmismäiset replikantit alkavat olla erottamattomissa normaalista kansasta ja ongelman kitkemiseen palkataan tehtävään vihkiytynyt saalistaja, blade runner.
1940-luvun film noireista tuttuja salapoliisiretkuja muistuttava sankari joutuu syvälle dystopisen suurkaupungin melskeeseen selvittelemään jyviä akanoista. Visuaalisesti kaikkien aikojen hienoimpia elokuvia, tunnelmaltaan ja teemoiltaan vaikuttavan synkkä ja vaihtoehtoisten loppuratkaisujen ansiosta loputtomiin kiintoisa elämys. Leffa on leikelty vuosien saatossa uuteen uskoon jo pariinkin kertaan ja sen loppu vaihteleekin toiveikkaasta musertavaan. Scifielokuviin tutustuttaessa kannattaa ehdottomasti tarkistaa tämä elokuva ensimmäisten joukossa.
Solaris (1972)
Avaruusaluksen miehistö on löytänyt selittämätöntä älyllistä elämää avaruudesta ja tapahtumien kulku alkaa hämärtyä aluksessa toimivan ihmismielen mukana.
Tarkovskyn upea Solaris on pysäyttävä elokuva, jonka katsoin ensikertaa nähtyäni heti uudestaan. Etenkin elokuvakokemuksena yksi ylivertaisimmista ja hienoimmista tieteiselokuvista joita tiedän, jota ohjaaja kuitenkin pitää uransa heikoimpana. Aiheena ihmismieli ja sen ailahtelevuus on itselleni yksi ehdottomista suosikkiaiheistani ja tämä elokuva tulkitsee aihetta mitä parhaiten. Elokuvana ei varmaankaan suurelle yleisölle niin helposti lähestyttävä, mutta ainekin minulle se on kaikkien aikojen parhaita- ja suosikkielokuviani. Hieman samankaltaisiin tuntemuksiin ylsi tuoreempi elokuva Kuu, joka sekin sinänsä ansaitsisi paikkansa listalla.
Planet of the Apes (1968)
Tieteiskuvitelmien aatelia ja loistava ajatusleikki. Pieni porukka lähtee tutkimaan avaruuden saloja ja saapuu planeetalle, jossa vallitsee apinavalta..
Elokuva, joka on leimaantunut hieman toisarvoiseksi, sillä sen jatko-osat ovat silkkaa campia ja jo apinat ovat kuin jostain b-luokan seikkailuelokuvasta. Tästä huolimatta Apinoiden planeetta on ehdottomasti parhaita tieteiselokuvia, mitä on tehty. Sen näkeminen ensikertaa jätti syvät jäljet, sen yllätysmomentti tuli täysin puun takaa, eikä jatko-osakaan ollut sen huonompi. Sen jälkeiset osat taas ovat nimenomaan hauskaa seurattavaa niiden täydellisen älyttömyyden takia, mutta Burtonin uudesta versiosta en taas saanut mitään irti. Mikä oudointo, mielestäni se on jopa tosikkomainen versio alunperin viihdyttävästä ideasta. Tänä vuonna on määrä ilmestyä tarinalle esiosa Rise of the Apes, mielenkiinnolla odottelen mitä siltä suunnalta saammekaan.
Kärpänen (1958, 1986)
Tiedemies kehittää eräänlaista teleporttia, materiansiirrintä, jota lähtee kuitenkin kokeilemaan hieman liian rohkeasti vielä keskeneräisenä tuotteena.
Toisin kuin edellisessä, nyt on vaikeampaa valita parempi filmatisointi. Toisaalta Vincent Pricella maustettu 1958 versio on ehdoton omassa ajankuvassaan, mutta toisaalta Cronenbergin inhoefektein toteutettu kasariversio on äärimmäisen vaikuttava moderni uusinta aiheesta. Kyseessä on yhdet tasaväkisimmistä filmatisoinneista ja kumpainenkin ehdottomasti pakollisia katsottavia tyylilajin faneille.
Brazil (1985) Sairaalloisen byrokratiahelvetin ja valvovan silmän alla elettävässä maailmassa inhimilliset asiat ovat vähissä. Tulevaisuudenvisio kuvasi elokuvan tekohetkellä vaihtoehtoista vuotta 1984, ollen tarkemmin ajateltuna retrofuturistinen visio.
Terry Gilliamin kieroutunut tulevaisuudenkuva perustuu George Orwellin klassikkoromaaniin Vuonna 1984. Kantaaottava ja visuaalisesti äärettömän miellyttävä elokuva ei välttämättä kerää kaikkien kannatusta, mutta itse lukisin sen genrensä ehdottomiin must-see elokuviin.
Alien (Quadrilogy) (1979, 1986, 1992, 1997) Ellen Ripley on naispuolisista avaruudenkävijöistä legendaarisin. Kuten otsake jo varsin hyvin selventää, tämä nainen ottaa jokusen kerran yhteen ulkoavaruuden asukkaiden kanssa.
