13. Cannibal Holocaust

80-luvun taitteen Italiassa elettiin kannibaalielokuvien kulta-aika. Pahamaineisten tuotosten ylivertaiset kuninkaat ovat Cannibal Holocaust (1980) ja Cannibal Ferox (1981). Kumpi vie voiton kaikkien aikojen raaimpana kannibaalielokuvana? Mittarina toimikoon raakuuden aiheuttamat kieltotoimenpiteet ympäri maailman. Holocaust kiellettiin 53 maassa ja Ferox "vain" 31 maassa.

Holocaust on muutenkin enemmän kunnollista elokuvaa ja sen perusidea varastettiin myöhemmin suurella menestyksellä Blair Witch Projectiin. Feroxissa on omat puolensa, mutta jää selkeästi esikuvansa varjoon. Holocaustiin liittyy paljon myyttejä, snuff-elokuvaksi sitä epäiltiinkin ja raakuuksien vuoksi se joutui käymään pitkän liudan oikeudenkäyntejä, joissa mm. näyttelijäkaartin elossa olo tuli todentaa. Eläimiin kohdistuvasta väkivallasta jouduttiin kuitenkin pulittamaan korvaukset. Viidakkoväkivallan kohteeksi joutuu koati (puolikarhu), iso kilpikonna, iso hämähäkki, käärme, oravasaimiri (kierteishäntäapina), ja possu.

Cannibal Holocaustin kävin aikoinaan nappaamassa divarin kunniapaikalta hyllyn päältä, aikana jolloin se oli vielä pannassa Suomessa. For sale in the Rebublic of Ireland ONLY, 1998. Kolme vuotta myöhemmin elokuva pääsi uuden sensuurilain myötä viralliseenkin levitykseen Suomessa.

Kätkijät (2010)

Studio Ghibli ei tee roskaa. Silti ne helmet painottuvat pääosin Hayao Miyazakin ohjauksen alle, täten pieni jännitys laadun suhteen elää vielä elokuviin mentäessä, vaikka herra Miyazaki onkin vastuussa elokuvan käsikirjoituksesta. Pienetkin pelon rippeet karisevat pikaisesti, kun kankaan valtaa virheettömin kokonaisuus studiolta sitten Henkien Kätkemän. Pitäisin Kätkijöitä jopa tietynlaisena 2000-luvun Totorona, jossa yhden tönön ympärille rakennetaan pieni miniuniversumi mielikuvitusolentojen temmellyskentäksi. Hyvin rakastettava ja ihana, pientä jännitystä yllä pitävä, upea seikkailu on piirusteltu ensiluokkaisella taidolla kuten arvata saattaa. Tällä kertaa koin sen näkyvän jopa aiempia teoksia vaikuttavammin.

Elokuvan ohjaaja on pitkänlinjan kokenut Ghibli-animoija Hiromasa Yonebayashi, tämän takia animaatiotyyli näyttäneekin niin tutulta. Tunnelma ja jännite toimi mielestäni erinomaisesti, vaihdellen leijailevia lapsuusmuistoja mukailevasta flow'sta intensiivisempään seikkailuun ja jännitykseen. Pidin kummistakin hetkistä. Jotain yhtä mainiota välittyi seikkailukohtauksista kuin koon puolesta samankaltaisiin koettelemuksiin joutuneen The Incredible Shrinking Manin (1957) edesottamuksista. Pieni on kaunista. 38-vuotiaasta Yonebayashista voisi tämän perusteella povata manttelinperijää Ghibli-tallin tulevaisuuden mestarina, kun Hayao jättää elokuvan teon. Hayaon pojasta Gorosta ei viiden vuoden takaisen debyyttinsä, Maameren tarinoiden perusteella siihen ole, vaikka toki hänkin voi vielä kehittyä.

 

Elokuva on kohtalaisen rauhallinen ja verkkaisesti etenevä. Loppujen lopuksi siinä tapahtuu varsin vähän mitään tähdellistä ja toisaalta juurikin päinvastoin. Jos vireystaso on heikko en suosittelisi elokuvaa katsottavaksi, sen matalalla hiipivä jännite vaatii tietynlaisen keskittymisen toimiakseen halutulla tavalla. Muutoin voin kyllä suositella elokuvaa kaikille.