Erittäin harvinainen kokonaisuus, sillä ennalta suunnittelemattiomien jatko-osien jokaisen elokuvan on ohjannut suuri taituri ja kaiken lisäksi erittäin onnistuneesti. Ridley Scott ohjasi Alienista tiivistunnelmaisen avaruusjännärin, joka viljeli kauhunsa hiipivällä tahdilla ja tunnelmalla. James Cameron teki jatko-osasta Aliens erittäin viihdyttävän toimintaelokuvan, mutta jännitystäkään ei unohdettu. David Fincherin kolmososa kerää jo ristiriitaisempia mielipiteitä, mutta henkilökohtaisesti en pidä sitä lainkaan vähempiarvoisena kuin edeltäjänsä. Toistaiseksi viimeisen osan sai ohjattavakseen Jean-Pierre Jeunet, joka joutui puskemaan visionsa heikkojen lähtökohtien ja juonihankaluuksien läpi, tehden leffasta kuitenkin omannäköisensä ja varsin kelvollisen yksilön saagan jatkoksi, vaikka varmasti on eniten poikkipuisia arvosteluja osakseen saanutkin. Elokuvahistorian parhaita elokuvasarjoja.
Soylent Green (1973)
Tulevaisuuden kuva, jossa liikakansoitetun maailman ihminen ei ole minkään arvoinen, eikä kunnon ruokaa ole saatavilla työläisen budjetilla, ainoastaan soylent greenilla voi pitää ihmisten navat turvoksissa.
Hyvin seitsemänkymmentälukulainen tieteiselokuva. Niihin aikoihin, etenkin vuosikymmenen alussa lähes kaikki elokuvatyylit noudattivat nihilististä kuolemanvakavaa maailmankatsomusta, eikä tämä ole poikkeus kaavasta. Itselläni leffa kerää lisäpisteensä ollen ensimmäinen itsenauhoittama elokuvani, mutta kyse ei ole pelkästä nostalgiasta. Pari vuotta sitten palasin elokuvan äärelle ja se kolahti kovemmin kuin koskaan.
Terminator 1 & 2 (1984, 1991)
Tulevaisuuden sotiin vaikuttavia tekijöitä yritetään sorkkia aikamatkaamalla menneisyyteen. Teknologian suomin avuin rakennetun tuhoajan on määrä pistää tulevaisuuden kapinallisia kylmiksi, mutta myös vastapuoli on varautunut.
Terminaattorien arvo on kiistämätön. Ensimmäinen elokuva olisi tosin voinut jäädä lähinnä kulttiklassikoksi ilman megaluokan jatkoa. Ensimmäinen osa on synkkä ja kylmä, mutta T2 viihteellinen tietokone-efekteillään hämmästyttävä menestyselokuva. Kumpikin tahoillaan loistavia, mielenkiintoinen skenaario ja kerronta vetää mukaansa, mutta tehosteet ja ikimuistoiset one-linerit kutsuvat mukaan yhä uudelleen.
12 Monkeys (1995)
Ajassa matkustetaan taaksepäin tutkimaan tulevaisuudessa jylläävän viruksen alkulähteitä.
Ajassa matkustaminen on yksi tieteiselokuvien ristiriitaisia perusajatuksia. Niillä pystyy luomaan äärettömän mielenkiintoisia ajatusleikkejä, mutta usein ne kaatuvat omaan näppäryyteensä tai läpipaistavaan epäloogisuuteen. Ehdottomasti parhaisiin aikamatkustusta hyödyntäviin elokuviin kuuluva 12 Monkeys on Terry Gilliamin toinen elokuva listalla, kunnian jakaa hänen lisäkseen vain Ridley Scott (Blade Runner, Alien).
Lasten elokuvissa tieteiskuvitelmat tuntuvat olevan huomattavasti hyväksytympiä ja teemat jotka ns. vakavasti otettavissa elokuvissa leimataan helposti lapsellisiksi, ovat piirretyissä miellettävissä hyvinkin aikuismaisiksi. Wall-essa on äärimmäisen paljon painavaa asiaa ja ajateltavaa, se kerta kaikkiaan toimii kaikilla tasoillaan ja on kuluvan vuosituhannen parhaita animaatioita. Se on ehkä ensisijaisesti animaatio ja lastenelokuva, mutta se on ehta scifikuvaus ihmiskunnan mahdollisesta kohtalosta.
Gattaca (1997) Lähitulevaisuudessa ihmiset kategorisoidaan kykyjensä mukaan ja tästä syystä avaruusmatkailusta haaveilevaa miestä ei päästetä toteuttamaan haaveitaan laillisin keinoin.
Taas yksi aivan liian vähälle huomiolle jäänyt mestariteos. Todella upean näköisellä elokuvalla on sielua ja sanomaa, suosittelen jokaiselle genrejä kammoamattomille elokuvien ystävälle. Odotin tämän perusteella ohjaaja Andrew Niccolilta kovan luokan jatkoa, mutta sinänsä ihan kelvollinen seuraava projekti S1m0ne ei täysin vastannut odotuksia. Gattaca jää kuitenkin omiin kirjoihini yhtenä kovimmista debyyteista ja parhaista "uusista" scifielokuvista.
Akira (1988) Tapahtumapaikkanaan tulevaisuuden Neo-Tokio, japanilainen synkkä anime on poliittinen elokuva prätkäjengistä ja valtion salaisesta projektista.
Akirassa kaikista kiehtovinta on sen oma maailmansa. Lohduton tulevaisuus ja sen visiot eivät tietenkään ole kovinkaan harvinainen aihe animessa, mutta tässä elokuvassa se on toteutettu niin vaikuttavasti, ettei voi kuin ihmetellä. Jotain kummallista Japanissa oli tuolloin oltava tekeillä kun samana vuonna ilmestyi sellaiset elokuvat kuin Totoro, Tulikärpästen hauta ja Akira, edelleen ylittämättömät anime-elokuvat.
The Thing (1951, 1982) Tutkimuskeskus arktisilla piireillä törmää johonkin ennalta tunnistamattomaan.
Jälleen aihe josta on saatu aikaiseksi kaksi hyvin erilaista, mutta erittäin onnistunutta versiota. Howard Hawksin ensimmäisessä näkemyksessä on jotain suuresti itseäni miellyttävää, se on elokuva jota haluaisi vain katsoa ja katsoa. John Carpenterin kasarihitti taas on kaikkea muuta, epämiellyttävä kokemus, jota ei kerran nähtyään haluaisi uudestaan todistaa. Täytyy kuitenkin sanoa, että etenkin ensimmäisellä elokuvalla on loppujen lopuksi melko vähän tekemistä scifin kanssa, suosittelen kuitenkin kumpaakin sekä kauhu- että scifidiggareille.
Abre Los Ojos (1997) Mies joutuu auto-onnettumuuden menettäen kasvonsa ja pikkuhiljaa kasvokirurgian turvin asiat alkaa näennäisesti parantua, mutta kaikki ei kuitenkaan tunnu olevan kohdillaan.
Alejandro Amenábarin ura meinasi jossain vaiheessa lähteä isostikin käyntiin, mutta viimeaikoina sillä rintamalla on ollut harmillisen hiljaista. Avaa silmäsi voi olla monelle tutumpi jenkkiversiostaan Vanilla Sky, mutta alkuperäisessä on enemmän tunnetta, vaikka pidänkin erittäin paljon joistain teknisistä jutuista Tom Cruisen tähdittämässä versiossa. Mitä vähemmän etukäteen elokuvasta tietää, sen parempi.
Heavy Metal (1981)
Animoitu episodielokuva Heavy Metal -sarjakuvan hengessä.
Kulttisuosikki, joka ei välttämättä sovellu ihan jokaisen elokuvamakuun. Lähinnä kai teinipojille suunnattu supersankarien ja -sankarittarien maailmaan sijoittuva sarjakuvasatu on kuitenkin joka nörtin ja nörtinmielisen katsottava. Episodimaisesti etenevä scifiseikkailu on sitä itseään, superitseironinen amerikkalaispiirretty aikansa hevibändien soittaessa soundtrackilla.
Lost Horizon (1937)
Lentokone räsähtää tuntemattomalle alueella, paljastaen matkustajille tarunhohtoisen Shangri-Lan.
Kohtalaisen uusi tuttavuus itselleni, näin sen ensikertaa ihan lähivuosina, blogini puolitoistavuotisen olemassaolon aikana. Se esitteli itselleni tavallaan aivan uuden Frank Capran, vaikka elokuva tyylillisesti ja kerronnallisesti hänen hittileffojaan muistuttaakin. Lost Horizon (suom. Sininen Kuu) antoi kuitenkin itselleni paljon enemmän kuin nuo jokavuonna uusitut rallit ja tilasin elokuvan pikaisesti myös kotioloihin. Hienosti kuvattu ja aatteiltaan mielenkiintoinen hieman poikkeuksellinen scifielokuva. Vanhan koulukunnan scifi jää nyt listallani pahasti paitsioon, mutta tätä en jätä sivuun mistään hinnasta.
Metropolis (1927)
Tulevaisuuden visio kaupungista, jossa on raju kahtiajako ihmisten kesken. Elokuva on myös rakkaustarina ja Hitlerin suosikki.
Scifielokuvien suurimpia klassikoita, jonka useista leikkauksista kirjoitinkin taannoin. Harvalla elokuvalla on ollut niin suuri vaikutus genren tulevaisuuteen kuin tällä saksalaisleffalla. Listan ainut mykkäelokuva, josta on tehty myös onnistunut ja aivan liian vähälle huomiolle jäänyt animeversio. 2001 valmistunut Metoroporisu on hieman vapaa tulkinta aiheesta, mutta se sisältää myös alkuperäisen elokuvan peruselementtejä. Paluu Tulevaisuuteen (1985) Ehkä kaikkien aikojen tunnetuin aikamatkustuselokuva, jossa menneisyydessä käydään ropaamassa tapahtumia.
Hittielokuva, joka kuuluu hädin tuskin scifin piiriin. Aikamatkustus ei välttämättä aina tee elokuvasta tieteellistä kuvitelmaa, mutta on kai tässä oma ripauksensa sitäkin. Menneisyyteen matkatessa tulee paljon mahdollisuuksia erilaisiin ajatusleikkeihin ja tämä elokuva tarjoaa jopa perverssin sellaisen. Kyse on kuitenkin periaatteessa kokoperheenelokuvasta ja lukuisia katsomiskertoja kestävästä sellaisesta. Jos tätä ei jostain syystä ole vielä nähnyt, kannattaa se asia kyllä korjata.
The Island(2005)
Tulevaisuuden teknologia on mahdollistanut ihmisten kloonauksen ja tiettyjä ihmisryhmiä jalostetaan muiden varaosiksi, joita säilytetään eristyksessä muista.
Hieman vähälle huomiolle jäänyt elokuva, joka on kuitenkin niin juoneltaan kuin toteutukseltaan erittäin kiehtova. Vaikka sen ulkokuoresta saa helposti halvan vaikutelman, pidän sitä yhtenä viimeaikojen parhaimmista scifituotoksista, mutta toisaalta pidän myös enemmistöä vastaan Invasionia (2007) sellaisena. Ewan McGregor, Scarlett Johansson ja Steve Buscemi sinetöivät The Islandista itselleni mieleisen viihdekokonaisuuden.