12. Killer Klowns from Outer Space

Prahassa tutustuin omalaatuiseen baariin, johon päästäkseen piti kävellä aivan järjetön ylämäki ylös ja koko tila oli pelkkien kynttilöiden valolla valaistu. Takaosassa oli screeni, josta tuli jotakuinkin vuoropäivin kasari musavideoita ja Killer Klowns from Outer Space (1988). Elokuva tuli Suomessakin näkyvämmin dvd-levitykseen viime joulun alla. Kyseessä on suurehko kulttisuosikki, joka otti lipputuloina parin miljoonan budjetin satakeraisena takaisin. Jo pelkkä soundtrack on vertaansa vailla. Alienit saapuvat pahat mielessä maan kamaralle, mutta kukaan ei ota uhkaa tosissaan, koska pahikset näyttävät aseitaan myöten harmittomalta sirkus-väeltä. Jatko-osaa on lupailtu ensivuodelle, imdb:n in-production elokuvista löytyykin yli vuosi sitten päivitetty nimeke The Return of the Killer Klowns from Outer Space in 3D.

"In space, no one can eat ice cream!"

11. Faster, Pussycat! Kill! Kill!

Tällä kertaa saadaan lukea lainatekstiä kun sisäänajon kulttiklassikkoon tekeekin ulkopuolinen. Satuin vaan eilen huomaamaan aihetta käsiteltävän blogissa Monster Island News ja hyvää työtähän ytimekäs teksti oli:

"Kyllähän sen tietää ettei elokuva jota joku pitää loistavana ole välttämättä kovin hääppöinen muiden mielestä. Monilla meistä on guilty pleasureja jotka saavat muut raapimaan päitään ja mumisemaan itsekseen "mitä vit.."? Tietyt asiat elokuvissa voivat puhutella toista ja mennä toiselta täysin ohi. Yhden miehen aarre on toisen roskaa jne. 

Sellainen elokuva on Russ Meyerin 1965 vuoden klassikko(?) Faster, Pussycat! Kill! Kill! joka on itselleni yksi em. elokuvista. Miksi pidän siitä niin paljon? Noh... Voin vain arvuutella josko kaula-aukoilla ja väkivallalla olisi osuutta asiaan. Ehkä myös sillä on osuutensa, että kyseessä on loistava "quote elokuva", aivan kuten Pimeyden Armeija, Säpinää Chinatownissa ja Shaun of the Dead.

"En ikinä yritä mitään. Teen vain. Enkä lyö kelloja, vain ihmisiä! Haluatko kokeilla?"

Toisaalta on vain yksi nimi joka sinun pitää tietää, Tura Satana. Jos et vielä tiedä kuka hän on, et voi enää ikinä unohtaa häntä kun olet nähnyt Faster, Pussycatin."

-Monster Island News


TSEKKAA:

Faster, Pussycat, Kill! Kill! (1965). Kolme go-go tyttöä lähtee aavikolle kaahailemaan ja pistämään miehet koville. Faster, Pussycat on mustavalkoinen, ultra-tyylikäs, tarantinojen ja vastaavien ideain ammenusallas ja spaissareidenkin varhainen musavideo perustui elokuvan ideaan. Alastomuutta näkyy äärimmäisen niukasti, mutta elokuvan seksikkyys perustuukin vain raakaan tyttövoimaan.
Vixen! (1968). Lopuilta elokuvista ei sovi odottaa ihan samaa tyyliä kuin Faster... Käytännössä kyse on keskiväkivaltaisesta pehmopornosta ja (s)eksploitaatiosta. Vixen! sijoittuu Kanadan luontoon, jossa nimikkovosulle kelpaa kaikki. Käsittelyssä homoseksuaalisuus, insesti ja rasismi.
Beyond the Valley of the Dolls (1970). Tyttöbändi lähtee tavoittelemaan mainetta ja mammonaa ja katsojat saavat näyttävän shown. Meyer ystävystyi noihin aikoihin Roger Ebertin kanssa, jonka kanssa elokuva on käsikirjoitettu.
Supervixens (1975) & Up! (1976). Rikosmysteerin ja trillerin elkeitä alkoi yhdistymään Meyerin komediallisiin seksiseikkailuihin. Elokuvat ovat melko täyteenahdettua campia, joka ei voi olla viihdyttämättä.