Cube (1997)
Nippu toisilleen ennestään tuntemattomia ihmisiä herää kuution sisältä. Kuution seinämiltä löytyy uloskäyntejä, joista avautuu seuraava kuutio. Näin tämä mystinen rakennelma jatkuu ja jatkuu, ulospääsystä ei ole käsitystä ja osassa kuutioita piilee tappavia ansoja.
Ilman muuta yksi suosikeistani. Elokuva on scifin luvatusta maasta Kanadasta ja se on Vincenzo Natalin debyytti, ohjaajalta ilmestyi juuri vähän aikaa sitten erittäin lupaavan oloinen Splice, jota en ole vielä kerennyt näkemään. Cube oli aikoinaan ensimmäinen elokuva, jonka lähdin ihan Helsinkiin asti katsomaan kun se ei saapunut kotipaikkakunnalleni Lahteen ja koko maahammekin se saapui vuosia myöhässä. Kirjoitin siitä myös yhden ensimmäisistä elokuva-arvosteluistani, koulun lehteen.
Starship Troopers (1997)
Ihmiset sotii avaruusötököitä vastaan.
Paul Verhoevenin ohjaajanura on mielenkiintoinen, hollantilainen ohjaaja teki kotimaassaan pienimuotoisia klassikoita läpi 1970-luvun ja siirtyi jenkkeihin tekemään scifiä ja pornahtavia trillereitä. Suuren maailman huippuhetket koettiin ysärin taitteessa kun hitti seurasi hittiä, RoboCop, Total Recall ja Basic Instinct ovat jokainen laadukkaita genre-elokuvia. Niitä seurasi Showgirls ja Starship Troopers, suurta kulttisuosiota nauttivia elokuvia kumpikin, mutta arvostelumenestyksistä ei ole kyse. Starship Troopersia seurasi vielä Hollow Man, joka taisi olla järjestyksessään sitten toinen kirjoittamani juttu koulun lehteen. Sen jälkeen ohjaajan tahti hiipui ja häneltä on ilmestynyt enää yksi elokuva, Black Book (2006), joka on itseltäni ikävä kyllä näkemättä. Varsinaisesta aiheesta nyt sen verran, että RoboCop ja Total Recall ovat oikeasti ihan fiksuja scifileffoja, mutta Starship Troopers on pure entertainment. Sellaisiakin tarvitaan tässä genressä.
Siihen päättyi 21 scifisuosikkini lista ja suurin osa tuntuu olevan selkäytimeen nakutettuja vanhoja lemppareita, jotka ovat ensimmäisenä olleet siinä kun niitä tarvitsin. Ainahan se on siitäkin kiinni, samankaltainen idea ei pysty tekemään enää vaikutusta myöhemmin ja samankaltainen tehoste ei ole enää mitään kun sen näkee toisaalla. Tavallaan periaate on sama kaikilla elokuvilla, mutta erityisesti marginaalisemmissa genreissä kuten scifi ja kauhu.
PS. Listaahan olisi voinut jatkaa loputtomiin, mutta sanoisin että tuossa on aika tarkasti ne itselleni kaikista ehdottomimmat. Välittömälle ulkopuolelle jäi sellaisia elokuvia kuten Fifth Element, Barbarella, Fahrenheit 451, Matrix ja Dyyni, joka vain vahvistaa sen että lopetin oikeaan aikaan..
Vihaan melkoisen paljon musiikin yleisluokitelmaa hevi. Musiikin monimuotoisuuteen vähemmän perehtynyt sisällyttää tuohon yhteen heikosti kuvaavaan nimikkeeseen satoja alalajeja, joista vain harva ansaitsee leiman hevi. Tilanne on vähän hankala, etenkin kuin tuo ns. hevi on lähivuosina otettu joidenkin toimesta ylpeydellä Suomen kansallismusiikiksi. En edes lähde purkamaan tuota järjettömän suurta määrää erilaisia musiikkityylejä, jotka tylysti lokeroidaan tuohon alentavalta kalskahtavaa karsinaan.
Brittilistan neljänneksi on juuri noussut suomalainen vientituote, Turisas, jonka musiikki on ehkä lähempänä luokitusta hevi, kuin suurin osa heviksi luonnehdittua musiikkia jota kuuntelen. Se viljelee joitain ysärillä suosituksi tulleita hevikliseitä musiikissaan, huomattavimpina klassisen- ja elokuvamusiikin elementit, jouset, piano ja kuorolaulu. Vakavasti musiikkiin suhtautuvana on nykyään melkeinpä noloa tunnustaa pitävänsä tuollaisesta taisteluhenkisestä sankarihevistä, mutta Turisasin uutta levyä kuunnellessa täytyy myöntää, että pidän sitä suurelta osin varsin miellyttävänä. Kyse on paljolti asenteestaa ja itseironiasta.
Parhaimmillaan kornin taisteluhengen tiivistämällä nimelläkin siunattu Stand up and Fight on niin överiä ja mahtipontista sankarisiirappia, että siitä ei voi kun tykätä. Omaperäisyydellä ei varsinaisesti loisteta, bändi ottaakin lainoja sieltä täältä, mutta lopputuloksen tasaisen hevijulistuksen alta kuulen yllättäen kaikuja sellaisilta tahoilta kuin Eppu Normaali, Popeda, Frank Sinatra, Iron Maiden, Sibelius, Mario Lanza, Danny Elfman ja liudasta muita elokuvasäveltäjiä. Lyriikoihin en ole vielä tutustunut tarkemmin kun mitä kuunnellessa kerkeää tajuamaan. Sekin osasto on sitä itseään.
Bravery As we've all seen on TV Explosions and swords Hot girls in reward
And in the games you play You are the hero of the day But outside that land Your head's in the sand
- Fear the Fear
Turisas on nykyaikaista viihdemusiikkia ja uusin levy on tehty suurehkoa yleisöä kosiskelevilla tempuilla. Moni karsastaa tällaista jo sen imagon takia, osa tykkääjistä taas saattaa ottaa sen vähän turhankin tosissaan. Mutta mitä tulee ns. hevin suosioon, mielestäni tällä hetkellä suurimmassa suosiossa musiikin piirissä on marginaalimusiikkina pidettävien indie ja alternative nimikkeiden alle yleistetyt genret, eli paradoksaalisesti suosituinta onkin vaihtoehtomusiikki. Koska kuuntelen heviä ja elektroa, kuuntelenkin nykyajan populaarimusiikkia, juuri näin.
Ottakaa vaikka ihan huviksenne Turisas kuunteluun Spotifyssa tms. Omasta mielestäni levyn täytebiisit on sijoitettu alkuun, joten skippaisin etenkin kolme ekaa biisiä ensimmäisillä kuunteluilla jos olisin te. Ehdoton kärki löytyy levyn kolmesta viimeisestä kappaleesta, Fear the Fear, End of an Empire ja The Bosphorous Freezes Over.
Pikku Nikke kuului olennaisena osana lapsuuttani, kirjasarjana ja niistä luettuina kuunnelmina. Toivoin aina, että niistä tehtäisiin piirrossarja Sempén kuvitusten hengessä. Kun toissa joulun alla vierailimme Tsekeissä, siellä mainostettiin suurin kuvin ensi-iltaan saapuvaa Pikku Nikke -elokuvaa. Pieni mutta turha toivonkipinä eli hetken, että Suomessakin huomioitaisiin tuo elokuva, lähettelin postia teattereille ja maahantuojille kysellen asiasta, mutta ranskalainen huumori on kuulema liian riskialtis ostos. Elokuvan saisi tilattua Englannista tai Ranskasta, mutta suomiteksteistä on tietenkin turha haaveilla, joiden puute olisi melko sääli, koska elokuvaa olisi kiva näyttää myös kieltä ymmärtämättömille.
Mahdoton arvioida trailerin perusteella, voisiko tuo elokuvaversio todella vangita lainkaan sitä tunnelmaa ja ilkikurista kerrontaa, mikä kirjoissa kiehtoo, mutta pakkohan se on päästä joskus todistamaan. Sitä odotellessa pääsee ihmettelemään aiheesta tehtyä animaatiosarjaa. Se ei ole haluamallani tavalla perinteisten piirosten mukainen, näyttäisi nimittäin olevan 3d-tietokoneanimaatio, joka toimii varsin usein varmana merkkinä epäonnistumisesta ja pettymyksestä. Elokuvan ja sarjan tuotantovuosi on sama, eli kun pikkunikkejen uusi tuleminen alkoi muutama vuosi sitten ullakolta löydettyjen kadonneeksi luultujen tarinoiden myötä, alettiin takoa sitä kuuluisaa rautaa kun se on kuumaa.
Animaatiosarjaa on tehty nyt yksi kokonainen kausi, joka kattaa 52 vartin pituista osaa. Sarja tulee TV2:lta lauantaiaamuisin ja se on dubattu suomeksi. Toistaiseksi siitä on julkaistu boksi vain Ranskassa alkuperäiskielellä, ilman tekstityksiä. Suurella varauksella, mutta mielenkiinnolla odotan näkeväni millaisesta toteuksesta loppujen lopuksi on kyse. Olisihan se mukavaa vaihtelua, jos sarja yllättäisikin positiivisesti ja syvästi toivon, että se niin tekisikin.
Viiniasiantuntijoilla on tapana sanoa poliittisesti, että parasta viiniä on se joka juuri sinusta maistuu parhaalle. Jos kuitenkin nostat jonkun pulielyseen suosikiksesi, loppuu ymmärrys. Elokuvien piirissä ollaan usein vähän samoilla linjoilla. Elokuvia voi toki arvostella pelkkien elokuvallisten ansioiden mukaan, mutta pitemmän päälle sellainen käy vähän tylsäksi. Kun antaa suosiolla tilaa omille mieltymyksilleen, arvostelijan kirjoituksia voi tulkita huomattavasti paremmin. Käyn nyt läpi oman elokuvamakuni perusasioita. Itse olen ennenkaikkea vahvasti audiovisuaalisen elokuvan ystävä ja tärkeintä minulle on kuva, sen värit tai sävyt, asetelmat ja tunnelman viimeistelevä äänimaailma. Otan esille asioita, jotka kuvassa tehoavat minuun. Seuraava tarkastelu kattaa siis itselleni mieluisaa värimaailmaa ja sommittelua elokuvissa.