10. La Blue Girl

Jos jo edellisen postauksen elokuvat ovat sinulle liikaa, lopeta lukeminen nyt. Nyt mennään kaikista epäpyhimpään. Toista vuotta elokuvablogeja aktiivisemmin seuranneena en muista törmänneeni  kenttätutkimuksiin aiheesta hentai. Moni tiedostaa käsitteen lonkeroporno, jota tuo käytännössä tarkoittaakin, mutta kuinka moni on oikeasti katsonut sitä? On olemassa omat rajansa uteliaisuudellekin, mutta se menee sitten jossain snuffin rajoilla. Silkkaa mielenkiintoa on tullut tarkasteltua omin silmin näitä japanilaisten syvimpien ja synkimpien mielensopukoiden syövereistä kumpuavia perversioita. Varmuuden vuoksi oli testattava genreä kerran pari kiellon päälle, mutta riittävän kuvan saatua aihepiirin pariin ei ole tullut palattua.

Katsoin perehdytysjaksoni aikana La Blue Girlien (1992-1993) lisäksi mm. saman mangataiteilijan Toshio Maedan Urotsukidōji III: Paholaisen paluun, joka sattui aikoinaan löytymään Anttilasta VHS-muodossa. Kannessa komeili leikkaamaton ja alkuperäinen, mutta leffahan oli sensuroitu suttaamalla törky isosti pois, joka oli lähemmäs puolet elokuvasta. La Blue Girlit näin kuitenkin koko komeudessaan ja ei voi sanoa, etteikö välillä olisi voinut olla blurrinkin paikka. La Blue Girl on tosin jossain määrin pilke silmäkulmassa tehty, hieman jopa omaa kieroutunutta genreään parodioiva komediallinen törkysarja, mutta tyylilaji sinänsä on omiaan luomaan mielipahaa sitä tarvittaessa.

Japanilaiset. Tukahdutetut kierot japanilaiset.. Miko Mido on nuori tyttö, jonka on opittava salaisen seksitaistelulajin taito. Itsensä härnäys, pidättyväisyys antavat supervoimia, näin tytön isoäiti kovasti opastaa. Vastassa on kiimaisten superhirviöiden armeija, joiden päänä toimii tytön oma isä. Hassu kääppärininja Nin-Nin on tytön sidekick, joka kurkkii ja on onnesta soikeana aina kun näkee tytön vähissä tai olemattomissa vaatteissa, tämän saadessa kyytiä hirviöiltä tai viettämässä laatuaikaa itsensä kanssa. Muistaakseni pikkupöksytkään eivät japanilaisittain pysyneet aivan pyhinä alusvaatelaatikossaan. Pikkutuhma komedia on kuitenkin kaukana kun kliimaksit, eli monilonkeroisten jättihirviöiden raiskaustoimenpiteet koittavat. Tuntuu myös olevan perin yleistä, että hentaiden hahmot ovat hermafrodiitteja, double the fun siis.


Amerikassa ei suvaittu alaikäiseksi miellettävän kääpiön, Nin-Ninin mukanaoloa tämän kaliiberin pornografian kanssa, joten sellaiset kohdat on saksittu siellä pois, kuten myös Miko Midon ikä nostettu kuudestatoista kahdeksaantoista. Japanissa taas on jostain käsittämättömästä syystä lähes kaikki muu sallittua, paitsi häpykarvat, vain nämä siis heillä sumennettuna. Englannissa sarjalle ei annettu hyväksyntää lainkaan.

Käsittääkseni La Blue Girl on tunnetuin sarja lajissaan ja vaikkei keskiverto naamiaisissa ehkä kannata Miko Midoksi pynttäytyä, jossain cosplay-kekkereissä sillä voisi olla oma paikkansa. Googlen kuvahausta ainekin löytyi heti joku wannabe-sex ninja. La Blue Girlistä tehtiin myös kolme näytelmäelokuvaa (1994-1996), mikä on kieltämättä melko mielenkiintoista tällaisista lähtökohdista.

Mielipiteitä tai kokemuksia hentaista?