Tajusin elokuvan ensimmäistä kertaa suurena taiteenlajina nähtyäni Kellopeli Appelsiinin ala-asteen lopulla. Se iski freimi freimiltä todella vahvasti täydellisen kokonaisuutensa turvin, hienoilla asetelmillaan ja ratkaisuillaan. Luin myöhemmin myös Anthony Burgessin kirjan, johon tykästyin myös kovasti. Siitä mainiot vertailukohdat, että Kubrickin elokuvaversio kertoo tarinan lähes kohtauskohtaisesti samalla tavalla kuin kirja. Kaksi kirjan lukua puuttuu elokuvasta, jotka on luultavimmin jätetty pois toistavuuden estämiseksi. Kumpikin on omalla taiteen sarallaan ehdotonta kärkeä, mutta kirjaa lukiessa on mahdotonta olla kuulematta päässään Wendy Carlosin elektronisia tulkintoja Beethovenista.
Stanley Kubrick on elokuvahistorian suurimpia perfektionisteja ja se näkyy hänen elokuvissaan. Ensimmäistä kertaa ohjaaja saavutti kuvan, äänen ja sommitelman täydellisen balanssin elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu, jonka jälkeen virheitä hänen elokuvistaan on ollut melko vaikeaa löytää. Barry Lyndon on esimerkiksi aivan mieletön elokuvanjärkäle, joka kohtaus toisensa jälkeen muistuttaa 1700-luvun maalauksia. Maalausten jäljitteleminen on tullut tutuksi myöhemmin brittiläisen Peter Greenawayn elokuvissa. Barry Lyndonin kohtauksia kuvattiin paljon ilman ulkopuolista valaistuksen lähdettä, osa pelkässä kynttilänvalossa. Kubrick myös maalautti kokonaisen nurmen uusiksi, kun vihreän sävy ei miellyttänyt. On melko epätodennäköistä, että tälläisiin konsteihin palattaisiin nykyään, homman hoituessa tietokoneilla paria nappia painamalla. Barry Lyndon otettiin aikoinaan vastaan ristiriitaisesti, kuten suurin osa Kubrickin elokuvista, mutta se on myöhemmin kasvanut monien suosikiksi tältä suuruudenhullulta ohjaajalta.
Näytin joskus perhepäivähoitajaäitini hoitolapselle Ihmemaa Ozin ja kotonaankin aktiivisesti videoita kuluttava poika sanoi seepiakuvan vaihtuessa väriloistoonsa, että onpa älyttömän kaunista, eikö olekin.. Onhan se, seitsemänkymppisiään toissavuonna viettänyt elokuva on tehty aikana jolloin elokuvat kuvattiin vielä lähes poikkeuksetta mustavalkoisiksi ja vasta pari vuotta aiemmin ilmestynyt Disneyn riskituotanto Lumikki loi uraa värilliselle lastenelokuvalle. Ihmemaa Oz on yksi kaikkien aikojen värielokuvista ja suuren osan kiitoksista ansaitsee tuolloinen Technicolor-väritys. Yksi parhaista esimerkeistä sellaisesta mustavalkoelokuvan vallan aikana tehdystä elokuvasta, jossa värillä on todella väliä.
Hitaasti lämmennyt suosio on tehnyt elokuvasta vuosien myötä ajattoman klassikon, eikä voi kun ihmetellä sen saamaa nihkeää vastaanottoa ilmestymisen aikoihin. Technicolor ei ollut uusi keksintö, mutta sitä käytettiin pitkään vain animaatioiden parissa. Aluksi elokuviin kokeiltiin vain yksi kohtaus värillisenä, kuten Oopperan kummituksen (1925) tanssiaiset. Väriskaalakin koostui vain vihreästä ja punaisesta. Kehityttään kyseinen värikuvaussysteemi toi aivan oman ripauksensa Hollywood-elokuviin aina 1950-luvun alkuun asti. Suurimman suosion se sai animaatioiden ja musikaalien parissa.
Andrei Tarkovsky on aivan oma lukunsa. Ei puhettakaan räiskyvistä väreistä, päinvastoin elokuvat on kuvattu hailakilla sävyillä, välillä tuskin erottaa kuvan olevan värillinen. Siinä on kuitenkin jotain selittämätöntä tunnelmaa, johon juuri kukaan muu ei ole sen jälkeen pystynyt. Tunnelmaa jota on vaikea edes selittää, se on hypnoottinen ja salaperäinen. Elokuvat ovat hädin tuskin tästä maailmasta, ne ovat kuin unta. Kaikista käsittämättömintä on se, että Stalker kuvattiin kaksi kertaa alusta loppuun. Kun se oli jo kerran kuvattu kokonaan, se tuhoutui ja kaikki työ valui hukkaan. En tiedä miten kellään voi olla malttia kuvata kokonaan uudestaan Stalkerin kaltaista elokuvaa, joka on jo itsessään maltillisuuden sanakirjaesimerkki, mutta onneksi niin kuitenkin tapahtui.
Spielbergin uran parhaita oivalluksia on ehdottomasti pienen tytön takin värittäminen hailean punaisella elokuvassa Schindlerin lista. Suunnattoman pieni ele, suunnattoman suuri emotionaalinen vastine katsojalle. Pari sekuntia näkyvä elementti kiteyttää melko hyvin koko elokuvan sisältöä ja mikä parasta, värisävy ei ole räiskyvä katsojalle huutava kirjaimellinen punainen vaate, vaan juuri ja juuri harmaasta eroittuva.
Punaiset häivähdykset mustavalkokuvassa on paljon käytetty kikka, jota on viljelty kasarimusavideoista goottiromantiikkaan. Sin City on viimeisimpiä suuren huomion saavuttaneita teoksia, joka käyttää tätä tyylillistä asua. Sarjakuvamainen ja vahvakontrastinen elokuva on uskollinen alkuperäispiirroksille, mutta parhaimmillaan kuva toimii juuri stilleinä, jotka ovat läpi elokuvan nättejä kuin kortti.
Jacques Tati on arvostettu ranskalainen koomikko ja ohjaaja. Hänen kunnianhimoisessa, mutta kaupallisesti heikosti pärjänneessä elokuvassaan Playtime, Tati loi kuvaan täysin oman maailmansa. Elokuva maksoi paljon ja se vaati suuret tilat, elokuvaa varten rakennettuja kulisseja kutsuttiin Tativilleksi. Suurin osa väreistä kitkettiin minimiin niin, että elokuva näyttää lähes mustavalkoiselta. Sinne tänne kuitenkin ripoteltiin hallittuja punaisia ja vihreitä alueita.
Ympäristö on tärkeää ja luontohan on kaunista. Elokuvaohjaajien lisäksi arvostan suuresti myös luontodokumentaristeja, joiden työnsarka voi olla huomattavasti vaivalloisempaa kuin monien turvallisesta pestistä ja suuresta arvostuksesta nauttivien elokuvaajien. Luonto voi olla äärimmäisen kaunista myös näytelmäelokuvissa kun homma on oikeissa käsissä. Akira Kurosawan venäläinen elokuva Dersu Uzala on yksi suurimmista, ellei kaikista suurin luontoelokuva. Se on muutenkin Kurosawan upean ohjaajanuran kaunein elokuva, vaikkei voi vähätellä myöhempiä taidonnäytteitäkään, Kagemushaa ja Rania, joiden kohtaukset ohjaaja maalasi kankaalle, ennen kuvaamista.
Siperiaan sijoittuvassa Dersu Uzalassa seurataan miestä joka uppiniskaisesti taistelee luonnonvoimia vastaan ja katsojana tuntee helposti viiman ja vilun. Superpitkulaisella postiluukkua muistuttavalla kuvasuhteella kuvattu elokuva tuo omat hankaluutensa televisiosta katsottaessa ja se onkin tämän myötä raiskattu pahasti venäläiset klassikot-sarjan dvd:llä, välttäkää! Kuva on noin neljänneksen oikeasta ja kuva on pahimmillaan myös venytetty. Parempi ja kalliimpi versio on myös saatavilla.
Lievät luonnonilmiöt ovat hyvin klassinen alitajuisten tuntemuksien luoja, vesisade piiskaa ikkunaa vasten, on synkkä ja myrskyinen yö, tuuli ulvoo ja miksei ne puun oksatkin vielä viuhoisi siinä sivussa. Toimiva konsepti, tuo kivaa pikku jännityksen tuntua. Visuaalisesti ajateltuna lumi vie kuitenkin mielestäni voiton sateesta. Äärimmäisen kaunis elementti, jota ei kuitenkaan ihan hirveästi käytetä esteettiseltä kantiltaan, enemmänkin tapana kuvata ajan kulkua tai muuta. Quentin Tarantino hallitsee elokuvan monilta osa-alueiltaan ja kunnianosoitukset vanhoja elokuvia kohtaan luontuu häneltä mallikkaasti. Kill Billissä on yksi hänen ohjaajanuransa upeimmista kohtauksista, joka on millimetrin tarkasti toteutettu kuvallinen karkki talvimaisemassa, jonka vaikuttimena toimi elokuva Lady Snowblood.
Symbolismi ja metaforat ovat kuvissa myös itselleni mieluisia. Kuten jo Black Swanin arvoissa muotoilin, oli se sitten päivän selvää tai lynchmaisen kryptista. Black Swan esimerkiksi käyttää hyvin itsestäänselvää metaforan kieltä, tyttö asuu huoneessa joka on kuin hattara, lapsuuden lelut lentää roskiin, äiti maalailee valvovia katseita, posliinitanssija särkyy... David Lynch taas käyttää suureksi osaksi myös pseudometaforia, eli uskottelee asioilla olevan vertauskuvallisia arvoja, mutta joiden tarkoitusperistä ei itsekään osaa sanoa mitään. Symbolismi vaatii usein esineitä tai muuta kiinteää objektia ja ehkä juuri sen takia pidän myös esine-elokuvista. Se on oma alalajikkeensa, joka ei tosin aina tarkoita että tavaroilla pitäisi olla jotain kätkettyjä merkityksiä.
Ennen väkivalta ja seksi oli elokuvissa kiellettyjä ja niille oli haettava kiertoilmaisuja, tämä vaati tekijää miettimään paljon taidokkaampia kuvioita kuin suoraa toimintaa. Se on myös usein paljon tyylikkäämpää, mikään ei ole turhempaa kuin väkisin elokuvaan tungettu seksikohtaus. Edellämainittu Black Swan sai ennen elokuvan näkemistä pitkän miinuksen kun luin jutun, jossa Natalie Portman kertoo, että elokuvaan kirjoitettiin lesbokohtaus vain ja ainoastaan kalastaakseen miesyleisökin katsomaan balettiaiheista elokuvaa. Parhaillaan visuaalisesti näyttävää toimitusta, mutta liian usein niin turhaa. Eyes Wide Shutin orgioille on saatu hieno ilme ja Lust, Caution esittää homman vaikuttavalla inholla, mutta historian oikeutetuin akti on aivan ehdottomasti Lars von Trierin Antichristissa. Kohtaus on visuaalisesti mieletöntä elokuvaa ja kerronnallisista syistä myös hyvin pakollinen.