9. Fritz the Cat

Kuten edellisessä, kyse on tavallaan ääripäiden yhdistelystä. Piirretyt on mielletty yleensä lasten ohjelmiksi ja täten kepeä pornopiirretty sekoittaa sopivasti näkemyksiä. Sarjakuvissa pornografia on huomattavasti yleisempää ja Fritz the Cat (1972) perustuukin jo viisikymmentäluvun loppulla luotuun hahmoon. Robert Crumbin moraaliton ja itseriittoinen hedonistikatti tuo mieleen mykän ajan Felix kissan, jos tämä olisi bordellissa vapaan kasvatuksen saanut heittiö.

Fritz the Cat on maailman ensimmäinen K-18 animaatio, sekä menestynein riippumaton animaatio ikinä. Sen kulttistatus on kiistaton ja sinänsä ihan ansaittukin. Robert Crumb tappoi hahmonsa elokuvan ilmestymisen jälkeen, eikä ollut enää millään muotoa mukana heikommin menestyneessä jatko-osassa The Nine Lives of Fritz the Cat. Crumbin ura ei kuitenkaan siihen loppunut, mm. 1980-luvulla tämä sarjakuvitti itsensä Charles Bukowskin hulttiotarinoita.

Toinen klassinen aikuisten piirretty, henkilökohtaisella tasolla tärkeämpi Heavy Metal on vähemmän suorasukaista komediaa kuin edellä mainitun katin seikkailut. Se ei välttämättä aukea lainkaan niille, jotka eivät ymmärrä sci-fin ja sarjakuvien ironiaa. Näistä kahdesta kehottaisinkin lähtemään liikkeelle jos aihepiiri kiinnostaa. Kummankaan ei luulisi järkyttävän liikoja, ellei satu olemaan erityisen herkkä katsoja.

8. Happiness of Katakuris

Musiikkikohtaukset elokuvissa ovat oiva kohde irvailulle. Iloisten, harmittomien, Sound of Music tai Disney -henkisten laulun lallatusten yhdistely kannibalismiin ja zombeihin toimii vahavana kontrastina muutamissakin itsetarkoituksellisen erikoiseksi tyylitellyssä elokuvassa. Onko se onnistunutta tai hauskaa, on asia erikseen. The Incredibly Strange Creatures Who Stopped Living and Became Mixed-Up Zombies (1964) on maailman ensimmäinen hirviömusikaali, sitä pidetään myös yleisesti yhtenä maailman huonoimmista elokuvista. Huono tässä tapauksessa jotakuinkin siinä mielessä, että se on niin huono, että se on niin huono, että se on tavallaan aika hyvä, vaikka on ihan perseestä. Huonous kultti- ja roskaelokuvissa on ylipäätään aika suhteellista. Elokuvaan saatiin lisäpotkua ensi-esityksillään myös saliin ryntäävillä hirviömaskisilla palkollisilla.

Ensimmäinen näkemäni, rajusti kauhua ja musikaalia yhdistelevä elokuva oli South Parkin tekijöiden debyytti, Cannibal the Musical (1993). Mauton huumori kukoisti siis alusta asti, elokuvassa retkikunta patikoi ja matkan varrella tulee nälkä ja lauletaan. Elokuva on äärettömän huono, kannattaa katsoa.

Paras näkemäni yhdistelmä on Takashi Miiken Happiness of Katakuris (2002). Miike ei ole mikään keskiverto ohjaaja, kaveri tusaa viidestä kymmeneen elokuvaa vuodessa, joista iso viipale on ilmeisen yhdentekevää huttua, mutta osa taas nykykauhun ehdottomia helmiä. Mies joka vastaa Ichi the Killerin tyylikkään graafisesta väkivallasta ja Oodishonin säälimättömän julmasta tuskan ja inhon suoraan iholle tuomisesta, otti kymmenisen vuotta sitten aiheekseen romanttisen kauhukomedia musikaalitrillerin. Tietänkään vaha-animaatio osuuksia unohtamatta. Yhdistelmä toimii. Jotenkin tuntuu, että aasialaiset ylipäätään osaavat toisiinsa sopimattomien palasien yhdistelyn paremmin kuin muu maailma.