Mitä tulee näyttelijöihin, tykkään värielokuvissa pääsääntöisesti bruneteista. Suurimpina poikkeuksina naisista toimii Catherine Deneuve ja Scarlett Johansson, mutta muuten makuni on suoraan tuhannen ja yhden yön tarinoista. Hiukset tummat kuin eebenpuu ja kasvot vaaleat kuin lumi, huulet tietenkin punaiset kuin ruusunlehdet tai jotain sellaista. Miesten osalta olen luultavasti vieläkin jyrkempi, mutta täytyy myöntää etten samalla tavalla varmaan heihin kiinnitäkään huomiota ja toisaalta myös harmaantuneet hapset toimivat tässä poikkeuksena. Mielenkiintoista kuitenkin, että mustavalkokuvan osalta olen täysin erimieltä nimenomaan naisten hiustenväristä.
Aasialaisella nykyelokuvalla menee laadullisesti erittäin hyvin. Suosituimpiin ja omiin suosikkeihini kuuluva Kim Ki-Duk on luottanut alusta asti kuvallisiin jippoihin, joita kuitenkin on käytelty säästeliäästi per elokuva. Hänen debyytielokuvassaan Krokotiili sukelletaan kirjaimellisesti postmoderneille vesille. Siinä kuvataan vedenalaista tilannetta, jossa istutaan sohvalla ja olohuoneympäristön tuntua vahvistetaan seinälle ripustetulla taululla. Elokuvissa Hetki lyö ja Samaria nähdään suurten elottomien objektien, kuten patsaiden suuri vaikutus kerronnallisena eleenä.
Peter Greenaway ei ole kaikkien mieleen ja tämä johtuu osaksi siitä, että hänen elokuvansa hakevat elokuvailmaisun rajoja ja kaikkia ulottuvuuksia on lähes mahdoton edes tajuta yhdellä katsomisella. Siinä missä suurin osa elokuvantekijöistä hakee tuotokseen ensisijaisesti realismia, Greenaway tekee nimenomaan elokuvaa. Kyseessä on taiteenmuoto, jonka mahdollisuuksia hyödynnetään loppujen lopuksi melko vähän. Greenawayn elokuvassa hahmon vaate saattaa vaihtaa väriä huoneen välillä. Usein katsoja haastetaan bongaamaan tiettyjä yksityiskohtia läpi elokuvan ja tehtävä ei välttämättä ole lainkaan helppo. Kyse on nimenomaan haasteesta ja jos katsoja haluaa elokuvan valmiina perinteisin kerrontametodein, voi nautinto olla tässä tapauksessa kaukana.
Jan Kounenin Le dernier chaperon rouge, viimeinen punahilkka, loistaa lämpimillä väreillään ja kieroutuneen eriskummallisilla hahmoillaan. Tämä tunnistettava tyyli tulee myöhemmin ihmisille tutuksi Jeunetin elokuvissa, viimeistään Améliessa. Tyylin luojana on kuitenkin oletettavasti pidettävä Marc Caroa, jonka kosketus tuo elokuviin tuon oman lämpönsä, miellyttävät vihreän ja kultaisen seepian sävyt, sekä oman hulluutensa.
Jean-Pierre Jeunetin ja Marc Caron elokuvien tyyli on erittäin tunnistettava ja rakastettava. Ranskalainen duo muistetaan yhteisohjauksistaan Delicatessen ja Kadonneiden lasten kaupunki. Jeunet jatkoi ohjaushommissaan menestyneesti Amélien ja Pitkien kihlajaisten merkeissä, Caro jatkoi visuaalisen tyylinsä luomista avustaen muita ohjaajia taiteellisella osastolla. Esimerkiksi Blueberryssa ja Enter the Voidissa voi nähdä Caron kädenjäljen.
Väriä on käsitelty monin eri tavoin aikojen saatossa, ehdottomiin suosikkeihini kuuluu Cherbourgin sateenvarjot, jossa hahmojen pukeutuminen on laitettu sointumaan taustalla nähtäviin lavasteisiin jokaikisessä kohtauksessa. Ensimmäisiä kertoja nähtyäni en edes huomannut sitä, mutta kun aloin myöhemmin kiinnittämään elokuvissa huomiota nimenomaan tuollaisiin seikkoihin, väriasettelu pamahti tajuntaan todella suurella voimalla. Samassa hengessä on laskelmoitu esimerkiksi kasarihitissä Miami Vice, jossa pastellisävyt ovat hyvinkin harkittuja.
Värillä on väliä.
Kuvien elokuvat:
[1] Hohto, Kuiskauksia ja huutoja, Suspiria, Twin Peaks [2] Barry Lyndon [3] Ihmemaa Oz [4] Peili, Stalker [5] Schindlerin lista, Sin City [6] Playtime [7] Dersu Uzala, Walkabout, Antichrist, Sudet tulevat [8] Kill Bill, Lady Snowblood [9] Antichrist [10] Tuulen viemää [11] Samaria, Hetki lyö, Viisi vuodenaikaa, Krokotiili [12] Piirtäjän sopimus, Drowning by Numbers, Kokki, varas, vaimo ja rakastaja [13] Kadonneiden lasten kaupunki, Delicatessen, Amélie, Pitkät kihlajaiset [14] Veronikan kaksoiselämää, Punaiset kengät, Eyes Wide Shut, Hohto, One from the Heart, Cherbourgin sateenvarjot, Giuletta ja viettelykset, Le dernier chaperon rouge
